Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu 

Englanninkielinen alkuteos Migrations (2020)

Suomentanut Sari Karhulahti

WSOY 2021

344 s.

Franny Stone hankkiutuu kalastuslaivalle, ja saa sen miehistön - etenkin kapteenin - uskomaan siihen, että seuraamalla hänen merkitsemiään kalatiiroja laiva pääsee kalasaaliiden luo. Miehistölle päätös ei ole helppo, mutta vaihtoehdot ovat vähissä. Lintuja ei enää juuri ole, ei kalojakaan, eikä monia muitakaan lajeja. Jos haluaa elää kalastamalla, on varauduttava olemaan merellä pitkiä aikoja. Heille Franny on vieras, joten epäluuloisuus on odotettua. Miksi tämä haluaa seurata juuri kalatiiroja? Miksi maailman ääriin asti? Ja miksi hän on liikkeellä yksin?

Tarina kulkee pääosin nykyhetkessä, mutta välillä se piipahtaa tapahtumissa 12, 6 ja 4 vuotta sitten. Lukija tutustuu jo aikuiseen Frannyyn, jonka lapsuudesta kerrotaan vain pieniä palasia. Sieltä kuitenkin löytyy juurisyy siihen, miksi Franny rakastaa merta ja lintuja, miksi hän näkee öisin painajaisia ja kävelee unissaan, miksi hänen on vaikea päästää muita ihmisiä lähelleen.

Kerran mieheni löysi ulappakeijuyhdyskunnan kesyttömän Atlantin kallioiselta rannikolta. Kun hän vei minut katsomaan lintuja eräänä yönä, en tiennyt, että ne kuuluivat lajinsa viimeisiin. Tiesin vain, että ne puolustivat hurjina pesäonkaloitaan ja sukeltelivat rohkeasti kuun valaisemissa vesissä. Jäimme joksikin aikaa niiden luokse, ja muutamien pimeydessä viettämiemme tuntien ajan pystyimme kuvittelemaan, että olimme samanlaisia kuin ne, yhtä villejä ja vapaita.

Kerran eläinten huvetessa - huvetessa todella, aivan oikeasti, ei pelkästään synkissä tulevaisuudenkuvissa vaan konkreettisena sukupuuttoaaltona tässä meidän ajassamme - päätin seurata eräitä lintuja valtameren poikki. Ehkä toivoin, että ne johdattaisivat minut jonnekin, minne olivat paenneet muut niiden kaltaiset olennot, luontokappaleet, jotka uskoimme tappaneemme. Ehkä luulin, että minulle selviäisi, mikä pakotti armotta minut jättämään kerran toisensa jälkeen taakseni ihmiset, paikat, kaiken. Tai ehkä vain toivoin, että lintujen viimeinen muuttomatka opastaisi minut sinne, minne kuulut.

Kerran linnut tekivät minusta hurjan.

Ihastuin kirjaan heti ensi sanoilla ja tunne säilyi loppuun asti. Tarina on karu mutta vangitseva, ja kaunis kieli tekee siitä vielä mieleenpainuvamman kokemuksen. Sen teemat ja kohtaukset puhuttelevat ja pysäyttävät, esimerkiksi hetki jolloin nähdään maailman viimeinen elävä susi joka sitten viedään Massasukupuuton Torjujien suojelukeskukseen, tai kun puhutaan että metsät ovat niin vähissä että niihin päästäkseen pitää varata vuoro - ja silti kaikki halukkaat eivät ehdi päästä metsään ennen niiden häviämistä.

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, etenkin Saghani-laivalla. Tutustutaan erilaisiin persooniin, jotka kuitenkin olosuhteiden vaatimuksesta joutuvat toimimaan saumattomasti yhdessä, unohtaen kaiken muun paitsi aluksen puolesta taistelemisen. Myrskyävä Atlantti on vaarallinen. Ja vaarojen määrä lisääntyy siinä vaiheessa, kun kalastaminen yhtäkkiä kielletään ja Saghanin miehistö karkaa laivoineen satamasta takaisin merelle.

Kirja toi mieleeni Helen Macdonaldin teokset; myös se on puolustuspuhe luonnolle. Se on myös ehkä tulevaisuudenkuvaus, sillä siinä on kadonneena monet lajit, jotka nykyään ovat uhanalaisia tai vielä voimissaan. Viimeinen muuttolintu muistuttaa, että viime vuosisadat ihminen on ollut kaikista suurin vaikuttaja lajien elinolojen huononemiseen ja sukupuuttoon kuolemiseen.

Hädin tuskin kuulen uutistenlukijan sanat, sillä tuijotan rävähtämättä suden mustia silmäteriä. Kuvittelen sen Massasukupuuton Torjujien suojelukeskukseen ja olen varma, että surun murtamat mutta innokkaat tutkijat ja vapaaehtoiset rakastavat sitä. Mutta se ei voi jatkaa sukuaan edes vankeudessa, enkä voi olla miettimättä, olisiko sen pitänyt saada elää vapaana yksinäisen elämänsä loppuun saakka. En voi olla ajattelematta, ettei yhdenkään villin olennon pitäisi joutua häkkiin. Sen kohtalon ansaitsevat vain ihmiset.

Upea teos, jonka lukemista suosittelen lämpimästi kaikille!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, ”kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija”. Esittely kertoo McConaghyn kirjoittaneen useita nuortenkirjoja, mutta niitä en tunne ollenkaan.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kulkuvälineessä, sillä valtaosa tarinasta tapahtuu kalastusaluksessa.

Viimeinen muuttolintu on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, LM-Mummin kirjastossa ja Kirjakaapin kummitus.

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 8: Kalkutta

Intiassa pysytään vielä hetken aikaa, tällä kertaa pysähdymme Kalkuttaan. Ei maailman helpoin kaunokirjallisuuden kohde, ei sekään. 

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Englanninkielinen alkuteos The Lowland (2013)

Suomentanut Sari Karhulahti

Tammi 2014

438 s.

Lähtökohta kirjan lukemiselle ei ollut helppo. Kalkuttaan liittyviä kaunokirjallisia teoksia ei löydy kauhean paljoa, lisäksi on huomioitava lukuhaasteen suhteellisen tiivis tahti eli en ehdi odottelemaan kirjoja muista kirjastoista. Oli siis otettava joku, mikä löytyi oman kirjaston hyllystä. Keltainen kirjasto on siinä mielessä riskialtis valinta, koska sarjassa on kirjoja joista tykkään yli kaiken mutta myös niitä joista en tajua mitään. Tulvaniityn esittelyteksti ei herättänyt hurjaa mielenkiintoa, ja sama fiilis jäi kirjan lukemisen jälkeen. Ihan ok, mutta paikoitellen tylsähkö, ei jää kummittelemaan mielen perukoille.

Kalkutassa asuu kaksi veljestä, Subhash ja Udayan. Vaikka Subhash on 15 kuukautta vanhempi, hän tuntee olevansa pikkuveli. Udayan on kaksikosta rohkeampi, ulospäinsuuntautuneempi, aktiivisempi. Vuosien kuluessa veljet alkavat vähitellen erkaantua. Udayan kiinnostuu poliittisesta aktivismista, hän haluaa parantaa yhteiskuntaa toimimalla heti. Hänen tiensä vie Intian kommunistiseen puolueeseen eli naksaliitteihin. Subhash puolestaan muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan meribiologiaa. 

Kaksi veljestä, kaksi erilaista kohtaloa. Toinen ei koskaan lähde Intiasta, toinen palaa sinne ajoittain mutta on erkaantunut juuristaan. Udayanin varjo peittää Subhashia riippumatta siitä missä hän on ja mitä tekee. Hän ei oikeastaan koskaan tunne olevansa Subhash, itsenäinen yksikkö. Veljen läsnäolo ja poissaolo vaikuttavat häneen lähes yhtä vahvasti. 

Nämä mieleen painuneet pikku kuvat olivat muovanneet Subhashia. Ne olivat haihtuneet hänen muististaan aikoja sitten mutta ilmestyivätkin takaisin uudelleen rakentuneina. Ne sekoittivat hänen ajatuksiaan jatkuvasti aivan kuin junan ikkunasta nähnyt välähdykset maisemasta. Vaikka niiden maisema oli tuttu, tietyt osat siitä hätkähdyttivät häntä aina kuin ensi kertaa nähdessä.

Ennen kuin Subhash oli lähtenyt Kalkutasta, hänen elämänsä ei juuri ollut jättänyt jälkiä. Hän olisi voinut pakata koko omaisuutensa yhteen ostoskassiin. Mitä hän oli omistanut varttuessaan vanhempiensa luona? Hammasharjan, Udayanin kanssa salaa poltetut tupakat ja kangaslaukun, jossa oli kantanut oppikirjojaan. Ja muutamia vaatekappaleita. Hänellä ei ollut ollut omaa huonetta ennen kuin hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin. Hän oli kuulunut vanhemmilleen ja Udayanille, ja he olivat kuuluneet hänelle. Siinä kaikki. 

Mietin, miksi en päässyt mukaan tähän tarinaan. Ehkä se johtuu ihmisistä, en oikein pitänyt kenestäkään, ja he kaikki jäivät etäisiksi. Samoin kävi maisemien kanssa; en saa päähäni kuvaa sen paremmin Kalkutasta kuin Rhode Islandista. Tarina ikään kuin lipui ohi, enkä saanut siitä otetta missään vaiheessa. Joissakin kirjoissa sitaatiksi kävisi joku kohta melkein miltä tahansa sivulta, tästä löysin tasan yhden jonka halusin laittaa. Ei siis minun kirjani, mutta eiköhän tämä lukijansa löydä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, "rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja". Hankala haastekohta sinänsä, koska en oikein tajua mitä rodullistettu tarkoittaa. 

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Englanninkielinen alkuteos Our homesick songs (2018)

Suomentanut Sari Karhulahti

Gummerus 2019

379 s.

Emma Hooperin Koti-ikävän laulut on ainakin minun lukumakuuni melko lailla täydellinen kirja. Kieli on äärettömän kaunista, se on visuaalista, se loihtii lukijan osaksi kanadalaisen kalastajakylän tapahtumia. Tarina on haikea ja koskettava, kohti tyhjyyttä ja tuhoa kulkeva, mutta kuitenkin siinä on ripaus toivoa.

Kylä on aina elänyt kalastuksesta. Jo vuosia on ollut niin, että kalaa tulee aina vain vähemmän. Ei kalaa, ei elantoa, ei tulevaisuutta. Yksi toisensa jälkeen kyläläiset muuttavat muualle, kunnes vain muutama talo on asuttu. Connorien perhe sinnittelee vielä. Perheen isä ja äiti päätyvät sellaiseen ratkaisuun, että he menevät vuorotellen pohjoiseen töihin. Kuukausi muualla, kuukausi kotona. Puoliso tavataan vain pikaisesti vuoron vaihtuessa. Aina ei ehditä edes kotiin saakka, vaan lyhyimmillään halataan satamassa. Toinen lähtee, toinen jää.

Aidanin ja Marthan on ollut pakko etsiytyä töihin pohjoiseen. Heidän poikansa Finn yrittää ratkaista ongelman, mutta ongelma ei ole pieni eikä helposti selvitettävissä. Minne kalat ovat kadonneet ja miten ne saisi takaisin? Hänen soitonopettajansa rouva Callaghan tapaa kertoa tarinoita, ja niiden pohjalta Finn luo suunnitelman. Mutta onko mahdollista, että 11-vuotias lapsi palauttaa kylän elämään? Etenkin kun hänen sisarensa Cora katoaa, suistaen vanhemmat epätoivoon.

Sitten kolmas sunnuntai jäi taakse, oli entistäkin kylmempää, tuulisempaa ja sateisempaa ja jotkut kalastajista – ne, joilla oli perhe elätettävänä, ja ne, joiden oli kaikkein vaikeinta olla miettimättä veneessä epäilyksiään ja joiden ajatukset lensivät niin nopeasti ja olivat niin raskaita, etteivät kirjat ja laulut voineet karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Sitten neljäs sunnuntai jäi taakse, ja monet jäljelle jääneistä kalastajista – ne, joiden oli vaikea olla miettimättä epäilyksiään ja joiden ajatukset alkoivat lentää niin nopeasti ja muuttuivat niin raskaiksi, ettei toivo voinut karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Ja Finn laski iltaisin veneiden valoja. Niitä oli ilta illalta vähemmän, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, kolme. Toisinaan Cora tuli laskemaan hänen kanssaan, toisinaan ei.

En meinaa millään keksiä, mitä tästä sanoisin. Tarina on hieno, mutta kun hieno tuntuu vähättelevältä määreeltä. Lukiessa kokee monenlaisia tunteita eläessään Connoreiden mukana Aidanin ja Marthan nuoruudesta nykyhetkeen. Pieni kylä, armoton ja arvaamaton meri, epävarma tulevaisuus, tahto jäädä ja pakko lähteä – valtavan suuria asioita, jotka uhkaavat pieniä ihmisiä. On liikuttavaa lukea Finnin taistelusta kodin puolesta, poika vastaan luonto. Finn on poikkeuksellinen lapsi, joka tekee poikkeuksellisia asioita. Mutta myös muut henkilöhahmot ovat syviä. He ovat myös miellyttäviä, heistä on helppo pitää.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 6, ”rakkausromaani”. Rakkaus kohdistuu kotiin, lähiympäristöön, lähellä oleviin ihmisiin, pieniin yksityiskohtiinkin. Muistuttaen samalla, että rakkauskirja voi olla muutakin kuin hömppäviihdettä :)

Kirja on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Jenna, Mai Laakso ja Raija Hakala.  

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Englanninkielinen alkuperäisteos All the Birds, Singing (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
285 s.






Olin ollut jalkeilla ja ulkona jo ennen aamunsarastusta ja puhunut itsekseni ja kuvaillut Koiralle päivän työlistaa mustarastaiden ryhtyessä laulamaan orapihlajissa. Olin kuunnellut omaa ääntäni kuin mikäkin höynähtänyt eukko, ja tuuli oli työntänyt sen takaisin kurkkuuni ja ujeltanut avoimen suuni ohi kuten jokaisena aamuna siitä lähtien kun olin muuttanut saarelle. Puut olivat natisseet tiheikössä ja lampaat määkineet takanani, aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa.

Evie Wyldin esikoisteos Kaikki laulavat linnut oli yksi odotetuista uutuuksista, mutta valitettavasti en lämmennyt sille niin paljon kuin olisin halunnut. Minun makuuni siinä on liian paljon avoimia kysymyksiä, liikaa aukkoja.

Jake Whyte asuu saarella ja hoitaa lampaita. Hän on asunut kylässä muutaman vuoden, mutta ei tunne juuri ketään. Hän viihtyy yksin eikä käy baarissa, jossa voisi hankkiutua eroon erakon leimasta. Yksinäisyyteen tunkeutuu Lloyd, salaperäinen mies jonka Jake yllättää eräänä yönä lampolastaan. Lloyd on etsimässä yösijaa, mutta Jake on epäileväinen. Onko Lloyd se, joka tappaa hänen lampaitaan? Jos ei, niin voiko tämä auttaa häntä syyllisen selvittämisessä?

Tarinan nykyaika pysyttelee saarella melko lyhyen ajanjakson puitteissa. Menneisyydessä sen sijaan liikutaan pitkälle taaksepäin, pätkä kerrallaan. Se on mielestäni oivallinen ratkaisu. Mennyttä ei lähdetä purkamaan alusta niin että sen jälkeen hypitään kohti nykyhetkeä. Ei, ajassa palataan jonkin verran taaksepäin, sitten lisää, taas jonkin aikaa, sitten isompi hyppäys ja niin edelleen, kunnes lopulta päästään aikaan ja tapahtumiin, jotka ovat tehneet Jaken yksinäiseksi sudeksi. Tämä oli koukuttavaa, koska jokaisella aikatasolla viitattiin johonkin aiemmin tapahtuneeseen mikä sitten selitettiin vasta monen sivunkäännön päästä. 

Kirjan ongelma on näissä hyppäyksissä menneisyyteen, niissä on liian paljon epäselvää. Ensin kerrotaan Jaken työskentelystä Gregin, Claren ja muiden kanssa. Sitten he yhtäkkiä häviävät kuvasta tyystin. Jake ei lähde Claren uhkailtua häntä, joten koska hän lähtee? Mitä hän sanoo Gregille lähtiessään vai lähteekö hän ilman että kukaan huomaa? Entä aiemmin Oton kanssa, miksi hän lähtee sieltä? Otto rajoittaa hänen vapauttaan mutta hän on sietänyt sitä kauan, mikä on se viimeinen niitti miksi hän häipyy? 

On varmasti monia lukijoita, joita aukot eivät haittaa. Minä kuitenkin kaipasin lisätietoa. Samalla kun manailin aukkoisuutta niin mietin että se toimisi elokuvamuodossa loistavasti, itse asiassa tämä tarina jos mikä olisi hieno nähdä elokuvaversiona. Lukiessa näin selkeästi mielessäni maisemat ja henkilöhahmot. 

Alun sitaatti antaa hyvän kuvan kirjan kielestä, se on paitsi visuaalista myös tavattoman kaunista ja voimakasta. Saari on tuulinen ja kylmänkostea, ihmiset siellä epäileväisiä ja hitaasti lämpiäviä. Erilaiset tunnelmat ja tunnetilat välittyvät niin että melkein tuntee tuulen hiuksissaan. Lisäksi on paljon lauseita, jotka laittavat miettimään, esimerkiksi sitaatin "aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa". Missä olet nyt? Tuuli ja lampaat pysyvät samana, pysytkö sinä?  

Kirjan on lukenut myös Krista.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Englanninkielinen alkuperäisteos Etta and Otto and Russell and James (2015)
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2015
333 s.

82-vuotias Etta jättää pöydälle kirjelapun ja lähtee kävelemään kohti merta. Sitä hän ei ole koskaan nähnyt, nyt hänen on pakko päästä rantaan. Jalassaan tukevat varsikengät hän suuntaa itään, edessään 3200 kilometriä tuntematonta. Matkaseurakseen hän saa ensin kojootin, loppumatkasta toimittajan. Toimittajan kanssa he ovat kohdanneet matkan alkupuolella, ja pikkulehdessä ilmestynyt juttu on tehnyt Etasta maankuulun. Itse hän ei sitä tiedä, sillä hän kävelee eikä pysähtele lukemaan lehtiä. Siksipä hän onkin hämmästynyt, kun ihmiset tunnistavat hänet, tarjoavat ruokaa, kannustavat. Matka merenrantaan on kuitenkin hänen matkansa, siihen eivät kuulu ihmisjoukot. 

Otto lukee Etan jättämän lapun ja ymmärtää. Tietenkin Etan oli lähdettävä. Otto kirjoittaa kirjeitä mutta ei tiedä mihin ne lähettää, siksi hän kasaa ne pöydälle Etalta saamiensa kirjeiden viereen. Odottaessaan Etan paluuta hän alkaa tehdä paperimassasta eläimiä, jotka vähitellen täyttävät koko pihan, naapurinkin pihan.

Naapurissa asuu Russell. Hän on lapsena tullut osaksi Oton perhettä, Otolle ylimääräiseksi veljeksi. Heidän ollessaan nuoruutensa kukoistuksessa Etta tulee kouluun opettajaksi, ja kolmikosta muotoutuu vuosien saatossa tiivis yksikkö. Kun Etta on lähtenyt kohti merta, Otto ei halua lähteä hakemaan häntä takaisin. Russell suuttuu ja lähtee yksin. Etta saa hänetkin ymmärtämään, miksi tämän täytyy jatkaa, miksi tämä ei voi palata kotiin. Russell ymmärtää myös, että hänelläkin on viimeinen tilaisuus tehdä se, mitä hän eniten haluaa. 

James on kojootti, joka kulkee Etan mukana. Se vahtii Ettaa, huolehtii että tällä on taskussaan lapu jossa on nimi ja omaisten tiedot, ihan siltä varalta että jonain päivänä Etta ei muistakaan. Niitä päiviä tulee aina välillä. James on yksinäinen sielu, joka myös ymmärtää Etan tarpeen tehdä tämä yksinäinen retki. 

Nyt kun Etta oli sukkasillaan, hänen jalkansa turposivat niin etteivät kengät mahtuisi niihin enää ikinä. Sitä paitsi kengät olivat joka tapauksessa rikki. Selvän teki, ajatteli Etta. Huomenna menen johonkin kaupunkiin ja hankin uudet. Selvän teki.

Sinä yönä hän nukkui sinapipellolla ja näki unta. Näki unta merestä. Ja veneistä ja pojista ja miehistä ja pojista, jotka vetivät vettä henkeen ja sylkivät sitä suustaan, ja meteli oli kova ja värit kovin kirkkaat, mutta ne tummuivat ja alkoi tulla pimeä eikä tämä ole naiselle sopiva paikka sinun on paras mennä matalaksi mennä ihan matalaksi, matalaksi, aina vain syvemmälle, ja vesi liplatti hänen jaloissaan ja nilkoissaan yllättävän lämpimänä, liplatti rytmikkäästi ja rauhoittavasti. Mutta en minä ole nainen, hän vakuutti itselleen. Olen vahva ja selviän kyllä.

Pidin kirjasta valtavan paljon, sen lämminhenkisestä ja rauhoittavasta tunnelmasta. Hahmot ovat sympaattisia, heistä on helppo pitää. Vaikka kirjassa on useampi keskeinen henkilö elämäntarinoineen, on juonen kulkua helppo seurata. Vaikka yhtäkkiä siirrytään aikatasolta toiselle, joskus hyvinkin kauas taakse- tai eteenpäin, pysyy lukija koko ajan selvillä siitä missä ajassa ja paikassa ollaan ja kenen/keiden kanssa. 

Ehdottomia suosikkikohtiani ovat ne, joissa kuvataan vaihtoehtoja. Oton puhelin soi eikä hän ehdi vastaamaan, jolloin hän herkeää kuvittelemaan kuka soitti, Etta soitti, tai Etalle on tapahtunut jotain. Hän miettii toinen toistaan hurjempia mahdollisuuksia, kunnes puhelin soi uudelleen. Tai kun sodan aikana Etta vastaa Oton kirjeeseen, kun meille kerrotaan paitsi se mitä Että kirjoitti myös se mitä hän ei kirjoittanut vaikka olisi voinut. 

Etta ja Otto ja Russell ja James toi mieleeni Harold Fryn odottamattoman toivioretken. Molemmissa vanhempi henkilö lähtee kävelemään koko maan halki, molemmista tulee tietämättään julkkis jonka matkantekoa suuri yleisö seuraa, molemmissa kirjoissa on koskettava ja lämmin tunnelma.

Kirjaa on luettu  ja ylistetty paljon, bloggarit ovat suorastaan rakastuneet siihen. Siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Täysien sivujen nautinto, Tuijata, Sivutiellä, Nannan kirjakimara, Kirjakaapin kummitus ja Kirjojen keskellä.