Heikki Kännö: Ihmishämärä

 

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Sammakko 2022

1038 s.

Huhheijaa! Nyt on selätetty melkoinen urakka, eli yli 1000-sivuinen Ihmishämärä. Kirja oli minulla lainassa kirjastosta pitkään, aluksi vähän pelkäsinkin aloittaa ja sitten kun pääsin vauhtiin niin luin välissä muuta. Kännön edellinen teos Runoilija oli mielestäni aivan fantastinen, mutta sen verran raskas että toisen ja kolmannen osan välissä oli pidettävä parin viikon tauko. Nyt tauot olivat lyhyempiä, mutta niitä oli paljon. Kirjan rakenne antaa mahdollisuuden siihen; kirjassa on yhdeksän osaa / tarinaa joiden välissä voi pitää sulattelutaukoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 41, "sarjakuva tai kirja joka kertoo supersankarista". Mielestäni Heikki Kännö on supersankari, mitenkään muuten ei ole selitettävissä että hän pystyy kirjoittamaan 1038-sivuisen tarinan jossa on niin mytologiaa, okkultismia, filosofeja, tekoäly, Wagnerin oopperoita, valtasormuksia kuin pahaenteinen, luonnottoman iäkäs, lankoja käsissään pitävä henkilöhahmo - ja kaiken tämän Kännö pitää hallitusti koossa. Kun joku hahmo ilmestyy takaisin oltuaan satoja sivuja poissa kuvioista, lukijan on helppo sijoittaa hänet kartalle. 

Päähahmoja on viisi. Goldener Apfelin omenatilalla asuvat yli 150-vuotias Ethelinda, hänen tyttärentyttärensä Engelbertha sekä tämän kuvanveistäjäpuoliso Baldovino. Heillä on vieraana Baldovinon oppilas Anastázie. Paikalle saapuu mystinen Hans Otter, mies jolle kukaan ei pysty sanomaan ei. Mitä enemmän hän syö tilan omenoita, sitä nuoremmaksi hän muuttuu. Muut kummastelevat asiaa ja vähän pelkäävätkin Otteria, mutta hänen otteestaan ei pääse irti ennen kuin hän on sanottavansa sanonut ja kaikki tarinansa kertonut. 

Engelbertha näytti epävarmalta.

"Mihin sinä pyrit?"

"Enpä mihinkään", Hans Otter vastasi, "kunhan kyselen. Vaikuttaa siltä, että teillä oli mielenkiintoinen viikonloppu."

He istuivat tuoleissa ja sohvalla kutakuinkin samassa asetelmassa kuin ensimmäisenä iltanaan, paitsi että nyt Anastázie ja Ethelinda olivat vaihtaneet paikkaa, koska vanhus halusi istua lähempänä tulta. Hans Otter kaatoi lasiinsa calvadosta. Descartes nukkui. Ja kun Anastázie oli saanut siltä illalta Engelberthan kaksintaistelusta kyllikseen, Hans Otter naksautti sormensa muhkuraisia niveliä ja sanoi:

"Olemme edenneet tarinassani nykyiseen päivään, tähän nimenomaiseen hetkeen, jota vietämme nyt, ja seuraavaksi teille on kuvattava se, minkä Heinrich von Grüngen kertoi minulle Auschwitzin villassaan, ja mistä toistaiseksi olen vaiennut. Vaikenemiseni syitä ei tarvitse etsiä kaukaa, ja ne ovat yhteneviä sen kanssa, miksi myös Heinrich pidättäytyi kertomuksestaan, kunnes olin edennyt riittävän pitkälle tutkimuksissani, joihin hän minua yllytti. Kun satuna pidetyt asiat esitetään osana todellisuutta, kuulijan mieli värittyy epäluuloisuudesta sekä varsin usein myös suoranaisesta pilkallisuudesta - ja näin tapahtuu joskus siitäkin huolimatta, että kuulija on jo aiemmassa elämässään kohdannut jotain tavallisesta poikkeavaa, ja sitä kautta virittäytynyt vastaanottavaisemmaksi arkitodellisuudestaan erottautuville paljastuksille. En siis edelleenkään kuvittele teidän uskovan kaikkeen - tai mihinkään - kertomaani, vaan pyydän ainoastaan kuuntelemaan ja viihtymään. Heinrichin tarina tulee viemään aikaanne, jonka kallisarvoisuutta en väheksy. Palkkioksi uhristanne lupaan, etten Heinrichin tapaan tehosta sanojani tuhoamalla teidän omaisuuttanne."

Hans Otter sanoi näin ja hymyili. 

Muinaisten jumalien keskinäiset kahinat kulkevat sujuvasti tekoälyn ja virtuaalitodellisuuden kanssa rinnakkain. Lukija on samaan aikaan sekä häikäistynyt että ymmällään. Kännön mielikuvitus on aivan uskomaton, ja on todella hämmästyttävää mitä kaikkea ja keskenään erilaista hän saa ujutettua yhteen kirjaan. Helposti tulee kyllä olo, että en tajua läheskään kaikkea. Mielestäni kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää ja hahmottaa, lukemisesta voi silti nauttia. Aikaa siihen on varattava, tämä ei ole sellainen kirja jonka voi lukaista läpi parissa illassa. 

Ihmishämärä on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Ajattelin Tuijan postausta lukiessani, että hauskaa kuinka meillä on molemmilla omanlaisemme kosketuspinta tekstiin. Tuija on nähnyt tarinassa esiintyvien taiteilijoiden teoksia, minä puolestani olen käynyt Düsseldorfissa muun muassa Hofgarten-puistossa, lisäksi olen ollut Kasselissa sellaiseen aikaan, että siellä on ollut Dokumenta-taidenäyttely. Olen matkustanut junalla Hannoveriin ja ollut Berliinissä. Puolisoni isä on nimeltään Heinrich, mikä onni että hän on täysin erilainen kuin herra von Grüngen! En ole käynyt Dresdenissä, mutta kuinka ollakaan, puolisoni on asunut siellä :D 

Heikki Kännö: Runoilija

 

Heikki Kännö: Runoilija

Sammakko 2020

568 s.

Olen lukenut Heikki Kännön aikaisemmatkin romaanit ja pitänyt niistä, vaikka samalla onkin ollut olo että tajusinko lopultakaan mistä niissä on kyse. Runoilijaan tartuin sekä innokkaasti että ennakkoluuloisesti. Jo pelkkä Nietzschen nimi takakannessa aiheutti pelkoa, että meneekö teksti liian korkealentoiseksi. Pelkoni oli turha: ei haittaa vaikka ei tunne Nietzschen ajatuksia tai ole lukenut hänen kirjojaan. 

Kirjan ensimmäisessä osassa nimeltä Musta koira ollaan 1880-luvun lopun Ranskassa. Kiertävän teatteriryhmän leiriin saapuu pahoinpidelty nuori mies. Mies osoittautuu olevan Aurelian Benn, yhden maailmankuulun Faust-aiheisen runoelman kirjoittaja. Eli runoilija, mutta onko hän Runoilija, Le Poète, jota etsitään nuoren tytön murhasta epäiltynä? Aurelian avaa tarinaansa teatterin johtajalle Apoloniuszille ja tämän tyttärelle Lorrainelle. Heiltä ja muilta teatterilaisilta hän saa suojaa ja pääsee matkustamaan pois Ranskasta. Jokin kuitenkin ajaa häntä pois, joten tiet eroavat. 

Toisessa osassa nimeltä Carmen Aurelian on Torinossa, samoin 1880-luvun lopussa. Hän ihastuu oopperalaulaja Minna Corelliin, ja on valmis vaikka mihin saadakseen tämän omakseen. Minnan omituinen, pelottavakin kummisetä Heinrich von Grüngen vaatii Aurelianilta kauheita, joten lopulta tämä pakenee. 

Kolmas osa Akasha kuljettaa Aureliania 1890-luvulta Saksan Naumburgista 1900-luvun alun Weimarin kautta 1920-luvun Baseliin. Hän kirjoittaa puhtaaksi Nietzschen tekstejä ja, tämän menetettyä järkensä, työskentelee Nietzsche-arkistossa. Tutustuttuaan Rudolf Steineriin hän päätyy etsimään tämän kanssa syytä sille, miksi hän tuntee olevansa näkymätön, jopa kuollut. Steiner aavistaa Aurelianin kohdanneen jotain äärimmäisen pahaa, tulleen vedetyksi mukaan pahantahtoiseen peliin. 

Aurelian tuijotti yötaivasta ja sukelsi ajatuksissaan Ranskaan, Rouxien rengintupaan; kohtaukseen, jossa hän tuijotti järkyttyneenä Eleanoria ja kuiskasi: - Oi Eleanor, mitä olet tehnyt... ja hän näki tytön nauravan ja pitelevän käsissään tulitikkuja, ja hän muisti verenkiertoonsa levinneen epätoivon ja raivon, jotka olivat saaneet hänet kohottamaan nyrkkinsä, mutta nyt hänen oli turha yrittää kutsua luokseen mitään vastaavaa. Yö sulki hänet sisäänsä, ja nuotio oli pieni valoisa piste tukahduttavan pimeyden keskellä, ja hän ruokki tulta, kunnes aamu koitti. Aurelianilla ei oikeastaan ollut enää syytä jatkaa matkaansa, mutta hän jatkoi silti. Hän ajatteli olevansa kuollut. Hän tunsi itsensä kuolleeksi. Hän ajatteli: Minä en kirjoita enää. Ajatus ei tuntunut pahalta eikä hyvältä, koska kuolleet vapautuivat luomisen kirouksesta. Väsymys ei enää koskettanut häntä, ja hän pystyi taivaltamaan yöt läpeensä. Hän heitti lihasta kalutun luun metsälampeen. Hän ei tuntenut enää nälkää. Hän ylitti lumen ja jään peittämän maan ihmetellen jokaista ottamaansa askelta, kunnes näki Baselin savujen ilmestyvän taivaanrantaan, ja sitten hän käveli kaupunkiin ja etsi sen harmaista kortteleista professori Franz Overbeckin kotioven.

Tässä on nyt sellainen kirja, että aikamoinen saa olla jos sen lukee yhdeltä istumalta! Itse tarvitsin tauon jokaisen osan jälkeen, toista osaa sulattelin pari viikkoa ennen kuin jatkoin eteenpäin. Tarinassa on paljon ilottomuutta, pelkoa, väkivaltaa, välinpitämättömyyttä, oman edun tavoittelua, epätoivoa... Ilon hetkiä ei juuri ole, avioliitotkin tuntuvat välttämättömiltä mutta rakkaudettomilta. Ihmiset ovat alennustilassa, eikä ympäristö ole sen parempi. 

Ensimmäisessä osassa tunnelma on jo synkkä, mutta toinen osa menee vielä paljon pidemmälle. Kolmannen osan alussa ollaan esoterian ja antisemitismin kimpussa; ne eivät ole kevyitä aiheita mutta tuovat tauon siitä suuresta pahasta, mikä palaa kolmannessa osassa. Kauhea sanoa, mutta suorastaan toivoin pahuuden paluuta. Esoteria ja filosofia eivät ole kiinnostusteni kärkipäässä, joten luin kolmososan alun vähän harppomalla. Tai ehkä siinä oli sitäkin, että halusin päästä tarinan loppuun, halusin tietää miten kaikki päättyy.

Niin, loppu. Toisen osan loppu on sellainen, että mietin riittääkö kierroksia koko kirjan loppuun. Vastaus on: kyllä riittää! Jos mahdollista niin tunnelma on vieläkin tiheämpi, lukija saattaa unohtaa hengittää välillä. 

En ole lukenut Näin puhui Zarahustraa, en tunne Carmen-oopperan tarinaa enkä tunne sen paremmin Nietzschen kuin Steinerin ajatuksia. Goethe, Faust ja Saatana saapuu Moskovaan ovat vähän tutumpia. Enempi pohjatieto olisi voinut luoda toisenlaisen lukukokemuksen, mutta myös asioihin perehtymättömänä nautin tästä kovasti. Raskasta mutta ehdottoman palkitsevaa. Lukemisesta ei jäänyt kevyt tai iloinen olo, mutta siitä jäi sellainen riemastus, että jestas missä minua pyöritettiin!

Runoilija on luettu myös blogeissa Ja kaikkea muuta, Tähtivaeltajablogi, Kirjaluotsi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjassa on epäluotettava kertoja". Aurelianin versio tietyistä tapahtumista on yhdenlainen, mutta Heinrichin versio on toisenlainen. Mutta kun tiedetään Heinrichin tekemiset, on perusteltua epäillä myös hänen versiotaan. Runoilija sopisi myös esimerkiksi kohtiin 15, "fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö" ja 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli".