keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Heikki Kännö: Runoilija

 

Runoilija-kirja nojaa ikkunankarmiin, sivuilta näkyy ulkona olevia puita ja taloja
Heikki Kännö: Runoilija

Sammakko 2020

568 s.





Olen lukenut Heikki Kännön aikaisemmatkin romaanit ja pitänyt niistä, vaikka samalla onkin ollut olo että tajusinko lopultakaan mistä niissä on kyse. Runoilijaan tartuin sekä innokkaasti että ennakkoluuloisesti. Jo pelkkä Nietzschen nimi takakannessa aiheutti pelkoa, että meneekö teksti liian korkealentoiseksi. Pelkoni oli turha: ei haittaa vaikka ei tunne Nietzschen ajatuksia tai ole lukenut hänen kirjojaan. 

Kirjan ensimmäisessä osassa nimeltä Musta koira ollaan 1880-luvun lopun Ranskassa. Kiertävän teatteriryhmän leiriin saapuu pahoinpidelty nuori mies. Mies osoittautuu olevan Aurelian Benn, yhden maailmankuulun Faust-aiheisen runoelman kirjoittaja. Eli runoilija, mutta onko hän Runoilija, Le Poète, jota etsitään nuoren tytön murhasta epäiltynä? Aurelian avaa tarinaansa teatterin johtajalle Apoloniuszille ja tämän tyttärelle Lorrainelle. Heiltä ja muilta teatterilaisilta hän saa suojaa ja pääsee matkustamaan pois Ranskasta. Jokin kuitenkin ajaa häntä pois, joten tiet eroavat. 

Toisessa osassa nimeltä Carmen Aurelian on Torinossa, samoin 1880-luvun lopussa. Hän ihastuu oopperalaulaja Minna Corelliin, ja on valmis vaikka mihin saadakseen tämän omakseen. Minnan omituinen, pelottavakin kummisetä Heinrich von Grüngen vaatii Aurelianilta kauheita, joten lopulta tämä pakenee. 

Kolmas osa Akasha kuljettaa Aureliania 1890-luvulta Saksan Naumburgista 1900-luvun alun Weimarin kautta 1920-luvun Baseliin. Hän kirjoittaa puhtaaksi Nietzschen tekstejä ja, tämän menetettyä järkensä, työskentelee Nietzsche-arkistossa. Tutustuttuaan Rudolf Steineriin hän päätyy etsimään tämän kanssa syytä sille, miksi hän tuntee olevansa näkymätön, jopa kuollut. Steiner aavistaa Aurelianin kohdanneen jotain äärimmäisen pahaa, tulleen vedetyksi mukaan pahantahtoiseen peliin. 

Aurelian tuijotti yötaivasta ja sukelsi ajatuksissaan Ranskaan, Rouxien rengintupaan; kohtaukseen, jossa hän tuijotti järkyttyneenä Eleanoria ja kuiskasi: - Oi Eleanor, mitä olet tehnyt... ja hän näki tytön nauravan ja pitelevän käsissään tulitikkuja, ja hän muisti verenkiertoonsa levinneen epätoivon ja raivon, jotka olivat saaneet hänet kohottamaan nyrkkinsä, mutta nyt hänen oli turha yrittää kutsua luokseen mitään vastaavaa. Yö sulki hänet sisäänsä, ja nuotio oli pieni valoisa piste tukahduttavan pimeyden keskellä, ja hän ruokki tulta, kunnes aamu koitti. Aurelianilla ei oikeastaan ollut enää syytä jatkaa matkaansa, mutta hän jatkoi silti. Hän ajatteli olevansa kuollut. Hän tunsi itsensä kuolleeksi. Hän ajatteli: Minä en kirjoita enää. Ajatus ei tuntunut pahalta eikä hyvältä, koska kuolleet vapautuivat luomisen kirouksesta. Väsymys ei enää koskettanut häntä, ja hän pystyi taivaltamaan yöt läpeensä. Hän heitti lihasta kalutun luun metsälampeen. Hän ei tuntenut enää nälkää. Hän ylitti lumen ja jään peittämän maan ihmetellen jokaista ottamaansa askelta, kunnes näki Baselin savujen ilmestyvän taivaanrantaan, ja sitten hän käveli kaupunkiin ja etsi sen harmaista kortteleista professori Franz Overbeckin kotioven.

Tässä on nyt sellainen kirja, että aikamoinen saa olla jos sen lukee yhdeltä istumalta! Itse tarvitsin tauon jokaisen osan jälkeen, toista osaa sulattelin pari viikkoa ennen kuin jatkoin eteenpäin. Tarinassa on paljon ilottomuutta, pelkoa, väkivaltaa, välinpitämättömyyttä, oman edun tavoittelua, epätoivoa... Ilon hetkiä ei juuri ole, avioliitotkin tuntuvat välttämättömiltä mutta rakkaudettomilta. Ihmiset ovat alennustilassa, eikä ympäristö ole sen parempi. 

Ensimmäisessä osassa tunnelma on jo synkkä, mutta toinen osa menee vielä paljon pidemmälle. Kolmannen osan alussa ollaan esoterian ja antisemitismin kimpussa; ne eivät ole kevyitä aiheita mutta tuovat tauon siitä suuresta pahasta, mikä palaa kolmannessa osassa. Kauhea sanoa, mutta suorastaan toivoin pahuuden paluuta. Esoteria ja filosofia eivät ole kiinnostusteni kärkipäässä, joten luin kolmososan alun vähän harppomalla. Tai ehkä siinä oli sitäkin, että halusin päästä tarinan loppuun, halusin tietää miten kaikki päättyy.

Niin, loppu. Toisen osan loppu on sellainen, että mietin riittääkö kierroksia koko kirjan loppuun. Vastaus on: kyllä riittää! Jos mahdollista niin tunnelma on vieläkin tiheämpi, lukija saattaa unohtaa hengittää välillä. 

En ole lukenut Näin puhui Zarahustraa, en tunne Carmen-oopperan tarinaa enkä tunne sen paremmin Nietzschen kuin Steinerin ajatuksia. Goethe, Faust ja Saatana saapuu Moskovaan ovat vähän tutumpia. Enempi pohjatieto olisi voinut luoda toisenlaisen lukukokemuksen, mutta myös asioihin perehtymättömänä nautin tästä kovasti. Raskasta mutta ehdottoman palkitsevaa. Lukemisesta ei jäänyt kevyt tai iloinen olo, mutta siitä jäi sellainen riemastus, että jestas missä minua pyöritettiin!

Runoilija on luettu myös blogeissa Ja kaikkea muuta, Tähtivaeltajablogi, Kirjaluotsi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjassa on epäluotettava kertoja". Aurelianin versio tietyistä tapahtumista on yhdenlainen, mutta Heinrichin versio on toisenlainen. Mutta kun tiedetään Heinrichin tekemiset, on perusteltua epäillä myös hänen versiotaan. Runoilija sopisi myös esimerkiksi kohtiin 15, "fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö" ja 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli". 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti