Roy Jacobsen: Rigelin silmät

 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

Norjankielinen alkuteos Rigels øyne (2017)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2024

232 s.

Tykkäsin tosi paljon Barrøy-sarjan ensimmäisestä osasta Näkymättömät, harmi ettei toinen eikä tämä kolmas osa yllä samalle tasolle. Ehkä avausosasta ja Ingridin lapsuudesta oli liian pitkä hyppäys aikuisuuteen ja sota-aikaan. Eikä luonnon kuvaus ole yhtä voimakasta. 

Nyt sota on loppunut, ja Ingrid lähtee lapsi kainalossaan etsimään Kajan isää. Matkaa kertyy satoja kilometrejä niin laivalla, junalla, linja-autolla, hevoskärryllä, polkupyörällä kuin jalkaisin. Monessa paikassa Ingrid kohtaa vastentahtoisuutta, hänelle ei haluta kertoa mitä sota-aikana on tehty. Hän epäilee myös, että moni on kohdannut Alexanderin vaikka ei sitä hänelle myönnä. Askel askeleelta hän seuraa Alexanderin jälkiä, kunnes ei enää ole mitä seurata. 

Hän joi vettä joka purosta, jonka he ylittivät, ja he söivät kaksi kertaa ennen kuin tulivat alas uuden meren rantaan ja nukkuivat kaksi yötä kalamajassa, jonka eräs Adolfin ystävä avasi heille. Sitten he nousivat erääseen kalastuskutteriin mukanaan Adolfin kirjoittama lappunen, joka teki toivotun vaikutuksen aluksen kippariin, lyhyeen, leveään ja harvasanaiseen mieheen, joka nyökkäsi välinpitämättömästi matkustajille ja luovutti Ingridille oman hyttinsä, ja sanoi voivansa vallan hyvin nukkua ruorihytissä, sehän oli hänen paikkansa. Mutta hän ei voisi viedä heitä sen kauemmas etelään kuin Rørvikiin, Ingridin olisi odoteltava siellä jatkokyytiä syvemmälle vuonoon Kongsmoenin suuntaan, ja se vuono vasta onkin pitkä, sanoi kippari, se lähes katkaisee koko maan kahtia.

Niin, sellainen on suunnitelma, Ingrid ajatteli, hän oli matkalla ja seisoi laivan kannella ja katseli ympärilleen, näki tuttujen tunturi- ja saarimuodostelmien katoavan yksi kerrallaan taivaanrannan taakse jättämättä jälkeensä vähäisintäkään kaipauksen häivää. Myös Kaja tarkasteli tyvenen rauhallinen katse venäläissilmissään maailmaa, jonka he olivat jättämässä taakseen ja joka oli tähän asti ollut heidän ainoansa. 

Hyvin erilainen road trip, kuin kirjoissa yleensä. Ingrid menee vaikeakulkuisille seuduille, joissa liikenne on harvaa tai sitä ei ole ollenkaan. Junaa voi joutua odottamaan tunteja, jopa päiviä. Kävelypätkät saattavat olla kymmenien kilometrien mittaisia. Ingrid ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Kotisaari saa odottaa niin kauan, että hän löytää vastaukset kysymyksiinsä. 

Odottelusta ja hitaasta etenemisestä huolimatta kirjassa ei ole tylsää hetkeä. Paljon on varmasti kiinni kielestä, joka on tosi kaunista ja vahvaa. Suuria tunteita ei koeta, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä kohtaamisissa on. Ja vaikka Ingridillä on matkallaan paljon vastoinkäymisiä sekä sitä että häntä käsketään unohtamaan koko juttu ja palaamaan kotiin, löytyy auttavaisia ihmisiä joskus aika yllättävistäkin paikoista ja tilanteista. 

Vaikka ykkösosa on ollut mielestäni paras, kannattaa sarja lukea. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa".

PS. Kirjan kansiliepeessä sanotaan Jacobsenin voittaneen ensimmäisenä norjalaisena kirjailija Man Booker International Prizen vuonna 2017 ja The International Dublin Literary Awardin vuonna 2018. Googlailin, ja sen perusteella näin ei ole. Dublin-palkintoon hän oli shortlist-ehdokas, mutta voiton vei Mike McCormack teoksellaan Solar Bones. Myös Booker-palkinnossa hän oli shortlistalla, mutta voittaja oli David Grossman teoksellaan A Horse Walks into a Bar. 

Roy Jacobsen: Näkymättömät

 

Roy Jacobsen: Näkymättömät

Norjankielinen alkuteos De usynlige (2013)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2022

214 s. 

1900-luvun alku Barrøyn saarella, asukkaina viisi saman perheen jäsentä. Isä Hans Barrøy, vaimonsa Maria, isänsä Martin, sisarensa Barbro ja tyttärensä Ingrid. Saari on samaan aikaan pieni ja iso, noin kilometrin pitkä ja puolisen leveä. Perheelle siellä on kuitenkin kaikki. 

Ingrid menee mantereelle kouluun, mutta ei viihdy siellä. Kaksi viikkoa koulussa on tuskaa, kaksi viikkoa saarella kuluu liian nopeasti. Kun elää niin eristyksissä, on vaikea olla muiden kuin perheenjäsenten kanssa. 

Hansilla on monenlaisia visioita, miten kehittää saarta ja perheen toimeentulomahdollisuuksia. Osa ideoista tuntuu melko suureellisilta, mutta Hans on päättäväinen. Vuosien kuluessa elämä sekä muuttuu että pysyy ennallaan. Ingridin varttuessa aikuiseksi hänelle tulee yhä suurempi vastuu asioiden sujumisesta, mutta milloinkaan hän ei ole yksin. Saarella asuu vain tämä yksi perhe, mutta siihen liittyvät uudet jäsenet tulevat tiiviiksi osaksi kokonaisuutta. Erimielisyyksiä tulee, mutta lopulta kaikki ymmärtävät, mitä pitää tehdä jotta perhe voi elää saarella jatkossakin. 

Ensimmäinen talvimyrsky sen sijaan - se on jotain vallan muuta. 

Se on joka kerta yhtä valtava ja iskee armottoman totisesti, he eivät ole kuunaan kokeneet moista, siitä huolimatta että se sama tapahtui viime vuonna. Juuri tästä johtuu käsite miesmuisti, he ovat nimittäin jo unohtaneet, millainen se viimevuotinen myrsky oli, koska ihminen ei voi kuin yrittää parhaansa mukaan selvitä hengissä halki helvetin ja karkottaa se sitten muististaan mahdollisimman nopeasti. 

Nyt heillä on yllään myrsky, joka on riehunut hupenemattomin voimin yli vuorokauden. Vaahtoriekaleet lentävät kuin keltaiset villatupot pitkin saarta, sade on kuin haulikuuro eikä tulvavuoksi suostu laskemaan. Hans on käynyt ulkona kolmesti ja sitonut kiinni sellaistakin, mitä ei olisi uskonut mahdolliseksi kiinnittää. Hän näki tuulen lennättävän yhden lampaista mereen ennen kuin hänen onnistui salvata loput venevajaan, he eivät näet ole vielä teurastaneet eikä kaikille lampaille ole muualla kattoa pään päälle, ja siellä sisällä hän kiinnittää ne liealla veneeseen, jonka vielä varmuuden vuoksi sitoo kiinnitysköydellä, on suorastaan naurettavaa, mitä miehen päähän pälkähtää tehdä, kun häneen on iskenyt Ensimmäinen talvimyrsky. 

Oi että, tykkäsin tästä valtavan paljon! Ihanan karu ympäristö, mutta kuitenkin sellainen missä voi elää ilman ylivoimaista ponnistelua. Hahmoja on riittävän vähän, jotta he tulevat tutuiksi ja läheisiksi. Hahmot ovat keskenään tosi erilaisia, mutta niin että he täydentävät toisiaan. Välillä on havaittavissa me vastaan muut -henkeä, se ilmenee silloin kun saari on uhattuna. Vaikka Barrøyt asuvat muista erillään, ei toisilla ole oikeutta huijata heitä. 

Pirkanmaan kirjastoista en löytänyt Jacobsenilta teoksia vuoden 2013 jälkeen, onkin mielenkiintoista nähdä kuinka pitkä sarja on tulossa. Ja mitä niissä tapahtuu; tämä avausosa tuli selkeästi päätökseen eikä jättänyt sellaista oloa, että kyseessä oli vain johdanto johonkin mitä tulevissa osissa tapahtuu. Hieno tarina itsessään. 

Tämä on luettu myös blogissa Kirjavinkit. 

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

 

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

Norjankielinen alkuteos

Sjalusimannen og andre fortellinger (2021)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Johnny Kniga 2021

301 s.

Jo Nesbø on yksi suosikkikirjailijoitani osin siitä syystä, että hän ei ole pitäytynyt ikuisesti yhdessä sarjassa ja hahmossa vaan on tehnyt myös yksittäisiä kirjoja. Tällä kertaa hän on ehkä hieman yllättäen kirjoittanut novellikokoelman, jonka seitsemän kertomusta käsittelevät keskenään hyvin erilaisia murhia. Harry Hole -sarja etenkin on melko väkivaltainen, tämä sen sijaan on varsin veretöntä ja lähes jännityksetöntä toimintaa. Novelleissa on kuitenkin kaikissa joku erikoinen juttu, jonka lukija saattaa oivaltaa tarinan edetessä tai sitten ei.

Pidin kaikista tarinoista, on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta valita suosikkia. Avausnovelli Lontoo kertoo elämäänsä pettyneestä naisesta, joka on tilannut oman murhansa. Hän ei tiedä koska ja missä se tapahtuu, mutta sen hän tietää että seuraavan kolmen viikon kuluessa kuitenkin. Lentokoneessa matkalla Lontooseen hän avautuu vierustoverilleen, josta saa ymmärtäväisen kuuntelijan. Ennen naisen kuolemaa Lontoo on oleva heidän. Mustasukkainen mies kulkee kiipeilyn maailmassa, päähenkilö kertaa oman elämänsä tragediaa etsiessään ensin yhtä ja sitten kahta kadonnutta miestä. Jonon päähenkilö saa tarpeekseen etuilijoista. Jätteitä seuraa Ivaria krapulapäivänä töissä, kun hän on epävarma siitä mistä on saanut haavan otsaansa. Tunnustus on ehdottoman ovela tarina siitä, kuinka syyllinen paljastaa miten aiheutti toisen henkilön kuoleman. Odd kertoo kirjailijasta, joka saa yhtäkkiä tarpeekseen ja haluaa muuttaa niin elämänsä kuin kirjoitustapansa. Mitä tapahtuu kirjoituskyvylle, kun elämään tulee uusia ihmisiä? Korvakoru kierrättää lukijaa mustasukkaisessa mielessä, epäilyn ja siitä vapautumisen ja uuden epäilyn kierteessä.

Hän pudisti päätään. Mutta käsi piti yhä kiinni köydestä. ”Sinä et selvästikään ole mikään tarinankertoja, Nikos.”

”Pitää paikkansa.”

”Sinulla ei esimerkiksi ole mitään todisteita.”

”Mikä saa sinut uskomaan niin?”

”Jos sinulla olisi todisteita, et olisi tullut tänne yksin, siinä tapauksessa minut olisi pidätetty kauan sitten. Ja satun tietämään, että olet lopettanut työsi poliisin palveluksessa. Nykyään istut Kansalliskirjastossa ja luet kirjoja, eikö totta?”

”Ei”, minä sanoin, ”Istun Gennadius-kirjastossa.”

”Mistä tässä vierailussa siis on kysymys? Onko vanha mies tullut kalastelemaan todisteita jutussa, joka ei anna hänelle rauhaa, koska hän ei enää olekaan aivan varma siitä, että löysi totuuden?”

”On totta, etten saa rauhaa”, minä sanoin. ”Mutta se ei johdu tästä jutusta. Eikä pidä paikkaansa, että olen täällä kalastelemassa todisteita, sillä ne minulla on jo.”

”Valehtelet.” Köyttä pitelevän käden rystyset muuttuivat valkoisiksi.

Novelleja yhdistää kuoleman ja elämän häilyvä raja. Yksi päätös, yksi nopea teko, ja monen ihmisen elämä saattaa muuttua pysyvästi. Avausnovellin naista lukuun ottamatta kukaan ei odota kuolevansa, ja toisinaan kuolema on yllätys sen aiheuttajallekin. Hämmentävää on se, mitä tappajille käy tekojensa jälkeen.

Olen lukenut muutamia nuivia arvioita kirjasta, mutta minä tykkäsin siitä todella paljon. Jännitystä ei juuri ole, mutta tarinoina kaikki ovat hienoja. Pidän siitä, että kaikissa on joku kohta, joku hetki jolloin tarinan maailma vinksahtaa vinoon eikä paluuta enää ole. Muutamassa novellissa arvasin tai tiesin käänteen etukäteen, toisissa en, mutta yhtään ei haitannut oli kummin päin vain. Yllätyksellisyys syntyy myös siitä, että joskus käänne tapahtuu aikaisin, joskus ihan lopussa. Pidän nimenomaan siitä vinksahtaneisuudesta, mikä saa päähenkilöiden toiminnan tuntumaan ihan loogiselta paitsi heille itselleen myös minulle lukijana. Murha on kauhea asia, mutta novelleissaan Nesbø käsittelee niitä niin absurdilla huumorilla, että välillä tekee mieli hihkua ja nauraa.

Kokoelma on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää.