V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Englanninkielinen alkuteos The Invisible life of Addie LaRue (2020)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2025

560 s.

Vuonna 1714 Addie pakenee metsään rukoilemaan jumalia. Hän ei keksi muutakaan keinoa välttää avioliittoa. Häntä on varoitettu rukoilemasta koskaan niitä jumalia, jotka vastaavat pimeän tullen. Liian myöhään hän tajuaa tehneensä juuri niin. 

Varjon kanssa tehty sopimus tarkoittaa sitä, että Addie on vapaa mutta kukaan hänet tavannut ei selkänsä käännettyään muista häntä. Elämästä tulee kurjuuden täyttämää. Varjo palaa aina kysymään, joko Addie on valmis luopumaan sielustaan, mutta ei, Addie ei suostu antamaan periksi. Kolmesataa vuotta hän taistelee, kunnes eräänä päivänä tapaa kirjakaupassa Henryn. Hän olettaa kaiken olevan niin kuin edelliset vuosisadat, mutta seuraavana päivänä hän kokee järkytyksen: Henry muistaa hänet. 

Tutustumme myös Henryn tarinaan, joka on ajallisesti lyhyt mutta varsin surullinen sekin. 

Mutta sellaista ei ole luvassa, eikä hän halua nähdä sitä samaa tyhjää ilmettä, seurata vierestä, kun poika yrittää täyttää aukkoja, joiden paikalla kuuluisi olla muistikuvia hänestä, olla todistamassa, kun poika kokoaa itsensä ollakseen harjaantuneen välinpitämätön. Tyttö on nähnyt saman esityksen jo tarpeeksi monta kertaa, osaa eleet ulkoa, joten hän livahtaa sängystä ja tallustelee paljain jaloin olohuoneeseen.

Hän näkee itsensä eteisen peilistä ja havaitsee saman, minkä kaikki: nuo seitsemän pisamaa nenällään ja poskillaan kuin tähtikuviona. 

Hänen ikioma tähdistönsä.

Hän kumartuu ja henkäisee peiliin. Piirtää sormenpäillään huuruun kirjoittaakseen siihen nimensä. A-d-

Mutta sen pidemmälle hän ei pääse, ennen kuin kirjaimet katoavat. Ei se kirjoitusvälineistä ole kiinni, yrittipä hän ilmaista nimensä miten hyvänsä, kertoa tarinansa miten hyvänsä. Sillä yrittänyt hän ainakin on, lyijykynällä, musteella, maalilla, verellä. 

Adeline.

Addie.

LaRue.

Mikään ei auta.

Kirjaimet rapisevat tai haalistuvat. Äänteet tarttuvat kurkkuun.

Tämä ei ole perinteistä fantasiaa mutta ei haittaa, tunteita kyllä herättää ja myös paljon ajatuksia. Kolmesataa vuotta on järisyttävän pitkä aika tulla aina uudelleen unohdetuksi, ihmeellistä että Addien pää kestää. Toisaalta hän on päättäväinen, ja välillä tuntuu että vaikka hän olisi valmis antamaan periksi niin ihan vaan piruillakseen sanoo Varjolle ei, en ole vielä valmis. Kaksikon valtapeli jatkuu jatkumistaan, ja välillä sitä miettii että kuka leikkii ja kenellä. Henry tuo kuvioon lisämausteen, mutta onneksi tarina ei käänny seksinhuuruiseksi vaan pysyy sekä tunnelmaltaan että jännitteeltään samankaltaisena. 

Kirjastoluokitus on aikuisille, mutta kyllä tämä varmasti sopii etenkin vanhemmille teineille. Addie on tarinan alussa vähän päälle parikymppinen, ja siltä hän näyttää jatkossakin vaikka ikää kertyy vuosisatoja. On hurjaa seurata sitä, kuinka epäluuloisesti häneen suhtaudutaan kaupungista toiseen, vuosisadasta toiseen. Tietysti kun kukaan ei muista hänen tulleen majapaikkaan, kauppaan, kahvilaan, niin hänen läsnäolonsa herättää kummastusta. Hänen on myös mahdotonta saada asuntoa tai työpaikkaa, eli selviytyäkseen hän joutuu käyttämään epärehellisiä keinoja. 

Tarina on tosi koukuttava ja loppua kohti myös yllättävä. Jäi olo, että kaipaisin jatko-osaa vaikka tässä jo taidettiin kertoa kaikki. 

Kirja on luettu myös blogissa Kulttuuri kukoistaa. 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Knife (2024)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2024

266 s. 

Elokuussa 2022 Salman Rushdie oli esiintymässä Chautauqua-instituutissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Kesken kaiken lavalle ryntäsi nuori mies, joka puukotti Rushdieta viisitoista kertaa. Kirjailija oli varma, että nyt hän kuolee. Mutta katsomosta rynnänneet auttajat onnistuivat pitämään hänet hengissä helikopterin tuloon saakka, ja muutaman teho-osastoviikon jälkeen hän pääsi muuttamaan ensin kuntoutuslaitokseen ja lopulta kotiin. 

Kotona Rushdie joutui totuttelemaan elämään yksisilmäisenä, samalla kuitenkin iloiten siitä että pystyi työskentelemään. Hänellä oli ideoita uuteen kirjaan, mutta pian hän tajusi, ettei voi kirjoittaa muuta ennen kuin on käsitellyt murhayrityksen. Ensin oli kirjoitettava Veitsi, käytävä läpi henkilökohtainen trauma. 

Ajatollah Ruhollah Khomeinin minulle ja kaikille Saatanallisten säkeiden julkaisuun osallistuneille julistamasta surullisenkuuluisasta tappokäskystä oli kulunut kolmekymmentäkolme ja puoli vuotta, ja tunnustan, että olin niiden vuosien aikana joskus kuvitellut, miten salamurhaaja ilmestyisi johonkin julkiseen tilaisuuteen ja hyökkäisi kimppuuni juuri tällä tavoin. Niinpä tuon murhanhimoisen hahmon syöksyessä minua kohti ajattelin heti ensimmäiseksi: Sinähän se siinä. Nyt sinä siis tulit. Henry Jamesin kerrotaan lausuneen viimeisiksi sanoikseen: "Se on siis viimein tullut, kaikessa arvovaltaisuudessaan." Kuolema lähestyi minuakin, mutta ei se minusta arvovaltaiselta vaikuttanut. Pikemminkin anakronistiselta. 

Seuraavaksi mielessäni kävi: Miksi nyt? Ihan totta? Siitähän on jo niin kauan. Miksi nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kyllähän ajat olivat jo muuttuneet ja aihe loppuunkäsitelty. Ja silti minua lähestyi kovaa kyytiä jonkinlainen aikamatkaaja, murhanhimoinen menneisyyden aave. 

Amfiteatterissa ei ollut minkäänlaisia näkyviä turvajärjestelyjä sinä aamuna - miksi ei? En tiedä - niinpä tuo mies pääsi syöksymään suoraan kimppuuni. Minä vain seisoin aloillani tuijottaen häntä paikoilleni jähmettyneenä kuin mikäkin ajovalojen sokaisema pöhkö kani. 

Sitten hän olikin jo edessäni.

Kun muutamaa päivää myöhemmin selviää, että Rushdie jää henkiin, hän ja vaimonsa Eliza alkavat dokumentoida Rushdien ajatuksia sekä videoin että kirjoituksin. Hän ei koskaan tapaa hyökkääjää, mutta haluaa pohtia tämän motiiveja. Hän myös muistelee monia muita kirjailijoita, jotka ovat joutuneet puukotetuksi, sekä sitä kuinka yleisesti veitsi esiintyy eri yhteyksissä.

Lääkärit, fysioterapeutit ja muut saavat kehon paranemaan vähitellen. Mielelle tarjotaan terapiaa sekä psykiatrin että kirjoittamisen voimin. Rushdie kuitenkin tunnustaa näkevänsä yhä painajaisia. 

Kirjan tylsin osa on kotiinpaluun jälkeen, kun Rushdie käy fiktiivisen keskustelun A:ksi kutsumansa hyökkääjän kanssa. Muu on sekä kiinnostavaa että ajatuksia herättävää. Pidän kovasti siitä, kuinka lämpimästi Rushdie kertoo läheisistään ja siitä, että hän mainitsee instituutissa paikalla olleet auttajat. Nimiä hän ei tiedä, on vain ääniä, sanoja ja käsiä. Hän tuo esiin sen, kuinka vihaan vastataan rakkaudella ja kuinka yllättävän moni on valmis pyyteettömästi auttamaan. 

Vaikka tämä kirja oli pakko kirjoittaa, se ei tunnu terapiakirjalta. On hämmästyttävää, kuinka analyyttisesti Rushdie pystyy kirjoittamaan itseensä kohdistuneesta murhayrityksestä ja mahdollisista syistä sen takana. Kirja laajenee pelkästä hyökkäyksen ja siitä toipumisen kuvauksesta paljon kauemmas ihmisyyteen, uskontoon, valtaan, sokeaan seuraamiseen, pelkojen voittamiseen, rakkauteen... 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja". 

Veitsi on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Anun ihmeelliset matkat ja Sivumerkkejä.

Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu

Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing (2018)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2020

415 s.

Delia Owens on kirjoittanut hienon, koskettavan, monitahoisen tarinan, jossa seurataan Kyan matkaa hylätystä lapsesta yksinäiseksi aikuiseksi, matkaa jossa onnen hippusia löytyy mutta epävarmuus on päällimmäisenä läsnä. 

Kya on vain 7-vuotias, kun hän jää asumaan yksin isänsä kanssa suoalueelle, kauas muista ihmisistä. Äiti ja vanhemmat sisarukset ovat lähteneet väkivaltaisesta kodista, eikä kukaan heistä katso taakseen. Isä ryyppää paljon, ja on usein päiviä tai jopa viikkoja juoma- ja pelireissuillaan. Kun isä häviää lopullisesti, Kyan on keksittävä selviytymiskeino. Miten hän saa hankittua rahaa, jolla ostaa ruokaa ja veneeseen bensaa? Luku- ja laskutaidottomana asioiden hoito on vaikeaa, mutta Kya on kekseliäs lapsi. Kaupungista hän saa kaupan Jumpinin ja tämän puolison Mabelin tuekseen, heiltä hän saa vaatteita ja neuvoja. Ihmisaralle, muiden hyljeksimälle Kyalle suo on kuitenkin ainoa paikka, jossa hän tuntee olevansa turvassa. 

Kun hän kohtaa Taten ja tunteet roihahtavat, elämä muuttuu. Tate opettaa Kyan lukemaan, ja tarjoaa siten tälle pääsyn aivan uuteen maailmaan. Nyt Kyalla on sanat sille, mitä hän on luonnossa aina tarkkaillut. Myöhemmin hänestä tulee kirjailija, suoalueen kasviston ja eläimistön asiantuntija. 

Kun Tate lähtee, Kya on taas yksin, hylättynä. Sitten suolle saapuu Chase, ja Kyan elämän muuttuu taas. Suhde Chasen kanssa johtaa siihen, että muutamaa vuotta myöhemmin Kya on oikeudessa syytettynä murhasta. 

Joka aamu Kya heräsi varhain ja kuulosteli, josko keittiöstä kantautuisi äidin puuhakas kolistelu, Äidin lempiaamiaiseen oli kuulunut omien kanojen munista tehtyä kokkelia, kypsänpunaisia tomaattiviipaleita ja maissilättyjä, jotka valmistettiin kaatamalla maissijauhoista, vedestä ja suolasta sekoitettu taikina niin kuumaan rasvaan, että neste alkoi heti kuplia ja paistui reunoiltaan rapean pitsiseksi. Äiti sanoi, että vasta silloin saattoi puhua kunnon paistamisesta, kun rasvan räiske kantautui viereiseen huoneeseen, ja koko ikänsä Kya olikin herätessään kuullut lättyjen poksahtelevan rasvassa. Haistanut sinertävän kuuman maissisen savun. Mutta nyt keittiössä oli kylmää ja hiljaista, ja Kya livahti kuistivuoteeltaan laguunille.

Kuukaudet kuluivat ja talvi asettui lauhkeana maisemiin, niin kuin etelän talkoilla on tapana. Aurinko kietoutui kuin lämmin peitto Kyan hartioille ja houkutteli hänet yhä syvemmälle soiseen maastoon. Toisinaan hän kuuli yöllisiä ääniä, joita ei tunnistanut, tai säpsähti liian lähelle iskeviä salamoita, mutta aina vaikean paikan tullen maa kannatteli häntä. Ja lopulta tuska sydämessä alkoi tihkua pois omia aikojaan kuin hiekkaan imeytyvä vesi. Yhä sen tunsi, mutta vain jossakin syvällä. Kya laski kämmenensä hengittävän, kostean maan kamaralle, ja suosta tuli hänen äitinsä.

Pidin kirjasta kovasti, tässä on paljon ajateltavaa ja sulateltavaa. Tarina on rankka mutta samalla kaunis. Kyan ja luonnon suhde on tiivis, turvallinen. Ihmisistäkin löytyy jokunen, jotka pääsevät hänen lähelleen, jotta hän ei jää täysin ilman lämpimiä ihmiskontakteja. 

Oikeudenkäyntiosiota olisi voinut tiivistää, nyt siinä on varsin paljon todistajien kuulemisia, mitkä etenevät täysin samalla kaavalla ja ilman yllätyksiä. Ennen sitä murhatutkimus etenee pikakelauksella, mikä ehkä osittain on 1960-luvun tyyliä etenkin silloin, kun tutkinnan kohteena on yhteisön hylkimä henkilö. Samalla oikeudenkäynti kuitenkin herättää ajatuksia. Olennaista on Kyan asianajajan kysymys: "Mutta hyvät naiset ja herrat, suljimmeko me neiti Clarkin yhteisömme ulkopuolelle, koska hän oli erilainen, vai oliko hän erilainen siksi, että me suljimme hänet ulkopuolelle?" Nimenomaan! Millaiseksi Kyan elämä olisi muodostunut, jos hän ei olisi jäänyt niin yksin? Kouluun hänet yritettiin saada, mutta senkin suhteen viranomaiset luovuttivat nopeasti. Eikö kukaan todella piitannut? Vai luulivatko kaikki, että Kyan isä on maisemissa aina silloin tällöin? 

Pidän siitä, miten päättäväisesti Kya toimii selviytyäkseen. Lapsena hän ei edes osannut kaivata muita ihmisiä kuin äitiään ja Jodie-veljeään, ja vielä aikuisenakin hän mieluummin piiloutuu kuin kohtaa muita. Etenkin teini-ikäisenä ja aikuistuessa hänellä on kaipuu ihmiskontakteihin, mutta pelko hylkäämisestä on vahva. Kun hänelle naurettiin lapsena, läsnä on pelko siitä että hänelle nauretaan aina. 

Nokkelana Kya keksii keinon ansaita rahaa voidakseen pysyä kotona. Turvapaikkaansa hän puolustaa miten ikinä pystyy. Vaikka usein näyttää siltä, että hän on yksin koko maailmassa ja koko maailmaa vastaan, saa hän apua osin tietämättään. Kaupungissa on kuitenkin heitä, jotka tuntevat sympatiaa Rämelikkaa kohtaan.

Vaikka tarina on surullinen, jää siitä lämmin ja turvallinen olo.

Suon villiä laulua on luettu todella paljon, siitä on postaukset esimerkiksi blogeissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirja hyllyssä, Luetut kirjat, Kirjan jos toisenkin sekä Paljon melua kirjoista.