Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

 

Jodi Taylor: Toinen toistaan surkeampia tapahtumia

Englanninkielinen alkuteos Just One Damned Thing After Another. The Chronicles of St Mary's (2013)

Suomentanut Risto Mikkonen

Sitruuna 2025

405 s. 

Madeleine Maxwell hakee ja pääsee töihin St Maryn historiantutkimuksen laitokselle. Jo työhaastattelun aikana käy selväksi, että kyseessä on hyvin epätavallinen laitos. Siellä työskentelevät eivät vain tutki historiaa vaan myös matkustavat eri aikakausiin. Päästäkseen mukaan matkoille Maxin ja muiden harjoittelijoiden on selvitettävä sekä lääkärintarkastus että erittäin vaativat testit. 

Nopeasti käy selville, että vain kaikista kyvykkäimmät läpäisevät vaatimukset. Alussa harjoittelijoita on seitsemän, pian enää neljä. Ja kun aikamatkustus todella alkaa, joukko harvenee entisestään. Tilannetta eivät helpota niin menneet kuin nykyiset ristiriidat. Mutta kuten kuuluu, vaikeuksien kautta päästään jonkinlaiseen voittoon. Mitä sen jälkeen, siitä saamme lukea seuraavissa osissa. 

"Ajatelkaa Historiaa elävänä organismina, jolla on omat puolustusmekanisminsa. Historia ei salli minkään muuttavan tapahtumia, jotka ovat jo tapahtuneet. Jos Historialla on syytä epäillä, että sellaista on tapahtumaisillaan, se tuhoaa uhkaavan viruksen hetkeäkään epäröimättä. Tai historioitsijan, kuten meillä on tapana heitä kutsua."

"Ja se käy helposti", hän jatkoi. "Ei liene vaikeaa saada kymmenen tonnin painoinen kivi putoamaan mahdollisen uhan, Stonehengen rakentamista seuraamaan tulleen historioitsijan päälle. Haluatteko toisen kupillisen teetä?"

Teetä juodaan urakalla, kuten kunnon brittimeininkiin kuuluu. Meno on muutenkin hurjaa, sillä väkeä kuolee yllättävänkin paljon, lisäksi lähes jokainen henkilö loukkaantuu joko vakavasti tai lievemmin mutta useita kertoja. Niin harjoittelijoille teetetyt testit kuin aikamatkat ovat melkoista rymistelyä, etenkin kun menneisyydessä esiin pulpahtelee sama pahis yhä uudelleen. Kaiken yllä on osuvaa tilannekomiikkaa ja nokkelaa sanailua. 

Aikamatkustus, dinosaurukset ja sen sellaiset viittaavat scifiin, mutta asiasanoitus laittaa tämän fantasiaan ja historiallisiin romaaneihin. Ainakaan minun lainaamaani kirjastokappaletta ei ollut sijoitettu mihinkään genreen vaan "tavisromaaneihin", hyvä niin. Pääosa tapahtumista kuitenkin on nykyhetkeä, eikä henkilöhahmoilla ole minkäänlaisia yliluonnollisia kykyjä. Maxin supervoima tuntuu olevan koheltaminen, jonka seurauksena hän onnistuu ratkomaan asiat ja olosuhteet ainakin siedettäviksi. 

Mielenkiinnolla odotan toista osaa. Kovasti toivon ettei se ole kopio ensimmäisestä. Toivon myös, että suomennos oikoluettaisiin vielä kertaalleen. Tässä Thirsk muuttuu useamman kerran Thriskiksi, myös muita lyöntivirheitä on sen verran että alkoivat kiinnittää huomiotani.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 16, "kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo". Luettelo tulee tarpeeseen, minä ainakin kävin useamman kerran tarkistamassa kuka oli tietty hahmo ja millä osastolla hän työskentelee. 

Toinen toistaan surkeampia tapahtumia on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Sara Divello: Broadwayn perhonen

 

Sara DiVello: Broadwayn perhonen

Englanninkielinen alkuteos Broadway Butterfly (2023)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2024

527 s. 

Tositapahtumiin perustuva true crime -romaani kuulosti kiinnostavalta, mutta harmillisesti ei täyttänyt odotuksiani ollenkaan. Alku on hyvä mutta tiivistämisen varaa olisi mielestäni ollut ihan reilusti. 

Maaliskuussa 1923 malli ja seurapiiriperhonen Dot King löytyy surmattuna. Alkaa kiihkeä tutkinta, joka ei kuitenkaan tunnu pääsevän eteenpäin. Poliisi jumittuu yhteen epäiltyyn, ja kun tämä kieltäytyy tunnustamasta tekoa niin homma ei edisty. Lehdistö kummastelee, miksi poliisi ei huomioi kaikkia osallisia ja miksi se kohtelee asiaan liittyviä eri tavoin. Poliisi uskoo rikkaiden valkoisten miesten sanaa  kyseenalaistamatta mitään, tummaihoiset palvelusväen edustajat se leimaa valehtelijoiksi. 

Tapahtumia seurataan lähes koko ajan komisario John D. Coughlinin ja toimittaja Julia Harpmanin näkökulmista. Coughlin on itsevarma ja uskoo saavansa oikean syyllisen nalkkiin. Mutta hän ei voi mitään sille, että rahalla ja vallalla kävellään hänen ylitseen. Julia on tinkimätön ja aikoo penkoa asioita niin kauan, että Dot King saa oikeutta. Mutta hänkin saa tuta, mitä tarkoittaa kun astuu vaikutusvaltaisten henkilöiden varpaille. 

Coughlin astui pyöröoven läpi ja laskeutui kolme matalaa askelmaa moderniin aulaan, joka oli katettu mustilla ja valkoisilla laatoilla. Geometrisen kuvion symmetria miellytti häntä: pienet neliöt muodostivat isompia neliöitä, joiden ympärillä oli neliörivejä. Se oli järjestelmällistä, täsmällistä, loogista. Rikosjutun faktat asettuivat samalla tavalla peräkkäin, jotta niistä saattoi muodostaa vääjäämättömän johtopäätöksen. Piti seurata jälkiä, koota todistusaineistoa ja napata rikollinen. Yksi, kaksi, kolme. Ja aloittaa taas alusta.

(...)

Julia katsoi kumpaankin suuntaan katua ja kohotti kätensä pysäyttääkseen taksin 127. kadun ja Lenoxin kulmassa. Häntä oli seurattu usein, ja tilanne oli ollut aina samanlainen. Mies - aina mies - oli istunut pysäköidyssä autossa, seisoskellut muka muuten vain tai ollut lukevinaan lehteä. Olipa kyseessä ollut gangsteri tai agentti, varjostajan oli paljastanut hänen tarkkaavainen katseensa, joka oli tuntunut melkein sähkövirralta hänen ja kohteensa välissä. Se oli saanut Julian niskan kihelmöimään jo ennen kuin hän oli nähnyt seuraajansa. 

En voi sille mitään, mutta tarinassa on paljon tylsää. Ymmärrän että tositapahtumaan perustuvassa jutussa pitää selvittää asianosaisten tekemisiä, mutta paikoin on puuduttavaa lukea kuinka taas yksi rikas ja vaikutusvaltainen valkoihoinen mies pääsee pälkähästä ihan vain siksi, että joko tuntee oikeita ihmisiä tai pystyy maksamaan riittävän paljon. Samoin on puuduttavaa lukea niin kovin monta kertaa, että Julia aikoo saada Dotille oikeutta. Tulisi selväksi vähemmälläkin toistolla. 

Jotenkin kaikki korruptio ja salailu jättää Dotin hyvin nopeasti unohduksiin, siis niin että lukijakin meinaa unohtaa hänet. Sen sijaan vähän väliä tulee uusi mies kuvioihin, joko itse vaikutusvaltainen tai jonkun sellaisen poika, ja kuvio mutkistuu taas lisää. Henkilöitä alkoi jossain vaiheessa olla niin paljon, että en jaksanut enää keskittyä siihen kuka olikaan kuka.

On tarinassa paljon kiinnostavaakin. Nykyisen tiukan tietosuojan aikana on aika hämmentävääkin lukea, kuinka avoimesti esimerkiksi kuolinsyyntutkija tai hissipoika antaa tietoja toimittajalle. Myös ajankuva on mielenkiintoista, etenkin se mitä tarkoittaa olla nainen miespuolisten rikostoimittajien maailmassa. 

Pidin Julian hahmosta, samoin hänen puolisostaan joka esiintyy tarinassa harmillisen vähän. Hänkin on toimittaja, joten hän ymmärtää mitä Julia käy läpi ja tukee tätä vankkumatta. Pidin myös Coughlinista, hän on vähemmän ennakkoluuloinen kuin muut poliisit, vaikka välillä hän osaa kyllä olla arsyttäväkin. Myös Dotin kotiapulainen Ella oli hahmo, josta tykkäsin kovin. 

Luin tämän Helmet-lukuhaasteeseen, jotta saan kuitattua kohdan 6, "kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle".

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

Norjankielinen alkuteos Rigels øyne (2017)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2024

232 s.

Tykkäsin tosi paljon Barrøy-sarjan ensimmäisestä osasta Näkymättömät, harmi ettei toinen eikä tämä kolmas osa yllä samalle tasolle. Ehkä avausosasta ja Ingridin lapsuudesta oli liian pitkä hyppäys aikuisuuteen ja sota-aikaan. Eikä luonnon kuvaus ole yhtä voimakasta. 

Nyt sota on loppunut, ja Ingrid lähtee lapsi kainalossaan etsimään Kajan isää. Matkaa kertyy satoja kilometrejä niin laivalla, junalla, linja-autolla, hevoskärryllä, polkupyörällä kuin jalkaisin. Monessa paikassa Ingrid kohtaa vastentahtoisuutta, hänelle ei haluta kertoa mitä sota-aikana on tehty. Hän epäilee myös, että moni on kohdannut Alexanderin vaikka ei sitä hänelle myönnä. Askel askeleelta hän seuraa Alexanderin jälkiä, kunnes ei enää ole mitä seurata. 

Hän joi vettä joka purosta, jonka he ylittivät, ja he söivät kaksi kertaa ennen kuin tulivat alas uuden meren rantaan ja nukkuivat kaksi yötä kalamajassa, jonka eräs Adolfin ystävä avasi heille. Sitten he nousivat erääseen kalastuskutteriin mukanaan Adolfin kirjoittama lappunen, joka teki toivotun vaikutuksen aluksen kippariin, lyhyeen, leveään ja harvasanaiseen mieheen, joka nyökkäsi välinpitämättömästi matkustajille ja luovutti Ingridille oman hyttinsä, ja sanoi voivansa vallan hyvin nukkua ruorihytissä, sehän oli hänen paikkansa. Mutta hän ei voisi viedä heitä sen kauemmas etelään kuin Rørvikiin, Ingridin olisi odoteltava siellä jatkokyytiä syvemmälle vuonoon Kongsmoenin suuntaan, ja se vuono vasta onkin pitkä, sanoi kippari, se lähes katkaisee koko maan kahtia.

Niin, sellainen on suunnitelma, Ingrid ajatteli, hän oli matkalla ja seisoi laivan kannella ja katseli ympärilleen, näki tuttujen tunturi- ja saarimuodostelmien katoavan yksi kerrallaan taivaanrannan taakse jättämättä jälkeensä vähäisintäkään kaipauksen häivää. Myös Kaja tarkasteli tyvenen rauhallinen katse venäläissilmissään maailmaa, jonka he olivat jättämässä taakseen ja joka oli tähän asti ollut heidän ainoansa. 

Hyvin erilainen road trip, kuin kirjoissa yleensä. Ingrid menee vaikeakulkuisille seuduille, joissa liikenne on harvaa tai sitä ei ole ollenkaan. Junaa voi joutua odottamaan tunteja, jopa päiviä. Kävelypätkät saattavat olla kymmenien kilometrien mittaisia. Ingrid ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Kotisaari saa odottaa niin kauan, että hän löytää vastaukset kysymyksiinsä. 

Odottelusta ja hitaasta etenemisestä huolimatta kirjassa ei ole tylsää hetkeä. Paljon on varmasti kiinni kielestä, joka on tosi kaunista ja vahvaa. Suuria tunteita ei koeta, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä kohtaamisissa on. Ja vaikka Ingridillä on matkallaan paljon vastoinkäymisiä sekä sitä että häntä käsketään unohtamaan koko juttu ja palaamaan kotiin, löytyy auttavaisia ihmisiä joskus aika yllättävistäkin paikoista ja tilanteista. 

Vaikka ykkösosa on ollut mielestäni paras, kannattaa sarja lukea. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa".

PS. Kirjan kansiliepeessä sanotaan Jacobsenin voittaneen ensimmäisenä norjalaisena kirjailija Man Booker International Prizen vuonna 2017 ja The International Dublin Literary Awardin vuonna 2018. Googlailin, ja sen perusteella näin ei ole. Dublin-palkintoon hän oli shortlist-ehdokas, mutta voiton vei Mike McCormack teoksellaan Solar Bones. Myös Booker-palkinnossa hän oli shortlistalla, mutta voittaja oli David Grossman teoksellaan A Horse Walks into a Bar. 

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

 

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

Englanninkielinen alkuteos The Hunt for the Nightingale(2022)

Kuvittanut Sharon King-Chai

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Sitruuna 2023

251 s. 

Varoituksen sana, tässä on lastenkirja jota ei pysty lukemaan silmät kuivina. 

Yhdeksänvuotias Jasper odottaa satakieltä ja siskoaan mutta kumpikaan ei tule. Vanhemmat sanovat Rosien olevan paremmassa paikassa. Jasper päättelee sen olevan tietyn huoltoaseman ja uskoo, että sekä satakieli että Rosie ovat siellä. Vaellukset siskon kanssa saavat hänet luottavaiseksi pärjäämisensä suhteen, joten hän pakkaa reppunsa ja lähtee etsintäretkelle. 

Matka huoltoasemalle on pitkä eikä siitä puutu vaikeuksia. Jasper jää pois bussin kyydistä kesken matkaa ja joutuu jatkamaan jalkaisin, matkalla on laidun pelottavine lehmineen, yö ja ukkonen yllättävät, raha ei riitä ruokaan ja niin edelleen. Matkalla kohdatut ihmiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja avuliaita ja auttavat Jasperia eteenpäin. Osa heistä kuitenkin tunnistaa hänet uutisista, mikä saa Jasperin pakenemaan. Kun poliisi etsii häntä, on kiirehdittävä huoltoasemalle ennen kuin poliisi tavoittaa hänet. Vaivalloisen taipaleen jälkeen hän pääsee kohteeseen, mutta joutuu siellä kohtaamaan kipeän totuuden. 

"Sinä lupasit. Sinä lupasit", sanon pyöriessäni ympäri. "Minä kävelin kauhean pitkän matkan ja minun piti löytää sinut samalla lailla kun löysin Busterin ja renkaan ja jalkapallon. Ja minä tein kaiken mitä voin. Ihan oikeasti. Niin että tule pois piilosta!"

Ääneni kaikuu puista takaisin niin kuin minä olisin se, joka meistä on eksynyt.

Minulla ei ole pilliä eikä astinkiviä, joita pitkin voisin hyppiä. Rosieta ei näy, kun kyyristyn katsomaan pensaiden alle, eikä edes silloin, kun yritän kiivetä puuhun löytääkseni hänet sen latvasta.

Juoksen, kompastun ja juoksen taas, läpsin puita ja katselen ylös ja alas ja ympärille ja huudan Rosien nimeä minkä keuhkoista lähtee, mutta häntä ei vain näy missään. Kartta on pudonnut johonkin, joten nyt minäkin olen eksyksissä ja mietin, näkeekö myös Rosie tämän saman pimeän siellä, missä on.

"Tule nyt", sanon, mutta enää kuiskaten. "Tämä on parempi paikka. Parempi paikka on se, kun sinä olet minun kanssani."

Tämä on upea kirja, kaikessa sydäntäsärkevyydessään aivan järisyttävä. Juckes tavoittaa hienosti lapsen ajatusmaailman ja logiikan, ja saa lukijan ymmärtämään miksi laitumella oleva lehmä on pelottava ja miltä paniikkikohtaus tuntuu. Jasperin hätä tulee ihon alle. Asiat kääntyvät etsintäretken jälkeen paremmalle tolalle, mutta lukemisesta jää päällimmäiseksi tunteeksi suru. 

Kansikuva on kaunis ja houkutteleva, ja saattaa lupailla sellaista seikkailua mitä tässä ei ole. Kovin pienille lapsille en tätä suosittele ainakaan yksin luettavaksi. Parempi että vanhempi on mukana, jotta vaikeista asioista voidaan puhua heti. Aikuisille lämmin lukusuositus, tästä opastusta siihen miten kuolemasta puhumista ei tule vältellä ja miten lasta ei pidä jättää yksin surunsa kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa joku karkaa".

Satakieltä etsimässä on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Roy Jacobsen: Näkymättömät

 

Roy Jacobsen: Näkymättömät

Norjankielinen alkuteos De usynlige (2013)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2022

214 s. 

1900-luvun alku Barrøyn saarella, asukkaina viisi saman perheen jäsentä. Isä Hans Barrøy, vaimonsa Maria, isänsä Martin, sisarensa Barbro ja tyttärensä Ingrid. Saari on samaan aikaan pieni ja iso, noin kilometrin pitkä ja puolisen leveä. Perheelle siellä on kuitenkin kaikki. 

Ingrid menee mantereelle kouluun, mutta ei viihdy siellä. Kaksi viikkoa koulussa on tuskaa, kaksi viikkoa saarella kuluu liian nopeasti. Kun elää niin eristyksissä, on vaikea olla muiden kuin perheenjäsenten kanssa. 

Hansilla on monenlaisia visioita, miten kehittää saarta ja perheen toimeentulomahdollisuuksia. Osa ideoista tuntuu melko suureellisilta, mutta Hans on päättäväinen. Vuosien kuluessa elämä sekä muuttuu että pysyy ennallaan. Ingridin varttuessa aikuiseksi hänelle tulee yhä suurempi vastuu asioiden sujumisesta, mutta milloinkaan hän ei ole yksin. Saarella asuu vain tämä yksi perhe, mutta siihen liittyvät uudet jäsenet tulevat tiiviiksi osaksi kokonaisuutta. Erimielisyyksiä tulee, mutta lopulta kaikki ymmärtävät, mitä pitää tehdä jotta perhe voi elää saarella jatkossakin. 

Ensimmäinen talvimyrsky sen sijaan - se on jotain vallan muuta. 

Se on joka kerta yhtä valtava ja iskee armottoman totisesti, he eivät ole kuunaan kokeneet moista, siitä huolimatta että se sama tapahtui viime vuonna. Juuri tästä johtuu käsite miesmuisti, he ovat nimittäin jo unohtaneet, millainen se viimevuotinen myrsky oli, koska ihminen ei voi kuin yrittää parhaansa mukaan selvitä hengissä halki helvetin ja karkottaa se sitten muististaan mahdollisimman nopeasti. 

Nyt heillä on yllään myrsky, joka on riehunut hupenemattomin voimin yli vuorokauden. Vaahtoriekaleet lentävät kuin keltaiset villatupot pitkin saarta, sade on kuin haulikuuro eikä tulvavuoksi suostu laskemaan. Hans on käynyt ulkona kolmesti ja sitonut kiinni sellaistakin, mitä ei olisi uskonut mahdolliseksi kiinnittää. Hän näki tuulen lennättävän yhden lampaista mereen ennen kuin hänen onnistui salvata loput venevajaan, he eivät näet ole vielä teurastaneet eikä kaikille lampaille ole muualla kattoa pään päälle, ja siellä sisällä hän kiinnittää ne liealla veneeseen, jonka vielä varmuuden vuoksi sitoo kiinnitysköydellä, on suorastaan naurettavaa, mitä miehen päähän pälkähtää tehdä, kun häneen on iskenyt Ensimmäinen talvimyrsky. 

Oi että, tykkäsin tästä valtavan paljon! Ihanan karu ympäristö, mutta kuitenkin sellainen missä voi elää ilman ylivoimaista ponnistelua. Hahmoja on riittävän vähän, jotta he tulevat tutuiksi ja läheisiksi. Hahmot ovat keskenään tosi erilaisia, mutta niin että he täydentävät toisiaan. Välillä on havaittavissa me vastaan muut -henkeä, se ilmenee silloin kun saari on uhattuna. Vaikka Barrøyt asuvat muista erillään, ei toisilla ole oikeutta huijata heitä. 

Pirkanmaan kirjastoista en löytänyt Jacobsenilta teoksia vuoden 2013 jälkeen, onkin mielenkiintoista nähdä kuinka pitkä sarja on tulossa. Ja mitä niissä tapahtuu; tämä avausosa tuli selkeästi päätökseen eikä jättänyt sellaista oloa, että kyseessä oli vain johdanto johonkin mitä tulevissa osissa tapahtuu. Hieno tarina itsessään. 

Tämä on luettu myös blogissa Kirjavinkit. 

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa

 

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa 

Englanninkielinen alkuteos The Last Green Valley (2021)

Suomentanut Arto Konttinen

Sitruuna 2022

585 s. 

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu niin valtavan paljon fiktiota, että nykyään minua jo vähän epäilyttää tarttua taas uuteen tarinaan. Vieläkö löytyy uusia näkökulmia, uutta kerrottavaa? Mark Sullivan on innostunut kirjoittamaan yksittäisten ihmisten tai perheiden kokemuksiin perustuvaa fiktiota, mutta siitä lähtökohdasta että tapahtumissa on jotain poikkeuksellista. Ja sitä totisesti on Martelin perheen tarinassa. 

Keväällä 1944 Emil ja Adeline Martel pakkaavat kärryihin kaksi poikaansa ja niin paljon omaisuutta kuin mitä kärryihin mahtuu. He lähtevät liikkeelle Friedenstalista läheltä Romanian rajaa. Mukana ovat myös Adelinen äiti ja sisko sekä Emilin vanhemmat. Lähtöpäätös ei ole ollut helppo eikä sitä ole matkakaan. Jokaisesta kylästä letkaan tulee lisää hevosten vetämiä vaunuja sekä kävellen liikkeellä olevia. Takaa tulee Neuvostoliiton armeija, edessä on pakeneva Saksan armeija. 

Martelit ovat mustanmerensaksalaisia, eli he kuuluvat sellaisiin perheisiin, jotka aikoinaan muuttivat Saksasta Ukrainaan viljelemään maata. Emil ei joutunut rintamalle, koska hänet nähtiin hyödyllisempänä maanviljelijänä. Taito puhua sekä saksaa että venäjää auttaa Marteleita, mutta ei ole pelastus. Neuvostoliittolaisille he ovat saksalaisia, kun taas saksalaisille he eivät kelpaa koska eivät ole osallistuneet sotaan. 

Pakomatka suuntautuu vihreään laaksoon, utopiaan jonka sijainti voi olla missä tahansa. Adeline on nähnyt laaksosta kuvan kirjassa, ja pienille pojille on mukavampi antaa pakomatkan päämääräksi jotain kaunista. Matka on kuitenkin täynnä vastoinkäymisiä, tapahtuu melkeinpä kaikkea mahdollista eli  onnettomuuksia, väkivallan uhkaa, sairastumisia, kuolemia,  vankileirejä, nälkää... Onneksi mukana on myös ystävällisiä ihmisiä sekä joitakin ilon hetkiä. Kolmen vuoden aikana itse kunkin mieli on vuoroin toiveikas, vuoroin epätoivoinen. 

Takaumissa nähdään kohtauksia perheen elämästä vuodesta 1929 alkaen ja huomataan, ettei koskaan ole ollut helppoa. Nälkää on nähty ja Siperia on kutsunut. 

Karavaani eteni tuntikaupalla loputtoman tuntuisesti venyen ensin eteenpäin ja tiivistyen sitten, kunnes pysähtyi, venyen ja tiivistyen taas kuin oksan päästä päähän kulkeva mittarimato; näin he kulkivat ensin Barlandin läpi ja sitten kumpuileville ruohotasangoille, jotka toivat Adelinen mieleen Friedenstalia ympäröivät tienoot. Vaikka säärintamalla ei päiväkausiin ollut tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, purojen uomat olivat edelleen upottavan mutaisia. Vaunuja juuttui kiinni, ja jotkin vaunut lipesivät sivuun laudoituksilta, joita SS-joukot olivat asettaneet pahimpien liejupaikkojen päälle. 

Aina kun karavaani pysähtyi, Adeline pystyi edelleen kuulemaan heidän takanaan raivoavan sodan kaukaisen, vaimean pauhun. Silloin tällöin heidän ylitseen myös lensi saksalaisia tai neuvostoliittolaisia hävittäjiä, jotka muistuttivat häntä siitä, että vaara ei koskaan ollut kaukana: se saattoi vaania aivan vähän matkan päässä heidän edessään taikka seuraavan kulman tai kukkulan takana. 

Samalla Adeline tajusi pelkäävänsä jossain mielessä enemmän sitä, mitä hänellä oli edessään, kuin takanaan vaanivaa sotaa, jota he olivat pakenemassa. Eikö se ollutkin omituista? Hän ei pystynyt käsittämään, miksi näin oli, tajusi vain, että nämä tuntemukset olivat tosia. 

Nyt kun lukuisat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa, tämä tarina tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta. Välillä minulla oli sellainen olo että en halua lukea enempää, en jaksa perheen jatkuvasti kohtaamia vastoinkäymisiä. Että eikö kodin jättämisessä ole riittävästi, pitääkö myös matkalla tapahtua niin paljon kaikkea ikävää. Jokin imu tarinassa kuitenkin on, jokin mikä houkuttaa jatkamaan. Yksi sellainen voi olla Adelinen ja Emilin neuvokkuus, se miten he kerta toisensa jälkeen onnistuvat selviämään tukalista tilanteista ja myös miten he saavat pidettyä toiveikkuutta yllä lastensa nähden ja estettyä näiden vaipumisen totaaliseen synkkyyteen. 

Kohti vihreää laaksoa on luettu myös blogeissa Luetut kirjat ja Anun ihmeelliset matkat. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan - pitkän harkinnan jälkeen - tämän kohtaan 34, "kirja kertoo Ukrainasta". Vaikka tarina on pääosin pakomatkaa ja tapahtuu Ukrainan rajojen ulkopuolella, on siinä kuitenkin jonkin verran maan lähihistoriaa. Lisäksi Emil joutuu sinne jälleenrakennustöihin. Muita mahdollisia haastekohtia olisivat minulle olleet 26, "kirja jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä" tai 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas".

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing (2020)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2022

348 s. 

Huh mikä kirja! Tässä on lukija tunteiden vuoristoradassa, sillä niin paljon tapahtuu sekä kauheuksia että iloisempia asioita. 

Kirja alkaa vuonna 1972. Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan elävät Vietnamin sodan aikana Hanoissa. Hươngin vanhemmat ovat lähteneet sotaan, samoin kaikki hänen setänsä. Kun pommit jyrisevät ympärillä, kaksikko lähtee neljänkymmenen kilometrin päähän Hóa Binhin kylään. Isoäiti uskoo sen olevan riittävän kaukana pommituksista. Kävellen tehtävä matka on raskas, eikä heillä ole tietoa kauanko he ovat poissa. Niinpä isoäiti kertoo Guavaksi kutsumalleen tytölle elämäntarinaansa pieninä palasina. 

Isoäidin tarina alkaa vuodesta 1930, jolloin hän oli 10-vuotias ja eli varakkaan perheen tyttärenä. Kerran taloon saapui ennustaja, joka näki tytön päätyvän köyhäksi kerjäläiseksi. Kukaan ei halunnut sitä uskoa, mutta niin kävi. 1940-luku toi muassaan sodan ja nälänhädän, 1950-luvun maauudistus pakon jättää koti. Asiat olisivat itsessään olleet kammottavia, mutta Diệu Lanin kohdalla tuntuu kuin hän olisi kohdannut vastoinkäymisiä enemmän kuin muut. Hän joutui jättämään osan lapsistaan väliaikaisesti toisten huomaan, tietämättä kohtaako näitä enää elossa. Hän todisti liian monen ihmisen kuoleman, eikä voinut luottaa olevansa turvassa missään. Vielä isoäitinäkään hän ei saa elää ilman surua ja menetyksiä. 

1970-luku ei ole juuri helpompi, sillä sota tuhoaa niin ruumiit kuin mielet. Osa perheenjäsenistä palaa kotiin, mutta moni on rikki. Vanha perheyhteys on poissa. Hương on teini-iässä eikä ymmärrä mistä on kyse. Hänkin on välillä aivan tuuliajolla. 

Kaiken kurjuuden keskellä, läpi vuosikymmenien, on kuitenkin myös ilon hetkiä. Odottamatonta ystävällisyyttä tuntemattomien taholta, jälleenäkemisiä, anteeksiantoa, rakkautta, toiveikkuutta. Vaikka perheenjäsenet ovat välillä hyvinkin kaukana toisistaan, niin fyysisesti kuin henkisesti, he eivät kuitenkaan ole koskaan yksin. 

Guava, sinun täytyy ymmärtää, miksi puhun isoisästäsi, Côngista ja Minh-enostasi vasta nyt. Koulukirjoissasi ei kerrota mitään maauudistuksesta eikä Vietminhin sisäisistä kahakoista. Osa maamme historiasta on pyyhitty pois ja sen mukana lukemattomien ihmisten kuolemat. Vallanpitäjien tekemistä virheistä ja vääryyksistä ei ole saanut puhua, sillä he ovat tahtoneet kirjoittaa historian uudelleen. Olet kuitenkin jo sen ikäinen, että sinulla on oikeus tietää totuus. Historia tallentuu muistoihin, ja niin kauan kuin muistot elävät, voimme pyrkiä parempaan.

(...)

Kun olin ollut lapsi, isä oli kantanut minut riisipellolle. Hän oli poiminut paksun riisinkorren, kuorinut sen ja antanut minulle vaalean kukinnon. Muistin yhä sen makean aromikkaan maun, ja muistin senkin, kuinka isä oli laukannut pellon viertä kuin hevonen ja minä olin hytkynyt nauraen hänen selässään. 

Käännyin katsomaan päätietä. Isä oli menettänyt siellä henkensä, ja maahan roiskunutta verta olivat talloneet niin ihmiset, eläimet kuin ajoneuvotkin; ennen pitkää sateet ja myrskyt olivat huuhdelleet sen pois. Isä oli antanut minun ajaa puhvelikärryjä ja viestittänyt, että nainenkin voi olla johtaja. Hän oli uskonut minuun ja opettanut minut uskomaan itseeni. Pelastaisin itseni ja lapseni. Kuulin päässäni isän kannustavan äänen. 

Tarina ei ole helppoa luettavaa, mutta se on kaikessa armottomuudessaan mielenkiintoinen ja vangitseva. Vietnamin historia ei ole itselleni oikeastaan lainkaan tuttu, tiedän melkeinpä vain sen mitä Matti Rämö kertoo Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin -kirjassaan. Nyt Quế Mai kertoo paitsi 1970-luvun sodasta myös varhemmista vuosikymmenistä yksittäisten ihmisten näkökulmasta, tuoden näiden kokemukset lukijan eteen. Juuri tämä inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan. 

Kerrassaan hieno ja mielestäni erittäin tärkeä teos! Soisin tämän tavoittavan laajan lukijakunnan, vaikka aihe ei ole kevyt. Nykyinen maailmantilanne ei välttämättä kannusta tällaisen lukemiseen, mutta hyvät tarinat kestävät aikaa ja voivat odottaa. 

Vuorten laulu on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat. 

Lukuhaasteet saavat täydennystä ihan urakalla. Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 5, "kirjassa sairastutaan vakavasti", Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan isovanhempien luona ja Kirja joka maasta -haasteeni saa Vietnamin.