Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

 

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Kansi Tuuli Juusela

Otava 2021

314 s.

Ilmastonmuutos on ollut aiheena jonkin verran myös kaunokirjallisuudessa, usein niin että tapahtumia on kuvattu sen jälkeen kun maailmaa on kohdannut kauhea tulva tai kuivuus tai muu katastrofi. Inkeri Markkula lähestyy aihetta hienovaraisesti, kuitenkin niin että teema on vahvasti esillä pitkin matkaa. 

Unni on jäätikkötutkija, joka tekee mittauksia Baffininsaaren Penny-jäätiköllä. Joka vuosi jäätä sulaa enemmän kuin mitä sitä muodostuu, ja Unni haluaa selvittää sulamisnopeuden. Keltaiset kumiankat putoavat jääkaivoihin kulkeakseen sulamisvesien mukana ja kertoakseen myöhemmin Unnille, mitä jäätiköllä on meneillään. Tutkimuksen ohessa Unni pyrkii selvittämään, mitä tapahtui Jonille, jonka kanssa hän vietti edellisvuonna saarella lyhyen aikaa. 

Toisaalla seurataan Jonia ja hänen elämänsä kipupisteitä. Adoptoituna hän on ollut epätietoinen biologisten vanhempiensa kohtalosta. Kun hänelle koittaa mahdollisuus matkustaa vanhempiensa jäljille, hän ei ole varma uskaltaako kohdata totuuden.

Tarinaa seurataan myös muutaman muun henkilön kautta, joilla jokaisella on omat kipeät kokemuksensa. 1960- ja 1970-luvun taite ei ole onnellista aikaa Grönlannin alkuperäiskansalle, ja silloin tapahtuneet asiat kulkevat varjona tarinan nykyhetkeen asti. 

"Tahdon tutkia sellaista mikä katoaa", vastasin.

"Miksi?"

"Koska aikaa on niin vähän. Ja meidän pitää saada talteen kaikki se tieto mitä jäätiköissä on. Ajattele, kaikki se lumi ja vesi joka jäätikön pinnalle sataa, puristuu osaksi jäätikköä, tallentuu sen kerroksiin. Ja jokainen kerros varastoi tietoa siitä minkälainen ilmasto sillä hetkellä oli, minkälaisia hiukkasia ilmakehässä lenteli, minkälaista kasvillisuus oli. Niitä kerroksia tutkimalla me voidaan lukea maailmaa jopa neljäsataa tuhatta vuotta taaksepäin."

"Neljäsataa tuhatta!" Jon hämmästyi.

Tunsin rinnassani ilon läikähdyksen. Olin tehnyt häneen vaikutuksen. 

"Mutta jonakin päivänä sitä ei enää ole", jatkoin. "Penny-jäätikkö ohenee joka kesä, ja vauhti vain kiihtyy. Jonakin päivänä, yhtenä lyhyenä hetkenä se mitä jäätiköstä on jäljellä humahtaa mereen ja satoja tuhansia vuosia historiaa hajoaa molekyyleiksi. Kun sitä miettii, tuntuu kaikki muu kovin merkityksettömältä."

Tarina on hurjan koskettava, siinä ihmiset kohtaavat paljon ja isoja vääryyksiä. On kiusaamista, yksinäisyyttä, juurilta irrottamista sekä niiden etsimistä, alkuperäiskansojen huonoa kohtelua, pakkosopeutumista valtaväestöön... Lisäksi on ympärillä väijyvä ilmastonmuutos. Onneksi mukana on kuitenkin rakkautta ja lämpöä, jotta tarina ei mene liian synkäksi.

Markkula on pohjoisen luonnon tutkija, ja asiantuntemus näkyy. Unnin jäätikkötutkimukset ja luonnon kokemat muutokset on kuvattu tarkasti ja kiinnostavasti. Kieli on kaunista ja elävää, lukiessa pystyin hyvin kuvittelemaan itseni mukaan niin railoon kuin lumen piiskaamalle kylätielle, junamatkalle pohjoiseen kuin jäätikölle maailman reunalle.

Hieno kirja, haikeansurullinen mutta tavattoman kaunis. Tämän lukeminen jättää pysyvän jäljen sydämeen ja mieleen. 

Maa joka ei koskaan sula on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Luetut.net.

Robert Macfarlane: Underland: A Deep Time Journey

 

Robert Macfarlane: Underland: A Deep Time Journey

Penguin Books 2020

488 s.

Bongasin Robert Macfarlanen kirjan kirjaston tietokirjauutuuksista. Esittelyteksti on lyhyt mutta ainakin minuun se tehosi voimalla: "Underland is an epic exploration of the Earth's underworlds as they exist in myth, literature, memory and the land itself. At once ancient and urgent, this is a book that will change the way you see the world."

Macfarlane ei kerro, miten on tutustunut ihmisiin, jotka ottavat hänet mukaan tutkimusmatkoille ja seikkailuihin eri puolille Eurooppaa. Hän pääsee tutustumaan paikkoihin, jotka tekevät vaikutuksen paitsi häneen itseensä myös lukijaan. Eikä aina pelkästään hyvällä tavalla. 

Lukija pääsee mukaan tunkeutumaan ahtaisiin luoliin, sukeltamaan pinnan alle, Pariisin katakombeihin, Grönlannin jäätikölle - ja Olkiluotoon ydinvoimajätteen loppusijoituspaikkaan. Macfarlane kertoo maanpinnan alapuolisista paikoista monesta eri näkökulmasta; on historiaa, paikan vaatimia ihmishenkiä, tarinoita ja uskomuksia, kuinka helppoa tai vaikeaa minnekin on päästä. Monet jutut ovat varsin hurjia. Itse hämmästelin eniten luolaan haudattua nuorukaista, juhlia katakombissa metrojunien jylistessä yläpuolella, sitä mitä jäätiköiden sulaminen tuo esiin (minkä oli kuviteltu pysyvän piilossa ikuisesti) ja Olkiluodon osalta Macfarlanen ajatuksia Kalevalasta ja ydinjätteestä. 

Ice has a memory. It remembers in detail and it remembers for a million years or more. 

Ice remembers forest fires and rising seas. Ice remembers the chemical composition of the air around the start of the last Ice Age, 110,000 years ago. It remembers how many days of sunshine fell upon it in a summer 50,000 years ago. It remembers the temperature in the clouds at a moment of snowfall early in the Holocene. It remembers the explosions of Tambora in 1815, Laki in 1783, Mount St Helens in 1482 and Kuwae in 1453. It remembers the smelting boom of the Romans, and it remembers the lethal quantities of lead that were present in petrol in the decades after the Second World War. It remembers and it tells - tells us that we live on a fickle planet, capable of swift shifts and rapid reversals.

Ice has a memory and the colour of this memory is blue.

Oikeastaan kaikki paikat, joissa Macfarlane tässä kirjassa vierailee, ovat omalla tavallaan kauniita mutta myös vaarallisia. Jäätikkökaivoon laskeutuminen on turvallista, kunhan on oikeat välineet eikä mene liian syvälle; sen sijaan se on vaarallinen jos sitä ei huomaa ajoissa ja sinne putoaa. Katakombeissa ja muissa luolaverkoistoissa on oma viehätyksestä, mutta niihin on syytä mennä oppaan kanssa, mikäli haluaa välttää eksymisen labyrinteissä. Meren rannoilla ja vuonoissa on hienoja paikkoja (ja Lofooteilla luolamaalauksia), mutta usein ne ovat vaikeakulkuisessa maastossa ja lisäksi on huomioitava nousuvesi, joka voi siirtää vesirajaa kymmeniä metrejä nopeastikin. 

Kun aloitin lukemista, en oikein tiennyt mitä voisin odottaa, muuta kuin että pääsen kurkistamaan hyvin erilaisiin paikkoihin. Macfarlane vierailee yhdeksässä eri kohteessa, toisissa pikaisesti, toisissa viikkoja viipyen. En ymmärtänyt läheskään kaikkia yksittäisiä sanoja, mutta se ei lukemista haitannut, kokonaisuus oli kuitenkin ainakin minulle ymmärrettävä. 

Tässä on kirja, jonka toivoisin ilmestyvän myös suomeksi. Underland sisältää paljon sekä mielenkiintoista että tärkeää asiaa maailman ja ihmiskunnan synnystä, kuluneista vuosimiljoonista, nykyhetkestä ja tulevaisuuden uhkakuvista. 

'Cod was here long before the oil was found, and they will be here - if we let them - long after the oil is gone. Cod fed the Vikings on their journeys, and they feed us now. When man has become so crazy that he is willing to offer his food in order to get more rich, more oil, then the craziness is complete and we have no hope any longer.'

Helmet-lukuhaasteeseen laitan kirjan kohtaan 34, "kirjassa tarkkaillaan luontoa". Moni Macfarlanen vierailema paikka vaatii oikeat sääolosuhteet, jotta sinne on ylipäänsä mahdollista mennä. Lisäksi on osattava havaita ja tulkita esimerkiksi meren ja jään ääntä, jotta ei jää aaltojen tai valtavien irtoavien jääpalasten alle. 

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Englanninkielinen alkuteos Our homesick songs (2018)

Suomentanut Sari Karhulahti

Gummerus 2019

379 s.

Emma Hooperin Koti-ikävän laulut on ainakin minun lukumakuuni melko lailla täydellinen kirja. Kieli on äärettömän kaunista, se on visuaalista, se loihtii lukijan osaksi kanadalaisen kalastajakylän tapahtumia. Tarina on haikea ja koskettava, kohti tyhjyyttä ja tuhoa kulkeva, mutta kuitenkin siinä on ripaus toivoa.

Kylä on aina elänyt kalastuksesta. Jo vuosia on ollut niin, että kalaa tulee aina vain vähemmän. Ei kalaa, ei elantoa, ei tulevaisuutta. Yksi toisensa jälkeen kyläläiset muuttavat muualle, kunnes vain muutama talo on asuttu. Connorien perhe sinnittelee vielä. Perheen isä ja äiti päätyvät sellaiseen ratkaisuun, että he menevät vuorotellen pohjoiseen töihin. Kuukausi muualla, kuukausi kotona. Puoliso tavataan vain pikaisesti vuoron vaihtuessa. Aina ei ehditä edes kotiin saakka, vaan lyhyimmillään halataan satamassa. Toinen lähtee, toinen jää.

Aidanin ja Marthan on ollut pakko etsiytyä töihin pohjoiseen. Heidän poikansa Finn yrittää ratkaista ongelman, mutta ongelma ei ole pieni eikä helposti selvitettävissä. Minne kalat ovat kadonneet ja miten ne saisi takaisin? Hänen soitonopettajansa rouva Callaghan tapaa kertoa tarinoita, ja niiden pohjalta Finn luo suunnitelman. Mutta onko mahdollista, että 11-vuotias lapsi palauttaa kylän elämään? Etenkin kun hänen sisarensa Cora katoaa, suistaen vanhemmat epätoivoon.

Sitten kolmas sunnuntai jäi taakse, oli entistäkin kylmempää, tuulisempaa ja sateisempaa ja jotkut kalastajista – ne, joilla oli perhe elätettävänä, ja ne, joiden oli kaikkein vaikeinta olla miettimättä veneessä epäilyksiään ja joiden ajatukset lensivät niin nopeasti ja olivat niin raskaita, etteivät kirjat ja laulut voineet karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Sitten neljäs sunnuntai jäi taakse, ja monet jäljelle jääneistä kalastajista – ne, joiden oli vaikea olla miettimättä epäilyksiään ja joiden ajatukset alkoivat lentää niin nopeasti ja muuttuivat niin raskaiksi, ettei toivo voinut karkottaa niitä – lakkasivat lähtemästä pyyntiin.

Ja Finn laski iltaisin veneiden valoja. Niitä oli ilta illalta vähemmän, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, kolme. Toisinaan Cora tuli laskemaan hänen kanssaan, toisinaan ei.

En meinaa millään keksiä, mitä tästä sanoisin. Tarina on hieno, mutta kun hieno tuntuu vähättelevältä määreeltä. Lukiessa kokee monenlaisia tunteita eläessään Connoreiden mukana Aidanin ja Marthan nuoruudesta nykyhetkeen. Pieni kylä, armoton ja arvaamaton meri, epävarma tulevaisuus, tahto jäädä ja pakko lähteä – valtavan suuria asioita, jotka uhkaavat pieniä ihmisiä. On liikuttavaa lukea Finnin taistelusta kodin puolesta, poika vastaan luonto. Finn on poikkeuksellinen lapsi, joka tekee poikkeuksellisia asioita. Mutta myös muut henkilöhahmot ovat syviä. He ovat myös miellyttäviä, heistä on helppo pitää.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 6, ”rakkausromaani”. Rakkaus kohdistuu kotiin, lähiympäristöön, lähellä oleviin ihmisiin, pieniin yksityiskohtiinkin. Muistuttaen samalla, että rakkauskirja voi olla muutakin kuin hömppäviihdettä :)

Kirja on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Jenna, Mai Laakso ja Raija Hakala.  

Teatterissa: Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa

Maaliskuun viimeinen perjantai oli samalla kertaa hieno ja hämmentävä. Päivän olin lastenkirjastotyön seminaarissa Tampereella, illaksi lähdin Bloggariklubille Helsinkiin. Aamupäivällä Henkka Hyppösen seminaariesityksessä oli puhe sekä varhaisten työkalujen kehityksestä miljoonia vuosia sitten että tekoälystä. Bloggariklubin aluksi kuulimme Minna Leinon ja Anni Kleinin kertovan tekeillä olevasta Sapiens-näytelmästä. Tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten Yuval Noah Hararin teos - ja nykyihmisen 70000 vuotta - kääntyvät näyttämölle. Tämän jälkeen haastattelussa oli kirjailija Emma Puikkonen, jonka Lupaus-kirja käsittelee ilmastonmuutosta. 

Ilmastonmuutosta on myös Yhdennessätoista hetkessä, tosin vasta lopussa. Sitä ennen seurataan pitkä tovi hallituksen työskentelyä, leikkauslistan etenemistä sekä tutkijoiden raportointia yhteiskunnan tilasta. Täytyy tunnustaa, että minun vastaanottokyvylleni tavaraa on liikaa. Alussa nähdään poliitikkoja paitsi lavalla myös aitioissa, joskin näyttelijät siirtyvät nopeasti kaikki lavalle ja toisiin hahmoihin. Hahmoja on ehkä liikaa. Esimerkiksi puoluejohtajat Päivi Räsänen ja Jussi Halla-aho esiintyvät ensimmäisen minuutin aikana, sen jälkeen eivät enää ollenkaan. Koin hankalaksi sen, että hahmojen ulkomuoto ei juuri muutu roolin vaihtuessa. Videotaulu toki näyttää kenestä on kyse. 

Ja ne videotaulut... Pääsääntöisesti en lämpiä niille, en nytkään. Niska kenossa tuijotetaan tekstimassaa tekstimassan perään. Helposti käy niin, että jos unohtuu katsomaan näyttelijää, taulun teksti on vaihtunut ja osa siitä jää lukematta. Toisaalta, kun on lukenut sanomalehden muutamana päivänä viikossa, on hyvin kärryillä siitä mistä on kyse. Miksi leikkauksia tarvittiin niin paljon ja mistä on leikattu. Silti, monelta on saattanut unohtua että tapahtumien juuret juontuvat jo kymmenen vuoden takaa. Hyvä että se tuodaan esiin, samoin kuin tuodaan mukaan otteita perustuslaista muistuttamaan, että ihan mitä tahansa ei sovi rahan takia tehdä.

Koin aika raskaana sen, että valtaosa esitysajasta oli niin tiukasti talousasioissa. Kansallisteatterin nettisivulla näytelmästä kerrotaan, että se "antaa äänen niille, joita ei tahdota kuunnella ja nostaa valokeilaan sen, mitä ei haluta nähdä" Ensiksi mainittua jäin odottamaan. Olihan siinä se mielenterveysongelmainen vanhus ja irtisanottujen joukko TE-toimiston luona, mutta siinäkö kaikki? Missä esimerkiksi aktiivimallin leikkuriin ja sitä kautta toimeentulovaikeuksiin joutuneet, tai ammattiin opiskelevat joiden pitäisi oppia ammattinsa itsenäisellä ja etäopiskelulla, tai naisvaltaiset kuntatyöntekijät joiden lomarahoista vietiin kolmannes (vaikka työministeri lehdessä sanoikin ettei niillä rahoilla saada yhtään uutta työpaikkaa vientiteollisuuteen) tms.? 

Kuten yllä olevasta voi päätellä, puuduin aika pahasti tähän katkeamattomaan talouspolitiikan virtaan. Yhtäkkiä mukaan tuli ilmastonmuutos ja voi jestas kuinka vaikuttava kohtaus onkaan se, jossa tuuli vie ihmiset ja tavarat mennessään! Hieno muistutus siitä, että vaikka ihminen kuinka pyrkii hallitsemaan ja olemaan luonnon herra, sitä hän ei ole. Huu, vieläkin tulee kylmät väreet kun muistelee näkemäänsä.

Pian edellä koetun jälkeen minuun iski kova ilmastoahdistus. Emma Puikkosen kirjan päähenkilö joutuu hoitoon ilmastoahdistuksen vuoksi, toivottavasti minulle ei käy samoin... Ahdistus syntyi monen palasen kokonaisuudesta. Aamulla siis oli puhe siitä, kuinka varhaisten työkalujen kehittymisessä kului miljoona vuotta siihen, että joku keksi teroittaa työkalun toisen reunan. Nykyään joka vuosi haetaan tuhansia, jopa satoja tuhansia patentteja. Tekoäly on jo voittanut parhaat shakkitietokoneet. Kuten joku kysyi, mitä jos tekoäly pyyhkäisee ihmiset pelilaudalta? Illan esityksessä videotaululla näkyi raportin osa, jossa ennustettiin että maapallon lämpötila nousee neljällä asteella vuoteen 2100 mennessä, minkä seurauksena suuri osa planeettaa muuttuu elinkelvottomaksi. Pysähtykääpä hetkeksi miettimään sitä, että ihmislaji on ollut olemassa miljoonia vuosia, on ollut kymmeniä tuhansia sukupolvia ennen meitä nyt eläviä, ja ollaan siinä tilanteessa että tuho on muutaman sukupolven päässä. Vuoteen 2100 on 81 vuotta. Minä en ole silloin näkemässä mitä tapahtuu, mutta sisareni lapset saattavat olla, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa taatusti ovat. 

Niin, mitä tähän enää lisäisi. Kusessa ollaan. 

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa ainakin lokakuun 2019 loppuun asti. Luin muiden bloggaajien arvioita ja esitys näyttää jakavan mielipiteitä varsin voimakkaasti. On meitä jotka jäivät kylmäksi, mutta on myös niitä jotka ovat liimautuneet tuoliin. 

Kuvat: Mitro Härkönen

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa Leskinen

Rooleissa Katariina Kaitue, Timo Tuominen, Sari Mällinen, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Jani Karvinen, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Juha Varis ja Vesa Vierikko

Muusikko Samuli Laiho

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Ville Toikka

Videosuunnittelu Paula Lehtonen

Videografiikka ja animaatiot Ville Virtanen