Matias Riikonen: Matara
Kansi Jussi Karjalainen
Teos 2021
307 s.
Kesä, jossain, joskus. Joukko poikia asuu opistolla, mutta siellä he käyvät vain nukkumassa. Päivät kuluvat metsässä, Mataran valtakunnassa. Jokaisella on oma rooli, oma tehtävä Mataran puolustamisessa ja sen menestyksen edistämisessä. Metsässä on vihollisheimoja, joita vakoillaan ja joiden kanssa soditaan. Osa kuolee, jotkut joutuvat vangiksi. Mutta niin kuin usein poliittisessa pelissä, vallanhimo iskee myös leikissä. Omia etuja punnitaan tarkkaan, liittoudutaan niiden kanssa joita ei muuten siedettäisi, pyritään muuttamaan sääntöjä omaksi hyväksi... Illalla lähdetään pois, aamulla pyöräillään takaisin ja jatketaan siitä, mihin edellispäivänä jäätiin.
Päähenkilö on pikkuveli, poika joka seuraa isoveljeä vakoiluretkille. Hän ihailee tätä, haluaa tulla yhtä taitavaksi. Pikkuveli ei ymmärrä kaikkea mutta ei tarvitsekaan. Isoveli ja muut pojat opastavat kyllä, selittävät miten Matarassa ollaan ja mitä tehdään. Silti pikkuveli uskaltaa tehdä omia päätöksiä, omia siirtoja.
Märkä maa maiskahti, kun pikkuveli pudottautui alas... isoveli lähti heti liikkeelle, pikkuveli seurasi ja isoveli kuiskasi olkansa yli, ettei siellä kuusten takana ketään ollut.
"Ei vai?"
"Ei."
"Mistä sä osasit arvata sen?"
"Osasinpa vaan. Mut ois sunki pitäny arvata."
"Mitenkä nii?"
"Siitä et mä puhuin sulle, en kai mä ny hitto olis alkanu puhuu jos mä olisin arvellu et siel on joku."
"Aa niin."
"Niin."
He kulkivat solassa, joka jäi kallion ja pienen harjanteen väliin, ja kun sola päättyi, he kääntyivät etelään ja alkoivat loitota kalliosta ja työntyö kotkansiipien ja ikivanhojen kuusten sekaan. He kyykistyivät ja tähystivät alimpien kuusenoksien ja korkeimpien kotkansiipien väliin jäävästä avoimesta kohdasta, suoristivat vartensa ja jatkoivat matkaa upottavalla maalla, joka piti hiljaista maiskutusta jalkojen alla, varovaisia ketunaskeleita kuin he olisivat pelänneet herättävänsä vihaiset jumalat. Vähitellen kuusten joukkoon alkoi ilmestyä vanhoja haapoja, sitten kuuset loppuivat ja käenkaali ja poimulehdet rupesivat valtaamaan alaa ja tuomet haittaamaan kulkua, niiden valkeiden kukkien tuoksu levisi kaikkialle... pikkuveli seurasi isoveljeä ja hymyili kuin olisi muistanut jotakin hyvin yksityistä ja askel kohosi maasta ja vaipui maahan ja oksa napsahti. Ääni oli napakka eikä se tuntunut tulevan niinkään oksan katkeamisesta, vaan pikemminkin se kuulosti siltä kuin jokin säie veljesten omassa jännittyneisyydessä olisi napsahtanut poikki.
Suhtauduin tähänkin vähän varauksella, mietin että mahtaako poikajoukon kesäinen leikki kiinnostaa minua, nelikymppistä lapsetonta naista. Vaan kiinnostipa hyvinkin! Palasi mieleen se, kuinka alakouluikäisinä naapuruston lasten kanssa leikittiin milloin kaksin, milloin isommalla porukalla omakotialuetta ympäröivissä pienissä metsissä. Palasi mieleen se, kuinka olen tehnyt elämässäni paljon samoja asioita kuin 7 vuotta vanhempi isosiskoni.
Pidän Riikosen luontokuvauksista, metsä nähdään yksityiskohtaisesti eri kasvilajeineen, äänineen. Aika tuntuu monesti lähes pysähtyvän, kun isoveli ja pikkuveli hiipivät retkillään.
Tarina on myös yllättävän hurja. Valtapeli äityy riitaisaksi, melkein julmaksi. Moni on roolissaan hämmentynyt, mutta ei tiedä miten saisi pysäytettyä Kaiuksen, tasavallan johtajan joka tuntuu muuttuvan päivä päivältä itsekkäämmäksi, suorastaan kohti itsevaltiutta. Sodassa otetaan vankeja, joita kohdellaan orjien lailla. Taisteluita käydään tosissaan, armoa ei pyydetä eikä anneta.
Kirja on samaan aikaan sekä intensiivinen että keveä. Suuressa poikajoukossa tapahtuu koko ajan, toiminta on taukoamatonta, monilla on suuriakin paineita pärjätä. Toisaalta veljesten vakoiluretket ovat hiljaisia, helposti hengitettäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti