Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

 

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

Norjankielinen alkuteos

Sjalusimannen og andre fortellinger (2021)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Johnny Kniga 2021

301 s.

Jo Nesbø on yksi suosikkikirjailijoitani osin siitä syystä, että hän ei ole pitäytynyt ikuisesti yhdessä sarjassa ja hahmossa vaan on tehnyt myös yksittäisiä kirjoja. Tällä kertaa hän on ehkä hieman yllättäen kirjoittanut novellikokoelman, jonka seitsemän kertomusta käsittelevät keskenään hyvin erilaisia murhia. Harry Hole -sarja etenkin on melko väkivaltainen, tämä sen sijaan on varsin veretöntä ja lähes jännityksetöntä toimintaa. Novelleissa on kuitenkin kaikissa joku erikoinen juttu, jonka lukija saattaa oivaltaa tarinan edetessä tai sitten ei.

Pidin kaikista tarinoista, on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta valita suosikkia. Avausnovelli Lontoo kertoo elämäänsä pettyneestä naisesta, joka on tilannut oman murhansa. Hän ei tiedä koska ja missä se tapahtuu, mutta sen hän tietää että seuraavan kolmen viikon kuluessa kuitenkin. Lentokoneessa matkalla Lontooseen hän avautuu vierustoverilleen, josta saa ymmärtäväisen kuuntelijan. Ennen naisen kuolemaa Lontoo on oleva heidän. Mustasukkainen mies kulkee kiipeilyn maailmassa, päähenkilö kertaa oman elämänsä tragediaa etsiessään ensin yhtä ja sitten kahta kadonnutta miestä. Jonon päähenkilö saa tarpeekseen etuilijoista. Jätteitä seuraa Ivaria krapulapäivänä töissä, kun hän on epävarma siitä mistä on saanut haavan otsaansa. Tunnustus on ehdottoman ovela tarina siitä, kuinka syyllinen paljastaa miten aiheutti toisen henkilön kuoleman. Odd kertoo kirjailijasta, joka saa yhtäkkiä tarpeekseen ja haluaa muuttaa niin elämänsä kuin kirjoitustapansa. Mitä tapahtuu kirjoituskyvylle, kun elämään tulee uusia ihmisiä? Korvakoru kierrättää lukijaa mustasukkaisessa mielessä, epäilyn ja siitä vapautumisen ja uuden epäilyn kierteessä.

Hän pudisti päätään. Mutta käsi piti yhä kiinni köydestä. ”Sinä et selvästikään ole mikään tarinankertoja, Nikos.”

”Pitää paikkansa.”

”Sinulla ei esimerkiksi ole mitään todisteita.”

”Mikä saa sinut uskomaan niin?”

”Jos sinulla olisi todisteita, et olisi tullut tänne yksin, siinä tapauksessa minut olisi pidätetty kauan sitten. Ja satun tietämään, että olet lopettanut työsi poliisin palveluksessa. Nykyään istut Kansalliskirjastossa ja luet kirjoja, eikö totta?”

”Ei”, minä sanoin, ”Istun Gennadius-kirjastossa.”

”Mistä tässä vierailussa siis on kysymys? Onko vanha mies tullut kalastelemaan todisteita jutussa, joka ei anna hänelle rauhaa, koska hän ei enää olekaan aivan varma siitä, että löysi totuuden?”

”On totta, etten saa rauhaa”, minä sanoin. ”Mutta se ei johdu tästä jutusta. Eikä pidä paikkaansa, että olen täällä kalastelemassa todisteita, sillä ne minulla on jo.”

”Valehtelet.” Köyttä pitelevän käden rystyset muuttuivat valkoisiksi.

Novelleja yhdistää kuoleman ja elämän häilyvä raja. Yksi päätös, yksi nopea teko, ja monen ihmisen elämä saattaa muuttua pysyvästi. Avausnovellin naista lukuun ottamatta kukaan ei odota kuolevansa, ja toisinaan kuolema on yllätys sen aiheuttajallekin. Hämmentävää on se, mitä tappajille käy tekojensa jälkeen.

Olen lukenut muutamia nuivia arvioita kirjasta, mutta minä tykkäsin siitä todella paljon. Jännitystä ei juuri ole, mutta tarinoina kaikki ovat hienoja. Pidän siitä, että kaikissa on joku kohta, joku hetki jolloin tarinan maailma vinksahtaa vinoon eikä paluuta enää ole. Muutamassa novellissa arvasin tai tiesin käänteen etukäteen, toisissa en, mutta yhtään ei haitannut oli kummin päin vain. Yllätyksellisyys syntyy myös siitä, että joskus käänne tapahtuu aikaisin, joskus ihan lopussa. Pidän nimenomaan siitä vinksahtaneisuudesta, mikä saa päähenkilöiden toiminnan tuntumaan ihan loogiselta paitsi heille itselleen myös minulle lukijana. Murha on kauhea asia, mutta novelleissaan Nesbø käsittelee niitä niin absurdilla huumorilla, että välillä tekee mieli hihkua ja nauraa.

Kokoelma on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää.

Jo Nesbø: Macbeth

Jo Nesbø: Macbeth
Norjankielinen alkuteos Macbeth (2018)
Ruotsiksi kääntänyt Per Olaisen
Kansi: Marcell Bandicksson
Wahlström & Widstrand 2018
523 s.

Ahneena en malttanut odottaa suomennosta vaan tartuin ruotsinnokseen. Nesbø on aina luettava mahdollisimman nopeasti, vaikka en ole ihastunut hänen yksittäisiin kirjoihinsa ollenkaan yhtä paljoa kuin Harry Hole -sarjaan. Macbeth osoittautui eräänlaiseksi kummajaiseksi. Ensimmäiset sata sivua tykkäsin, toiset sata en tykännyt, 50 sivua tykkäsin, 50 en tykännyt, sitten taas tykkäsin...

Komisario Macbeth työskentelee nimettömäksi jäävässä brittiläisessä kaupungissa. Siellä käydään kammottavaa valtataistelua poliisin ja rikollisten kesken. Tuossa pelissä kenenkään henki ei ole minkään arvoinen ja ystävä muuttuu viholliseksi silmänräpäyksessä. Kukaan ei voi luottaa keneenkään, koska luottamus voi olla viimeinen teko elämässä. Oman edun ajaminen on tärkeintä, vaikka puheissa muuta sanottaisiin. Kaikenlainen uhkailu on arkipäivää, ja ruumiita tulee kasoittain.

Tarina alkaa poliisin väijyessä moottoripyöräjengiläisiä. Tekeillä on valtavan suuri huumekauppa, jonka poliisi haluaa estää. Tapahtumat riistäytyvät käsistä ja jälki on veristä. Macbeth nousee korkeimmaksi poliisiviranomaiseksi, yrittäen saada kaupungin hallintaansa. Apunaan hänellä on kasinon omistajatar Lady, määrätietoinen nainen, Macbethin rakastettu. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun kukaan ei tiedä mikä on oikein ja mikä väärin? Mitä tapahtuu, kun moraali on murentunut eikä selkäänsä voi kääntää kenellekään ellei halua tulla puukotetuksi tai ammutuksi hengiltä? Miten saada yksittäisen ihmisen ääni - ja totuus - kuuluviin kaupungissa, jossa hyvää ei ole ollenkaan vaan taistelut käydään pahan ja pahan välillä?

Han tänkte på alla chanser livet gett honom. Den på barnhemmet den där natten, den han inte hade tagit. Och den Banquo gett honom, den han hade tagit. Hur den första så när omintetgjort honom och det andra räddat honom. Men är det inte så att det finns en del chanser man önskar att man inte fått, eftersom en del chanser dömer dig till olycka oavsett vilket, chanser som kommer att medföra ånger resten av livet antingen för att man tog dem, eller för att man inte tog dem? Åh, det smygande missnöjet som alltid ska förgifta den mest perfekta lycka. Och ändå. Hade ödet öppnat en dörr, som snart skulle smälla igen? Var det modet som skulle svika honom igen, så som det hade svikit honom den natten på barnhemmet? 

Han såg den intet ont anande mannen i sängen från den gången framför sig. Försvarslös. Och ändå en man som stod mellan honom och friheten varje människa förtjänade. Mellan honom och värdigheten varje människa borde kräva. Mellan Macbeth och makten han kunde uppnå. Och respekten. Och kärleken.

Det hade börjat ljusna utanför när han väckte Lady.

Kirjan taustalla on projekti nimeltä Hogarth Shakespeare. Se on alkanut vuonna 2016, jolloin Shakespearen kuolemasta oli kulunut 400 vuotta. Mukana on parisenkymmentä kirjailijaa, Nesbøn lisäksi muun muassa Gillian Flynn, Margaret Atwood ja Anne Tyler. Täytyykin alkaa tutkailla, miten muut ovat kunnioittaneet Shakespearea. 

Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että tarina on synkkä. Sitä se on myös Nesbølla. Kansi antaa täysin oikean kuvan sisällöstä. Mustaa, pahaa, juonittelua, kieroilua, petoksia... Ruumiiden lukumäärässä on mahdoton pysyä mukana, paljon niitä on. Punaista, veri ja rakkaus, joita ei tässä voi erottaa toisistaan.

Ihmisen pahuus tulee esiin kaikessa voimakkuudessaan. Siitä tykkäsin, että henkilöhahmojen määrä on riittävän rajallinen jotta heidät pystyy muistamaan. Poliisien, roistojen, Ladyn ja kasinon croupierin lisäksi mukana on radiotoimittaja sekä pormestari. Ei siis valtaisaa määrää hallintohenkilökuntaa sihteereineen, eikä perheenjäseniäkään mainita kuin ohimennen. Tapahtumat keskittyvät valtapeliin kaikkine monimutkaisine kiemuroineen. On hurjaa luettavaa! Pakko oli jatkaa lukemista, saada tietää että ketkä jäävät henkiin.