Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

 

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Englanninkielinen alkuteos Against the Loveless World (2020)

Suomentanut Anna-Mari Raaska

Like 2022

384 s.

Susan Abulhawa oli minulle tuttu vain nimenä, en ole ennen tätä lukenut hänen kirjojaan. Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kolmas häneltä suomennettu teos. Se on kyllä vaikuttava, mutta en silti pitänyt siitä niin paljon kuin etukäteen ajattelin. 

Tarinan alussa Nahr on israelilaisessa vankilassa, on ollut siellä jo pitkään, vailla tietoa milloin pääsee vapauteen jos pääsee ollenkaan. Päivät ovat yksinäisiä, toistensa kaltaisia. Kun Nahr saa paperia ja kynän, hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa. Lukija pääsee mukaan nuoruusajan Kuwaitiin, varhaisaikuisuuden Jordaniaan ja lopulta hänen vanhempiensa kotimaahan Palestiinaan. 

Oli paikka mikä hyvänsä, elämä on ankaraa. Palestiinalaiset ja heidän jälkeläisensä ovat aina ulkopuolisia, epäilyttäviä, juorujen kohteita, pelottaviakin. Isän kuoltua Nahr elää äitinsä, isoäitinsä ja veljensä kanssa. Rahasta on pulaa, vaikka Nahr tekee kahta työtä. Tanssimisesta pitävä tyttö ajautuu prostituutioon. Kun ensin Saddam Hussein ja sitten amerikkalaiset saapuvat Kuwaitiin, perheen on paettava. Jordania ei tarjoa yhtään helpompaa elämää. Epäonnistuneen avioliiton jälkimainingeissa Nahr lähtee käymään Palestiinassa, missä puolison perhe osoittaa hänelle yllättävänkin suurta kiintymystä. Hän tuntee suurta ristiriitaa ja miettii, onko hänen paikkansa äidin luona Jordaniassa vai anopin luona Palestiinassa. Olosuhteet tulevat tälläkin kertaa väliin ja muovaavat hänen kohtalonsa lopulliseen muotoon. 

"No niin sisko, no niin." Hajjeh Um Mhammad veti ystävänsä pois. "Syödään nyt. Jos Jumala sallii, syömme seuraavan ateriamme yhdessä pian juhliaksemme Ghassanin paluuta." Hän alkoi kauhoa kastiketta riisin päälle ja käski meidän kantaa loput sisään kulhoissa, jotka sijoitettaisiin keskimmäisten tarjotinten ympärille. Asetimme esiin höyryävät tarjottimet mansafia: mureaa lammasta mausteisessa jogurttikastikkeessa sahramiriisipedillä, kruunattuna paahdetuilla manteleilla, persiljalla ja pinjansiemenillä.

Ihmisiä oli niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet sisään. Jotkut veivät yhden tarjottimista terassille ja söivät Palestiinan lokakuun viileässä ja raikkaassa tuulenvireessä. 

Mansaf oli nuoruudessani ateria, jota syötiin lomilla ja silloin, kun paljon ihmisiä kokoontui yhteen. Se, että se syödään sormin, tekee siitä vieläkin erityisemmän. Tällaisten perinteiden jatkumo auttoi minua yhdistämään paikan, johon minut oli karkotettu, ja kotimaani, johon minulla oli syntymäoikeus ja johon olin nyt luonut itselleni kodin, mutta silti tiesin, etten voisi enää koskaan olla kokonainen yhdessä paikassa. Juuri tätä maanpakolaisuus ja perinnöttömäksi joutuminen merkitsi - tasapainoilemista hajareisin jalat suljetuilla rajoilla, ei koskaan kokonaisena. Yhdessä paikassa oleminen merkitsi jäsenten irti repimistä toisesta. Ikävöin äitiäni. Veljeäni ja isoäitiäni. Muodostin pallon mansafista kädessäni ja katselin ympäri huonetta. Bilal, Jumana, Samer, Wadee ja Faisal, muut ystävät, Hajjeh Um Mhammad ja hänen sisarensa, naapurit ja vielä lisää sukulaisia. Kuuluin tänne, mutta niin paljon minusta oli vielä palasina muualla. 

Ehkä suurin ongelma itselleni tässä oli se, että en oikein pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta, en edes Nahrista. Hän kokee tarinassa paljon väkivaltaa, mutta mielestäni hän itse käyttää sitä turhan usein, ennen kaikkea sellaisissa tilanteissa joissa väkivalta ei olisi lainkaan tarpeen. Hän on temperamenttinen, kyllä, mutta silti hän tuntuu monesti kiukuttelevan kuin nelivuotias lapsi. Eniten pidin Nahrin isoäidistä, hänen liioiteltu ankaruutensa ja tyytymättömyytensä tekivät hänestä minulle kaikkein läheisimmän hahmon, jonkun josta sai tarttumapintaa. 

Sen sijaan pidin kovasti eläväisestä kuvauksesta etenkin ruuan ja luonnon kohdalla. Melkein siinä itsekin hikoilee auringonpaahteessa oliiveja poimiessa ja maistaa suussaan mantelin maun. 

Maailma on julma paikka, en tiedä oliko nyt vaan kertakaikkisen väärä aika tälle kirjalle vai mikä mätti. Tuntui että Nahrilla perheineen ei juuri muuta ole kuin päivästä toiseen toivottomuutta, jatkuvaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta. Iloa ja toivoa ei paljon pilkahtele. Takakannen teksti puhuu "mustan huumorin" sävyttämästä romaanista, mutta minä en sellaista löytänyt. Ellei mustaksi huumoriksi lasketa sen tyyppisiä hetkiä, jotka minä koin turhana ilkeilynä (kuten se kun Nahr kiipeää viikunapuuhun, tappelee naisen kanssa - ja nauraa jälkeenpäin). Isoäidin ja Nahrin keskinäinen sanailu tai isoäidin heittelemät välihuomautuksen muiden keskusteluihin ovat minulle tarinan humoristisinta antia. 

Muuten olisin saattanut jättää tämän kesken, mutta luin loppuun että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 24, "kirjan on kirjoittanut Lähi-Idästä kotoisin oleva kirjailija" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen kirjan jossa ollaan vankilassa. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamies, Kirjailuja ja Kirjakaapin kummitus. 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

Bazar 2022

318 s.

Voi että minä sitten tykkään Hautalehto-sarjasta! Nyt ollaan jo kymmenennessä osassa, ja yhä vaan poliisijoukkio ratkoo rikoksia voimainsa tunnossa, lämpöä ja huumoria unohtamatta. 

Tällä kertaa vastassa on kaiku menneisyydestä, Order of the Bolt -jengi. Porukka on ollut hajotettuna mutta koonnut voimansa uudelleen. Ja vaikka jengi on kansainvälinen, sillä on kalavelkoja suomalaisten kanssa, etenkin Hautalehdon ja Kannaksen. Suomalaisveikkoset ottavat kuitenkin tilanteen lunkisti. Vaikka he ovat nyt liikkuvia maalitauluja, heillä on työ tehtävänä. Samalla he toki valmistautuvat kohtaamaan vihollisen, yhdessä tutun poliisitiimin kanssa. 

Antti käveli ulos talosta ja repi kertakäyttöhansikkaat käsistään. Sitten hän avasi valkoisen haalarinsa vetoketjun ja istahti talon portaille. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kun Jonna kantoi viimeiset muovisäkkiin pakkaamansa tavarat poliisiautoon. Simon oli tutkinut pihassa olevan auton, listannut esineet ja kuvannut kaiken. Jonna riisui oman haalarinsa, ja Simon sulki auton oven ja laittoi kameran laukkuunsa. 

- Hitto kun näissä umpipuvuissa tarkenee, Jonna sanoi. - Saa mennä suihkuun, kun päästään kamarille. Miten ihmeessä sä pystyt olemaan näissä joka päivä? hän kysyi Simonilta. 

- Zen-tila, Simon murahti ja kaivoi haalarin sisältä nuuskapurkin.

- Sulla muka joku harmoninen tila? Jonna naurahti.

- Sellainen sisäinen hiljainen hiihtäjä, Simon vastasi. - Kun kaiken tekee todella rauhallisesti ja hötkyilemättä, pysyy hiki nahan alla.

- Onko asunto nyt raavittu läpi? Antti keskeytti. - Aseen täytyy olla jossain piilotettuna. 

- Pitääkö pyytää tänne koira etsimään sitä? Jonna sanoi ja katsoi hoitamatonta pihaa. - Tämä on sellainen monien mahdollisuuksien piha, jos asunnonvälittäjältä kysyttäisiin. Se voi olla täällä maastossakin. 

Jussi oli remmillään kytkettynä Transporterin vetokoukkuun ja valpastui kuullessaan sanan koira. Se otti hieman paremman ryhdin, jotta sekin huomattaisiin, mutta ilmeisesti se ei ollut vielä riittävän pätevä muihin kuin isäntänsä määräämiin tehtäviin. 

Pidän erityisesti henkilöhahmoista ja heidän keskinäisestä dynamiikastaan. Poliisivoimissa ydintiimi on pieni ja tiivis, ja kun osa porukasta on uhattuna, toiset puolustavat heitä. Toki pientä skismaa on niin pomon kuin toisten yksiköiden kanssa, mutta pääosin tunnelma on kannustava, toverillinen. Kaveria autetaan niin töissä kuin vapaalla. Hersyvä huumori keventää, ja vitsit ovat onneksi pysyneet tuoreina. Isoimmat kliseet loistavat muutenkin poissaolollaan, mikä tekee tarinasta entistä paremman. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan tästä kohdan 7, "kirja kertoo ystävyydestä". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan mökillä tai huvilalla. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing (2020)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2022

348 s. 

Huh mikä kirja! Tässä on lukija tunteiden vuoristoradassa, sillä niin paljon tapahtuu sekä kauheuksia että iloisempia asioita. 

Kirja alkaa vuonna 1972. Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan elävät Vietnamin sodan aikana Hanoissa. Hươngin vanhemmat ovat lähteneet sotaan, samoin kaikki hänen setänsä. Kun pommit jyrisevät ympärillä, kaksikko lähtee neljänkymmenen kilometrin päähän Hóa Binhin kylään. Isoäiti uskoo sen olevan riittävän kaukana pommituksista. Kävellen tehtävä matka on raskas, eikä heillä ole tietoa kauanko he ovat poissa. Niinpä isoäiti kertoo Guavaksi kutsumalleen tytölle elämäntarinaansa pieninä palasina. 

Isoäidin tarina alkaa vuodesta 1930, jolloin hän oli 10-vuotias ja eli varakkaan perheen tyttärenä. Kerran taloon saapui ennustaja, joka näki tytön päätyvän köyhäksi kerjäläiseksi. Kukaan ei halunnut sitä uskoa, mutta niin kävi. 1940-luku toi muassaan sodan ja nälänhädän, 1950-luvun maauudistus pakon jättää koti. Asiat olisivat itsessään olleet kammottavia, mutta Diệu Lanin kohdalla tuntuu kuin hän olisi kohdannut vastoinkäymisiä enemmän kuin muut. Hän joutui jättämään osan lapsistaan väliaikaisesti toisten huomaan, tietämättä kohtaako näitä enää elossa. Hän todisti liian monen ihmisen kuoleman, eikä voinut luottaa olevansa turvassa missään. Vielä isoäitinäkään hän ei saa elää ilman surua ja menetyksiä. 

1970-luku ei ole juuri helpompi, sillä sota tuhoaa niin ruumiit kuin mielet. Osa perheenjäsenistä palaa kotiin, mutta moni on rikki. Vanha perheyhteys on poissa. Hương on teini-iässä eikä ymmärrä mistä on kyse. Hänkin on välillä aivan tuuliajolla. 

Kaiken kurjuuden keskellä, läpi vuosikymmenien, on kuitenkin myös ilon hetkiä. Odottamatonta ystävällisyyttä tuntemattomien taholta, jälleenäkemisiä, anteeksiantoa, rakkautta, toiveikkuutta. Vaikka perheenjäsenet ovat välillä hyvinkin kaukana toisistaan, niin fyysisesti kuin henkisesti, he eivät kuitenkaan ole koskaan yksin. 

Guava, sinun täytyy ymmärtää, miksi puhun isoisästäsi, Côngista ja Minh-enostasi vasta nyt. Koulukirjoissasi ei kerrota mitään maauudistuksesta eikä Vietminhin sisäisistä kahakoista. Osa maamme historiasta on pyyhitty pois ja sen mukana lukemattomien ihmisten kuolemat. Vallanpitäjien tekemistä virheistä ja vääryyksistä ei ole saanut puhua, sillä he ovat tahtoneet kirjoittaa historian uudelleen. Olet kuitenkin jo sen ikäinen, että sinulla on oikeus tietää totuus. Historia tallentuu muistoihin, ja niin kauan kuin muistot elävät, voimme pyrkiä parempaan.

(...)

Kun olin ollut lapsi, isä oli kantanut minut riisipellolle. Hän oli poiminut paksun riisinkorren, kuorinut sen ja antanut minulle vaalean kukinnon. Muistin yhä sen makean aromikkaan maun, ja muistin senkin, kuinka isä oli laukannut pellon viertä kuin hevonen ja minä olin hytkynyt nauraen hänen selässään. 

Käännyin katsomaan päätietä. Isä oli menettänyt siellä henkensä, ja maahan roiskunutta verta olivat talloneet niin ihmiset, eläimet kuin ajoneuvotkin; ennen pitkää sateet ja myrskyt olivat huuhdelleet sen pois. Isä oli antanut minun ajaa puhvelikärryjä ja viestittänyt, että nainenkin voi olla johtaja. Hän oli uskonut minuun ja opettanut minut uskomaan itseeni. Pelastaisin itseni ja lapseni. Kuulin päässäni isän kannustavan äänen. 

Tarina ei ole helppoa luettavaa, mutta se on kaikessa armottomuudessaan mielenkiintoinen ja vangitseva. Vietnamin historia ei ole itselleni oikeastaan lainkaan tuttu, tiedän melkeinpä vain sen mitä Matti Rämö kertoo Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin -kirjassaan. Nyt Quế Mai kertoo paitsi 1970-luvun sodasta myös varhemmista vuosikymmenistä yksittäisten ihmisten näkökulmasta, tuoden näiden kokemukset lukijan eteen. Juuri tämä inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan. 

Kerrassaan hieno ja mielestäni erittäin tärkeä teos! Soisin tämän tavoittavan laajan lukijakunnan, vaikka aihe ei ole kevyt. Nykyinen maailmantilanne ei välttämättä kannusta tällaisen lukemiseen, mutta hyvät tarinat kestävät aikaa ja voivat odottaa. 

Vuorten laulu on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat. 

Lukuhaasteet saavat täydennystä ihan urakalla. Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 5, "kirjassa sairastutaan vakavasti", Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan isovanhempien luona ja Kirja joka maasta -haasteeni saa Vietnamin. 

Matias Riikonen: Matara

 

Matias Riikonen: Matara

Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2021

307 s. 

Kesä, jossain, joskus. Joukko poikia asuu opistolla, mutta siellä he käyvät vain nukkumassa. Päivät kuluvat metsässä, Mataran valtakunnassa. Jokaisella on oma rooli, oma tehtävä Mataran puolustamisessa ja sen menestyksen edistämisessä. Metsässä on vihollisheimoja, joita vakoillaan ja joiden kanssa soditaan. Osa kuolee, jotkut joutuvat vangiksi. Mutta niin kuin usein poliittisessa pelissä, vallanhimo iskee myös leikissä. Omia etuja punnitaan tarkkaan, liittoudutaan niiden kanssa joita ei muuten siedettäisi, pyritään muuttamaan sääntöjä omaksi hyväksi... Illalla lähdetään pois, aamulla pyöräillään takaisin ja jatketaan siitä, mihin edellispäivänä jäätiin. 

Päähenkilö on pikkuveli, poika joka seuraa isoveljeä vakoiluretkille. Hän ihailee tätä, haluaa tulla yhtä taitavaksi. Pikkuveli ei ymmärrä kaikkea mutta ei tarvitsekaan. Isoveli ja muut pojat opastavat kyllä, selittävät miten Matarassa ollaan ja mitä tehdään. Silti pikkuveli uskaltaa tehdä omia päätöksiä, omia siirtoja. 

Märkä maa maiskahti, kun pikkuveli pudottautui alas... isoveli lähti heti liikkeelle, pikkuveli seurasi ja isoveli kuiskasi olkansa yli, ettei siellä kuusten takana ketään ollut.

"Ei vai?"

"Ei."

"Mistä sä osasit arvata sen?"

"Osasinpa vaan. Mut ois sunki pitäny arvata."

"Mitenkä nii?"

"Siitä et mä puhuin sulle, en kai mä ny hitto olis alkanu puhuu jos mä olisin arvellu et siel on joku."

"Aa niin."

"Niin."

He kulkivat solassa, joka jäi kallion ja pienen harjanteen väliin, ja kun sola päättyi, he kääntyivät etelään ja alkoivat loitota kalliosta ja työntyö kotkansiipien ja ikivanhojen kuusten sekaan. He kyykistyivät ja tähystivät alimpien kuusenoksien ja korkeimpien kotkansiipien väliin jäävästä avoimesta kohdasta, suoristivat vartensa ja jatkoivat matkaa upottavalla maalla, joka piti hiljaista maiskutusta jalkojen alla, varovaisia ketunaskeleita kuin he olisivat pelänneet herättävänsä vihaiset jumalat. Vähitellen kuusten joukkoon alkoi ilmestyä vanhoja haapoja, sitten kuuset loppuivat ja käenkaali ja poimulehdet rupesivat valtaamaan alaa ja tuomet haittaamaan kulkua, niiden valkeiden kukkien tuoksu levisi kaikkialle... pikkuveli seurasi isoveljeä ja hymyili kuin olisi muistanut jotakin hyvin yksityistä ja askel kohosi maasta ja vaipui maahan ja oksa napsahti. Ääni oli napakka eikä se tuntunut tulevan niinkään oksan katkeamisesta, vaan pikemminkin se kuulosti siltä kuin jokin säie veljesten omassa jännittyneisyydessä olisi napsahtanut poikki.

Suhtauduin tähänkin vähän varauksella, mietin että mahtaako poikajoukon kesäinen leikki kiinnostaa minua, nelikymppistä lapsetonta naista. Vaan kiinnostipa hyvinkin! Palasi mieleen se, kuinka alakouluikäisinä naapuruston lasten kanssa leikittiin milloin kaksin, milloin isommalla porukalla omakotialuetta ympäröivissä pienissä metsissä. Palasi mieleen se, kuinka olen tehnyt elämässäni paljon samoja asioita kuin 7 vuotta vanhempi isosiskoni. 

Pidän Riikosen luontokuvauksista, metsä nähdään yksityiskohtaisesti eri kasvilajeineen, äänineen. Aika tuntuu monesti lähes pysähtyvän, kun isoveli ja pikkuveli hiipivät retkillään. 

Tarina on myös yllättävän hurja. Valtapeli äityy riitaisaksi, melkein julmaksi. Moni on roolissaan hämmentynyt, mutta ei tiedä miten saisi pysäytettyä Kaiuksen, tasavallan johtajan joka tuntuu muuttuvan päivä päivältä itsekkäämmäksi, suorastaan kohti itsevaltiutta. Sodassa otetaan vankeja, joita kohdellaan orjien lailla. Taisteluita käydään tosissaan, armoa ei pyydetä eikä anneta. 

Kirja on samaan aikaan sekä intensiivinen että keveä. Suuressa poikajoukossa tapahtuu koko ajan, toiminta on taukoamatonta, monilla on suuriakin paineita pärjätä. Toisaalta veljesten vakoiluretket ovat hiljaisia, helposti hengitettäviä. 

Matara on luettu esimerkiksi blogeissa Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjat kertovat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan metsässä

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

 

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Englanninkielinen alkuteos Ladies in White (2012)

Suomentanut Susanna Paarma

Bazar 2019

383 s.

Jostain syystä en ole lukenut Cecilia Samartinin kirjoja, en osaa selittää miksi näin. Nyt kuitenkin tartuin muutaman vuoden takaiseen, kuitenkin jo vuosikymmen sitten kirjoitettuun, Naiset valkoisissa -kirjaan. Tarina sijoittuu vuoden 2003 Havannaan, jossa naisjoukko pukeutuu sunnuntaisin valkoisiin vaatteisiin ja marssii kirkonmenojen jälkeen punainen kukka kädessään pitkin kaupungin katuja. Naiset protestoivat äänettömästi sitä, että heitä ei päästetä tapaamaan mielipidevankeina olevia miehiään, poikiaan, isiään. Vaikka naiset eivät ole väkivaltaisia, valtaapitävät kokevat heidät uhkana. Kommunistiset katupartiot hyökkäävät toistuvasti heidän kimppuunsa sotkien naisia tervalla ja hakaten heidät. 

Tarina etenee neljän naisen kertomana. Maria on heistä vanhin. Hän on asunut aina samassa talossa, joka on muuttunut vuosien saatossa paljon. Yhden perheen suuresta kodista on tullut monen perheen asuinpaikka, ja Maria on saanut jäädä asumaan pieneen huoneeseen. Perheen huonekalut ja korut vietiin pois, todennäköisesti ne päätyivät puolueen tärkeille jäsenille. 

Marian veljen vaimo Silvia on yksi naisista, joka marssii sunnuntaisin. Hänen puolisonsa on tuomittu 26 vuodeksi vankeuteen eikä hän ole saanut tavata tätä puoleen vuoteen. Kirjeet kulkevat jos niitä onnistutaan salakuljettamaan puolin ja toisin. Vaikka Ernesto on vanki, molempien taistelu vapauden puolesta jatkuu.

Silvian tytär Sophie tutustuu espanjalaiseen opiskelijaan, ja kokee Kuuban kaksi puolta. Damienin kanssa hän pääsee paikkoihin, joihin hänellä ei yksin olisi asiaa. Sophie saa kuitenkin kokea, että luottamus on sekä petollista että vaikeasti ansaittavaa. Sukunsa takia häneltä on moni tie tukittu, eikä vapautta välttämättä saa edes Damienin avulla. Samalla on muistettava, että kuka tahansa voi olla puolueen palkkalistoilla, raportoimassa naapureiden tai ystävien tekemisistä.

Tarinaa seurataan myös puolueelle uskollisen Olgan kautta. Hänelle Silvia kumppaneineen on lähes pahinta, mitä voi olla. Yhteiskunnan järjestys on uhattuna, eikä Olga epäröi toimia aatteidensa puolesta. 

He juttelivat naapureista ja loppumattomasta talon kunnostusluettelosta. Tietenkin he molemmat tiesivät, ettei suurinta osa korjattavista asioista koskaan saataisi korjattua ja että luettelo vain venyisi venymistään, mutta leikillään uskominen tuntui kivalta. 

"Eräs tuttuni rakentaa lauttaa autonrenkaista", Tito sanoi. "Hän on hyvä käsistään, ja uskon hänen lauttansa olevan parempi kuin useimmat."

Marian mielestä oli silkkaa typeryyttä vaarantaa henkensä päästäkseen pois saarelta, mutta hän uskoi myös, että vain typerys alkoi väitellä typeryksen kanssa, joten hän vain nyökkäsi ja siemaisi hiukan kahviaan. 

"Se on riittävän iso kahdelle. Tilaa on hyvin", Tito jatkoi. 

"Minne menisit?"

"En tiedä", Tito sanoi ja nojautui taaksepäin tuolillaan. "Kiertelisin kaikessa rauhassa Antilleilla nauttimassa paikalliselämästä. Kun se alkaa kyllästyttää, edessä olisi Key West. Siellä on kuulemma hyvät kala-apajat."

"Olet hyvin varomaton, Tito. Mitä jos kuuluisin komiteaan?"

Tito nauroi. "Kuulutko?"

"En, mutta voisin kuulua ja niin voisit sinäkin. Saatat vain koetella minua."

"En ikinä", Tito vastasi silmät levällään ja vakavina. "Naapureittensa vakoilijat pitäisi kaikki ripustaa varpaistaan ja nylkeä elävältä, jos minulta kysytään."

Maria siemaisi taas kahviaan. Heillä oli enemmän yhteistä kuin hän oli kuvitellut. 

Tarinalla on tosi pohja; lopussa kerrotaan kevään 2003 pidätyksistä ja mainitaan, että Naiset valkoisissa -järjestö sai EU:n Saharov-palkinnon mielipiteenvapaudesta. Liekö kukaan yllättynyt, ettei kukaan saanut lupaa poistua maasta hakemaan palkintoa ennen kuin vasta monta vuotta myöhemmin. 

Tykkäsin tästä, vaikka kirjassa tapahtuu paljon ikäviä asioita niin se ei ole ahdistava. Ja vaikka on raastavaa lukea perheiden keskinäisestä epäsovusta, on mukana paljon toiveikkaita hetkiä. Vankilassa olot ovat karut, mutta sielläkin vartijoiden joukossa on joitain inhimillisiä miehiä. 

En tiedä Kuubasta juuri mitään, mutta uskon kaiken mitä Samartin kirjoittaa. Uskon myös, että oikeasti tilanne voi olla paljon pahempikin kuin mitä kirjassa kuvataan. Sisälleni jäi kytemään huoli, että onko mikään muuttunut kirjan kirjoittamisen jälkeen, olkoonkin että loppusanojen mukaan monia vankeja vapautettiin - ja karkotettiin Espanjaan - vuonna 2010. Samalla todetaan, että vuonna 2016 presidentti Obaman vierailun yhteydessä monia rauhanomaisesti mieltä osoittavia demokratian toivojia pidätettiin ja pahoinpideltiin. 

Hurja, koskettava, raivostuttava mutta monin paikoin myös kaunis tarina. 

Naiset valkoisissa on luettu muun muassa blogeissa Kirjarikas elämäni, Kirjaluotsi ja Kirjarouvan elämää. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 36, kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" ja 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan tropiikissa. Oma Kirja joka maasta -haasteeni saa Kuuban. 

Johan Theorin: Benvittring

 

Johan Theorin: Benvittring

Wahlström & Widstrand 2021

410 s.

Voi Gerlof! Ihana olet <3

Ihastuin Johan Theorinin Öölanti-sarjaan heti avausosasta lähtien ja luin sarjan neljä kirjaa putkeen. Nyt, monen vuoden tauon jälkeen, Theorin on kirjoittanut sarjaan vielä ainakin yhden osan.

Gerlof Davidsson on ihastuttava jääräpäinen itsensä. Vaikka ikää on jo 86 vuotta, kuulo on huono eikä liikkuminenkaan oikein suju, hän tunkee mukaan poliisitutkintaan. Poliisi-sukulainen Tilda ei voi kuin katsoa sivusta ja toivoa parasta Gerlofin tehdessä omia tutkimuksiaan. Milläs häntä valvot, kun taksi kuljettaa ja rollaattori antaa tukea!

Rannalta löytyy kuollut mies, ja poliisi epäilee rikosta. Uhri on Gerlofin tuttu, ei läheinen mutta henkilö, johon hän on törmännyt aiemmin. Kun samalta rannalta löytyy vanhempi ruumis, jolla on selkeästi yhteys Gerlofiin, hän päättää alkaa penkoa asioita. Vuosikymmeniä sitten tapahtui jotain, joka ulottaa lonkeronsa nykyhetkeen, ei pelkästään Gerlofiin vaan moneen muuhunkin henkilöön. Valta ja pelko ovat asioita, joista ei kukaan pääse helpolla eroon.

Tilda ei saa kertoa kaikkia tietojaan, mutta riittävästi, jotta he voivat Gerlofin kanssa vertailla tutkimustuloksiaan. He eivät kuitenkaan tutki eivätkä liiku yhdessä, joten Gerlof joutuu jälleen kerran kohtaamaan vaaran yksin. Joko hän nyt on liian vanha ja kankea livahtaakseen kuolemaa karkuun?

På lördag vaknade han halv åtta med en lite vilse känsla, tills han såg ut genom fönster och upptäckte sundet i fjärran. Han var i Kalmar, och han var redo. En sköterska kom in vid halv nio och gav honom frukost på en bricka, som på ett finare hotell, och frågade om han behövde något.

“Finns det en telefon?” sa Gerlof. ”Jag vill gärna ringa en släkting. Helst ingen knapptelefon.”

”Knappar är allt vi har”, sa sköterskan.

”Tilda”, sa Gerlof i telefonluren. “Jag vet att du inte är där, men jag tror att jag har klurat ut det.”

Det var fortvarande telefonsvararen som gick igång, men nu var han tvungen att prata med den. Klockan var kvart i nio och Tilda hade tydligen inte slagit på sin mobil än. Och ändå, han måste berätta vad han tänkte göra.

”Så vet du”, sa han när han var klar.

Han la på med en nöjd känsla i bröstet. Nu kunde Tilda i alla fall inte säga att than hade varit hemlighetsfull.

Vid tio kom en läkare med en ny sköterska in och tittade till honom.

“Redo för en morgonjogg?” sa läkaren och log.

”Inte i dag. För dålig cirkulation.”

Gerlofs huvud kändes opåverkat av den magnetiska röntgen, men armen där nålen gick in var mörkblå.

“Helt normal blåmärke”, sa sköterskan när hon drog av bandaget och satte på en plaster. ”Det försvinner snart.”

Lördagen var vilodag, och Gerlof kände att han behövde vila. Men han hade arbete framför sig. Det var bara att börja ta på sig kläderna.

Tykkäsin tästä todella paljon. Tapahtumiin tulee aivan uusi taso mukaan, kun asioita selvitetään vanhainkodissa ja sairaalassa. Ja vaikka Gerlofilla kuluu yhden kerrosvälin kulkemiseen vartti, tarinan tempo ei tunnu liian hitaalta. Gerlofin pää on yhä varsin terävä, ja hidas kulku antaa aikaa ajatella ja hahmotella asioita.

Tilda jää pitkälti sivuosaan, osittain siksi että hän tutkii montaa muuta rikosta samaan aikaan eikä voi keskittyä vain tähän yhteen tapaukseen. Lisäksi poliisi joutuu varmistumaan rikoksesta, kun taas Gerlof voi laittaa kaasun pohjaan heti alusta alkaen.

Gerlofin elämäntarina saa täydennystä. Koska edellisen osan ilmestymisestä on niin kauan, ainakin minä olin unohtanut paljon. Toki muistin, että hän oli merimies ja että hän on todella sympaattinen eläkeläinen. Nyt palaamme 1950-luvulle ja saamme lisää tietoa merillä olosta ja hänen kipparoimastaan veneestä.

Saa nähdä vieläkö sarjalle tulee jatkoa. Pidän myös Tildasta, joten en olisi lainkaan pahoillani mikäli hän saisi suurempaa roolia kuin mitä tässä kirjassa.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, ”kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa”. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan rannalla tai rannikolla.  

 

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

 

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

Tammi 2021

334 s.

Huippu-urheilijan arki on raakaa tekemistä lajissa kuin lajissa, mutta Petra Ollin elämäkerrasta tulee olo, että painijan arki on vielä astetta rankempi. Aika monet leirit ja kilpailut on käyty askeettisissa olosuhteissa, ei etelän lämmössä. Ruuasta ei aina tiennyt, mitä se oli. Jollain leirillä Olli on ollut ainoa nainen. 

Pohjanmaalla paini on arvostettu perinteikäs laji, joten on varsin loogista että Petra Olli päätyi sen pariin. Pitkään rinnalla kulki keihäänheitto, jossa hän oli myös ikäluokkansa parhaimmistoa. Lopulliseksi lajivalinnaksi tuli kuitenkin paini. 

Jääräpäisyys lienee erityisesti pohjanmaalaisiin liitetty piirre, ja sitä jos mitä Petra Olli on. Mihin hän ryhtyy, se tehdään loppuun vaikka mikä olisi. Olkoon välillä ranne tai varvas murtunut, painimaan on tultu ja mitalia haetaan. Tappiot ovat tavaroiden heittelyä vaativia pettymyksiä, vain voitto kelpaa. 

Mutta kun palkintosadetta on riittänyt, kruununa maailmanmestaruus, kipinä katoaa. Vaan miten lopettaa urheilu-ura? Pettyvätkö tukijat, etenkin kun edessä olisivat Tokion olympialaiset? Mitä olisi Petra Olli tavallisena ihmisenä, ilman painijan arkea? Onko lupa lopettaa, vaikka on saavuttanut unelmansa olla maailman paras, vai pitääkö haluta lisää menestystä?

Kuntoutus puri, ja Petran jalka alkoi pitää. MM-kisakunto viimeisteltiin rajulla leiriputkella: heinäkuussa viikoksi Napoliin, sitten kahdeksi viikoksi Venäjälle Kislovodskiin, Venäjältä suoraan viikoksi Puolaan ja ennen Atlantin ylitystä sen verran kotona käymään, että sai pyykit pestyä ja kuivatettua Lappajärven loppukesän tuulessa.

Petra alkoi elää Lappajärvellä Las Vegasin aikaa. Kun muu Ollin perhe paineli nukkumaan, hän lähti urheilukentälle tekemään mielikuvaharjoitteita keskellä yötä. Yksin syyskesän pimeydessä Petra etsi ja löysi varmuuden siitä, että hän on tehnyt aivan kaikkensa, jotta voi katsoa itseään peiliin, kävi painimatolla kuinka tahansa. Koko hänen painijanpolkunsa alkaen ensimmäisistä vatsakivuista Laihian Lujan ikäkausikisoissa oli valmistanut häntä astumaan samalle matolle maailman parhaiden kanssa. 

Matka Las Vegasiin alkoi San Franciscon valmistavalla leirillä. Samalla leirillä ollut krekon joukkue sekä Ahto ja Tiina Ylinen matkustivat kisaohjelman vuoksi MM-kaupunkiin jo aiemmin. Yksinäinen painonpudottaminen oli Petralle tavallistakin nihkeämpää touhua. Normaalisti viimeisellä hikijumpalla on joku hieromassa, tsemppaamassa ja kannustamassa tikistämään vielä pari pisaraa lisää siinä vaiheessa, kun oma tahdonlujuus on antamassa jo periksi. Kun hikoilee vieraassa maassa painimaton alla kumipuku yllä, on todella yksin. 

Petra Ollin elämäkerta avaa huippupainijan arkea rehellisellä mutta myös humoristisella tavalla. Olosuhteet ovat monesti karut, mutta koska niille ei siinä hetkessä mahda mitään, Olli keskittyy suorittamaan. Kisojen jälkeen joukkue juhlii, siinä viina virtaa ja Tinder laulaa. Ja kun Olli kerran saa silmiinsä miehen jonka haluaa poikaystäväkseen, sitä varten punotaan mainio suunnitelma. Sitten lukijaakin jännittää miten käy. 

Tavallisen ihmisen on vaikea jos ei mahdoton käsittää sitä tahdonvoimaa ja tekemisen määrää, mitä menestys vaatii. Turnaukseen tulee pahimmillaan vain yksi, enimmilläänkin muutama kuuden minuutin mittainen ottelu. Kisaa edeltää nopea mutta sitäkin ankeampi painonpudotussessio, jossa kroppa kuivuu ja kuihtuu. Painonpudotusta edeltää treenikausi, joka voi sisältää leireilyä vaikkapa Mongoliassa. 

Toisin kuin monet muut naiset, Olli on ollut äärettömän huono puhumaan tunteistaan ja toiveistaan. Hän on kasannut asioita sisäänsä, kunnes niistä on kertynyt ylivoimainen taakka. Monesti hänet on myös jätetty yksin, etenkin tappion hetkillä tuen määrä olisi voinut olla paljon suurempi. En aina jaksanut ymmärtää valmentajaa, joka tuntui rypevän omassa surussaan Ollin tappion jälkeen, unohtaen urheilijan täysin. Välillä myös perheen kanssa on ollut skismaa, mikä on kuormittanut entisestään. Onneksi perheestä ja ystävistä on ollut myös paljon paljon tukea pitkin matkaa.

Kun Petra Olli lopulta uskaltaa tehdä lopettamispäätöksen, se tuntuu lukijastakin vapauttavalta. 

Olen usein ajatellut, että suomalaiset eivät suinkaan ole urheiluhulluja vaan menestyshulluja. Urheilijaa tuetaan ja kannustetaan voiton hetkellä, mutta tappion aikana some täyttyy haukuista ja ilkeilystä. Liian moni ja liian usein unohtaa, että huippu-urheilija on ihminen. Sitä lyhyttä suoritusta edeltää kuukausien työ, joka voi vaikka ihan viime hetkillä mennä pilalle useasta eri syystä. 

Petra Olli - Painija on luettu myös Joukon Taideblogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana". Huippu-urheilun, etenkin painin maailma tuntuu niin kovalta ja olosuhteiltaan raa'alta, että iloitsen asemastani taviskuntoilijana. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kisoissa ja treeneissä. 

Helena Kaartinen: Arvioitu lentoaika

 

Helena Kaartinen: Arvioitu lentoaika

E-äänikirjan kustantaja Saga Egmont 2021

Lukija Pinja Flink

Törmäsin omakustannekirjailija Helena Kaartisen kirjaan kirjastossa, kun asiakas kysyi sitä. Kiinnostuin siitä itsekin. Kaartinen teki pitkän uran lentoemäntänä ja on kirjoittanut kokemuksiinsa perustuvan kirjan. Nyttemmin on julkaistu myös e-äänikirja, jonka otin kuunteluun. 

Päähenkilö on pian 60 täyttävä Alisa, joka ei välttämättä alkaisi ajatella eläkkeelle jäämistä ellei häneltä sitä kysyttäisi vähän väliä. Saman ikäinen kollega kertoo omasta eläköitymissuunnitelmastaan, nuoremmat kollegat hämmästelevät Alisan kolmeakymmentäyhdeksää lentovuotta, asiakkaatkin kummastelevat kuinka noin vanha vielä lentää. Pikkuhiljaa Alisa alkaa katsoa lentokohteita sillä silmällä, että onko hän täällä nyt viimeistä kertaa. Samalla hän miettii, mitä eläkkeelle jääminen tarkoittaa. Mitä hän sitten tekee? Mistä tulee elämään sisältöä? Onko hän sen jälkeen enää oma itsensä? 

Eläkkeelle jääminen on iso asia, mutta se ei ole tarinan pääasia. Tärkeintä on lentoemännän työ ja lukuisat asiakaskohtaamiset, joissa pitkän uran tuoma ammattitaito osoittaa arvonsa. Jokainen lento on omanlaisensa, matkustajat ovat sekä samanlaisia että erilaisia. Alisa on milloin pelastava enkeli, milloin järjestyksenvalvoja, milloin Bollywood-kohtausta esittävä. Lennoilla hän kohtaa eri ikäisiä ihmisiä, eri kulttuureista tulevia, pelokkaita, rehvakkaita, äärettömän itsekkäitä ja vaativia... Aina ei ole yhteistä kieltä, mutta elekielellä pärjää pitkälle. Ja koska työkaverit ovat toisinaan eri maista myös, niin heidän joukostaan löytyy tulkkeja. 

Pääosa tarinasta tapahtuu lentokoneessa mutta jonkin verran myös kohteissa ja Alisan kotona. Työn raskaus tulee selvästi esiin; moni ehkä kuvittelee että lennon jälkeen miehistö jää kohteeseen hengailemaan päiviksi, ja yllätyksenä tulee että paluumatka alkaa saman tien tai vuorokauden päästä. Aikaeron takia lepo jää kaukolennoilla usein vähiin. Sairastumisten takia kohde ja jopa rooli miehistössä voi vaihtua nopeasti. Alisan pitkä ura helpottaa siinäkin, hänellä on aina laukku pakattuna, työasu valmiina ja avoin mieli sen suhteen minne ja kenen kanssa on menossa. 

Tykkäsin tästä, tarina on oikein viihdyttävä. En tietenkään tiedä, kuinka suuri osa Alisan kohtaamista ihmisistä ja tilanteista perustuu todellisuuteen, mutta voin kuvitella että kaikkea tällaista ja monenlaista muutakin tulee lentohenkilöstölle eteen. Ja vaikka työ on pitkälti rutiineja, on siinä silti aina yllätyksiä tai muuten mieleenpainuvia hetkiä. 

Pidän myös kurkistuksista eri paikkoihin, Alisan mukana päästään Kiinasta Joensuun kautta New Yorkiin. Ja koska Alisa ei vietä aikaa hotellissa juuri muuten kuin nukkumassa, hän kuljettaa lukijaa mukanaan niin slummissa kuin hierojalla ja ravintolassa. Tulee olo, kuin olisi itsekin lentoemäntänä mukana menossa. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan turistikohteessa. 

Tämän a-äänikirjan kansi eroaa painetusta kirjasta, paperikirjassa lentoemännän hahmo on sivuttain ja sinisessä asussa. Molemmat ovat mielestäni kauniita. Tässä annan vinkin omakustannekirjailijoille, jos haluatte että kirjastojen hankinnasta vastaavat ja myös asiakkaat kiinnittävät huomiota kirjaan, panostakaa kanteen. Kaikista tylsin on vakiokansi, jossa yksivärisellä pohjalla on kohtalaisen mitäänsanomaton valokuva. Mitä pienempi kirjasto, sitä herkemmin tilataan houkuttelevan näköisiä kirjoja, joiden uskotaan saavaan lainauskertoja ihan vaan kannen takia. Moni asiakas ei välttämättä lue takakannen esittelytekstiä, vaan kiireessä nappaa uutuus- tai muulta esittelypöydältä kirjan, joka näyttää kivalta. 

Ian Rankin: Synkkien aikojen laulu

 

Ian Rankin: Synkkien aikojen laulu

Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dark Times (2020)

Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas

Blue Moon 2021

381 s.

Olen lukenut paljon Ian Rankinin teoksia, en ehkä ihan koko Rebus-sarjaa mutta lähes kaikki. Olen myös poikkeuksetta pitänyt niistä. On mielestäni hyvä, että Rankin on antanut Rebusin ikääntyä sarjan myötä; tällöin elämän koko kirjo pääsee paremmin esiin kuin jos kaikki kirjat sijoittuisivat muutaman vuoden aikajanalle. 

Tässä uusimmassa suomennoksessa John Rebus on eläkkeellä ja juuri muuttanut pienempään asuntoon koiransa Brillon kanssa. Hän ei ehdi purkaa muuttolaatikoita, kun jo tulee lähtö pohjoiseen. Samantha-tyttären puoliso on kadonnut, ja vaikka isä ja tytär eivät ole olleet läheisiä. Rebus lähtee oitis paikalle. Ja sehän on selvää, että eläkkeellä oleva poliisi on yhä poliisi ja kiinnostunut tapahtumista. Katoamistapauksessa perheenjäsenet ovat yleensä epäiltyjä, kovin usein myös syyllisiä. Rebus ei luota paikallispoliisiin vaan tekee myös omia tutkimuksia. Miksi Kevin oli kiinnostunut alueella 1930-luvulla olleesta internointileiristä? Liittyykö läheinen kommuuni asukkaineen tapahtumiin? Entä paikalliset kiinteistöbisnekset, joista juontaa tapahtumalinja Lontooseen asti?

Lontoossa Rebusin entinen aisapari Siobhan Clarke saa hoidettavakseen paitsi rikostapauksia myös Brillon. Samalla hän yrittää pysyä selvillä siitä, mitä pohjoisessa tapahtuu. Onko vaarana, että Rebus sulkee silmänsä tietyiltä seikoilta, koska hänen tyttärensä on asianosainen? Onko vaarana, että hän joutuu pulaan tehdessään omia tutkimuksiaan? 

Mutta miksi hylätä auto niin silmiinpistävään paikkaan? Koska murhaaja joutui paniikkiin alkuperäisen sokin väistyttyä. Tämä oli panikoitunut, pysäyttänyt auton ja paennut paikalta. Levikettä lähin talo oli Samanthan. Ja missä oli Carrie kaiken tämän tapahtuessa? Creasey ja hänen joukkonsa epäilemättä arvelivat, että hän oli riittävän vanha jätettäväksi tunniksi yksin - tuntia enempää siihen ei olisi tarvittu, ei ehkä enempää kuin neljäkymmentä minuuttia. Ennakolta harkittua? Siihen kysymykseen he eivät kyenneet vielä vastaamaan. Juuri nyt merkitystä oli sillä, että he pystyivät löytämään uskottavan epäillyn ja patistamaan tämän tunnustamaan. Rebus ei voinut tietää, mitä ruumiinavaus oli tuonut esiin tai mitä todisteita rikospaikalta oli saatu kootuksi. Halusivatko he kaikki Samanthan vaatteet ja kengät analysoitaviksi? Volvo oli jo käyty läpi, eikä Rebus uskonut sieltä löytyneen mitään raskauttavaa - jos olisi, Samantha olisi jo pantu syytteeseen.

Miksi ottaa Keithin läppäri ja muistikirjat? Hän epäili, ettei rikososasto lainkaan vaivannut itseään sillä - ne olivat yksityiskohtia, joita voisi silottaa myöhemmin tai pyyhkäistä syrjään. 

En osaa sanoa, mikä minua sarjassa kiehtoo. Yksi syy on varmasti Skotlanti, joka itselleni on tuntematon mutta jossa haluaisin joskus käydä. Rebus on miellyttävä, inhimillinen hahmo. Pidän siitä, että hänen vastuksenaan on keuhkoahtaumatauti, ei päihdeongelma tai maailman paskimmat kollegat. Kautta koko sarjan hän on ollut yksinäinen susi, jolla on kuitenkin tukenaan joku tai joitakin. Vaikka hän vetää mutkia suoraksi, tukijat ymmärtävät miksi hän niin tekee. 

Maailman synkin laulu on taattua Rebus-toimintaa, jossa asiat selviävät vähitellen eikä toimintaa ole juuri muuten kuin loppuratkaisussa. Pidän siitä, että vaikka kuvioissa on mukana valvontakameroita, etenkin pohjoisen osuuksissa asioita selvitetään puhumalla ihmisten kanssa. Uhrin tai uhrien elämä on tärkeää, ei vain heidän kuolemansa. Poliisit pyrkivät selvittämään, keitä uhrit olivat ihmisinä, ei pelkkinä tiliotteina tai puhelutietoina. 

Toivoisin kovasti, että John Rebus pysyisi vielä pitkään riittävän hyvässä kunnossa sotkeutuakseen poliisitutkintoihin. Hän on yksi niistä hahmoista, joista en haluaisi luopua ja joita tulen kaipaamaan kun heistä aika jättää. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan ravintolassa tai baarissa. Pohjoisessa ollessaan Rebus viettää rutkasti aikaa May Collinsin emännöimässä Glen-pubissa. Hän syö siellä, majoittuu sen yläkerrassa - ja onpa välillä siellä töissäkin. 

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

Tammi 2021

319 s. 

Pidin Niko Rantsin esikoisteoksesta Sinun puolestasi vuodatettu, koin sen lukijaystävälliseksi ja sellaiseksi, josta jää tapahtumista huolimatta lämmin olo. Heti tähän alkuun harmittelen sitä, että ykkösosan lempihahmoni Veli-Matti Suojanen jää tässä toisessa osassa erittäin pieneen rooliin. Samalla tiedostan sen, että kirjailija ei voi häntä väkisin ympätä mukaan, jos tarina ei anna Suojaselle enempää tilaa. 

Avausosasta tutut Katri Rautanen ja Tommi Malk ovat sen sijaan mukana hyvinkin tiiviisti. He selvittävät sekä tuoretta sieppaustapausta että vanhaa murhaa. Ei liene suuri yllätys, että tapaukset liippaavat toisiaan. Hidasteita matkaan tuo etenkin se, että sieppauksen uhri ei halua puhua poliisille, lisäksi taustalla hämähäkkeilee eräänlainen mestaririkollinen Pertti Mäki, mies jota epäillään monesta asiasta mutta ei saada kiinni mistään. 

Tommi ja Katri nojaavat metalliseen sillankaiteeseen. Dimitri Bolitovin hävittämä puhelin pitäisi olla sillan Vartiosaaren puoleisen reunakaiteen kohdalla noin puolentoista metrin syvyydessä. Tommi tietää kokemuksesta, miten ruuhkainen liikennevalo-ohjattu kanava on kauniina kesäpäivänä. Hän on veneillyt sen läpi useita kertoja Skipper-kaupunkimoottoriveneillä. Helmikuussa suurin haitta etsinnälle on ikuiselta tuntuva hämärä.

Katri jää seuraamaan operaatiota, kun Tommi lähtee jututtamaan pikkupoikia. Joskus kulmakunnan veijareilla saattaa olla monenlaisia havaintoja, joita he eivät itse ymmärrä tärkeiksi tai poliisia kiinnostaviksi. Toisaalta Tommi kokee eräänlaiseksi velvollisuudekseen kohdata lapsia ja nuoria. Jättää heille muistijälki mukavasta jutustelusta tuntemattoman poliisin kanssa. Se saattaa hädän hetkellä madaltaa kynnystä soittaa apua tai jättää jopa koiruus tekemättä. Tommi uskoo näin käyneen hänelle itselleenkin, tosin aavistuksen liian myöhään. Teinivuosien hölmöilyille kaverin kanssa ehti kertyä kymmenentuhannen markan hintalappu. 

Pojat alkavat tehdä lähtöä. Ehkä joku tehty jäynä kolkuttelee omaatuntoa, kun on noin kiire pois, Tommi ajattelee, kun saavuttaa heidät. Pojat kertovat asuvansa Laajasalossa ja käyvänsä sillalla päivittäin. Porukan puheliain, punapipoinen Matias sanoo tohkeissaan pudonneensa kerran itse kanavaan. Tommi kehottaa poikia varovaisuuteen mutta keskeyttää jutustelun huomattuaan Katrin huitovan häntä luokseen. 

Poliisintyön arkirealismi sekä yhteiskunnalliset ongelmat ovat vahvasti läsnä myös tässä kirjassa. Tarinassa on mukana nuori narkomaaninainen, jonka kautta nähdään mitä on todellisuus tuossa maailmassa ja kuinka vaikea siitä on irrottautua. Oikeudenkäynnit ovat haastavia, kun pikkurikollisten tarina muuttuu eikä oikeuslaitos tiedä, mikä versio on totuus. Rikollispiireissä valta liittyy vahvasti väkivallan uhkaan. Poliisin työ on pahimmillaan hitaasti etenevää ja turhauttavaa, eikä tapausten lopputulos ole aina selvä. Tasapainoilu työn ja perheen välillä on vaativaa, ja harva on löytänyt rinnalleen ihmisen, joka jaksaa paljon poissaolevaa puolisoa. 

Pidän siitä, että vaikka sarjassa tutkitaan murhia ja jahdataan rikollisia, ei väkivalta ole pääosassa. Poliiseilla on aikaa myös istua alas kokoamaan yhteen mitä tiedetään ja suunnitella mitä tehdä seuraavaksi. Pidän erityisesti siitä, että Rantsi välttää dekkarikliseet. Poliiseilla on kännykässä virtaa ja äänet päällä, ja jos joku saa vihjeen niin hän ei ryntää suin päin vihjeen perään vaan kertoo jollekin niin että he voivat hoitaa asian yhdessä. Tiedonkulku pelaa, eikä kukaan pimitä asioita toisilta saadakseen itse olla sankari tai esittääkseen asian vasta sitten kun on satavarma sen luotettavuudesta (minkä on tietenkin selvittänyt yksin, kenties murtautumalla jonkun kotiin tai varjostamalla jotakuta vapaa-ajallaan tai muuta vastaavaa). Lisäksi päähenkilöt ovat Katri ja Tommi, eivät Katri ja Malk niin kuin olisi lähes kaikilla muilla dekkaristeilla. Siitä olen narissut joskus, että miksi naispoliisista puhutaan etunimellä ja miehestä sukunimellä, miksei molemmista joko etu- tai sukunimellä. Eli Rantsi saa sympatiani ja lisäpisteet myös nimiasiasta. 

Kovasti odotan sarjalle jatkoa, jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin eiköhän sitä tänä vuonna tule.

Kuka viereesi jää on luettu myös blogeissa Jonnan lukunurkkaus, Kirjoja hyllystäni ja Tarinoita läheltä.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 35, "kirjassa on oikeudenkäynti" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan oikeussalissa. 

Maylis de Kerangal: Sillan synty

 

Maylis de Kerangal: Sillan synty

Ranskankielinen alkuteos Naissance d'un pont (2010)

Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Siltala 2022

287 s.

Tunnustan etten ole ennen lukenut Maylis de Kerangalia, vaikka Sillan synty on hänen kolmas suomennettu teoksensa. En osaa sanoa miksi kiinnitin huomioni tähän, sillä siltatyömaa fiktiivisessä amerikkalaisessa kaupungissa ei heti kuulosta omalta lukumukavuusalueeltani. Ehkä houkuttimena toimi takakannen esittelyn kohta, jossa kerrotaan että mukana on eri alojen osaajia eri maista, ja että työmaa kohtaa monenlaisia hankaluuksia. 

Tarinaa seurataan monen eri henkilön näkökulmasta. On työmaan johtaja Diderot, betonitehtaasta vastaava Summer Diamantis, työläinen Soren Cry, koneenkuljettaja Katherine Thoreau, nosturimies Sanche Alphonse Cameron, lyhyesti myös Cocan kaupunginjohtaja Boa jonka visio uusi silta on. 

Vajaaseen kolmeensataan sivuun de Kerangal on saanut mahdutettua joukon ihmisiä, joilla on yhteinen päämäärä mutta erilainen tausta ja vaihtelevat motiivit. Palkkatyö kelpaa, samoin ajatus siitä että on mukana tekemässä jotain merkittävää, jotain uutta ja pitkään kestävää. Jollekin työ on ylpeyden aihe, toiselle pakoa perheestä tai menneisyydestä, kolmas on vain sattunut olemaan paikalla kun työmaalle on etsitty tekijöitä. Pala palalta silta rakentuu, vaikka sitä uhkaa milloin työntekijöiden lakko, milloin sabotaasi. 

Kun Summer astuu ulos parakista, kello on noin yhdeksän aamulla ja lämpö, kuuma henkäys yllättää hänet vaikkei taivaalla mikään liiku, polttava usvakerros kietoutuu niskaan  ja kuumentaa kaulanikamia, nyt jo, hän pyyhkii otsaansa. Lähtee kävelemään kohti työmaata, sata metriä viistoon alueen poikki, kipsinvalkoista kivistä maata, askelet narskuvat hiljaisuudessa, hän jatkaa matkaansa, ohittaa nosturit ja ajoneuvot jotka hohtavat auringossa, sinertävät työmaaparakit, harppoo kiskoparien yli ja kiertää vesisäiliöt, maa pölisee hänen jäljessään, pian nilkat peittyvät pölyyn, täällä ei asu ristin sielua, ei ketään, hullua, hän vilkaisee vaistomaisesti rannekelloa, ajattelee että huomenna tähän aikaan on jo aloitettu, jatkaa matkaansa, kurkkua kuristaa, hän astelee yhä määrätietoisemmin, tarkkarajainen hahmo puhtaalla työmaalla, käsi jo lippana kulmakarvojen päällä, kiihdyttää vauhtia, toistelee mielessään Diderotin sanoja, leukaperät kireinä hymystä joka jäykistää suun koska hän ei raota huulia, hänkin on kuumeisen kiihkon vallassa, mies siis sanoi: betoni, Diamantis, sinun tonttisi - Summer oli nyökännyt vakavana, selvä - betonitehdas, siilot, varastot, myllyt, se kaikki on sinun vastuullasi - ja Diderotilla oli laajat kädenliikkeet ja voimakas ääni, hän katsoi suoraan silmiin, osoitti Summerille tämän paikan. Kaiken kaikkiaan, hän tajuaa nyt päästyään betonitehtaan laidalle, se on satakunta metriä pitkä ja kuusikymmentä leveä eli täyttää melkoisen maa-alan, ja sen toista pitkää sivua reunustaa joen rantaan rakennettu laituri. Summer ryhtyy välittömästi perehtymään järjestelyihin. Katse siirtyy joenuomasta laituriin, laiturista alueen keskellä kohoaviin valtaviin kumpuihin - sementtiä, soraa, hiekkaa - jatkaa seuraillen hihnakuljettimia jotka yhdistävät raaka-ainekasan veriappelsiininvärisiin siiloihin, ohittaa sekoittamot, kulkee laboratorion vierestä, käy läpi kaikki kaksitoista pyörintäsäiliöautoa, kuin valtavia hyrriä rivissä valmiina pyörähtämään liikkeelle, viivähtää kierrätysalueella, saostus- ja vedenkäsittelyaltailla. Kuin vaakasuoraan panoroiva kamera, liikennekaavio, Summer toteaa järjestelyjen toimivuuden: tehdas avoimen taivaan alla, betonitehdas. Kaikki tuo on siis minun?

En asettanut kirjalle valtavan suuria odotuksia, mutta huomasin että se vei mukanaan alusta asti. Olen iloisesti yllättynyt, kuinka kiinnostava tarina onkaan. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Pidän siitä, että päähenkilöitä on rajallinen määrä eikä lukijan eteen tuoda jatkuvana virtana uusia hahmoja, joista ei kerrottaisi juuri muuta kuin nimi. Nyt nämä muutamat tulevat tutuiksi, ja heidän kauttaan lukijalle avautuu näkymä paitsi siltatyömaalle myös erilaisiin yhteiskunnallisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin.

Muita bloggauksia en kirjasta löytänyt. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan työpaikalla. Ei koko aikaa, mutta suuren osan tarinaa.   

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu 

Englanninkielinen alkuteos Migrations (2020)

Suomentanut Sari Karhulahti

WSOY 2021

344 s.

Franny Stone hankkiutuu kalastuslaivalle, ja saa sen miehistön - etenkin kapteenin - uskomaan siihen, että seuraamalla hänen merkitsemiään kalatiiroja laiva pääsee kalasaaliiden luo. Miehistölle päätös ei ole helppo, mutta vaihtoehdot ovat vähissä. Lintuja ei enää juuri ole, ei kalojakaan, eikä monia muitakaan lajeja. Jos haluaa elää kalastamalla, on varauduttava olemaan merellä pitkiä aikoja. Heille Franny on vieras, joten epäluuloisuus on odotettua. Miksi tämä haluaa seurata juuri kalatiiroja? Miksi maailman ääriin asti? Ja miksi hän on liikkeellä yksin?

Tarina kulkee pääosin nykyhetkessä, mutta välillä se piipahtaa tapahtumissa 12, 6 ja 4 vuotta sitten. Lukija tutustuu jo aikuiseen Frannyyn, jonka lapsuudesta kerrotaan vain pieniä palasia. Sieltä kuitenkin löytyy juurisyy siihen, miksi Franny rakastaa merta ja lintuja, miksi hän näkee öisin painajaisia ja kävelee unissaan, miksi hänen on vaikea päästää muita ihmisiä lähelleen.

Kerran mieheni löysi ulappakeijuyhdyskunnan kesyttömän Atlantin kallioiselta rannikolta. Kun hän vei minut katsomaan lintuja eräänä yönä, en tiennyt, että ne kuuluivat lajinsa viimeisiin. Tiesin vain, että ne puolustivat hurjina pesäonkaloitaan ja sukeltelivat rohkeasti kuun valaisemissa vesissä. Jäimme joksikin aikaa niiden luokse, ja muutamien pimeydessä viettämiemme tuntien ajan pystyimme kuvittelemaan, että olimme samanlaisia kuin ne, yhtä villejä ja vapaita.

Kerran eläinten huvetessa - huvetessa todella, aivan oikeasti, ei pelkästään synkissä tulevaisuudenkuvissa vaan konkreettisena sukupuuttoaaltona tässä meidän ajassamme - päätin seurata eräitä lintuja valtameren poikki. Ehkä toivoin, että ne johdattaisivat minut jonnekin, minne olivat paenneet muut niiden kaltaiset olennot, luontokappaleet, jotka uskoimme tappaneemme. Ehkä luulin, että minulle selviäisi, mikä pakotti armotta minut jättämään kerran toisensa jälkeen taakseni ihmiset, paikat, kaiken. Tai ehkä vain toivoin, että lintujen viimeinen muuttomatka opastaisi minut sinne, minne kuulut.

Kerran linnut tekivät minusta hurjan.

Ihastuin kirjaan heti ensi sanoilla ja tunne säilyi loppuun asti. Tarina on karu mutta vangitseva, ja kaunis kieli tekee siitä vielä mieleenpainuvamman kokemuksen. Sen teemat ja kohtaukset puhuttelevat ja pysäyttävät, esimerkiksi hetki jolloin nähdään maailman viimeinen elävä susi joka sitten viedään Massasukupuuton Torjujien suojelukeskukseen, tai kun puhutaan että metsät ovat niin vähissä että niihin päästäkseen pitää varata vuoro - ja silti kaikki halukkaat eivät ehdi päästä metsään ennen niiden häviämistä.

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, etenkin Saghani-laivalla. Tutustutaan erilaisiin persooniin, jotka kuitenkin olosuhteiden vaatimuksesta joutuvat toimimaan saumattomasti yhdessä, unohtaen kaiken muun paitsi aluksen puolesta taistelemisen. Myrskyävä Atlantti on vaarallinen. Ja vaarojen määrä lisääntyy siinä vaiheessa, kun kalastaminen yhtäkkiä kielletään ja Saghanin miehistö karkaa laivoineen satamasta takaisin merelle.

Kirja toi mieleeni Helen Macdonaldin teokset; myös se on puolustuspuhe luonnolle. Se on myös ehkä tulevaisuudenkuvaus, sillä siinä on kadonneena monet lajit, jotka nykyään ovat uhanalaisia tai vielä voimissaan. Viimeinen muuttolintu muistuttaa, että viime vuosisadat ihminen on ollut kaikista suurin vaikuttaja lajien elinolojen huononemiseen ja sukupuuttoon kuolemiseen.

Hädin tuskin kuulen uutistenlukijan sanat, sillä tuijotan rävähtämättä suden mustia silmäteriä. Kuvittelen sen Massasukupuuton Torjujien suojelukeskukseen ja olen varma, että surun murtamat mutta innokkaat tutkijat ja vapaaehtoiset rakastavat sitä. Mutta se ei voi jatkaa sukuaan edes vankeudessa, enkä voi olla miettimättä, olisiko sen pitänyt saada elää vapaana yksinäisen elämänsä loppuun saakka. En voi olla ajattelematta, ettei yhdenkään villin olennon pitäisi joutua häkkiin. Sen kohtalon ansaitsevat vain ihmiset.

Upea teos, jonka lukemista suosittelen lämpimästi kaikille!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, ”kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija”. Esittely kertoo McConaghyn kirjoittaneen useita nuortenkirjoja, mutta niitä en tunne ollenkaan.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kulkuvälineessä, sillä valtaosa tarinasta tapahtuu kalastusaluksessa.

Viimeinen muuttolintu on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, LM-Mummin kirjastossa ja Kirjakaapin kummitus.

Kristina Ohlsson: Isbrytare

 

Kristina Ohlsson: Isbrytare

Forum 2021

553 s.

Ensimmäinen Strindbergdeckare Stormvakt sai minulta arvosanan hyvä miinus, sen sijaan toinen osa Isbrytare on täysosuma. Edelleen pidän valtavan paljon herkullisista henkilöhahmoista, mutta mielestäni tarina on nyt vauhdikkaammin etenevä kuin avausosassa. 

August Strindberg on asettunut Hovenäsetiin, ja saanut second hand -kauppansa auki. Edelleen hän ajaa keltaisella ruumisautolla, mikä huvittaa kyläläisiä. Hän ennättää hoitaa kauppaa, mutta tulee myös vedetyksi rikostutkintaan. 

Tarinan alussa kaksi venevajaa palaa, ja pian löytyy ruumis. Kylässä on aktiivinen kahdeksankymppinen Gunnar Wide, joka ei ole lainkaan tyytyväinen poliisien työhön. Niinpä hän aikoo selvittää asiat itse, Augustin avustuksella. Sillä ei ole väliä, että August ei ole kovin innokas osallistumaan. 

Toisaalla Maria ja Ray-Ray jatkavat työskentelyä asuntovaunussa. Se ei edelleenkään ole ihanteellinen olosuhde, etenkään silloin kun isompi joukko kokoontuu ja kun haluttaisiin näyttää kaikille jotain tietokoneella. Mutta tämän kanssa mennään, ja uskoisin että asuntovaunu säilyy tulevissakin osissa. 

Jo alussa näyttää siltä, että venevajojen palo ja kuolemantapaus liittyvät toisiinsa, mutta miten? Kuinka murhaaja on päässyt ulos talosta, jonka ikkunat ovat lukossa ja ovikin lukittu sisältäpäin? Miksi murhapaikalla on jälkiä lapsesta? 

Hovenäset on pieni paikka, mutta niin vain sielläkin ihmisillä on salaisuuksia, joista osa juontaa juurensa hyvinkin kauas. Tapahtumien reunoilla on myös teini-ikäinen Hillevi, joka joutuu ottamaan liian isoa vastuuta perheensä vaikean tilanteen takia. 

Dörren skrapade när den sakta öppnades och Gunnar kikade ut.
- Är vi ensamma, Strindberg?

August slängde ifrån sig mössan på köksbordet.

- Men för helvete, sa han och tog sig om huvudet. Är du på riktigt, Gunnar?

Den gamle mannen klevde ut.

- Klart jag är på riktigt, sa han irriterad. 

- Har du suttit där hela natten? 

- Nej, jag har faktiskt sovit på en madrass i källaren. Jag hoppas att du inte tog illa upp? Jag kom jäkligt sent och var trött. 

August synade Gunnar uppifrån och ner. Han såg en smula medtagen ut. 

August kvävde en suck. Vad han kände till var Gunnar frisläppt och inte eftersökt av polisen. 

- Klart att jag tar illa upp, sa han. Vad håller du på med?

- Polisen är idioter, sa Gunnar. 

Tykkäsin tästä tosi paljon. Tarinassa on monia käänteitä, mutta ei liikaa. Tapahtumat etenevät hitaasti mutta varmasti, tyhjäkäyntiä ei ole. Lisäksi ne liittyvät tarinaan; kertaakaan ei tule olo että miksi ihmeessä joku asia tai hahmo on mukana. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monipuolisia. Pidän myös siitä, että vaikka kirjassa on 550 sivua, siinä ei ole mitään liikaa. Sekä henkilöitä että tapahtumia on sellainen määrä, että kokonaisuus on hallittu ja lukija pysyy koko ajan mukana että kuka on kuka ja miten kukakin liittyy tapahtumiin. 

Mielenkiinnolla odotan sarjaan jatkoa. Nyt August on asunut Hovenäsetissä puoli vuotta, jännä nähdä mihin ajankohtaan seuraava osa sijoittuu. Pidän siitä, että vaikka tällä kertaa Augustin kauppa ei ole rikospaikka, hän viettää sillä aikaa sekä kaupanteossa että rikosten selvittelyssä. Ettei se ole vain sivulauseessa mainittu, vaan on riittävästi esillä jotta lukija ymmärtää, mitä se merkitsee Augustille. Hovenäset tulee muutenkin enemmän esiin kuin Stormvaktissa, ainakin minä aloin nähdä miten viihtyisä paikka se voi olla. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 2, "kirjassa jää tai lumi on tärkeässä osassa", Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kylmissä oloissa ja Kirja joka maasta - haaste saa Ruotsin. 

S. J. Bennett: A Three Dog Problem

 

S. J. Bennett: A Three Dog Problem

Zaffre 2021

390 s.

Kirjoitin S. J. Bennettin Windsorin solmun luettuani, että tuskin maltan odottaa suomennosta. Näin oli, ja aloin jonottaa sarjan kakkososaa heti kun huomasin sen saapuneen kirjastokimppaamme. Kolmas osa on tulossa englanniksi tämän vuoden marraskuussa, jee! Tässä kakkososassa viitataan lyhyesti edelliseen kirjaan, mutta missään tapauksessa näitä ei tarvitse lukea järjestyksessä. 

Sarjan avausosassa oltiin Windsorin linnassa, nyt Buckinghamin palatsissa (ja kolmosessa Sandringham Housessa). Heti alkuun palatsista löytyy linnan työntekijän ruumis. Sitten kuitenkin hypätään ajassa kolme kuukautta taaksepäin, ja vasta aika paljon myöhemmin palataan alkutilanteeseen. Muutenkin ruumis jää sivuosaan, sillä kuolema ajatellaan pitkään onnettomuudeksi. Paitsi tietysti kuningatar epäilee rikosta, mutta ei voi tehdä asialle mitään ennen kuin löytää todisteita. 

Kuningattaren sihteeri Rozie saa tehtäväkseen selvittää kadonneen maalauksen tapausta. Tai oikeastaan maalaus ei ole kadonnut, se on väärässä paikassa. Kuningatar haluaa tietää, miten on mahdollista että maalaus on hävinnyt hänen makuuhuoneensa seinältä ilmestyäkseen nyt muualle. Pian kuviossa on mukana oikeasti kadonneita ja myös väärennettyjä maalauksia. Vähä vähältä alkaa vaikuttaa siltä, että kuolemantapaus on sittenkin rikos, ja että sillä on jotain tekemistä tauluhässäkän kanssa. Lisäksi mukana on ilkeitä nimettömiä kirjeitä häiritsemässä ihmisten mielenrauhaa. 

David Strong, for his part, was not particularly looking forward to report to Her Majesty. He found her faintly terrifying, for reasons he couldn't quite pinpoint. She was hardly known for her towering intellect, but he had found, on his first case working for her at Windsor, that she was a hell of a lot sharper than she looked. Mistakes were picked up on. Dry comments were made. Eyes were rolled. He didn't want the Queen of England rolling her eyes at him tomorrow afternoon. Seriously not. 

Which was why, at half past eleven at night, he was still up with his sergeant, in their makeshift office at the Palace, going over what they knew - which wasn't as much as he'd have liked. It had taken time to set up and get to grips with the environment. Far from a bank of computers in the Ballroom, he and Detective Sergeant Highgate had a padlocked cubbyhole in the South Wing on the floor above the Master's office for conducting interviews, two secure office laptops, some notepads and a couple of wonky chairs that had seen better days. The air vice-marshal didn't want them to get too comfortable, he assumed. No problem. Strong always worked better when he was uncomfortable.   

Tarinassa on taas paljon mielenkiintoista linna-asiaa, esimerkiksi tunneleista mietin heti että ovatko ne oikeasti olemassa. Samoin pohdin valtavaa taide-esineistön määrää ja sitä, miten voi olla varma että kaikki on aitoa. 

Kuningatar ja prinssi Philip ovat jälleen kovin sympaattisia, ja heidän keskinäinen sanailunsa ja huumorinsa on lämpimän lempeää. Huumoria riittää muutenkin, yksi suosikkikohtauksistani on sellainen missä kuningatar kiipeää sisään vanhaan kaappiin ja päätyy salakuuntelemaan keskustelua. Ikä tulee aina esiin; ei kaapistakaan kovin helposti tulla pois ilman että 90-vuotiaat polvet valittavat. 

Tapahtumien taustalla seurataan ohimennen myös Yhdysvaltain presidentinvaaleja, jotka Trump voitti, Harrya ja hänen uutta tyttöystäväänsä, Theresa Mayn pääministeriaikaa... 

Tarina on mielestäni hieman epätasapainoinen. Ensimmäinen kuolemantapaus jää todella pahasti sivuosaan, välillä melkein unohtuu että sellainenkin oli. Vielä siinäkin vaiheessa, kun poliisi saapuu paikalle, tämä yksittäinen etsivä laitetaan tutkimaan nimettömiä kirjeitä. Taulut ja taide saavat hurjan paljon enemmän tilaa verrattuna työntekijän kuolemaan ja sen selvittämiseen. Vielä kun nimettömät kirjeet tulevat mukaan, alkaa olla sellainen olo että nyt on liikaa tavaraa. Sitten kun asiat selviävät todella hitaaseen tahtiin, tulee lopussa kiire niputtaa kaikki yhteen. 

Pääosin kuitenkin tykkäsin tästä, iso kiitos menee varmastikin ihastuttaville päähenkilöhahmoille. Kuningatar ohjailee tutkimuksia todella taitavasti, niin että vaikka hän antaa ohjeita siitä mitä tehdään, vain Rozie tietää mikä hänen roolinsa selvitystyössä on. Ja koska kuningatar haluaa pysyä salassa, hän antaa toisten ottaa kunnian asioista, jotka hän on jo itse selvittänyt ja sen jälkeen ohjannut toisten tutkimuksia oikeaan suuntaan. Myös Sir Simon on yksi suosikkihahmoistani. 

Mietin pitkään mistä kirjan nimi tulee, enkä keksinyt sitä. Onneksi Bennett selittää kirjan lopussa, että on sekä fysiikan kolmen kappaleen probleema että Sherlock Holmesin kolmen piipun ongelma. Ja koska kuningattarella on koiransa, on loogista että hän vie koirat - suurimman osan kirjaa niitä on kolme - linnan puutarhaan kävelylle samalla kun pohtii rikostapauksia. 

Ehdottomasti siis odotan kolmatta osaa, ja luen senkin heti kun se kirjastoon saapuu! 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen tulee nyt kohta "kirjassa ollaan kartanossa tai linnassa", ja Helmet-lukuhaasteeseen numero 8, "kirjassa löydetään jotain kadonnutta tai sellaiseksi luultua". 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio

 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio

Kansi: Perttu Lämsä

Into 2022

289 s.

Anu Patrakan Rui Santos -sarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Tapahtumat sijoittuvat jälleen Portoon, mutta tällä kertaa liikutaan kirkon piirissä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle rakastetun papin Nicolaun kuoltua. Oliko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai rikos? Pian poliisi saa selville, että Nicolau ei ehkä ollutkaan niin nuhteeton, kuin papin olettaisi olevan. Kun tapahtuu murhayritys, ja vähän sen jälkeen löytyy seuraava ruumis, poliisi on visaisen tehtävän edessä. Kuinka saada selville tapahtumien kulku, kun yhdellä sun toisella kirkkoon ja pappilaan liittyvällä henkilöllä on salaisuuksia, joita he eivät suinkaan aio paljastaa poliisille? Ja miksi kirkkoherra on niin tavattoman innokas kuittaamaan kaikki tapaukset onnettomuuksiksi?

Kirkkoherra odotti kärsivällisesti, kun jokainen vuorollaan kävi jättämässä viimeisen tervehdyksen. Arkun kansi nostettiin paikoilleen ja ruuvattiin kiinni, suntio laittoi siihen vielä lukon, jonka avaimen ojensi vainajan vanhimmalle pojalle. Kantajat asettautuivat paikoilleen ja tarttuivat kahvoihin, nostivat arkkua. Kirkkoherra vilkaisi hautakuoppaa, jonka päälle oli laitettu poikittain pari lankkua.

- Hetkinen, hän sanoi ja meni katsomaan tarkemmin. - Nauhat puuttuvat. Miksei niitä ole laitettu paikoilleen? 

Hän kurkisti kuoppaan siltä varalta, että arkun hautaan laskemista varten tarvittavat pitkät nauhat olisivat luiskahtaneet sinne. 

Nauhojen sijaan kuopan syvyyksissä näkyi epämääräinen mytty. Afonso Certo siristi silmiään nähdäkseen paremmin montun pimeyteen, ja erotti sitten jalat ja kädet ja pään.

Haudan pohjalla lojui ruumis. 

Olen fanittanut sarjaa alusta asti, ja teen sitä yhä. Mielestäni sarja on ollut tasaisen vahva, eikä siinä ole yhtään muita heikompaa osaa välissä. Portugali on itselleni vieras ja siksi kovin kiinnostava tapahtumapaikka. Tässä kirjassa ollaan varsin vähän Rui Santosin kotona, mutta se on vain hyvä että kotiasiat eivät aina hallitse ajatuksia. Etenkin kun tapahtumat sijoittuvat pitkälti pieneen seurakuntaan, jossa pienuudestaan huolimatta riittää ihmissuhdesotkuja ja salaisuuksia. 

Pidän sarjan ihmiskuvauksesta. Henkilöhahmot ovat yksilöitä iloineen ja suruineen, ja kaikki tuntuvat yhtä tärkeiltä. Esimerkiksi tässä kirjassa seurakunnan papit eivät ole yhtenäinen joukko, vaan heistä nostetaan esiin heidän ominaisuuksiaan ja historiaansa. Kaikista hahmoista opitaan enemmän kuin pintaraapaisu, minkä vuoksi Patrakan tarinat ovat hyvin inhimillisiä ja lähelle tulevia. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Portugalin, Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan rikospaikalla, ja Helmet-lukuhaaste saa kohdan 32, "kirjassa rikotaan yhteisön normeja". 

Rosa Liksom: Väylä

 

Rosa Liksom: Väylä

Like 2021

266 s. 

On syksy 1944. Lapissa raivoaa sota, ja ihmisten on lähdettävä evakkoon. He ottavat mukaan karjan ja suuntaavat kohti Väylää, rajajokea. Sen toisella puolella odottaa turvapaikka, Ruotsi. Matkaa tehdään jalkaisin, joten se etenee hitaasti. Nimetön päähenkilö, 13-vuotias tyttö kulkee ystäviensä ja heidän perheidensä karjan kanssa. Raskaana oleva äiti on lähtenyt eri tietä yhdessä Sedän kanssa. Tyttö odottaa Ruotsiin pääsyä ja äidin tapaamista. Tie kulkee useamman eri leirin kautta, eikä äitiä meinaa löytyä. Leireillä on varsin kurjat olosuhteet, on kylmä ja taudit leviävät. Vaatetta on, mutta ei välttämättä talvipakkasiin sopivaa. Ihmisiä on liikaa, ja moni turhautuu toimettomuuteen. 

Kun tyttö pääsee äidin jäljille, kohtaaminen ei ole sellainen kuin hän on odottanut. Tunteet ovat puolin ja toisin jäässä. Uusi pikkuveli lohduttaa, mutta vain hetken. Täältäkin leiriltä on lähdettävä. Kun rauha koittaa, alkaa pitkä ja raskas kotimatka. Mikä kotona odottaa? Evakkoaika kesti noin vuoden, mutta hävitys on ollut kova. Toisaalta on hinku päästä kotiin, toisaalta pelottaa. Onko kotia enää olemassa? Entä perhe ja muut ihmiset, millaista on palata entiseen kun kukaan ei ole entisellään? 

Tulima leirille. Taivas oli paiskonu ajolunta piikkilanka-aithaanki niin ettei piikkejä ennää näkyny. Yritin pittää kiini hamheen helmasta ja juoksin parakhiin. Aikili oli ollu minun vasemassa kainalossa koko matkan ja oli eehleen. Käperyin omale ritsile. Kuuntelin lumimyrskyä. Klasit olit lumen peitossa eikä niitten läpi nähny. Net helisit, katto ritisi ja välilä kuulu koa jyske, niinko pyöre olis tarranu parakin seihniin ja riepotellu niitä. Mie pölkäsin, että kohta klasi paiskautuu tuulen voimasta sisäle ja pyry tunkee parakhiin. 

Aamusta ko heräsin, myrsky oli menny tiehensä ja Aurinko killisteli taihvaanrannassa. Puukko-Väinö veisti puisen ristin. Se lainasi taas herra Pattijoen oria ja ajoima kahesthaan hautuumaale kimmeltelevässä kelissä. Puukko-Väinö teki rautakangela jäisseen maahan reiän ja iski krossin siihen. Nimeä siinä ei ollu. 

Olin kuullut monia kommentteja, että kirjan kieli eli tornionjokilaakson murre on pelottanut monia etukäteen, mutta että siihen tottuu nopeasti. Tampereen kirjamessuilla Liksom antoi vinkin, että kannattaa lukea kirjan viisi ensimmäistä sivua ääneen niin huomaa, että ymmärtää kaiken. Hän luki kirjan ensimmäisen luvun ääneen, ja huomasin silloin, että sanoissa on riittävästi tuttua jotta niistä saa kiinni. Eikä haittaa, vaikkei ihan jokaista ymmärtäisi heti tai ollenkaan. Toki lukeminen oli minullakin normaalia hitaampaa, mutta toisaalta, myös tarina on sellainen ettei sen kanssa pidä kiirehtiä. 

Minulle jäi tuntu, että kirja on hurjan paljon kokoansa suurempi. Sivuja on 266 ja tapahtuma-aika noin vuoden mittainen, mutta miten paljon tarinaan mahtuukaan! Tapahtumia ei sinänsä ole hirveä paljon, matka etenee hitaasti mutta tasaisesti kohti Ruotsia ja sieltä takaisin. Yksittäisiä kohtaamisia ihmisten kanssa on useita, ja niihin liittyy monenlaisia tunteita. Jotkut kohtaamisista ovat pelokkaita, toiset hauskoja, kolmannet yllätyksellisiä, neljännet hiljaisia. Perheet ovat hajalla, joten monilla on huoli tai suru perheenjäsenistään. Ovatko rintamalla olijat elossa? Missä ovat äidit pikkulapsineen? Lisäksi karjan kanssa sattuu kaikenlaista karkailusta poikimiseen.

Tie on samaan aikaan armoton ja turvallinen. Koti on jätetty eikä ole tietoa, milloin sinne voi palata. Tien päässä on kuitenkin turvapaikka. Ja kun pysyy tiellä, välttää niin suot kuin miinat. 

Tarina on todella voimakas ja se koskettaa syvältä. Tytön mukana on samaan aikaan helppo ja vaikea kulkea. Helppo siksi, kun tarina imaisee mukaansa ja pitää tiukasti kiinni. Vaikea siksi, koska aihe on raskas eikä etukäteen voi aavistaa, ketä kohtaa onnellinen loppu ja ketä ei. Myös karjan kohtalo jännittää matkan aikana. 

Hieno teos, joka ansaitsee saamansa kehut. Väylää on luettu paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan kohdan 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen". Väylä sopisi myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" sekä 29, "kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kaukana kotoa.