Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu

Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing (2018)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2020

415 s.

Delia Owens on kirjoittanut hienon, koskettavan, monitahoisen tarinan, jossa seurataan Kyan matkaa hylätystä lapsesta yksinäiseksi aikuiseksi, matkaa jossa onnen hippusia löytyy mutta epävarmuus on päällimmäisenä läsnä. 

Kya on vain 7-vuotias, kun hän jää asumaan yksin isänsä kanssa suoalueelle, kauas muista ihmisistä. Äiti ja vanhemmat sisarukset ovat lähteneet väkivaltaisesta kodista, eikä kukaan heistä katso taakseen. Isä ryyppää paljon, ja on usein päiviä tai jopa viikkoja juoma- ja pelireissuillaan. Kun isä häviää lopullisesti, Kyan on keksittävä selviytymiskeino. Miten hän saa hankittua rahaa, jolla ostaa ruokaa ja veneeseen bensaa? Luku- ja laskutaidottomana asioiden hoito on vaikeaa, mutta Kya on kekseliäs lapsi. Kaupungista hän saa kaupan Jumpinin ja tämän puolison Mabelin tuekseen, heiltä hän saa vaatteita ja neuvoja. Ihmisaralle, muiden hyljeksimälle Kyalle suo on kuitenkin ainoa paikka, jossa hän tuntee olevansa turvassa. 

Kun hän kohtaa Taten ja tunteet roihahtavat, elämä muuttuu. Tate opettaa Kyan lukemaan, ja tarjoaa siten tälle pääsyn aivan uuteen maailmaan. Nyt Kyalla on sanat sille, mitä hän on luonnossa aina tarkkaillut. Myöhemmin hänestä tulee kirjailija, suoalueen kasviston ja eläimistön asiantuntija. 

Kun Tate lähtee, Kya on taas yksin, hylättynä. Sitten suolle saapuu Chase, ja Kyan elämän muuttuu taas. Suhde Chasen kanssa johtaa siihen, että muutamaa vuotta myöhemmin Kya on oikeudessa syytettynä murhasta. 

Joka aamu Kya heräsi varhain ja kuulosteli, josko keittiöstä kantautuisi äidin puuhakas kolistelu, Äidin lempiaamiaiseen oli kuulunut omien kanojen munista tehtyä kokkelia, kypsänpunaisia tomaattiviipaleita ja maissilättyjä, jotka valmistettiin kaatamalla maissijauhoista, vedestä ja suolasta sekoitettu taikina niin kuumaan rasvaan, että neste alkoi heti kuplia ja paistui reunoiltaan rapean pitsiseksi. Äiti sanoi, että vasta silloin saattoi puhua kunnon paistamisesta, kun rasvan räiske kantautui viereiseen huoneeseen, ja koko ikänsä Kya olikin herätessään kuullut lättyjen poksahtelevan rasvassa. Haistanut sinertävän kuuman maissisen savun. Mutta nyt keittiössä oli kylmää ja hiljaista, ja Kya livahti kuistivuoteeltaan laguunille.

Kuukaudet kuluivat ja talvi asettui lauhkeana maisemiin, niin kuin etelän talkoilla on tapana. Aurinko kietoutui kuin lämmin peitto Kyan hartioille ja houkutteli hänet yhä syvemmälle soiseen maastoon. Toisinaan hän kuuli yöllisiä ääniä, joita ei tunnistanut, tai säpsähti liian lähelle iskeviä salamoita, mutta aina vaikean paikan tullen maa kannatteli häntä. Ja lopulta tuska sydämessä alkoi tihkua pois omia aikojaan kuin hiekkaan imeytyvä vesi. Yhä sen tunsi, mutta vain jossakin syvällä. Kya laski kämmenensä hengittävän, kostean maan kamaralle, ja suosta tuli hänen äitinsä.

Pidin kirjasta kovasti, tässä on paljon ajateltavaa ja sulateltavaa. Tarina on rankka mutta samalla kaunis. Kyan ja luonnon suhde on tiivis, turvallinen. Ihmisistäkin löytyy jokunen, jotka pääsevät hänen lähelleen, jotta hän ei jää täysin ilman lämpimiä ihmiskontakteja. 

Oikeudenkäyntiosiota olisi voinut tiivistää, nyt siinä on varsin paljon todistajien kuulemisia, mitkä etenevät täysin samalla kaavalla ja ilman yllätyksiä. Ennen sitä murhatutkimus etenee pikakelauksella, mikä ehkä osittain on 1960-luvun tyyliä etenkin silloin, kun tutkinnan kohteena on yhteisön hylkimä henkilö. Samalla oikeudenkäynti kuitenkin herättää ajatuksia. Olennaista on Kyan asianajajan kysymys: "Mutta hyvät naiset ja herrat, suljimmeko me neiti Clarkin yhteisömme ulkopuolelle, koska hän oli erilainen, vai oliko hän erilainen siksi, että me suljimme hänet ulkopuolelle?" Nimenomaan! Millaiseksi Kyan elämä olisi muodostunut, jos hän ei olisi jäänyt niin yksin? Kouluun hänet yritettiin saada, mutta senkin suhteen viranomaiset luovuttivat nopeasti. Eikö kukaan todella piitannut? Vai luulivatko kaikki, että Kyan isä on maisemissa aina silloin tällöin? 

Pidän siitä, miten päättäväisesti Kya toimii selviytyäkseen. Lapsena hän ei edes osannut kaivata muita ihmisiä kuin äitiään ja Jodie-veljeään, ja vielä aikuisenakin hän mieluummin piiloutuu kuin kohtaa muita. Etenkin teini-ikäisenä ja aikuistuessa hänellä on kaipuu ihmiskontakteihin, mutta pelko hylkäämisestä on vahva. Kun hänelle naurettiin lapsena, läsnä on pelko siitä että hänelle nauretaan aina. 

Nokkelana Kya keksii keinon ansaita rahaa voidakseen pysyä kotona. Turvapaikkaansa hän puolustaa miten ikinä pystyy. Vaikka usein näyttää siltä, että hän on yksin koko maailmassa ja koko maailmaa vastaan, saa hän apua osin tietämättään. Kaupungissa on kuitenkin heitä, jotka tuntevat sympatiaa Rämelikkaa kohtaan.

Vaikka tarina on surullinen, jää siitä lämmin ja turvallinen olo.

Suon villiä laulua on luettu todella paljon, siitä on postaukset esimerkiksi blogeissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirja hyllyssä, Luetut kirjat, Kirjan jos toisenkin sekä Paljon melua kirjoista.