Englanninkielinen alkuteos Knife (2024)
Suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2024
266 s.
Elokuussa 2022 Salman Rushdie oli esiintymässä Chautauqua-instituutissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Kesken kaiken lavalle ryntäsi nuori mies, joka puukotti Rushdieta viisitoista kertaa. Kirjailija oli varma, että nyt hän kuolee. Mutta katsomosta rynnänneet auttajat onnistuivat pitämään hänet hengissä helikopterin tuloon saakka, ja muutaman teho-osastoviikon jälkeen hän pääsi muuttamaan ensin kuntoutuslaitokseen ja lopulta kotiin.
Kotona Rushdie joutui totuttelemaan elämään yksisilmäisenä, samalla kuitenkin iloiten siitä että pystyi työskentelemään. Hänellä oli ideoita uuteen kirjaan, mutta pian hän tajusi, ettei voi kirjoittaa muuta ennen kuin on käsitellyt murhayrityksen. Ensin oli kirjoitettava Veitsi, käytävä läpi henkilökohtainen trauma.
Ajatollah Ruhollah Khomeinin minulle ja kaikille Saatanallisten säkeiden julkaisuun osallistuneille julistamasta surullisenkuuluisasta tappokäskystä oli kulunut kolmekymmentäkolme ja puoli vuotta, ja tunnustan, että olin niiden vuosien aikana joskus kuvitellut, miten salamurhaaja ilmestyisi johonkin julkiseen tilaisuuteen ja hyökkäisi kimppuuni juuri tällä tavoin. Niinpä tuon murhanhimoisen hahmon syöksyessä minua kohti ajattelin heti ensimmäiseksi: Sinähän se siinä. Nyt sinä siis tulit. Henry Jamesin kerrotaan lausuneen viimeisiksi sanoikseen: "Se on siis viimein tullut, kaikessa arvovaltaisuudessaan." Kuolema lähestyi minuakin, mutta ei se minusta arvovaltaiselta vaikuttanut. Pikemminkin anakronistiselta.
Seuraavaksi mielessäni kävi: Miksi nyt? Ihan totta? Siitähän on jo niin kauan. Miksi nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kyllähän ajat olivat jo muuttuneet ja aihe loppuunkäsitelty. Ja silti minua lähestyi kovaa kyytiä jonkinlainen aikamatkaaja, murhanhimoinen menneisyyden aave.
Amfiteatterissa ei ollut minkäänlaisia näkyviä turvajärjestelyjä sinä aamuna - miksi ei? En tiedä - niinpä tuo mies pääsi syöksymään suoraan kimppuuni. Minä vain seisoin aloillani tuijottaen häntä paikoilleni jähmettyneenä kuin mikäkin ajovalojen sokaisema pöhkö kani.
Sitten hän olikin jo edessäni.
Kun muutamaa päivää myöhemmin selviää, että Rushdie jää henkiin, hän ja vaimonsa Eliza alkavat dokumentoida Rushdien ajatuksia sekä videoin että kirjoituksin. Hän ei koskaan tapaa hyökkääjää, mutta haluaa pohtia tämän motiiveja. Hän myös muistelee monia muita kirjailijoita, jotka ovat joutuneet puukotetuksi, sekä sitä kuinka yleisesti veitsi esiintyy eri yhteyksissä.
Lääkärit, fysioterapeutit ja muut saavat kehon paranemaan vähitellen. Mielelle tarjotaan terapiaa sekä psykiatrin että kirjoittamisen voimin. Rushdie kuitenkin tunnustaa näkevänsä yhä painajaisia.
Kirjan tylsin osa on kotiinpaluun jälkeen, kun Rushdie käy fiktiivisen keskustelun A:ksi kutsumansa hyökkääjän kanssa. Muu on sekä kiinnostavaa että ajatuksia herättävää. Pidän kovasti siitä, kuinka lämpimästi Rushdie kertoo läheisistään ja siitä, että hän mainitsee instituutissa paikalla olleet auttajat. Nimiä hän ei tiedä, on vain ääniä, sanoja ja käsiä. Hän tuo esiin sen, kuinka vihaan vastataan rakkaudella ja kuinka yllättävän moni on valmis pyyteettömästi auttamaan.
Vaikka tämä kirja oli pakko kirjoittaa, se ei tunnu terapiakirjalta. On hämmästyttävää, kuinka analyyttisesti Rushdie pystyy kirjoittamaan itseensä kohdistuneesta murhayrityksestä ja mahdollisista syistä sen takana. Kirja laajenee pelkästä hyökkäyksen ja siitä toipumisen kuvauksesta paljon kauemmas ihmisyyteen, uskontoon, valtaan, sokeaan seuraamiseen, pelkojen voittamiseen, rakkauteen...
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja".
Veitsi on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Anun ihmeelliset matkat ja Sivumerkkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti