Ulla-Lena Lundberg: Is

Ulla-Lena Lundberg: Is
Schildts & Söderströms 2012
364 s.

Marraskuun kirja Finlandssvenska läsutmaningeniin tulee näin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Kirjan piti olla sellainen, jossa "författaren har hatt på porträttfoton". Kotikirjastosta löytyi useampikin vaihtoehto. Bo Carpelania olen jo lukenut tähän haasteeseen, joten päädyin Ulla-Lena Lundbergiin, jolla on kansiliepeen kuvassa myssy päässään :) Lundberg on ehkä kansallinen merikirjailijamme. Niin monta romaania hänellä on, jotka liittyvät mereen, saaristoon, meren tarjoamiin elinkeinoihin. Is-kirjassa lähdemme pastori Petter Kummelin ja hänen perheensä mukana saaristoon. Mantereella pastori on ollut mukana kristillisessä liikkeessä. "Oxfordrörelsenissä". Se on vienyt niin paljon hänen aikaansa, vaatinut niin paljon, että Mona-rouva on joutunut puuttumaan asiaan. Monan aloitteesta perhe muuttaa saareen ja asettuu aloilleen pappilaan. 

Saarelaisilla on omat kiistansa, mutta papin perheen he ottavat hyvin vastaan. Toki katsovat tarkkaan, että keitäs nuo ovat ja onko heistä mihinkään. Petter antaa ihmisille aikaa, ei sano koskaan ei. Mona siivoaa ja keittää ja on aina ystävällinen. Pieni Sanna-tyttö saa sympatiat herttaisuudellaan. Vaikka saari ja sen ihmiset ovat ystävällisiä, on perheellä paine. Petter tuskailee etenkin saarnojen kanssa; mitä sanoa, miten osoittaa ammattitaito, miten tuoda esiin kiitollisuus mahdollisuudesta asua ja työskennellä täällä. Miten voittaa ihmisten luottamus?

Kesäaikaan saaristo on idyllinen ja ihana paikka. Mutta talvi on ankara ja pimeä. Elämä ei ole helppoa, mutta Petterin kutsumus on vahva; hän on täällä ihmisiä varten, olosuhteet voivat vaikeuttaa mutta eivät keskeyttää hänen työntekoaan. Hän liikkuu paljon ihmisten ilmoilla eikä aina ymmärrä, kuinka tiukasti vaimo on sidottu kotiin pienen lapsen kanssa. Tasapainoa työn ja perhe-elämän välillä ei ole helppoa löytää. Sota-aika on ohi, mutta monet tavarat saatavissa vain kortilla. Vähitellen saari ja ihmiset rakentavat itselleen uutta, tulevaisuutta.

Raka spåret från sakristian till predikstolen. Ingen sidoblick på Monas ängsligt uppmuntrade ansikte, rakt uppför den lilla trappan. Böjd till bön som bara är är svart rädsla: Hjälp! medan församlingen övertygande sjunger: "Om jord och himmel än förgår, i dig min glädje dock består". Samtidigt gisslar nummertavlan, som väktaren svänger för att signalera att nu ska de sluta.

Det blir tyst, och prästen står ensam i predikstolen, inte längre skyddad av handboken. Han lyfter huvudet från sin simelerade bön och ser ut över församlingen. Idel vänliga, intresserade ansikten. Nu vet han vad han ska säga:

"Kära vänner, bröder och systrar i Jesus Kristus. Vi är samlade till gudstjänst i vår egen kyrka. För mig är det första gången, och jag ska aldrig glömma mötet med kyrkan ute på fjärden. Som ni vet är det en lång resa innan man är framme, och under natter hinner man nästan tappa modet och ångra att man kommit. Men med morgonljuset dyker målet upp. Ni vet alla vilken glädje det väcker när man ser kyrkan och klockstapeln tona fram långt i fjärran och vet att man nästa är framme. Det var så vackert, jag var så betagen, och så glad. Ich jag tänkte med Bibelns ord: 'Här bor förvisso God, och här är himmelens port.'"

Voin taas kerran todeta olevani meri-ihminen, etenkin mitä kirjallisuuteen tulee. Saaret, pienet talot, pitkät välimatkat, eristäytyneisyys, siinä on vaan sitä jotain idylliä. Tulee vahva kaipuu päästä jollekin pienelle saarelle, vaikka varmasti tietää että talvella olisi tukalia hetkiä. Olen kerran ollut sellaisella ruotsinkielisellä saarella, jossa oli ympäri vuoden 16 asukasta, kesällä joitakin kymmeniä enemmän. Kustavista piti mennä kolmella lossilla, ennen kuin oltiin perillä. 

Jos on kirjan kuvaama ympäristö kaunis, on sitä tarinakin. Kaunis ja koskettava. Uusi paikka, kotiutuminen sinne, alkava juurtuminen, sitten elämän yllätyksellisyys. Tuntuu jotensakin siltä, että tässä kirjassa on ihan kaikki mitä minä tarvitsen hyvään kirjaan. Kiinnostavat henkilöhahmot, kiehtova tapahtumaympäristö, se että kuvataan pienten ihmisten suurta elämää. Lisäksi tässä nähdään tiiviin yhteisön ja yhteisöllisyyden eri puolia, mitä on olla tai tuntea olevansa ulkopuolinen, miten tulla hyväksytyksi joukkoon ilman että luopuu omista periaatteistaan.   

Helmet-lukuhaasteessa tämä käy kohtaan "kirja on inspiroinut muuta taidetta". Näyttämösovitus on tulossa Kansallisoopperaan, esityspäivä on 25.1.2019. Huomatkaa vuosiluku, mä olin jo tohkeissani että "ihan kohta!" :D

Jørn Lier Horst: Blindgång

Jørn Lier Horst: Blidgång
Norjankielinen alkuperäisteos Blindgang (2015)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2017
439 s.

Finlandssvenska läsutmaningen alkaa olla paria kirjaa vaille valmis. Lokakuun teemana oli dekkari, miehen kirjoittama jos on naislukija, ja päinvastoin. Kotikirjastosta löysin tähän Jørn Lier Horstin Blindgångin, kirjan jota ei vielä ole suomennettu. Ymmärsin, että tämä on Luolamiehestä ei seuraava vaan sitä seuraava osa. Itse asiassa olisin halunnut lukea tuon "väliosan" mutta sitä ei löytynyt Pirkanmaalta.

Koska olen tykännyt Horstin suomennetuista kirjoista, odotin tältä paljon. Ikäväkseni jouduin pettymään. Miksi, voi miksi Horst on langennut tuohon umpikliseiseen kuvioon, jossa yksinäinen rikostutkija löytää uusia todisteita jo ratkaistuna pidettyyn juttuun, ja taistelee tuulimyllyjä - eli pomoaan ja toista poliisipiiriä - vastaan saadakseen jutun uudelleen tutkintaan? Miksi Horst ei kehitellyt simppeliä mutta nerokasta juonikuviota, niin kuin Luolamiehessä? Nyt tapahtumat ovat paikoitellen pitkäpiimäisiä, kun Wisting yrittää saada muita ymmärtämään että uusi rikos liittyy vanhempaan tapaukseen. 

"I vanliga fall skickar vi bara en rapport, men det här var så pass speciellt att jag ville ringa", sa han.

Wisting tog ett fastare grepp om mobiltelefon.

"Låt höra", sa han. 

"Vi har provskjutit vapnet på vanliga sätt", fortsatte polistjänstemannen från Kripos. "Projektilen gav träff i spårregistret."

"Vad menar du?" frågade Wisting och rynkade ögonbrynen. 

Polisen i andra änden suckade, som om han var trött på att behöva förklara något som var så uppenbart.

"Alla skjutvapen har unika spår på insidan av magasinet och avsätter ett lika unikt märke på kulorna som avfyras", sa han tålamodigt. "Man kan likna det vid fingeravtryck."

"Jag känner till allt det där", avbröt Wisting. "Men vilket vapen pratar du om?"

Förklaringen gick upp för homon just som han hade ställt frågan. 

"En Nagant, 7,5 millimeter", svarade utredaren från Kripos. "Inlämnad anonymt. Har du skickat in fler vapen?"

"Nej då, jag hade bara tankarna på annat håll", ursäktade Wisting.

"I vilket fall som helst", fortsatte vapenexperten, "så provskjuter vi alla vapen vare si vi fått in dem på det ena eller det andra sättet. Det hör eill våra rutiner."

"Vad var det ni fick träff på?" frågade Wisting.

"Ett mordfall."

Wisting itse on pysynyt ennallaan, hän on yhtä leppoisa hahmo kuin ennen. Linen rooli on tässä pienempi ja tapahtumia seurataan aiempia osia vähemmän hänen näkökulmastaan. Toki hänellä on edelleen uskomaton "tuuri", jonka ansiosta tulee sotketuksi tapaukseen vaikka onkin jättänyt lehtityön. Kuten Luolamiehessä, kaksikko ei juurikaan juttele tapauksesta joten kumpikin tietää vain osan, kun taas lukija on hyvinkin kärryillä kokonaisuudesta. 

Sivuhenkilöistä kiinnostavammaksi nousee Frank Mandt, mies jonka nimi putkahtelee esiin siellä täällä mutta josta kukaan ei oikein saa otetta. Kenen puolella hän on ja mitä peliä pelaa? Muita henkilöhahmoja vilahtelee varsin paljon, välillä oli vähän vaikea muistaa että kukas tämä tai tuo olikaan. Lineä olisin kaivannut mukaan enemmän. 

Vaikka tämä kirja olikin huti, en hylkää Horstia. Luotan siihen, että seuraava lukemani sarja osa on taas sitä hyvää. persoonallista ja jännitteistä tekstiä. 

Marraskuun lukuhaastekirja on vielä valitsematta. Täytyy mennä kurkistamaan kansien väliin, sillä aiheena on "en bok där författaren har hatt på porträttfotot". Hauska! 

Ebbe Sadolin: På vandring i Venedig

Ebbe Sadolin: På vandring i Venedig
Tanskankielinen alkuperäisteos Vandringer i Venedig (1956)
Ruotsiksi kääntänyt Axel Ljungberg
Schildts 1957
174 s.

Finlandssvenska läsutmaningen on edennyt seuraavaan osaan. Syyskuun kirjasta ehdin postata vasta nyt, se on kyllä luettu jo jokin aika sitten. Kuukauden teemana oli "en bok från ett antikvariat". Nyt vasta huomasin, että tämähän onkin Tampereen yliopiston kirjaston poistomyynnistä, eikä antikvariaatista. Menköön silti. Muistan kun ostin kirjan, olin samaan aikaan ihastunut ja hämmästynyt. Piirroskuvitus oli yllätys, samoin se että sivut olivat reunasta kiinni toisistaan. Sydän verta vuotaen leikkelin niitä veitsellä auki, koska halusin saada sivut näkyviin ja tekstin luettavaksi. Tällä uudella lukukierroksella olen edelleen yhtä ihastunut.

Ebbe Sadolin on kirjoittanut useita matkaoppaita, På vandring i Venedig on sarjan viides. Muissa tuohon mennessä ilmstyneissä on vaelleltu Lontoossa, Tukholmassa, Pariisissa sekä Firenzestä Roomaan. Oletan Sadolinin kuvittaneen kirjansa itse, ainakaan nimiölehdeltä ei löytynyt kuin hänen ja ruotsintajan nimet. Kuvitus onkin ehkä kirjan kiinnostavin osuus. Kuvat ovat taidokkaita ja niistä saa hyvän käsityksen Venetsiasta. Mukana on sekä yleisnäkymiä että yksityiskohtia, esittelyssä on sekä palatseja ja toreja että ruokalautasen tyypillistä sisältöä, liukkaita rappusia ja paikallisia asukkaita. 

Kirkko, joka ei ole juurikaan suurempi kuin amerikkalainen autotalli

Kirjassa on esitelty Venetsian tärkeimmät nähtävyydet ja kerrottu joidenkin historiasta hyvinkin tarkkaan. Samalla kuitenkin rohkaistaan matkailijaa heittäytymään ja muistutetaan, että vaikka karttaa lukisi kuinka tarkkaan, niin todennäköisesti jossain vaiheessa eksyy ja löytääkin itsensä joltain idylliseltä pikkutorilta. Venetsia on ainutlaatuinen labyrintti. 

Ty Venedig är nog en bland de städer i världen, som det är vanligast att hitta i. Gatorna är smala, och samtidigt är husen så höga, att man ibland får en förnimmelse av att gå i en lång, mörk korridor. Och när till råga på  det korridoren vrider sig än till vänster och man inte har någon fri utsikt, är det tämligen hopplöst att orientera sig. 

Man andas lättnad ut, när man kommer till en av stadens 400 broar, för här är det väl ändå litet utsikt. Pyttsan, det är ofta bara en ny korridor, även om det är vatten i den här gången. 

Men likväl ljusnar det förr ellen senare, för så småningom kommer man ju till en av de små öppna platserna med en kyrka eller ett par trottoarkafé, där den vilsegångne kan samla krafter och studera sin stadskarta igen.

Men har man en karta över stan är det väl bara att läsa gatornas nam och följa dem, eller hur?

Ånej, så lått går det inte, för många av gatorna är så små och smala att det inte finns plats för namnet på kartan. T.o.m. på de någorlunda omfångsrika kartorna måste man nöja sig med att markera de viktigaste stödjepunkterna.

Tämä on varsin hauska matkakirja. Sadolinilla on persoonallinen ja humoristinen tyyli kertoa asioista. Vai miltä kuulostaa: "Engelsmannen förklarar stolt att han har klarat Colleoni på 16 minuter från kajen vid Dogepalatset, gått i fel bara tre gånger och stoppats två gånger av oväntade kanaler. Och han tror att han med fortsatt skall klara den på 13 eller 14 minuter." :) Sadolin kuvailee kaupunkia hyvin elävästi, kertoo väreistä ja tuoksuista. Monet yksittäiset tapahtumat ja tuokiokuvat ovat kuin kaunokirjasta. Kaupungin, taiteen ja arkkitehtuurin historia kietoutuu osaksi paikallisten arkielämää ja turistien kokemuksia.

En ole koskaan käynyt Venetsiassa, joten en osaa sanoa kuinka hyvin kirjan sisältö on edelleen paikkansapitävä. Toisaalta, eivät nähtävyydet välttämättä muutu miksikään 60 vuodessa. Samat taulut ovat samoissa museoissa, gondolit ja moottoriveneet kulkevat edelleen, kirkot seisovat paikoillaan. Kiinostuksen tämä kyllä herättää; kovasti tekee mieleni päästä Venetsiaan haahuilemaan, eksyilemään, löytämään pieniä helmiä matkaoppaiden ulkopuolelta. 

Lokakuu on jo pitkällä, ja haasteen seuraava kirja luettavana. Koska olen nainen, lukemistona on "en deckare skriven av en man". Siitä lisää kuun vaihteessa.

Tämän haluan laittaa Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi". Matkakirjojen lukeminen tekee sitä aina, lisäksi tässä kirjoitustyyli ja kuvitus herättävät riemua.

Ida Pyk: Paris, chérie: så där sager folk, alltså

Ida Pyk: Paris, chérie: så där säger folk, alltså
Rabén & Sjögren 2012
219 s.

Ai ai, olen taas jäljessä aikataulusta... Elokuun kirja Finlandssvenska läsutmaningeniin on otsikolla "en bok som du inte vill att andra ska se dig läsa". Siihen kategoriaan löytyi täydellinen ehdokas heti! Tunnustan, että olen lukenut Ida Pykin teoksen jo aiemmin, siksi valinta oli helppo.

Kirjan kansi on hämäävä, sillä se lupailee hempeyttä, vaaleanpunaisia unelmia. Paris, chérie: så där säger folk, alltså ei kuitenkaan ole pinkkiä höttöä, vaan siinä on kimallekuorrutuksen alla hyvinkin synkkiä sävyjä.

17-vuotias Alva asuu Tukholmassa. Vanhemmat ovat eronneet, isä juo, koulussa on tylsää. Eräänä päivänä Alva tapaa metrossa Lindan, jonka mielestä Alva sopisi mallintöihin. Koekuvat otetaan eikä aikaakaan, kun puhelinsoitto tulee. Toimisto Pariisissa haluaa Alvan, mutta miten saada vanhemmat suostumaan siihen, että hän muuttaisi yksin Pariisiin? Perheolosuhteet kuitenkin pahenevat, ja Alva saa lähtöluvan. Pian hän on Pariisissa, kulkee castingista toiseen, saa uusia ystäviä ja elää todellista VIP-elämää. Mutta kaikesta kimalluksesta huolimatta elämä ei lopulta ole helppoa, ei Pariisissakaan. 

Det stora varuhuset dallrar i hettan. Tusentals människor trängs runtomkring mig, tittar i skyltfönster på dyra kläder, parfymer, tvålar, väskor. På bottenplanet, där accessoaravdelning ligger, är det kaos. Folk går på varandra, tränger sig fram för att hitta det senaste, det mest åtråvärda. Jag känner mig inte intresserad av skorna längre. Tvärtom, jag vill inte ha dem. Jag baxar mig ut baklänges förbi ryggar och fötter som trampar på mina tår.

Jag går ner mot kajen i stället. Där är det folktomt. Inga båtar med turister. Inga älskande par på de gröna bänkarna. Bara en uteliggare ligger utsträckt på ett par tidningar. Tiden står stilla. Jag sätter mig och tittar ut över vattnet. Jag är viljelös. Ensamheten känns förlamande. Så upptagen är jag med att vara olycklig att jag inte ens märket att Olga sitter på bänken mittemot.

Mielestäni kirja on rakennettu hienosti. Tarina alkaa Pariisista, palaa ajassa taaksepäin Tukholmaan, siirtyy taas Pariisiin, edelleen Tukholmaan ja niin edelleen. Tiedämme jo Alvan olevan Pariisissa, ennen kuin tiedämme seikoista, joiden takia hän on siellä. Pariisin loisto vuorottelee ankean Tukholman kanssa. Toisessa paikassa Alvalla on ystäviä, toisessa ei. Silti, Pariisikin on oikeastaan vain ohikulkupaikka, pysähdyspaikka jossa yksinäiset hahmot kohtaavat ja yhdistyvät hetkeksi, jatkaakseen sitten matkaa kuka minnekin.

Vaikka Alva on 17-vuotias lukiolainen, ei ikä korostu kirjassa. Oikeastaan päinvastoin, Alva vaikuttaa hyvinkin kypsältä ja harkitsevalta. Mallintyö tuo tullessaan juhlaa, mutta hänellä ei mene pää pyörryksiin vaan maalaisjärki säilyy. Juuri siksi kirjaa oli niin kiva lukea. Siinä ei vedetä mitään överiksi, vaan se on hyvinkin todentuntuinen. Ei ole glitterihöttöä koristeltuna supernololla mokailulla ihanan mallipojan nähden, vaan nuorten arkea hiukan epätavallisissa olosuhteissa. Toivoisin, että kirja suomennettaisiin jossain vaiheessa. Näitä niin sanottuja tavallisia tarinoita ilman suurta angstia tarvittaisiin nuortenosastolle lisää.

Syyskuu on jo pitkällä, mutta onpa valmiina seuraava haastekirjakin. Aiheena on "en bok från ett antikvariat". Olen tehnyt vuosia sitten löydön, ja ostanut muistaakseni 1920-luvulla julkaistun opuksen nimeltä På vandring i Venedig. Siitä lisää kuun vaihteessa!

Helmet-lukuhaasteeseen ruksataan kohta "kirjan kansi on kaunis". 

Fjodor Dostojevskij: Brott och straff

Fjodor Dostojevskij: Brott och straff
Venäjänkielinen alkuperäisteos Prestuplenije i nakzanilje
Ruotsiksi kääntänyt Hans Björkegren
Wahlström & Widstrand 2000
632 s.

Ai ai, nyt tulee pahasti myöhässä heinäkuun postaus Finlandssvenska läsutmaningeniin. Syy on kovasti yksinkertainen; heinäkuun kirjan piti olla vähintään 500-sivuinen venäläinen klassikko, ja Pirkanmaan kirjastoissa niitä on tasan yksi. Sekin lainassa, eli jouduin odottamaan kirjaa heinäkuun lopulle saakka. Pieni vinkki haasteen tekijöille, olisi ollut lukijaystävällisempää laittaa pelkkä venäläinen klassikko, tai vaikka vähintään 400-sivuinen... Jos en olisi tätä saanut ihan niinä päivinä, niin olisin "alittanut riman" ja lukenut ykkösosan Sodasta ja rauhasta, sen ruotsinnoksella mittaa n. 490 sivua. Sivumäärä on petollinen siksikin, että voi olla klassikoita, jotka kovakantisina olisivat yli 500 sivua mutta joista onkin kirjastossa vain alle 500-sivuinen pokkaripainos. 

Juonta en sen kummemmin selosta, se lienee monelle tuttu. Totean vain, että olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen useampaan kertaan, ja Brott och straff toimii ihan yhtä hyvin. Kääntäjät ovat siis onnistuneet. Ruotsinnoksen kanssa tuli jo ensimmäisellä sivulla olo että jee, kiva päästä lukemaan tämä. Vaikka kirja on kovasti synkkä, täynnä köyhyyttä, pelkoa ja väkivaltaa, on siinä samalla jotain niin suurta tenhoa ja voimaa että siihen ei vaan kyllästy. 

Äntligen var han framme vid gränden; han vek i den mer död än levande; han insåg att han var halvt om halvt räddad nu; han var mindre misstänkt här och dessutom var det fullt med folk här, hän kunde han försvinna som ett sandkorn i mängden. Men alla strapatser hade försvagat honom så att han knappt kunde gå. Han badade i svett, halsen var dyblöt. "Du är visst bara stagad, va!" skrek någon till honom när han promenerade fram till kanalen.

Han var inte helt medveten om vad han gjorde och det blev bara värre ju längre han gick. Han mindes dock att då han kom fram till kanalen blev han plötsligt förskräckt över att det fanns sä få människor där att han lätt kunde bli igenkänd, och därför ville han återvända in i gränden. Trots att han var nära att svimma tog han en omväg och återvände hem från rakt motsatt håll.

En osaa selittää, miksi tykkään kirjasta niin paljon. Raskolnikovissa on sitä jotain; vaikka hän on murhaaja ja vaikuttaa välillä vähän sekopäiseltä, tulee olo että tekisi mieli ottaa häntä kädestä kiinni ja vakuutella että älä huoli, kaikki järjestyy. Ympäristö on rumaa ja rutiköyhää, mutta jotenkin se kaikki vaan liimaa lukijan mukaan kuvaan. Ehkä juuri siksi Brott och straff on klassikko. 

Ritva Toivola: Tomas Björnhjärta

Ritva Toivola: Tomas Björnhjärta
Suomenkielinen alkuperäisteos Tuomas Karhumieli (2009)
Ruotsiksi kääntänyt Berndt Zilliacus
Idun 2014
216 s.

Kesäloma sotki aikatauluja pahasti, ja siksi ehdin vasta nyt kirjoittaa Finlandssvenska läsutmaningenin kesäkuun kirjasta. Aiheena oli "en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar" eli lohikäärmeetön fantasiakirja. Kotikirjastostani löytyi Ritva Toivolan Tomas Björnhjärta. Se ehkä hyväksytään haasteeseen, vaikka onkin alunperin kirjoitettu suomeksi.

Lohikäärmeitä tarinassa ei ole, sillä Tomas Björnhjärta sijoittuu kansanperinteestä juontavaan suomalaismaailmaan. Päähenkilö Tomas on saanut rengin paikan Kärrabodan kestikievarista. Hän viihtyy työssään ja pitää uudesta asuinpaikastaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän saa huone- ja työkaverikseen Grimin, ison ja ilkeän miehen. Grim ottaa Tomaksen hampaisiinsa ja osoittaa kaikin tavoin inhoavansa tätä.

Kun yhden kievarivieraan lompakko varastetaan, syyttävät katseet osuvat Tomakseen. Hän vakuuttaa syyttömyyttään mutta häntä ei uskota vaan lukitaan aittaan odottamaan tuomiota. Yöllä hän kääriytyy kylmissään  karhunnahkaan, mistä onkin varsin yllättävät seuraukset. Aamulla hän herää eräänlaisena ihmiskarhuna. Ulkomuoto on karhun, ajatukset ihmisen. Hän saa kaverikseen sinipiian, joka opastaa häntä kulkemaan ja toimimaan metsässä. Askeleet vievät hänet kuitenkin yhä uudelleen kohti kestikievaria, Annia, asioiden selvittämistä. Mutta voiko ihmiskarhu muuttua takaisin ihmiseksi?

- Den som ropar är alltså en sten? 

- En sten är precis vad det är. En råsten. Och det är er mänskors fel. Jämt ska ni gräla om allting och ställa till med spökerier.

- Så sant. Jag har hört om det, sade Tomas. - Det var visst en trollkarl ända från Lappland som var här och lade en förbannelse.

- Och jag såg honom! Han dansade runt stenen med sin fyravindarsmössa på huvudet, berättade Odon. - Trumman hade han också med sig och dunkade på den. Han mumlade besvärjelser och ända sedan dess har stenen ropat nästan varje natt. Snart tar den i och ylar ännu värre och det är mer än någon står ut med att höra. Vi försvinner härifrån innan den sätter igång.

- Rå-å, fe-el rå-å!

- Egentligen borde den få sig en smäll med björnramen så den slutar störa nattfriden i skogen, utbrast Odon harmset.

Ei tämä tiukkojen raamien mukaan menisi fantasiakategoriaan, ehkä se on enemmänkin maagista realismia. Arkinen elämä vinksahtaa vähän, ei mullistaen maailmaa vaan tuoden siihen lisämausteita. On muodonmuutos, puhuvia ja ajattelevia eläimiä, kirouksia, kotitonttuja, peikkoja, huhuja ja tarinoita niin elävien kuin edesmenneiden ihmisisten ylimaallisista voimista ja teoista...

Mielestäni tässä on hyvä kirja tutustuttaa pienempiä lukijoita fantasian ja mystiikan maailmaan, tutustumisen saa tehdä pehmeällä tavalla eikä heti tarvitse taistella elämästä ja kuolemasta. Samalla saa rautaisannoksen suomalaisesta (kansan)elämästä ja uskomuksista entisaikaan. Itselleni tarina oli turhan suoraviivainen ja ennalta-arvattava, mutta toimi ihan ookoona välipalakirjana. 

Saas nähdä miten käy heinäkuussa, kun haastekohtana on "en rysk klassiker på minst 500 sidor". Olin ajatellut Rikoksen ja rangaistuksen ruotsinnosta, ihan siksi koska olen lukenut kirjan suomeksi useampaan kertaan ja tykännyt kovasti. Nyt kuitenkin Pirkanmaan ainoa kappale on lainassa. Paljon löytyy venäläisiä klassikoita ruotsiksi, mutta haaste tulee tuosta yli 500 sivun määrästä. Luettua sen saan kyllä, kunhan vaan löydän kirjan jossa on niin paljon sivuja!

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan "fantasiakirja". 

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter
Schildts & Söderströms 2012
43 s.

Finladssvenska läsutmaningen on edennyt toukokuuhun, jonka teemana on "poesi tryckt efter år 2002". Tällä kertaa kirjan valinta ei ollut helppo. Kotikirjastossamme ei ole ruotsiksi kuin muutama runokirja, ja ne on painettu haastetta ajatellen liian kauan sitten. Siispä tutkailin tietokannasta Pirkanmaan tarjontaa ja päädyin Tua Forsströmin teokseen En kväll i oktober rodde jag ut på sjön. Valintaperusteena tällä kertaa lähinnä kirjan kaunis nimi ja viehättävä kansi. 

Mörkret, regnet, vänligheten

En kväll med rosor som dalar till bottnen

långsamt en frusen gata i Mejlans en alldeles vanlig kväll

Näin kirja alkaa, ja ainakin minun innostukseni heräsi välittömästi. Yksittäiset sanat ovat kauniita, ja yhdessä ne luovat hyvin visuaalisen ja vahvatunnelmaisen tuokiokuvan. Tulee olo, että lukija on itse sateisella kadulla Meilahdessa. Minulle runon ruusut ovat punaisia, tuoden väriä keskelle pimeää ja jääriitettä.

Avausrunon sanat ja tematiikka toistuvat läpi koko kirjan. Lukiessa on turvallinen olo. On pimeää ja tummia värejä mutta myös ruusuja, jotka minulle ovat tässä aina vaan yhtä kirkkaanpunaisia. On jäätä ja lunta mutta samalla lämpöä, lähdön tunnelmaa ja paluun odotusta. 

(Flicka i gula stövlar)

Det snöade för första gången

den sextonde december i Brunakärr

   väldiga milda flingor som smalt på fläcken

Flickan i gula stövlar sprang längs vägkanten

  och backade försiktigt i sina blöta spår

Det finns kanske platser inom oss där vi inte har varit?

Hon mumlade för sig själv, hon såg så lycklig

  och koncentrerad ut. Vi dras till allt som

besitter en hemlighet, jag skall berätta

  för dig när vi ses. Faller den milda belysningen

Runojen lukeminen ei ole helppoa, ei millään kielellä. Eikä sen tarvitsekaan olla. Yhtä oikeaa tulkintaa ei ole, eikä lukijan tarvitse tietää mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Lukija on vapaa nauttimaan lukemisesta, keskittymään kieleen ja runon kuviin. Tämän kirjan kohdalla tuntui jo kahden ensimmäisen runon jälkeen siltä, että luettuani loppuun aloitan saman tien uudelleen. Forsströn kirjoittaa kaunista kieltä, sanoja joita haluaa makustella uudelleen ja uudelleen. Tunnelma on haikea mutta lämmin, pimeyden ja sateen keskeltä pilkahtelee iloa, valoa ja värejä. Vaikka sivumäärä on pieni, on kyseessä suuri kirja. 

Kesäkuussa seikkaillaan fantasiamaailmassa, joskin lohikäärmeettömässä. Aiheena on "en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar". Tähän kohtaan ajattelin lukea Ritva Toivolan teoksen, joka ruotsiksi käännettynä on nimeltään Tomas Björnhjärta. Katsotaan toteutuuko ajatus vai osuuko tielle muita vaihtoehtoja.

Bo Carpelan: Blad ur höstens arkiv

Bo Carpelan; Blad ur höstens arkiv
Scildts 2011
204 s.

Viime tippaan jäi, mutta sain kahlattua loppuun huhtikuun kirjan Svenska Ylen lukuhaasteeseen "Finlandssvenska läsutmaningen". Teemana oli "En inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn". Luin Bo Carpelanin teoksen Blad ur höstens arkiv. Mietin voiko sitä kuvata klassikoksi, kun se on vain kuusi vuotta vanha. Totesin, että jos kirja ei ole klassikko niin tekijä on! Kuten kansiliepeen teksti kertoo, Carpelan kirjoitti 65 vuoden ajan saaden useampia kirjallisuuspalkintoja ympäri Eurooppaa.

Bo Carpelan kuoli vuonna 2011, joten Blad ur höstens arkiv on julkaistu hänen kuolinvuotenaan. Aika kohtalonomaista, ajatellen että kirjassa päähenkilö, eläköitynyt virkamies Tomas Skarfelt pohtii elämäänsä ja olemistaan, palaa muistoissaan kauas taakse, miettii miten on päätynyt tähän hetkeen. Samalla hänellä on huolena 94-vuotias äiti, joka elää hoitokodissa ja on elämänsä loppusuoralla. Kesäpaikassa Uddassa Tomas tapaa 5-vuotiasta Slantenia, joka tuo pirteän tuulahduksen elinvoimaa ja määrätietoisuutta. Kolme syksyistä kuukautta Uddassa ovat kalenterissa lyhyt aika, muisteluissa pitkä. Minuuteista tulee päiviä, päivistä vuosia, viikoista vuosikymmeniä. Syyskuusta marraskuuhun Tomas elää vuoroin mennyttä, vuoroin nykyistä. Tulevaa ei paljon uskalla suunnitella, niin on elämää paljon takana. 

Tämä ei ole mikään helppo kirja lukea, eikä se johdu kielestä. Luvut ovat lyhyitä, yleensä 1-3 sivua. Niissä on kuitenkin suuria kysymyksiä ja ajatuksia elämästä, onnellisuudesta, yksinolon ja yksinäisyyden eroavaisuudesta, merestä, syksystä, vanhuudesta, valosta ja pimeydestä, hiljaisuudesta ja melusta... Carpelan ei päästä lukijaa helpolla vaan haastaa mukaan pohdiskeluihin. 

Höstbarnet ser hur vinden sliter i träden och tänker: Jag visste det. Och det klara vattnet har en lätt, besk smak. Så växer det, höstbarnet, med höstlig blick, och ser vattnets lätta hinna av is, och hör hur tranorna skriar sin längtan och flyger långt bort. Höstbarnet blir kvar, blad rivs från träden, regnet faller. Den milda skymningen klampar ivär på lerig vär, den leder rakt in i skogen där den försvinner.

Höstmänniskor rör sig som fladdrande ljus bland förtrogna gravstenar, över ännu glänsande gröngräs och ser redan i portgångar ljus som tänds i främmande fönster. De tvekar, går sedan in i sina liv med höstögon, de som följer molnen och de levandes sorg, den nästan osynliga, veka. Men när vinterns isiga vind tar vid, vet de: Det är mörkret som har smitt jluset, härdat det still en strålande seger. 

Hösten är min årstid. Den kom tidigt, dröjer länge, nästan ett helt liv, tills den någon morgon ger upp och ser rakt in i ljuset.

Vaikka kirja on hyvä, oli lukeminen hidasta. Aloitin heti kuun alussa ja loppuun pääsin pari päivää ennen kuun vaihdetta. Luin vain muutaman luvun päivässä, ehkä kymmenkunta sivua. Tuntui, että kirja vaati pitämään taukoja, vaati ajattelemaan mitä tuli luettua, vaati pysähtymään. Sivumäärältä pikamatka, sisällöltään ultrajuoksu.

Ehkäpä toukokuussa ei tule kiire? Teemana on "poesi tryckt efter år 2002", ja kirja on jo kotonani odottamassa. Huomasin, että tähän asti olen lukenut vain miesten kirjoittamia kirjoja, niin nyt on naisen - Tua Forsström - vuoro. 

Patrick Modiano: Bröllopsresa

Patrick Modiano: Bröllopsresa
Ranskankielinen alkuperäisteos Voyage de noces (1990)
Ruotsiksi kääntänyt Katja Waldén
Albert Bonniers Förlag 2014
128 s.

Maaliskuussa ajattelin selvitä helpolla Finlanssvenska läsutmaningenista vaan kuinkas kävikään... Aiheena on "en levande nobelpristagare", eli siihen kategoriaan ei löydy kotimaista ehdokasta. Piti turvautua ulkomaiseen tekijään ja keksin, että Modianolla on ohuita kirjoja jotka lukaisee nopeasti. Jostain syystä Bröllopsresa ei tahtonut edetä, vaan sivuja kääntyi kerrallaan vain muutamia kunnes kirja jäi taas sivuun muiden tieltä. 

Tarinan päähenkilö on Jean B., matkailija ja elokuvantekijä. Kirjan alussa hän on Milanossa, hotellissa jossa on tapahtunut tragedia. Nainen on riistänyt hengen itseltään vain pari päivää aiemmin. Lehden uutisesta Jean B.:n tajuaa tuntevansa naisen, Ingridin. Tai tunteneensa tämän, 60-luvulla, lyhyen aikaa. Uteliaisuus saa vallan, ja Jean B. lähtee selvittelemään asiaa salaa. Salaa siksi, että oikeasti hänen pitäisi olla matkalla Rio de Janeiroon. Rion sijaan hän lentää Milanoon ja palaa sieltä Pariisiin, naisen tarinan alkulähteille. 

Jag rev sönder fotografierna, det från Avenue des Champs-Elysées och det på producenten, i mycket små bitar som jag skakade om innan jag strödde ut dem i papperskorgen i sovrummet. Jag gjorde på samma sätt med urklippet som handlade om den här Alexandre d'Arc, vars falska namn och kopplarutgift för tio år sedan hade synts mig så romaneska, att jag tyckte att denne bifigur var värd att tas med i en biografi över Ingrid. Jag kände obestämda samvetskval: har en biograf rätt att undanröja vissa detaljer under förevändning att de var överflödiga? Eller har varje detalj sin betydelse och mäste föras in i filen utan att man framhäver någon på de andras bekostnad, så att inte en enda saknas, som i ett etmätningsprotokoll?

Mietin pitkään, miksi en päässyt kirjaan kiinni. Yksi keskeinen syy on ehkä takakansitekstissä, joka mielestäni "lupaa" liikaa. Sen mukaan Jean B. "gör efterforskningar om en kvinna som efterlystes i franska press under den tyska ockupationen". Kuitenkaan saksalaismiehityksestä ei kerrota juuri mitään, ja luvattu etsintäkuulutuskin esiintyy vasta kirjan loppupuolella. Iso osa kirjaa on kuvausta siitä, kuinka Jean B. tutustuu Ingridiin ja tämän puolisoon Rigaudiin 60-luvulla Ranskan Rivieralla, ja miten he viettävät muutamia päiviä yhdessä. En ymmärtänyt, mistä juontui Jean B.:n kiinnostus Ingridiin, ehkä siitä että hän on elokuvaaja ja Ingrid on jossain vaiheessa näytellyt. He eivät kuitenkaan olleet yhteydessä 60-luvun jälkeen, joten se ei ole erityisen hyvä selitys. En myöskään täysin tajunnut sitä, miksi Ingridin elämäntarinan seuraaminen pitää tehdä vaimolta salassa. 

En tiedä johtuiko kirjan vaikeus siitä, että luin sen ruotsiksi, olisinko ymmärtänyt enemmän suomennoksesta? Olisinko tajunnut helpommin, missä ajassa ja paikassa milloinkin ollaan ja miksi. Nyt jäi sellainen olo, että en saanut tarinasta irti läheskään niin paljoa kuin oletin. 

Matka jatkuu kohti huhtikuuta ja seuraavaa haastekirjaa, jonka pitäisi olla "en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller författarens namn". Suunta taas kohti kotikirjaston ruotsinkielisten kirjojen hyllyä, ja jos sieltä ei löydy sopivaa klassikkoa niin sitten tilaamaan muualta.