V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Englanninkielinen alkuteos The Invisible life of Addie LaRue (2020)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2025

560 s.

Vuonna 1714 Addie pakenee metsään rukoilemaan jumalia. Hän ei keksi muutakaan keinoa välttää avioliittoa. Häntä on varoitettu rukoilemasta koskaan niitä jumalia, jotka vastaavat pimeän tullen. Liian myöhään hän tajuaa tehneensä juuri niin. 

Varjon kanssa tehty sopimus tarkoittaa sitä, että Addie on vapaa mutta kukaan hänet tavannut ei selkänsä käännettyään muista häntä. Elämästä tulee kurjuuden täyttämää. Varjo palaa aina kysymään, joko Addie on valmis luopumaan sielustaan, mutta ei, Addie ei suostu antamaan periksi. Kolmesataa vuotta hän taistelee, kunnes eräänä päivänä tapaa kirjakaupassa Henryn. Hän olettaa kaiken olevan niin kuin edelliset vuosisadat, mutta seuraavana päivänä hän kokee järkytyksen: Henry muistaa hänet. 

Tutustumme myös Henryn tarinaan, joka on ajallisesti lyhyt mutta varsin surullinen sekin. 

Mutta sellaista ei ole luvassa, eikä hän halua nähdä sitä samaa tyhjää ilmettä, seurata vierestä, kun poika yrittää täyttää aukkoja, joiden paikalla kuuluisi olla muistikuvia hänestä, olla todistamassa, kun poika kokoaa itsensä ollakseen harjaantuneen välinpitämätön. Tyttö on nähnyt saman esityksen jo tarpeeksi monta kertaa, osaa eleet ulkoa, joten hän livahtaa sängystä ja tallustelee paljain jaloin olohuoneeseen.

Hän näkee itsensä eteisen peilistä ja havaitsee saman, minkä kaikki: nuo seitsemän pisamaa nenällään ja poskillaan kuin tähtikuviona. 

Hänen ikioma tähdistönsä.

Hän kumartuu ja henkäisee peiliin. Piirtää sormenpäillään huuruun kirjoittaakseen siihen nimensä. A-d-

Mutta sen pidemmälle hän ei pääse, ennen kuin kirjaimet katoavat. Ei se kirjoitusvälineistä ole kiinni, yrittipä hän ilmaista nimensä miten hyvänsä, kertoa tarinansa miten hyvänsä. Sillä yrittänyt hän ainakin on, lyijykynällä, musteella, maalilla, verellä. 

Adeline.

Addie.

LaRue.

Mikään ei auta.

Kirjaimet rapisevat tai haalistuvat. Äänteet tarttuvat kurkkuun.

Tämä ei ole perinteistä fantasiaa mutta ei haittaa, tunteita kyllä herättää ja myös paljon ajatuksia. Kolmesataa vuotta on järisyttävän pitkä aika tulla aina uudelleen unohdetuksi, ihmeellistä että Addien pää kestää. Toisaalta hän on päättäväinen, ja välillä tuntuu että vaikka hän olisi valmis antamaan periksi niin ihan vaan piruillakseen sanoo Varjolle ei, en ole vielä valmis. Kaksikon valtapeli jatkuu jatkumistaan, ja välillä sitä miettii että kuka leikkii ja kenellä. Henry tuo kuvioon lisämausteen, mutta onneksi tarina ei käänny seksinhuuruiseksi vaan pysyy sekä tunnelmaltaan että jännitteeltään samankaltaisena. 

Kirjastoluokitus on aikuisille, mutta kyllä tämä varmasti sopii etenkin vanhemmille teineille. Addie on tarinan alussa vähän päälle parikymppinen, ja siltä hän näyttää jatkossakin vaikka ikää kertyy vuosisatoja. On hurjaa seurata sitä, kuinka epäluuloisesti häneen suhtaudutaan kaupungista toiseen, vuosisadasta toiseen. Tietysti kun kukaan ei muista hänen tulleen majapaikkaan, kauppaan, kahvilaan, niin hänen läsnäolonsa herättää kummastusta. Hänen on myös mahdotonta saada asuntoa tai työpaikkaa, eli selviytyäkseen hän joutuu käyttämään epärehellisiä keinoja. 

Tarina on tosi koukuttava ja loppua kohti myös yllättävä. Jäi olo, että kaipaisin jatko-osaa vaikka tässä jo taidettiin kertoa kaikki. 

Kirja on luettu myös blogissa Kulttuuri kukoistaa. 

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Ruotsinkielinen alkuteos Slättens systrar. Berättelser från Gibat (2024)

Suomentanut Outi Menna

S&S 2024

264 s. 

Fantasiatrilogian ensimmäinen osa on aiheeltaan varsin rankka. Sisarukset Saba ja Sarina elävät ankaran isänsä johtamassa klaanissa Gibatin tasangolla. Äitipuoli ei juuri piittaa heistä, eikä anna heidän viettää aikaa heidän taaperoikäisen pikkuveljensä Joasin kanssa. Nero-koirakin on isän vallan alla, käyttäytyen usein varsin uhkaavasti kaikkia kohtaan. 

Eräänä iltana kolme vierasta miestä saapuu leiriin. Lootu-isä keskustelee heidän kanssaan ja siskosten kauhuksi myy yhden leirin lapsista. Kun sama toistuu, tytöt eivät voi antaa asian olla. Mutta mitä he voivat tehdä? Koko heimo tottelee isää, uskoen tämän tietävän parhaiten. 

Kun heimo on vaihtamassa leiriä, Saba ja Sarina saavat ratsastaa edeltä. He tapaavat toisen heimon ja siellä ikäisensä pojan Alven. Vähän kerrassaan Alve saa tytöt luottamaan, että he voivat muuttaa asioita. Jos vain uskaltavat katkaista ranteisiinsa kiedotun palmikkonauhan ja antautua heissä ja luonnossa piileville voimille.

Lootu sanoi, että Tiana oli lähtenyt vapaaehtoisesti, mikä oli tavallaan totta, koska hän ei ollut vastustellut. Mutta rahoista Lootu ei hiiskunut mitään, emmekä me lapsetkaan, sillä emme halunneet hänen suuttuvan meille. Tianan äitiä Danilaa tyttären häipyminen ei näyttänyt huolettavan lainkaan, ja pian Lootun versio tarinasta oli ainoa, jonka ihmiset muistivat.

Minusta oli outoa, ettei Tianan äiti surrut tyttärensä lähtöä. Itse kaipasin äitiäni vieläkin, vaikka hän kuoli jo kun olin viisivuotias. Muistoni hänestä olivat hämärtyneet, mutta tiesin, että hän oli rakastanut meitä. Ikävä lymysi piilossa sisälläni kipeänä möykkynä, joka muistutti välillä olemassaolostaan. Joskus kun olin erityisen surullinen, halasin Taigaa ja kuvittelin, että äitini oli seissyt samalla tavalla ja halannut sitä. Silloin minusta tuntui hetkellisesti melkein siltä kuin olisin saanut ryömiä turvalliseen syliin.

Päivät kuluivat. Yritin olla ajattelematta Tianaa, koska siitä ei ollut mitään hyötyä. Toisinaan tulin silti miettineeksi, mitä hän puuhasi ja kohteliko mies, joka hänet oli ostanut, häntä ilkeästi. Sitä vastoin en miettinyt, oliko hänellä ikävä takaisin kotiin tasangolle, koska tiesin että oli.

Lastenkirjaksi tämä on varsin hurja. Tapahtumat ovat synkkiä ja surullisia, eivätkä pienet toivonpilkahdukset paljoa valaise. Väkivaltaa on yllättävän paljon. Saba ja Sarina ovat rohkeita ja neuvokkaita hahmoja, mutta kovasti he kohtaavat vastoinkäymisiä. En siis suosittele tätä kovin pienille alakoululaisille, ehkä aikaisintaan viitosluokkalaisille. Kirjastoissa tätä onkin paljon nuortenosastolla, vaikka kustantajan luokitus on L84.2.

Vaikka tarina on synkkä, se on hyvä ja vangitseva. Ja vaikka kyseessä on sarjan avaus, se ei suinkaan ole pelkkä johdanto ja tutustuminen hahmoihin vaan kokonainen tarina alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. Onkin kiinnostavaa nähdä, mistä seuraava osa lähtee liikkeelle. 

Helmet-lukuhaaste saa kohdan 8, "kirjan nimessä on perheenjäsen". 

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

 

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

Gummerus 2023

382 s. 

Rakastan merta, joten ehdottomasti halusin tarttua merenvartijasta kertovaan kirjaan. 

Seitsemänkymppinen Maria on ollut viimeiset 17 vuotta maan vanki. Aiemmin hän teki töitä meriekologina, ja siinä ohessa merenvartijana pystyi taltuttamaan myrskyt. Mutta vuoden 2024 jättimäisessä myrskyssä hän teki kauhean virheen ja on maksanut siitä kaikki nämä vuodet. Hän ei pääse uimaan mereen riittävän usein, joten hän kärsii kehossaan kovia kipuja. Suolainen ruoka ja juoma eivät riitä helpottamaan kipuja. 

Kun instituutti pyytää häntä mahdollisen merenvartijaoppilaan kouluttajaksi, Maria empii mutta suostuu. Elämä merenvartijana on yksinäistä; heitä on rajallinen määrä ja he joutuvat usein piilottamaan asioita ja jopa valehtelemaan muille ihmisille. Harva muu kuin merenvartija laittaa kahviin suolaa tai pystyy hengittämään sekä ilmaa että merivettä. Maria opastaa Miguelia löytämään oman sydänmerensä, paikan josta otettu vesi antaa kaikkein eniten voimaa. Hän opettaa Miguelin kuuntelemaan merta, nostattamaan aaltoja, tyynnyttämään myrskyjä. Kaksikon välinen side on niin voimakas, että he päätyvät tekemään koulutusohjelmasta poistetun kasteen. Sillä on suuria seurauksia heille molemmille. 

"On tullut aika päättää. Jos juot sydänveden, sitoudut merenvartijan koulutukseen lopullisesti. Sitoudut mereen, ja se muuttaa sinua."

"Miten?" Miguel kuiskasi. 

"Ensin voimasi alkaa kasvaa. Merelle puhuminen helpottuu ja muuttuu luonnollisemmaksi. Alat aistia enemmän, voit kurkottaa aaltoja pitkin pidemmälle ja tiedät, milloin myrsky on nousemassa. Muutaman kuukauden kuluttua et enää puhu merelle ihmisten sanoilla. Aistit meren rannaltakin. Vedessä ollessasi tunnet merivirrat ja muut merenvartijat, kalaparvet, levämetsät. Lopulta, kun olet täysvoimainen merenvartija, pystyt olemaan päiväkausia veden alla. Voit sukeltaa syvälle, ja meri suojelee sinua."

Miguel nojautui eteenpäin ja ojensi kätensä. Se tärisi hienoisesti.

"Haluan juoda."

"Tiedän, että haluat juoda. Minäkin haluan. Juuri siksi on tärkeää, että odotat."

Miguel katsoi ulapalle. Tuuli oli hiljennyt, se odotti meren kanssa. Nuorukainen ravisti päätään ja nyökkäsi sitten. 

Maria piteli edelleen pulloa ilmassa mutta ei antanut sitä oppilaalleen.

"Anna kun sanon vielä tämän. Tämä on yksinäinen tie. Olen kanssasi alussa, mutta loppuelämäsi olet voimiesi kanssa yksin. Sinun täytyy juoda merivettä tai mieluiten sydänvettä säännöllisesti, muuten voimasi hiipuu ja kärsit suuria tuskia. Olet erossa perheestäsi. Et välttämättä voi ottaa puolisoa etkä kasvattaa lapsia. Saatat joutua terroristien ja merirosvojen seuraan. Myrskyihin, joiden kynsistä kukaan muu ihminen ei voi selviytyä elävänä."

"On kai jotain hyvääkin?" Miguel kysyi. Tummat ripset vavahtivat, hän näytti niin kovin nuorelta.

"Kotisi on meri. Ja meren rakkaus..." Marian ääni vavahti, ja sydän heidän allaan kumahti hiljaa. "Meren rakkaus on ehdoton."

Ihana, ihana kirja! Aivan käsittämättömän upea tarina, kertakaikkisen kiehtova ja koskettava. Kieli on ajoittain hyvin kaunista, ajoittain raakaa, alati voimakasta. Lukijalle saattaa tulla tarve mennä itsekin suolasirottimen luo tai hän saattaa tuntea kolotusta omissa polvissaan.

Merenvartijat ovat samaan aikaan myyttisiä hahmoja ja tavallisia ihmisiä. He eivät erotu ulkonäöltään, mutta heissä on jotain maagista. He pystyvät katseellaan ja olemuksellaan viestimään esimerkiksi ravintolan tarjoilijalle, ettei korotetuista äänistä huolimatta ole vaaraa isommasta häiriöstä. 

Pidän kovasti myös läpi tarinan Marian mukana seikkailevista kolmesta kissasta Pontoksesta, Moby Dickistä ja Nazcasta. Viisaat kissat saapuvat Marian kotiin niinä aamuina, kun hänen kipunsa ovat kovimmillaan. Ne käyvät toisinaan Marian kanssa uimassa ja niiden kehräyksessä kaikuu meri. 

Kirjastossa tämä on ainakin Pirkanmaalla luokiteltu fantasiagenreen, mutta ei kannata säikähtää vaikka fantasia tuntuisi itselle vieraalta lajilta. Tämä on tarina, joka tuntuu siltä että se voisi melkein olla totta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjan nimi liittyy veteen". 

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

 

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

Englanninkielinen alkuteos The House in the Cerulean Sea (2020)

Suomentanut Mika Kivimäki 

Karisto 2021

                                                        446 s.

Uusi kirjavuosi on avattu, ja hyvä tavaton sentään millaisella kirjalla! Talo taivaansinisellä merellä on aika lailla täydellinen paketti, jossa on niin huumoria, jännitystä kuin pelkojen voittamista. Henkilögalleria on mitä monipuolisin aina hyytävästä ms Jenkinsistä maailman herttaisimpaan Heleniin. 

Linus Baker työskentelee sosiaalityöntekijänä Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Käytännössä hän kiertää orpokoteja ja tutkii, millaiset olot niissä on. Jos maagisia lapsia kohdellaan hyvin, orpokoti saa jatkaa ja jos ei, se suljetaan. Linus kokee olevansa työssään hyvä, eikä osaa kuvitella tekevänsä muuta, vaikka työskentelyolosuhteet ovatkin aika karmeat. 

Eräänä päivänä Linus kutsutaan tapaamaan Äärimmäisen Korkeaa Johtoporrasta. Hän saa suoritettavakseen erittäin salaisen tehtävän. Marsyasin saarella on orpokoti, jonka toimintaan hänen on tutustuttava kuukauden ajan ja josta hänen on raportoitava viikottain. Lähtö on seuraavana aamuna. Kun juna on saapunut pääteasemalle, Linus alkaa tutustua saamaansa materiaaliin. Hän pääsee ensimmäisen lapsen tietoihin ja pyörtyy välittömästi. Kyseessä on kuusivuotias Lucifer eli Antikristus, kutsumanimeltään Lucy. Tointuessaan Linus kohtaa ms Chapelwhiten, saaren suojelushengen, joka on tullut hakemaan hänet saarelle. Siellä Linus tutustuu muihin lapsiin eli traakki Theodoreen, maahinen Taliaan, muotoaan kääpiöpystykorvaksi muuttavaan Saliin, metsänhenki Pheehen sekä Chanceyyn, vihreään otukseen jonka lajia ei tiedetä. Orpokotia johtaa salaperäinen mutta kiehtova Arthur.

Vaan eipä osannut Linus saarelle saapuessaan arvata, mitä kaikkea kuukauden aikana tapahtuu. Hän löytää niin saaren asukkaista kuin itsestään puolia, joita ei olisi osannut arvata olevankaan. Samalla hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mihin on ennen uskonut. Hänen työtään ovat aina ohjanneet SÄÄNNÖT JA MÄÄRÄYKSET, joiden ehdottomaan totuuteen hän on aina nojannut, ja elämässä on ollut pitkään samat rutiinit. Mutta orpokoti, talo meren rannalla, kääntää hänen elämässään aivan uuden lehden. 

Käytävällä oli pikkukoira tuijottamassa Linusta, ja sen vierellä seisoi (istui?) muodoton vihreä limamöykky, jolla oli kirkkaanpunaiset huulet. Ja mustat hampaat. Ja varrelliset silmät, jotka nousivat korkealle pään yläpuolelle ja näyttivät liikkuvan toisistaan riippumatta. Chanceylla ei ollut käsivarsia, vaan pikemminkin lonkerot, joissa oli pienen pieniä imukuppeja koko pituudeltaan. Hän ei ollut täysin  läpinäkyvä, vaikka Linus erottikin hänen selkänsä takana piileskelevän Salin ääriviivat.

"Minulla ei ole päällystakkia", Linus kuuli sanovansa, vaikka ei ollutkaan antanut aivoilleen sellaisia ohjeita. 

Chancey rypisti otsaansa. "Voi. Sepä pettymys." Hänen silmänsä heiluivat edestakaisin, kun hänen mielialansa näytti kirkastuvan. Kirjaimellisesti, sillä hänen värisävynsä muuttui vaaleamman vihreäksi. "Ei sillä väliä! Olen jo huolehtinut matkatavaroistanne, sir! Laukkunne on viety huoneeseenne, kuten myös se barbaarinen häkki, joka on oletettavasti tarkoitettu kissallenne, joka parhaillaan nukkuu tyynyllänne." Hän ojensi toisen lonkeronsa.

Linus jäi tuijottamaan sitä. 

"Öhöm!" Chancey rykäisi painokkaasti ja heilautti lonkeron kärkeä kahdesti. 

"Sinun pitää maksaa hänelle juomarahaa", Talia suhisi Linuksen selän takana.

Linus tunsi jälleen toimivansa ilman minkäänlaista ajatustoimintaa ja alkoi kaivaa esiin lompakkoaan. Hän avasi sen, löysi dollarin setelin ja ojensi sen. Se kastui välittömästi läpimäräksi. kun Chanceyn lonkero sulkeutui sen ympärille. "Vau", olento kuiskasi vetäessään setelin lähemmäksi, ja silmät kaartuivat varsiensa päässä katsomaan sitä lähempää. "Nyt se on tehty. Minä olen oikea hotellin kantaja."

Linus ei ehtinyt reagoida mitenkään tähän ennen kuin ilmassa kajahti hyytävä ääni, joka tuntui kantautuvan kaikkialta. Ilmasta, lattioista, itse heitä ympäröivistä seinistä.

"Minä olen lihaksi tullut pahuus", lurjusmainen ääni julisti. "Minä olen ruttotauti tämän maailman pinnalla. Minä aion pakottaa sen polvilleen. Valmistautukaa maailmanloppuun! Päivänne ovat päättyneet, ja joet ovat virtaava punaisina viattomien verestä!"

Talia huokaisi syvää. "Hän on kauhea draamakuningatar."

Kirja on koskettava mutta samalla hauska kertomus erilaisuudesta, ennakkoluuloista, ystävyydestä ja unelmista. Samalla se nostaa esiin orpolasten kohtelun niin hyvässä kuin pahassa. Saarelle tulleilla lapsilla on taustallaan monenlaisia kriisejä, mutta saari on heille toipumispaikka, enemmän koti kuin orpokoti. Arthur on enemmän isä kuin viranomainen, ja Linuskin kuoriutuu kuukauden aikana virkamiehen haarniskastaan. Vaikka lapsilla on tarkka päiväohjelma, siihen on varattu aikaa seikkailuihin. Lapset eivät ole aikoihin poistuneet saarelta, mutta heillä on vilkas mielikuvitus, jonka ansiosta saari on täynnä tekemistä. Linuksella on alkuun vaikeuksia ymmärtää, milloin hänelle kerrotaan vitsejä tai että jatkuvia uhkauksia ei pidä ottaa todesta. Hän on syvästi inhimillinen hahmo, joka vain muutamassa viikossa oppii lapsilta hurjan paljon ja alkaa ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

En tiedä, olisiko tarinalle mahdollista kirjoittaa jatkoa, toivoisin että olisi. Kovin mieluusti viettäisin lisää aikaa saarella sen kiehtovan asujaimiston kanssa. 

Talo taivaansinisellä merellä on luettu myös esimerkiksi blogeissa Yksi luku vielä, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteen korkkaan kohdalla 20, "kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä". Tämä olisi sopinut minulla myös esimerkiksi kohtiin 3, "kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana", 6, "kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija" ja 32, "kirjassa rikotaan yhteisön normeja".

Päätin osallistua ensimmäistä kertaa myös Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on täyttää 30 mahdollisesta kohdasta 25. Tänä vuonna haetaan kirjoja, joissa ollaan tietyissä paikoissa. Ensimmäisenä saan kirjan, jossa ollaan saarella. 

Lastenkirjalauantai: Hannele Lampela: Lumikuningattaren lumous

 

Hannele Lampela: Lumikuningattaren lumous

Vinjetit Johanna Junkala

Otava 2020

256 s.

Hannele Lampela on alkanut kirjoittaa kirjasarjaa nimeltä Talventaian tarinoita, josta on ilmestynyt avausosa Lumikuningattaren lumous. Sekä kirjan että sarjan nimi houkuttelevat lukemaan, kaunista kantta unohtamatta! Sarja esitellään kertomalla, että siellä "tarinat heräävät eloon". Ja kuten avausosan nimestä voi päätellä, tällä kerralla ollaan Lumikuningattaren maailmassa. 

12-vuotias Greta perheineen on muuttanut taas. He muuttavat lähes joka vuosi, koska isä ja äiti etsivät sitä täydellistä kotia, jossa voisi elää onnellista elämää. He eivät ymmärrä, että onni on kiinni asukkaista, ei seinistä. Heti muuton jälkeen vanhemmat riitelevät taas, ja taas kerran Gretan pikkuveli Kai kömpii hänen viereensä nukkumaan.

Mutta kun Greta herää seuraavana aamuna, maailma on muuttunut. Koti on erilainen, ulkona on tullut talvi elokuussa, kotiin on tullut kissanpentu - ja Kai on poissa! Gretan kauhuksi Kai puuttuu myös valokuvista, ja vanhemmat luulevat Kain olevan Gretan poikaystävä. Kun Greta huomaa, että Kukkukalliolle on yhdessä yössä noussut talo, hän lähtee sinne ottamaan selvää, mitä kummaa on tekeillä. Talossa on vaatekaappi, jonka kautta hän päätyy Talventaikaan. Siellä hänet valitaan kolmeviikkoiseen taikakouluun oppimaan taitoja, joiden avulla hän voisi pelastaa Kain Lumikuningattaren vallasta.

Greta tökkäsi sormensa maapallon pintaan, sulki silmänsä ja ajatteli Kaita sellaisena, kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Hän kuvitteli makaavansa Kain vieressä omassa sängyssään. Pikkuveljen silmäripset levittäytyivät poskille kuin viuhkat ja vaalea, takkuinen tukka ulottui Gretan tyynylle asti. Yhtäkkiä maisena Kain ympärillä alkoi muuttua - Gretan sänky muuttui vitivalkoiseksi ja Kain silmäripsiin tuli pieniä jääkiteitä. Hän tajusi katselevansa veljeään Lumikuningattaren linnassa. Pieni muisku istui Kain korvan vieressä ja katseli ystävällisesti Gretaa. 

"Kai on kyllä turvassa, vaikka hän onkin Lumikuningattaren luona. Me seuraamme häntä jatkuvasti monin eri tavoin", Grimaldin ääni kuului jostain kaukaa.

Greta avasi silmänsä ja oli yhtäkkiä jälleen Grimaldin tornissa.

"No, miksi te ette sitten itse pelasta häntä", Greta tiuskaisi, mutta hänen sanansa eivät enää kuulostaneet yhtä vihaisilta.

"Siksi, koska se on sinun tehtäväsi", Grimaldi hymyili ja vetäisi Gretaa nenästä.

Pelastustehtävä ei ole helppo, sillä etenkin yksi koulun opettajista vaikuttaa suorastaan estävän Gretan pääsyä kursseista läpi. Tie Lumikuningattaren luo vie vaarallisen Hämärnotkon kautta, eikä historiakaan ole Gretan puolella, sillä vain kahdesti aiemmin joku on onnistunut kukistamaan Lumikuningattaren.

Tykkäsin tästä, tarina on monipuolinen ja kiinnostava. Siinä on joitakin varsin pelottavia kohtia, mutta vastaavasti myös niitä missä naurattaa ääneen. Talventaika on viehättävä ympäristö, joka on kuvattu eloisasti. Jäin heti miettimään, että tästä saisi mainion elokuvan. 

Ihan pienimmille lapsille en suosittele tätä yksin luettavaksi, mutta aikuisen kanssa kyllä. Muuten tämä kyllä menee kaikenikäisille alakoululaisille, ehkä vielä yläkoulunkin puolella. Sivuja on paljon ja fonttikoko on melko pieni, mutta tarina on mukaansatempaava. 

Lastenkirjalauantai: Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo

 

Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo

Englanninkielinen alkuteos The House on Hoarder Hill (2020)

Suomentanut Terhi Kuusisto

Aula & Co 2020

266 s. 

Viime vuosina on lapsille ilmestynyt monia uusia fantasiakirjoja, mikä on pelkästään positiivinen asia. Fantasia ei ole vain nuorten ja aikuisten juttu, kyllä se kiinnostaa pienempiäkin lukijoita! Uusin tulokas genreen on Taikuuden talo, jossa seikkaillaan vain yhdessä mutta sitäkin monipuolisemmassa paikassa. 

11-vuotias Hedy ja 8-vuotias Spencer viedään kahdeksi viikoksi John-papan luo. Pappa on ihan ookoo, vaikkakin kaksi viikkoa ilman televisiota ja nettiyhteyttä vaikuttaa toooooosi pitkältä ajalta. Mutta lapset ovat tuskin päässeet sisälle taloon, kun alkaa tapahtua kummia. Tavaroita katoaa, valokuvaan piirtyy tekstiä, lattia liikkuu... John on ollut aiemmin taikuri, mutta ei kai hän saa tuommoisia asioita tapahtumaan? Talon salaisuudet avautuvat vähitellen, johdattaen lapset heidän kauan kadoksissa olleen isoäitinsä Rosien jäljille. 

"Siirtykää kaksi askelta vasemmalle", ääni sanoi. Lapset tottelivat. "Ja oikealle." Lapset siirtyivät takaisin. Mitä tämä oikein tarkoitti?

Heidän jalkojensa alta puhkesi hyrisevä nauru. He pyörähticät ympäri ja katsoivat maahan. Karhuntaljan pää hekotti lattialla. 

"Voi miten hyvältä tuo tuntuu! Tallokaa kutina maan rakoon!" karhu nauroi. Sen nauru kuulosti kivien jyrinältä rummussa. 

"Jäät palveluksen velkaa, Doug", sanoi ensimmäinen, korkeampi ääni niin ikään hykerrellen. Lapset katsoivat ylös. Seinälle ripustettu hirvenpää näytti tyytyväiseltä itseensä.

Hedy ja Spencer kiirehtivät pois taljan päältä.

"Voi, älkää!" sanoi Doug-karhuntalja. "Jos polkisitte vielä vähän sitä kohtaa, missä ennen oli oikea hartiani. Sitä kutittaa niin kovasti!"

"Ne puhuvat!" Spencer kuiskasi Hedylle. 

"Niin", Hedy sanoi uskomatta korviaan. "Mutta se on mahdotonta."

Doug käänsi päätään Stanin suuntaan. "Stan, nuo väittävät että se on mahdotonta."

"Kuulin kyllä", Stan vastasi.

"Kai tiedät, mitä se tarkoittaa."

Doug ja Stan jähmettyivät saman tien paikalleen ja näyttivät jälleen täysin tavallisilta, äänettömiltä esineiltä. Myös Hedy ja Spencer jähmettyivät paikalleen kuin patsaat. Hedy valmistautui hiipimään ovelle, kun Doug ja Stan purskahtivat jälleen nauruun. 

"Minä... en kestä..." Stan sai tuskin sanottua. "Voi Doug, näkisitpä heidän ilmeensä."

Stan matki lasten kauhistuneita ilmeitä niin hyvin kuin hirvennaamallaan pystyi: silmät levällään, leuka hämmästyksestä loksahtaneena. Doug tömisti riemuissaan puulattiaa karhunkäpälällään. 

Tarina on jännittävä, toiminnantäyteinen, hauska ja paikoin pelottavakin - eli aikalailla täydellinen kattaus! John on taikonut talon esineet puolustamaan kiellettyjä huoneita, joten isoäidin kohtaloa selvittäessään lapset kohtaavat muun muassa kivihirviöitä ja haarniskan. Etenkin rouva Vilmiuksen ja haarniskan kohtaaminen on sellainen tapaus, jota en suosittele herkimmille lapsille yksin luettavaksi. Myös Simon-kummituksen koskettamisesta seuraava (hidas) jäätyminen on melkoisen jännittävää. Onneksi mukana on huumoria, ettei tarina vallan vie yöunia. 

En tiedä, onko kyseessä sarjan avaus, loppu kyllä viittaa siihen että jatkoa seuraisi. Nyt tarinassa tapahtuu niin paljon, että Hedyn ja Spencerin persoonat jäävät aika lailla taka-alalle. Haluaisin oppia tuntemaan heidät paremmin. 

Taikuuden talo hyppää vinkkauslistalleni, aion suositella sitä ainakin vuosiluokille 3-6, ehkä jopa sellaisille tokaluokkalaisille, jotka lukevat sujuvasti ja joilla on jo jonkinlainen kosketus fantasiakirjoihin. 

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2014
335 s.

Tiedättekös mitä ajattelin aloittaa välipäivinä, kun joulu alkaa olla ohi mutta on vielä muutama päivä vapaata töistä? Kuvan vihje on aika selvä, aion lukea ensimmäisen Harry Potterin saksaksi :) En aio kahlata sitä läpi sanakirjan kanssa, vaan suomennoksen. Olen aiemmin lukenut yhden kirjan saksaksi (Wladimir Kaminerin lyhyitä kertomuksia elämästään Saksassa), siinä tarvitsin sanakirjaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Järkeilin, että kielen opiskelua on järkevää kokeilla myös näin, että lukee tuttua tarinaa tukenaan tarinan suomennos. Aikoinaan luin neljä ensimmäistä Potteria suomeksi, mutta en jaksanut odottaa loppujen kanssa vaan luin ne englanniksi. Äskettäin kuuntelin tätä ykkösosaa äänikirjana töissä, kun tarkistin levyjen toimivuutta.

Tiedättekös mitä kuulin yhdeltä opettajalta tässä taannoin syksyllä? Hän oli puhunut Harry Potterista, ja oppilaat olivat ihmetelleet että kuka se on. Todella hämmentävää! Huomioiden, että tämä ykkösosa on ilmestynyt 20 vuotta sitten, joten sen on ehtinyt lukea kaksikin sukupolvea. Ja ajatellen, että sekä kirjat, äänikirjat että elokuvat ovat koko ajan lainassa kirjastosta, olen kummastunut että jostain löytyy nuoria, jotka eivät tiedä kenestä on kyse. 

En aio tähän tehdä juonireferaattia, oletan että postauksen lukijat tuntevan tarinan orpopojasta, joka tuodaan vastentahtoisten sukulaisten hoiviin vauvana, ja vuosia myöhemmin hän aloittaa taipaleensa Tylypahkan velhokoulussa. Rowling on ollut uranuurtaja siinä, että sarjan jokainen osa käsittelee yhtä lukuvuotta koulussa. Eli ison tarinan sisällä on monta pienempää, niin että jokainen kirja päättää yhden tarinan. Seuraava osa ei ala, eikä sen tarvi alkaa siitä samasta hetkestä, mihin edellinen loppuu. 

Hän ei muistanut viittaihmisiä ollenkaan ennen kuin näki taas ryhmän sellaisia pullapuodin vieressä. Hän mulkoili heitä vihaisesti kulkiessaan ohi. Hän ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä he tekivät hänet levottomaksi. Tämäkin porukka supatti kiihtyneesti eikä herra Dursley nähnyt ainuttakaan rahankeräysastiaa. Kun herra Dursley julki takaisin heidän ohitseen iho paperipussiin kääritty donitsi kädessään, hän erotti muutaman sanan heidän supatuksestaan.

"Potterit, niin juuri, niin minä kuulin -"

"- aivan, heidän poikansa, Harry -"

Herra Dursley pysähtyi kuin naulittuna. Häneen hulmahti pelko. Hän kääntyi katsomaan kuiskuttajia ikään kuin olisi halunnut sanoa heille jotain, mutta päätti että oli viisaibta vaieta. 

Hän ryntäsi kadun yli, riensi työhuoneeseensa, äyskähti sihteerilleen, ettei häntä saisi häiritä, tarttui puhelimeensa ja ehti melkein valita kotinumeronsa, kunnes muuttikin mielensä. Hän pani kuulokkeen takaisin paikoilleen ja siveli viiksiään ja mietti... ei, nyt hän oli typerä. Ei Potter niin erikoinen nimi ollut. Oli varmasti paljon Potter-nimisiä ihmisiä, joilla oli Harry-niminen poika. Ja kun asiaa oikein ajatteli, niin eihän ollut varma, että hänen vaimonsa sisarenpojan nimi edes oli Harry. Hän ei ollut nähnyt poikaa koskaan. Nimi saattoi olla Harvey. Tai Harold. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa vaimoa, joka hermostui aina kun hänen sisarensa vain mainittiinkin. Herra Dursley ei voinut moittia rouvaansa - jos hänellä olisi itsellään ollut sellainen sisar... mutta silti, niin paljon väkeä viitat päällä...

Voi herra Dursley, tietäisitpä vaan kuinka moneen kertaan tulet hermostumaan!

Harry Potterin kanssa on vähän sama kuin Muumien, kun on nähnyt elokuvaversion niin hahmot ovat alkaneet elää elokuvahahmojen näköisinä. En osaa päättää, onko se ok vai ärsyttävää. Toisaalta tarinan näkee päässään selvemmin, toisaalta omalle kuvittelulle ei ole tilaa. Ja huomio kiinnittyy ristiriitoihin, esimerkiksi professori McGarmiwa on kirjassa "pitkä mustahiuksinen noita, jolla oli smaragdinvihreä kaapu". Jos muistatte elokuvaversion hänestä, hän ei ole sen paremmin mustahiuksinen kuin vihreäkaapuinenkaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen haluan tämän mukaan, sopii kohtaan 38, "jossain päin maailmaa kielletty kirja". En löytänyt hirveästi lähteitä vahvistamaan tätä, esimerkiksi Wikipedia ja Potter-aiheinen sivusto kertoivat siitä mutta kummassakaan ei mainittu, mistä tieto on peräisin ja missä maissa kirja olisi kielletty. Löysin kuitenkin uutisen, jonka mukaan Potter-sarja on kielletty amerikkalaisissa kouluissa.

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Farmer Giles of Ham (1949)
Kuvittanut Pauline Diana Baynes
Suomentanut Panu Pekkanen
WSOY 1978
80 s.

Tolkien on tietysti tunnettu massiivisista opuksistaan, mutta on hänen tuotannossaan myös pienempiä - tai siis ohuempia - kirjoja. Maamiehessä ja lohikäärmeessä on ihan kunnon tarina huolimatta vähäisestä sivumäärästä, jännittävä mutta samalla hauska. 

Suomentajalle kiitos kirjan nimestä, on huomattavasti kiinnostavampi kuin mitä olisi suora suomennos (Maanviljelijä Giles Hamin kylästä). Nyt kirjan nimi kertoo sen olennaisen mitä tapahtuu; maamies kohtaa lohikäärmeen. Ei itsestään selvin taistelupari, ja sattumalla on iso osuus siinä että näin käy. 

Hamin kylään saapuu ensin eksynyt jättiläinen. Hän osuu vahingokseen maanviljelijä Gilesin tilalle. Tilan koira Garm hälyttää isännän, joka ei ole uskoa korviaan mutta lähtee kuitenkin katsomaan mistä on kyse. No, jättiläinen siellä on! Giles onnistuu hätistämään jättiläisen tiehensä. Tapahtumalla on todistajia, ja niinpä Giles saa pelottoman sankarin maineen. Mutta kun kylää lähestyy lohikäärme, Giles ei halua käydä taistoon sitä vastaan. Hän ei ehdi, koska tilalla on niin paljon töitä. Kyläläiset kuitenkin pakottavat hänet lohikäärmejahtiin, ja siitäpä alkaa varsin eriskummallinen tarina kahden olennon tapaamisesta. 

Niinpä eräänä talvipäivänä, noin viikkoa ennen joulua, Chrysophylax levitti siipensä ja lähti lentoon. Se laskeutui hiljaksiin keskiyöllä aivan keskelle sitä keskistä valtakuntaa, jota hallitsi Augustus Bonifacius, rex et basileus. Se ehti tehdä lyhyessä ajassa melko lailla vahinkoa murskaamalla ja polttamalla sekä lampaita, nautoja ja hevosia ahmimalla.

(...)

Viimein Giles tuli mutkaiselle tielle joka ei ollut kärsinyt paljonkaan vahinkoa ja näytti hiljaiselta ja rauhalliselta. Seurailtuaan sitä vajaan virstan verran hän alkoi tuumia eikö hän jo ollut tehnyt velvollisuuttaan ja kaikkea sitä mitä hänen maineensa vaati. Hän päätti että hän oli kulkenut tarpeeksi kauas, ja hän ajatteli juuri takaisin kääntymistä ja päivällistään ja sitä miten hän kertoisi ystävilleen että lohikäärme oli nähnyt hänen tulevan ja muitta mutkitta lentänyt tiehensä, kun hän kääntyi jyrkästä mutkasta.

Siinä oli lohikäärme, makaamassa poikittain murtuneen pensasaidan päällä, ja sen kauhistuttava pää ulottui keskelle tietä. "Apua!" huusi Garm ja otti jalat alleen. Harmaa tamma istahti siihen paikkaan, ja maamies Giles lensi selälleen ojaan. Kun hän pisti päänsä esiin, lohikäärme oli aivan valveilla ja katseli häntä.

Minulla on sellainen mielikuva, että olen lukenut tämän joskus aikaisemminkin, mutta ei haittaa, tämä on niitä kirjoja jotka kestävät monta lukukertaa. Lohikäärme Chrysophylax Dives on samaan aikaan huvittava, sympaattinen ja ärsyttävä. Giles on enimmäkseen vain ärsyttävä, mikä saa lukijan tuntemaan olonsa omituiseksi. Onko laitaa pitää enemmän lohikäärmeestä kuin ihmisestä? 

Tarina on höystetty runsaalla määrällä huumoria, ehkä siksi pidin siitä niin paljon. (Fantasia)kirjallisuus on täynnä eeppisiä taisteluita ihmisten ja lohikäärmeiden välillä, joten on piristävää lukea kohteliasta keskustelua, kaupankäyntiä, toisen jekuttamista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämänkin luin Helmet-lukuhaasteeseen, näin täyttyy kohta 29, "kirjassa on lohikäärme".  

Muissa blogeissa tätä on luettu myös, postaus löytyy esimerkiksi Lukijattarelta ja Taikakirjaimista.

Ritva Toivola: Tomas Björnhjärta

Ritva Toivola: Tomas Björnhjärta
Suomenkielinen alkuperäisteos Tuomas Karhumieli (2009)
Ruotsiksi kääntänyt Berndt Zilliacus
Idun 2014
216 s.

Kesäloma sotki aikatauluja pahasti, ja siksi ehdin vasta nyt kirjoittaa Finlandssvenska läsutmaningenin kesäkuun kirjasta. Aiheena oli "en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar" eli lohikäärmeetön fantasiakirja. Kotikirjastostani löytyi Ritva Toivolan Tomas Björnhjärta. Se ehkä hyväksytään haasteeseen, vaikka onkin alunperin kirjoitettu suomeksi.

Lohikäärmeitä tarinassa ei ole, sillä Tomas Björnhjärta sijoittuu kansanperinteestä juontavaan suomalaismaailmaan. Päähenkilö Tomas on saanut rengin paikan Kärrabodan kestikievarista. Hän viihtyy työssään ja pitää uudesta asuinpaikastaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän saa huone- ja työkaverikseen Grimin, ison ja ilkeän miehen. Grim ottaa Tomaksen hampaisiinsa ja osoittaa kaikin tavoin inhoavansa tätä.

Kun yhden kievarivieraan lompakko varastetaan, syyttävät katseet osuvat Tomakseen. Hän vakuuttaa syyttömyyttään mutta häntä ei uskota vaan lukitaan aittaan odottamaan tuomiota. Yöllä hän kääriytyy kylmissään  karhunnahkaan, mistä onkin varsin yllättävät seuraukset. Aamulla hän herää eräänlaisena ihmiskarhuna. Ulkomuoto on karhun, ajatukset ihmisen. Hän saa kaverikseen sinipiian, joka opastaa häntä kulkemaan ja toimimaan metsässä. Askeleet vievät hänet kuitenkin yhä uudelleen kohti kestikievaria, Annia, asioiden selvittämistä. Mutta voiko ihmiskarhu muuttua takaisin ihmiseksi?

- Den som ropar är alltså en sten? 

- En sten är precis vad det är. En råsten. Och det är er mänskors fel. Jämt ska ni gräla om allting och ställa till med spökerier.

- Så sant. Jag har hört om det, sade Tomas. - Det var visst en trollkarl ända från Lappland som var här och lade en förbannelse.

- Och jag såg honom! Han dansade runt stenen med sin fyravindarsmössa på huvudet, berättade Odon. - Trumman hade han också med sig och dunkade på den. Han mumlade besvärjelser och ända sedan dess har stenen ropat nästan varje natt. Snart tar den i och ylar ännu värre och det är mer än någon står ut med att höra. Vi försvinner härifrån innan den sätter igång.

- Rå-å, fe-el rå-å!

- Egentligen borde den få sig en smäll med björnramen så den slutar störa nattfriden i skogen, utbrast Odon harmset.

Ei tämä tiukkojen raamien mukaan menisi fantasiakategoriaan, ehkä se on enemmänkin maagista realismia. Arkinen elämä vinksahtaa vähän, ei mullistaen maailmaa vaan tuoden siihen lisämausteita. On muodonmuutos, puhuvia ja ajattelevia eläimiä, kirouksia, kotitonttuja, peikkoja, huhuja ja tarinoita niin elävien kuin edesmenneiden ihmisisten ylimaallisista voimista ja teoista...

Mielestäni tässä on hyvä kirja tutustuttaa pienempiä lukijoita fantasian ja mystiikan maailmaan, tutustumisen saa tehdä pehmeällä tavalla eikä heti tarvitse taistella elämästä ja kuolemasta. Samalla saa rautaisannoksen suomalaisesta (kansan)elämästä ja uskomuksista entisaikaan. Itselleni tarina oli turhan suoraviivainen ja ennalta-arvattava, mutta toimi ihan ookoona välipalakirjana. 

Saas nähdä miten käy heinäkuussa, kun haastekohtana on "en rysk klassiker på minst 500 sidor". Olin ajatellut Rikoksen ja rangaistuksen ruotsinnosta, ihan siksi koska olen lukenut kirjan suomeksi useampaan kertaan ja tykännyt kovasti. Nyt kuitenkin Pirkanmaan ainoa kappale on lainassa. Paljon löytyy venäläisiä klassikoita ruotsiksi, mutta haaste tulee tuosta yli 500 sivun määrästä. Luettua sen saan kyllä, kunhan vaan löydän kirjan jossa on niin paljon sivuja!

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan "fantasiakirja". 

Rick Riordan: Kesän miekka

Rick Riordan: Kesän miekka
Englanninkielinen alkuperäisteos The Sword of Summer (2015)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2016
493 s.

Teen taas kauhistuttavan tunnustuksen: en ole koskaan lukenut yhtään Rick Riordanin kirjaa. Olen kyllä miettinyt että pitäisi tutustua, koska sekä Percy Jackson - että Olympoksen sankarit -sarja ovat hurjan suosittuja. Jotenkin olen vaan ajatellut, että antiikin jumalat eivät jaksa kiinnostaa. No, Magnus Chase - sarjan avausosa Kesän miekka saa todistaa, kuinka väärässä olen ollut.

Magnus on asunut Bostonin kaduilla kaksi vuotta. Äiti on kuollut, isästään hän ei tiedä mitään. Kadulla hän on puolittain ystävystynyt kahden miehen, Blitzin ja Hearthin kanssa. 16-vuotissyntymäpäivänä Magnuksen elämä saa täydellisen yllättävän käänteen. Äidin vihaama Randolph-eno väittää Magnuksen olevan viikinkijumalan poika. Naurettavaa! Vai onko sittenkään? Magnus ei ehdi asiaa pohtia sen kummemmin kun on jo paettava tulijättiläistä. Bostonilaisella sillalla Magnuksen käteen ilmestyy joenpohjasta miekka, jolla hän käy kuolettavaan taistoon jättiläistä vastaan. Tietenkin siinä käy huonosti eli Magnus kuolee.

Tai ei kuole. Tai kuolee, mutta herää Valhallasta. Siellä hän yrittää päästä kärryille siitä kuka hän on, mikä se miekka oli, tulijättiläinen?!, maailmanloppu tulossa reilun viikon päästä... Uusien tuttaviensa sekä Blitzin ja Hearthin kanssa Magnus kuulee koko tarinan, taistellen samalla niin jättimäistä Oravaa, jättiläisiä kuin tarunhohtoista Fenris-sutta vastaan. 

"Mikä naisjättiläinen?" kysyin.

Marvin tökkäsi minua sarvilla päähän. "Tuo tuolla, tyhmä."

Hän nyökkäsi putoukseen päin. Sumu hälveni hetkeksi jyrkänteen harjalta ja näin, mistä kiikasti.

Sam päästi vierelläni äänen, joka kuulosti siltä kuin häntä olisi kuristettu rautalangalla. "No voi Heimdall!"

Pilvenpiirtäjän kokoiset kalliopilarit olivatkin jalat - suunnattomat jalat ja niin harmaat ja karheat, että ne hädin tuskin erottuivat ympäröivistä kallioista. Nainen oli valtavan pitkä: hänen rinnallaan Godzilla olisi näyttänyt leikkivillakoiralta ja Willis Tower liikennekartiolta. Hänen reisiin ulottuva mekkonsa oli ommeltu niin monista vuodista, että se oli luultavasti syynä useamman kymmenen eläinlajin sukupuuttoon. Kasvot, jossain tuolla stratosfäärissä, olivat kivisen tuimat kuten Mount Rushmoren presidenteillä, ja niitä kehysti pitkä musta tukka kuin hurrikaani. Hän piti kiinni joen molemmin puolin kohoavista pystysuorista kallioista kuin jopa hänen olisi ollut vaikea seisoa hajareisin virran yllä. 

Hän katsoi alas ja hymyili julmasti virran vangiksi jääneelle mitättömän pienelle ukkosenjumalalle ja puristi sitten jalat tiukasti yhteen. Putous suihkusi hänen pohkeidensa välistä kuin painepesurista.

(...)

Miekka leijui vierelleni. "No?"

"Näetkö tuon massiivisen naisjättiläisen, joka pidättelee jokea?"

"Jos tarkkoja ollaan, en näe mitään", Jack vastasi, "koska minulla ei ole silmiä. Mutta joo, näen naisjättiläisen."

"Luuletko, että pystyisit lentämään tuonne ylös ja... no, vaikka tappamaan hänet?"

Jack hyrisi närkästyneesti. "Pitäisikö minun tappaa kuusisataametrinen jättiläinen?"

"Joo."

Ja niin edelleen. Eli sivulta sivulle vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuorrutettuna runsaalla määrällä huumoria. Takakansiteksti antaa ymmärtää, kuinka vakavasta asiasta on kyse, mutta sisällysluettelo paljastaa että Magnus itse ei suhtaudu asiaan lainkaan niin vakavasti. Vai miltä kuulostavat lukujen nimet tyyliin: "Tule pimeälle puolelle. Meillä on marjapiirakoita", "Älä kakkaa Taiteen pään päälle", "Näytät oikeasti hyvältä ilman nenää" tai "Minä psykoanalysoin vuohta"? :)

Minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä mytologiaosuuksissa, on yhdeksän maailmaa ja Maailmanpuu, rutkasti jumalia, valkyrioita... Lisäksi on muodonmuuttajia, peikkoja, kääpiöitä, jättiläisiä, viikinkejä... Välillä sitä on ihan sekaisin että kukas onkaan kuka ja mikäs on hänen roolinsa tarustossa. Mutta eipä se tarinan sujuvuutta haittaa.

Saapa nähdä montako osaa sarjassa ilmestyy, toivottavasti monta, tämä on sen verran hauskaa luettavaa. Eiköhän sarjasta tule Suomessakin hitti, taitaa Riordanilla olla jo vakiintunut lukijakunta. Vaikka Magnus onkin 16-vuotias, on ikä todellakin vain numero. Tuntuu että se on otettu, koska joku ikä täytyy olla tapahtumien alkamisen merkkipaaluna. Aivan yhtä hyvin hän voisi olla vaikka 10-vuotias, eli sarja sopii mainiosti myös teini-ikää vähän nuoremmille.

Kesän miekasta on blogannut myös Anu.

Ja kas, Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjan nimi viittaa vuodenaikaan".

Holly Black & Cassandra Clare: Magisterium: Rautakoe

Holly Black & Cassandra Clare: Magisterium: Rautakoe
Englanninkielinen alkuperäisteos Magisterium: The Iron Trial (2014)
Suomentanut Inka Parpola
Otava 2015
302 s.

Uuden fantasiasarjan avausosan alku yllättää. 12-vuotias Callum Hunt osallistuu taikakoulun pääsykokeeseen, mutta hänen tavoitteenaan on olla mahdollisimman huono. Hän haluaa elää normaalia elämää, ilman magiaa. Taikakoulu - Magisterium - on vienyt hänen äitinsä kuolemaan ja saanut hänen isänsä inhoamaan magiaa. Callumille on painotettu vuosikausia, kuinka paha ja vaarallinen magian maailma on. 

Siksipä Callum onkin järkyttynyt, kun hänet valitaan kouluun, vieläpä sen voimakkaimman velhon oppilaaksi. Vaikka hän onnistui sotkemaan ja pilaamaan pääsykokeet! Isä yrittää viedä hänet väkisin kotiin, mutta lopulta Callum jää. 

"Ja äiti meni sinne? Tunneleihin? Ihan oikeasti?" Call halusi kiihkeästi kuulla mitä tahansa äidistään. Hän ei tiennyt paljonkaan. Joitakin kellastuneita valokuvia vanhassa leikekirjassa. Kaunis nainen, jolla oli Callin korpinmusta tukka ja silmät, joiden väriä Call ei pystynyt tunnistamaan. Hän ymmärsi olla kyselemättä liikoja äidistä. Isä ei koskaan puhunut Callin äidistä, ellei hänen ollut aivan pakko.

"Kyllä, hän meni", isä vastasi. "Ja magian vuoksi hän kuoli. Kun maagit ryhtyvät sotaan, kuten usein käy, he eivät piittaa ihmisistä, jotka sen vuoksi saavat surmansa. Ja se on toinen syy, miksi sinä et saa kiinnittää heidän huomiotaan."

Sinä yönä Call heräsi kirkuen. Hän luuli olevansa vankina maan alla, ja multaa kasaantui hänen päälleen ikään kuin hänet olisi haudattu elävänä. Rimpuili hän miten rajusti hyvänsä, hän ei pystynyt hengittämään. Sen jälkeen hän uneksi, että juoksi pakoon savuhirviötä, jonka silmissä kieppui tuhat pahansuopaa väriä... paitsi ettei hän pystynyt jalkansa vuoksi juoksemaan tarpeeksi nopeasti. Noissa unissa jalka laahautui hänen perässään kuin kuollut olio, kunnes hän lysähti maahan hirviön polttava hengitys niskassaan.

Muut Callin luokkalaiset pelkäsivät pimeää, hirviöitä sängyn alla, zombeja tai valtavia kirveitä heiluttelevia murhaajia. Call pelkäsi taikureita, ja vielä enemmän hän pelkäsi sitä, että oli itse yksi heistä.

Alku Magisteriumissa on hankalaa. Muut näkivät Callin yritykset epäonnistua kokeissa, ja pitävät hänen mukanaoloaan epäreiluna. Häntä pilkataan sekä kampurajalan, isän käytöksen että äidittömyyden takia. Vähitellen Call kuitenkin saa ystäviä ja pääsee taikamaailman salaisuuksien jäljille. Onko Magisterium niin paha kuin mitä isä on kertonut? Mitä isä ei ole kertonut? Mikä Call oikeastaan on ja mikä tehtävä hänellä on maagisessa maailmassa?

Varsinaista uutta ja yllättävää ei Magisterium: Rautakoe tarjoa, tarinakulku on aika klassinen ja kliseinen. Siitä huolimatta kirja on ihan viihdyttävää luettavaa. Joitakin tylsiä kohtia on, etenkin se kun Callumin ryhmä erottelee hiekanjyviä monta päivää. Mutta mukana on myös huumoria, esimerkiksi kun ryhmä kohtaa kolme traakkia: "'Ei perhana', Call sanoi. 'Miten meidän pitäisi taistella tuota vastaan?'" Ainakin minua tämä huvitti; mitäs sitä suotta pelkäämään savua sylkeviä otuksia, joilla on kita täynnä suuria teräviä hampaita. Vaikka lapset tietävät että kyseessä on opintoihin liittyvä testi, on silti aika hupaisaa etteivät he säikähdä moisia olentoja.

Moni bloggaaja on kirjoittanut tässä olevan paljon samaa Harry Potter - kirjojen kanssa. Olen samaa mieltä, että tuttuja elementtejä on paljon. Mutta siinä missä Pottereita aletaan lukea jo suunnilleen ekaluokalla, on Magisterium-sarja hiukan vanhemmille. 

Kirja on luettu muun muassa Madonluvuissa, Lukunurkassa, Olipa kerran kirjablogissa ja Kultakalan kirjahyllyssä.    

Jacob Grey: Varismiekka

Jacob Grey: Varismiekka
Englanninkielinen alkuperäisteos Ferals: The Crow Talker (2015)
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2015
296 s.







Tunnustan: kyllästyin välillä nuortenkirjoihin. Tuntui, että kaikki ovat samaa huttua, joko yliluonnollista vampyyri- tai noitaromantiikkaa, tuhotun maailman dystopioita tai realistisia tarinoita mutta superärsyttävillä päähenkilöillä. Oli siis kiva tarttua vaihteeksi fantasiakirjaan.

Kraa on 13-vuotias koditon poika, joka asuu puumajassa ja kerää ruokansa roskiksista. Hän ei ole kuitenkaan tavallinen poika, sillä hän osaa puhua varisten kanssa. Juro, Maito ja Räähkä ovat hänen ystäviään ja apulaisiaan. Kraa ja varikset liikkuvat pääasiassa öisin, varjoissa, näkymättömissä.

Omituinen uni on kiusannut Kraata pitkään. Nyt uni on muuttunut, se jatkuu aiempaa pidempään ja siihen on ilmestynyt pelottava Seittimies, mies jolla on hämähäkkitatuointi. Sitten tulee yö, jolloin Kraa todistaa vankilapakoa ja näkee hämähäkkitatuoinnin yhdellä karkureista. Hän tietenkin hämmentyy ja alkaa ihmetellä, mistä on kyse. Miten tatuointi liittyy Seittimieheen ja uneen, entä hänen kuolleisiin vanhempiinsa? Tapauksen on nähnyt myös vankilanjohtajan tytär Lydia, joka lyöttäytyy Kraan seuraan. Nuoret joutuvat seikkailuun, jossa jokainen vihje on kovan työn takana, jossa kaikkien tapaukseen liittyvien henki on vaarassa mutta jossa myös saa uusia ystäviä.

Blackstone levittäytyi joka taholle kuin bakteerikasvannainen. Kraa näki kaupungistä välähdyksiä: idässä kohoavat pilvenpiirtäjät ja lännessä köyhempien kortteleiden loputtomat viistokatot ja tehdasalueen savuttavat piiput. Pohjoisessa häämötti autioita kerrostaloja. Blackwaterjoki oli jossain etelässä, vellova lieju, joka kuljetti saastaa pois kaupungista muttei koskaan tehnyt sitä puhtaammaksi. Kraa tunsi nenässään joen ummehtuneen tuoksun.

Kraa luisui vasten likaista kattoikkunaa. Hän painoi kädet pehmeästi lasiin ja kurkisti alas lempeään hehkuun. Kumaraselkäinen huoltomies kärräsi moppia ja sankoa pitkin käytävää omaan maailmaansa uppoutuneena. Mies ei nostanut katsettaan. Eivät ne koskaan nostaneet.

Kraa lähti taas liikkeelle, säikäytti lentoon pullean kyyhkyn ja kiepahti muinaisen mainostaulun ympäri luottaen siihen, että hänen variksensa tulisivat perässä. Kahta niistä ei kunnolla erottanut - ne olivat pikimustia lepattavia varjoja. Kolmas oli valkoinen ja hohti kalvakassa sulkapeitteessään kuin aave pimeässä.

Kyllä vain, Varismiekka on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista, ja selkeästi paras fantasiakirja pitkään pitkään aikaan. Pidin siinä ihan kaikesta. Juoni on jännittävä, ja vaikka kirja on sarjan avausosa niin se ei ole johdanto vaan siinä on paljon tapahtumia. 

Erityisen paljon vaikutuin kirjan kontrastisuudesta. Sitaatti antaa maistiaisen; likainen kattoikkuna ja lämmin valohehku sen toisella puolella, saavuttamattomissa. Hienot pilvenpiirtäjät ja savuinen tehdasalue, pullea säikky kyyhkynen ja pelottavat varikset. Sitten on julma Seittimies ja herttainen Lydia. Yksinäisyys ja selviytymisen pakko, jotka saavat rinnalleen varovaisen luottavaisen ihmiskontaktin. Kuolema ja elämä, hyvä ja paha eläinmagia, heikot hyvikset vastaan vahvat pahikset. 

Lukiessa iloitsin kirjasta, siitä miten monenlaisia tunteita se herättää. Mietin, että tämä sopii tosi monille nuorille. Yksinäiset voivat samaistua Kraahan, jännityksestä pitäville kirja on täynnä toimintaa, ihmissuhdetarinoita kaipaavillekin tässä on monta puolta; sekä Kraan suhde kuolleisiin vanhempiin että syvenevä ystävyys Lydian kanssa. 

Kraa on 12-vuotias, enkä suosittelisi Varismiekkaa kovin paljon nuoremmille. Tarina on hyvä ja toimisi ehkä 10-vuotiaillekin, mutta pienemmille se voi olla liian synkkä. Pohjaväritys on hyvin tumma, ja kirjasssa on joitakin ahdistavia kohtauksia, jotka saattavat pelottaa lapsia. Toisaalta jos unohdetaan Kraan ikä, niin kirja voi toimia peruskouluikäistä vanhemmilla nuorilla.  

D. D. Everest: Archie Greene ja taikurin salaisuus

D. D. Everest: Archie Greene ja taikurin salaisuus
Englanninkielinen alkuperäisteos Archie Greene and the Magigian's Secret (2014)
Kuvitus James de la Rue
Suomentanut Kaisa Ranta
Art House 2015
324 s.

Uuden fantasiasarjan avausosassa tutustumme Archie Greeneen, poikaan joka 12-vuotissyntymäpäivänään tempautuu mukaan uskomattomiin seikkailuihin. 

Isoäitinsä luona asuva Archie saa syntymäpäivänään paketin. Siinä ei sinänsä olisi mitään ihmeellistä, jollei pakettia toimittaisi lakitoimisto ja jollei paketti olisi odottanut toimitusta neljääsataa vuotta. Paketissa on kummallinen kirja. Se on kirjoitettu oudolla kielellä, sen kirjaimet näyttävät liikkuvat ja ensi kertaa sitä koskettaessaan Archie saa sähköiskun.

Archie käänsi kiekkoa vielä kerran, ja näkyviin tuli kristallipallo. "Aukea nyt jo", hän mutisi itsekseen. 

Kuului katkeavaa luuta muistuttava kuiva napsahdus, ja solki ponnahti auki. Silloin Archien nenään kantautui jokin makea tuoksu, jotain vaniljan tapaista, ja hän oli kuulevinaan jotakin. Se kuulosti hengenvedolta, siitä tuli mieleen uimari, joka nousee pintaan oltuaan pitkään veden alla. Jollei ajatus olisi ollut mahdoton, Archie olisi kuvitellut sen kuuluvan kirjasta. Hän painoi korvansa kantta vasten. Hiljaisuutta.

Archie ei vielä tiedä olevansa kirjakuiskaaja, harvinainen henkilö joka pystyy kuulemaan maagisten kirjojen puheen. Hän ei vielä tiedä tapaavansa joukkoa salaperäisiä hahmoja. Eikä hän osaa aavistaa, että ohjeen noudattaminen ja kirjan vieminen Valkoisten lehtien talo - kirjakauppaan on avain hänen elämänsä seikkailuun.

Archie Greene ja taikurin salaisuus on verrattoman hyvä kirja, joka sopii monenikäisille. Vaikka päähenkilö on 12-vuotias, uskon nuorempienkin tykkäävän. Kirjassa on kaikkea: vauhtia, jännitystä, salaisuuksia, katoamisia, suljettuja ovia, aikamatkailua, ystävyyttä, luotettavuutta ja epäluotettavuutta, pelkoa, päättäväisyyttä... Kaikkea on sopivassa suhteessa, niin että kokonaisuus on helppolukuinen ja sujuvasti etenevä.

Henkilöhahmoja on melkoinen määrä, ja minulla oli välillä vaikeuksia muistaa missä kenetkin on tavattu aiemmin. Olisin kaivannut Archien isoäitiä enemmän mukaan, nyt hän "unohtui" alun jälkeen. Mutta eiköhän moniin hahmoihin tutustu paremmin seuraavassa osassa Archie Greene ja alkemistin kirous, jonka ilmestymisaikaa ei tosin ole mainittu. Oletettavasti se ilmestyy joko keväällä tai syksyllä 2016, ja aion ottaa sen lukulistalle.

Kesällä kirjaston lastenosastolla kysyttiin "jotain Harry Potterin tapaista" lapselle, joka on lukenut Potterit moneen kertaan. Vastasin, että ikävä kyllä mitään samanlaista ei ole. Archie Greenekään ei ole Harry Potter eikä Valkoisten lehtien talo ole Tylypahka, mutta toivoisin silti eri ikäisten löytävän kirjasarjan. Lasten fantasiakirjallisuuden taso on hyvin vaihteleva, mutta tämä menee korkealle. En tylsistynyt kertaakaan! :) 

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo
Englanninkielinen alkuperäistoes House of Secrets (2013)
Kuvitus Greg Call
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2014

Hurjien tarinoiden talo esitellään uskomattomana ja hurjana, seikkailuntäyteisenä fantasiana. Sitä se on, mutta huumorilla kuorrutettuna. Jokaisella sivulla on sanottu tai tehty jotain hupaisaa, niin että jännittävät tapahtumat eivät muutu pelottaviksi.

Brendan, Cordelia ja Eleanor Walker vanhempineen muuttavat unelmataloon. Talo on suuri, idyllinen ja hinnaltaan huomattavan edullinen. Lapset epäilevät, voiko niin hyvä olla totta. Jo ensivierailulla talossa ja pihalla tapahtuu kummia, asioita jotka lapset ohittavat harhanäkyinä tai muistivirheinä. Kuitenkin vain pari viikkoa myöhemmin, perheen juuri asetuttua taloksi, tapahtumat rysähtävät päälle täydellä voimalla.

Talo on aiemmin ollut kirjailija Denver Kristoffin omistama. Kristoffin tytär Delia tunkeutuu taloon, esittäytyy karmeaksi Tuulinoidaksi ja siirtää lapset osaksi isänsä kirjojen tapahtumia. Lapset ovat nokkelia eikä heillä kestä kauaa, ennen kuin he hoksaavat mistä on kyse. He löytävät kolme kirjaa, joiden tapahtumat vaikuttavat tutuilta. Samalla he saavat vihiä siitä, mitä on vielä edessä. Hämmennystä aiheuttaa se, että eri kirjojen hahmot ja juonet sekoittuvat toisiinsa. Lisäksi heillä on kirjoihin liittymätön tehtävä: heidän on löydettävä ja toimitettava Tuulinoidalle Tuhon ja tahdon kirja, sillä vasta kirjan saatuaan noita palauttaa lapset heidän omaan elämäänsä, uuteen kotiin vanhempien kanssa.

Kolossin musta tukka ulottui harteille, jotka olivat rekka-auton kokoiset. Ei näyttänyt siltä, että hän kaljuuntuisi vielä pitkään aikaan. (Mutta jos he olisivat katsoneet hänen päälakeaan suoraan yläpuolelta, he olisivat erottaneet karusellimäisen kaljun pälven.) Hänen hiuksissaan oli siellä täällä isoja valkoisia hitusia, kuin jättimäisiä lumihiutaleita.

"Hyi! Hänellä on hilsettä", Brendan sanoi otsa rypyssä. "Hiutaleet ovat minun pääni kokoisia."

Kolossin tuuhea tukka peitti hänen kasvonsa suurimmaksi osaksi näkyvistä, mutta he erottivat mustat kulmakarvat, leveän kolmiomaisen nenän ja järjettömän paksut huulet. Hän todellakin muistutti mammuttimaista Mick Jaggeria. 

"Mistä tuo kamala haju tulee?" Cordelia kysyi ja painoi käden nenälleen ja suulleen.

"Hänen hiestään", Eleanor vastasi.

"Hän haisee kuin lehtori Benjamin, joka opetti minulle kolmannella luokalla luonnontieteitä", Brendan sanoi. "Hän oli allerginen suihkuille."

Kirja on fantasia- ja jännitysgenreen erittäin kepeä mutta samalla se on hyvin helppolukuinen. Tapahtumia on valtavasti ja ne etenevät hirmuista vauhtia, joten mitään syvällisempää sanomaa on turha hakea. Tiukkoja tilanteita tulee liukuhihnalta, eivätkä lapset edes ehdi niitä säikähtää kun he jo selvittävät ne ja odottavat mitä seuraavaksi. Se minua häiritsi; johtuneeko runsaasta huumorista vai mistä, mutta lapset eivät todellakaan tunnu pelästyvän mistään, vaikka he kohtaavat niin sotureita kuin merirosvojakin. Lisäksi he tietävät ja osaavat kaiken vaadittavan, aina haavan ompelemista myöten!

Hurjien tarinoiden talo voi olla alakoululaisten mielestä kiva kirja, mutta aikuislukija ei siitä kyllä saa mitään irti. Minulle jäi sellainen olo, että aineksia on ollut vaikka mihin mutta toteutus ontuu pahasti. Voi tietysti olla, että käsikirjoittaja Vizzini ja muun muassa Harry Potter - elokuvien ohjaajana tunnettu Columbus ovat suunnitelleet tarinan suoraan valkokankaalle, jolloin visuaalisuus ja vauhti korostuvat kun taas rivien välissä ei ole mitään.