Jørn Lier Horst: Blindgång

Jørn Lier Horst: Blidgång
Norjankielinen alkuperäisteos Blindgang (2015)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2017
439 s.

Finlandssvenska läsutmaningen alkaa olla paria kirjaa vaille valmis. Lokakuun teemana oli dekkari, miehen kirjoittama jos on naislukija, ja päinvastoin. Kotikirjastosta löysin tähän Jørn Lier Horstin Blindgångin, kirjan jota ei vielä ole suomennettu. Ymmärsin, että tämä on Luolamiehestä ei seuraava vaan sitä seuraava osa. Itse asiassa olisin halunnut lukea tuon "väliosan" mutta sitä ei löytynyt Pirkanmaalta.

Koska olen tykännyt Horstin suomennetuista kirjoista, odotin tältä paljon. Ikäväkseni jouduin pettymään. Miksi, voi miksi Horst on langennut tuohon umpikliseiseen kuvioon, jossa yksinäinen rikostutkija löytää uusia todisteita jo ratkaistuna pidettyyn juttuun, ja taistelee tuulimyllyjä - eli pomoaan ja toista poliisipiiriä - vastaan saadakseen jutun uudelleen tutkintaan? Miksi Horst ei kehitellyt simppeliä mutta nerokasta juonikuviota, niin kuin Luolamiehessä? Nyt tapahtumat ovat paikoitellen pitkäpiimäisiä, kun Wisting yrittää saada muita ymmärtämään että uusi rikos liittyy vanhempaan tapaukseen. 

"I vanliga fall skickar vi bara en rapport, men det här var så pass speciellt att jag ville ringa", sa han.

Wisting tog ett fastare grepp om mobiltelefon.

"Låt höra", sa han. 

"Vi har provskjutit vapnet på vanliga sätt", fortsatte polistjänstemannen från Kripos. "Projektilen gav träff i spårregistret."

"Vad menar du?" frågade Wisting och rynkade ögonbrynen. 

Polisen i andra änden suckade, som om han var trött på att behöva förklara något som var så uppenbart.

"Alla skjutvapen har unika spår på insidan av magasinet och avsätter ett lika unikt märke på kulorna som avfyras", sa han tålamodigt. "Man kan likna det vid fingeravtryck."

"Jag känner till allt det där", avbröt Wisting. "Men vilket vapen pratar du om?"

Förklaringen gick upp för homon just som han hade ställt frågan. 

"En Nagant, 7,5 millimeter", svarade utredaren från Kripos. "Inlämnad anonymt. Har du skickat in fler vapen?"

"Nej då, jag hade bara tankarna på annat håll", ursäktade Wisting.

"I vilket fall som helst", fortsatte vapenexperten, "så provskjuter vi alla vapen vare si vi fått in dem på det ena eller det andra sättet. Det hör eill våra rutiner."

"Vad var det ni fick träff på?" frågade Wisting.

"Ett mordfall."

Wisting itse on pysynyt ennallaan, hän on yhtä leppoisa hahmo kuin ennen. Linen rooli on tässä pienempi ja tapahtumia seurataan aiempia osia vähemmän hänen näkökulmastaan. Toki hänellä on edelleen uskomaton "tuuri", jonka ansiosta tulee sotketuksi tapaukseen vaikka onkin jättänyt lehtityön. Kuten Luolamiehessä, kaksikko ei juurikaan juttele tapauksesta joten kumpikin tietää vain osan, kun taas lukija on hyvinkin kärryillä kokonaisuudesta. 

Sivuhenkilöistä kiinnostavammaksi nousee Frank Mandt, mies jonka nimi putkahtelee esiin siellä täällä mutta josta kukaan ei oikein saa otetta. Kenen puolella hän on ja mitä peliä pelaa? Muita henkilöhahmoja vilahtelee varsin paljon, välillä oli vähän vaikea muistaa että kukas tämä tai tuo olikaan. Lineä olisin kaivannut mukaan enemmän. 

Vaikka tämä kirja olikin huti, en hylkää Horstia. Luotan siihen, että seuraava lukemani sarja osa on taas sitä hyvää. persoonallista ja jännitteistä tekstiä. 

Marraskuun lukuhaastekirja on vielä valitsematta. Täytyy mennä kurkistamaan kansien väliin, sillä aiheena on "en bok där författaren har hatt på porträttfotot". Hauska! 

Bo Carpelan: Blad ur höstens arkiv

Bo Carpelan; Blad ur höstens arkiv
Scildts 2011
204 s.

Viime tippaan jäi, mutta sain kahlattua loppuun huhtikuun kirjan Svenska Ylen lukuhaasteeseen "Finlandssvenska läsutmaningen". Teemana oli "En inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn". Luin Bo Carpelanin teoksen Blad ur höstens arkiv. Mietin voiko sitä kuvata klassikoksi, kun se on vain kuusi vuotta vanha. Totesin, että jos kirja ei ole klassikko niin tekijä on! Kuten kansiliepeen teksti kertoo, Carpelan kirjoitti 65 vuoden ajan saaden useampia kirjallisuuspalkintoja ympäri Eurooppaa.

Bo Carpelan kuoli vuonna 2011, joten Blad ur höstens arkiv on julkaistu hänen kuolinvuotenaan. Aika kohtalonomaista, ajatellen että kirjassa päähenkilö, eläköitynyt virkamies Tomas Skarfelt pohtii elämäänsä ja olemistaan, palaa muistoissaan kauas taakse, miettii miten on päätynyt tähän hetkeen. Samalla hänellä on huolena 94-vuotias äiti, joka elää hoitokodissa ja on elämänsä loppusuoralla. Kesäpaikassa Uddassa Tomas tapaa 5-vuotiasta Slantenia, joka tuo pirteän tuulahduksen elinvoimaa ja määrätietoisuutta. Kolme syksyistä kuukautta Uddassa ovat kalenterissa lyhyt aika, muisteluissa pitkä. Minuuteista tulee päiviä, päivistä vuosia, viikoista vuosikymmeniä. Syyskuusta marraskuuhun Tomas elää vuoroin mennyttä, vuoroin nykyistä. Tulevaa ei paljon uskalla suunnitella, niin on elämää paljon takana. 

Tämä ei ole mikään helppo kirja lukea, eikä se johdu kielestä. Luvut ovat lyhyitä, yleensä 1-3 sivua. Niissä on kuitenkin suuria kysymyksiä ja ajatuksia elämästä, onnellisuudesta, yksinolon ja yksinäisyyden eroavaisuudesta, merestä, syksystä, vanhuudesta, valosta ja pimeydestä, hiljaisuudesta ja melusta... Carpelan ei päästä lukijaa helpolla vaan haastaa mukaan pohdiskeluihin. 

Höstbarnet ser hur vinden sliter i träden och tänker: Jag visste det. Och det klara vattnet har en lätt, besk smak. Så växer det, höstbarnet, med höstlig blick, och ser vattnets lätta hinna av is, och hör hur tranorna skriar sin längtan och flyger långt bort. Höstbarnet blir kvar, blad rivs från träden, regnet faller. Den milda skymningen klampar ivär på lerig vär, den leder rakt in i skogen där den försvinner.

Höstmänniskor rör sig som fladdrande ljus bland förtrogna gravstenar, över ännu glänsande gröngräs och ser redan i portgångar ljus som tänds i främmande fönster. De tvekar, går sedan in i sina liv med höstögon, de som följer molnen och de levandes sorg, den nästan osynliga, veka. Men när vinterns isiga vind tar vid, vet de: Det är mörkret som har smitt jluset, härdat det still en strålande seger. 

Hösten är min årstid. Den kom tidigt, dröjer länge, nästan ett helt liv, tills den någon morgon ger upp och ser rakt in i ljuset.

Vaikka kirja on hyvä, oli lukeminen hidasta. Aloitin heti kuun alussa ja loppuun pääsin pari päivää ennen kuun vaihdetta. Luin vain muutaman luvun päivässä, ehkä kymmenkunta sivua. Tuntui, että kirja vaati pitämään taukoja, vaati ajattelemaan mitä tuli luettua, vaati pysähtymään. Sivumäärältä pikamatka, sisällöltään ultrajuoksu.

Ehkäpä toukokuussa ei tule kiire? Teemana on "poesi tryckt efter år 2002", ja kirja on jo kotonani odottamassa. Huomasin, että tähän asti olen lukenut vain miesten kirjoittamia kirjoja, niin nyt on naisen - Tua Forsström - vuoro. 

Patrick Modiano: Bröllopsresa

Patrick Modiano: Bröllopsresa
Ranskankielinen alkuperäisteos Voyage de noces (1990)
Ruotsiksi kääntänyt Katja Waldén
Albert Bonniers Förlag 2014
128 s.

Maaliskuussa ajattelin selvitä helpolla Finlanssvenska läsutmaningenista vaan kuinkas kävikään... Aiheena on "en levande nobelpristagare", eli siihen kategoriaan ei löydy kotimaista ehdokasta. Piti turvautua ulkomaiseen tekijään ja keksin, että Modianolla on ohuita kirjoja jotka lukaisee nopeasti. Jostain syystä Bröllopsresa ei tahtonut edetä, vaan sivuja kääntyi kerrallaan vain muutamia kunnes kirja jäi taas sivuun muiden tieltä. 

Tarinan päähenkilö on Jean B., matkailija ja elokuvantekijä. Kirjan alussa hän on Milanossa, hotellissa jossa on tapahtunut tragedia. Nainen on riistänyt hengen itseltään vain pari päivää aiemmin. Lehden uutisesta Jean B.:n tajuaa tuntevansa naisen, Ingridin. Tai tunteneensa tämän, 60-luvulla, lyhyen aikaa. Uteliaisuus saa vallan, ja Jean B. lähtee selvittelemään asiaa salaa. Salaa siksi, että oikeasti hänen pitäisi olla matkalla Rio de Janeiroon. Rion sijaan hän lentää Milanoon ja palaa sieltä Pariisiin, naisen tarinan alkulähteille. 

Jag rev sönder fotografierna, det från Avenue des Champs-Elysées och det på producenten, i mycket små bitar som jag skakade om innan jag strödde ut dem i papperskorgen i sovrummet. Jag gjorde på samma sätt med urklippet som handlade om den här Alexandre d'Arc, vars falska namn och kopplarutgift för tio år sedan hade synts mig så romaneska, att jag tyckte att denne bifigur var värd att tas med i en biografi över Ingrid. Jag kände obestämda samvetskval: har en biograf rätt att undanröja vissa detaljer under förevändning att de var överflödiga? Eller har varje detalj sin betydelse och mäste föras in i filen utan att man framhäver någon på de andras bekostnad, så att inte en enda saknas, som i ett etmätningsprotokoll?

Mietin pitkään, miksi en päässyt kirjaan kiinni. Yksi keskeinen syy on ehkä takakansitekstissä, joka mielestäni "lupaa" liikaa. Sen mukaan Jean B. "gör efterforskningar om en kvinna som efterlystes i franska press under den tyska ockupationen". Kuitenkaan saksalaismiehityksestä ei kerrota juuri mitään, ja luvattu etsintäkuulutuskin esiintyy vasta kirjan loppupuolella. Iso osa kirjaa on kuvausta siitä, kuinka Jean B. tutustuu Ingridiin ja tämän puolisoon Rigaudiin 60-luvulla Ranskan Rivieralla, ja miten he viettävät muutamia päiviä yhdessä. En ymmärtänyt, mistä juontui Jean B.:n kiinnostus Ingridiin, ehkä siitä että hän on elokuvaaja ja Ingrid on jossain vaiheessa näytellyt. He eivät kuitenkaan olleet yhteydessä 60-luvun jälkeen, joten se ei ole erityisen hyvä selitys. En myöskään täysin tajunnut sitä, miksi Ingridin elämäntarinan seuraaminen pitää tehdä vaimolta salassa. 

En tiedä johtuiko kirjan vaikeus siitä, että luin sen ruotsiksi, olisinko ymmärtänyt enemmän suomennoksesta? Olisinko tajunnut helpommin, missä ajassa ja paikassa milloinkin ollaan ja miksi. Nyt jäi sellainen olo, että en saanut tarinasta irti läheskään niin paljoa kuin oletin. 

Matka jatkuu kohti huhtikuuta ja seuraavaa haastekirjaa, jonka pitäisi olla "en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller författarens namn". Suunta taas kohti kotikirjaston ruotsinkielisten kirjojen hyllyä, ja jos sieltä ei löydy sopivaa klassikkoa niin sitten tilaamaan muualta.

Philip Teir: Akta dig för att färdas alltför fort

Philip Teir: Akta dig för att färdas alltför fort
Söderströms 2011
209 s.

Finlandssvenska läsutmaningen on edennyt toiseen kirjaan. Helmikuun teemana on "något som gör dig upphetsad" eli jotain joka tekee kiihtyneeksi, innostuneeksi. Yksi upphetsad-sanan käännöksistä on myös tohkeissaan, ja se ehkä osuu parhaiten kohdalleen. Miettikää nyt, jos kirja alkaa sanoilla "ett par månader innan jag oskyldig greps för inbrott i Jörn Donners arbetsrum" niin voiko olla muuta kuin tohkeissaan? Kuka tämä heppu on ja miksi hänet on pidätetty Jörn Donnerin työhuoneeseen murtautumisesta? Mitä täällä tapahtuu?! 

Niin, mitä täällä tapahtuu? Se nousee mieleen usein Teirin novellikokoelmaa lukiessa. Tapahtumat ovat hämmentäviä, omituisiakin, mutta periaatteessa täysin mahdollisia. Ihmiset ovat monesti kummallisia, mutta hekin periaattessa mahdollisia. Monesti arkiset asiat kasvavat uskomattomiin mittasuhteisiin tai aiheuttavat hämmästyttäviä tapahtumaketjuja. Novelleissa tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kohti loppuhuipennusta, mutta ainakaan minä en osannut aavistaa mikä se huipennus on. Monesti tuli sellainen olo, että tietysti, näinhän sen piti mennä, täysin loogista. 

Kummallisista käänteistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden vuoksi - kokoelma on varsin riemukasta luettavaa. Kyllä olin monesti tohkeissani ja melkein kiljuin ääneen, kun tajusin mistä alkaneessa tarinassa on kyse. Esimerkiksi novelli "Vi hade ju kommit överens om att aldrig flytta till Esbo" päähenkilö Juha on kerrostalokyttääjä, ja mitä mainioin sellainen. Ei uskoisi, kuinka vetoavaa tekstiä voi tulla ihmisestä, joka vahtaa ikkunassa saadakseen kiinni tomppelin, joka on parkkeeratessaan naarmuttanut hänen autoaan:

Hela vintern hade han vetat att någon i huset inte kan köra bil. Eller rättare sagt: någon i huset kan inte parkera. Tre gånger har Juhas bil fått små repor längs den högra framdörren. Den senaste skråman är så allvarlig att Juha kommer att bli tvungen att ta bilen till verkstaden. Det är inte svårt för honom att gissa vem av grannarna som är den skyldige, men han tänker inte konfrontera denna Någon innan han är helt säker.

Först gör han sak han alltid velat göra. Han skriver en lapp och hänger den i trapphuset. Det är inte en åtgärd som han skulle ta till om stämningen i huset varit annorlunda, men på sistone har han hamnat i ett slags ställningskrig med husbolagets styrelse och därför känns en lapp som en logisk manöver.

Tai entäpä netin kiertokirjeet; kaikki ovat kuulleet nigerialaiskirjeistä mutta mitäs kun yksi tekijöistä on suomalainen mies? Monesti olisin halunnut kiljahtaa riemusta, mutta eivät novellit pelkkää hassuttelua ole. Ei, mukana on myös surullisia ja väkivaltaisiakin tapahtumia. Monipuolisuus tekee kokoelmasta tasapainoisen. Siinä käydään ihmisen elämänkaarta läpi, koska novelleissa seurataan maailmaa eri ikäisten silmin, pikkulapsista aikuisiin. 

Kokoelma on myös suomennettu, se on ilmestynyt vuonna 2012 nimellä Donner-ryhmä ja muita novelleja.

Jörn Donner: Son och far. Historien om en brott

Jörn Donner: Son och far. Historien om en brott
Schildts & Söderströms 2014
287 s.

En enää muista, missä ensi kertaa törmäsin lukuhaasteeseen suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta. Kiinnostuin heti, ja kiirehdin Ylen ruotsinkieliselle sivulle lukemaan asiasta tarkemmin. Innostuin monestakin syystä. Ensinnäkin haaste on mahdollinen toteuttaa, koska siihen "täytyy" lukea vain yksi kirja kuukaudessa. Toiseksi haastekohdat ovat erilaisia ja kekseliäitä. Kolmanneksi, olen lukenut paljon ruotsiksi mutta usein kyseessä on ollut pohjoismainen dekkari ruotsiksi käännettynä. Sanasto eri kirjojen välillä on kovasti samanlaista. On siis mielenkiintoista testata, miten sujuu erilaisten romaanien lukeminen.

Tammikuun haastekohta on "en gul bok". Kotikirjaston hyllyssä ei ollut hirveästi valinnanvaraa; ruotsinkielisiä kirjoja on paljon mutta valtaosa käännöksiä, etenkin amerikkalaisista kirjoista. Kiinnostavia kirjoja olisi ollut monia, mutta ne eivät olleet keltaisia. Kriteerit täyttäväksi valikoitui Jörn Donnerin Son och far. Historien om en brott, joka on käännetty suomeksi nimellä Poika ja isä. Erään rikoksen tarina. Muistelin että olisin lukenut kirjan suomeksi mutta en varmaankaan ole koska tarina ei ollut lainkaan tuttu. Ehkä tämänkin kohdalla on käynyt niin, että olen pyöritellyt kirjaa käsissä mutta kun en ole heti lainannut niin se on jäänyt.

Kirja on nimensä mukaan tarina rikoksesta, joskin rikosta saadaan odotella hyvä tovi. Alussa on rikkonainen perhe; isä on lähtenyt eivätkä lapset tiedä minne ja miksi. Yhteydet ovat olleet täysin poikki jo pitkään. Toimittajan uralle lähtenyt Erik huomaa seuraavansa osittain isänsä jalanjälkiä, ja kiinnostuu tästä. Kuka isä oli, miksi hän lähti, minne hän meni, kuka ja missä hän on nyt? Matkalla kohti totuutta hän kohtaa paitsi isänsä myös isoisänsä sekä isän tuttavia. Kuva ei kuitenkaan tahdo seljetä.

Toisaalla seurataan isän, Davidin tarinaa. Hän on ollut maailmankansalainen, kunnes tragedia on sitonut hänet kotiin. Elämä on muuttunut täysin, ja hän on valmis aloittamaan jälleen alusta. Menneisyys ei kuitenkaan niin vaan luovuta, vaan astuu sisään uuden elämän yritykseen.

I princip och praktik saknade  inte Erik sin far, hade aldrig gjort det under dessa tio år. Men när han, först som frilans, småningom som heltidsanställt journalist fick en bild av hur många människor som årligen bara försvann (en del av dem i form av ouppklarade mordgåtor) tyckte han denna dag och följande dags morgon på Alexandersgatan i Borgå att han skulle försöka göra allvar av försöket att finna sin far.

Trots allt fråga mamman?

Han hade försökt några gånger tidigare, medan hon van kvar i Borgå, innan hon fann den resliga, underbara kollega som lockade henne att flytta till Sverige, vilket Erik i ett anfall av svartsyn hade ansett vara på gränsen till landsförräderi, kanske närmast därför att familjen Karlssons familjeliv bröts sönder och det fanns ingen som kockade för Erik i och med att systern Rosa också hade försvunnit till bättre jaktmarket, till Stockholm, bättre betalt och ett i huvudsak svenstalade samhälle.

Niin. Erikin äiti ja sisar ovat muuttaneet Ruotsiin, siksikö Erik kaipaa yhteyttä isään? Hän kaipaa ja haluaa sitä, vaikka isä antaa ymmärtää että Erikin olisi parempi pysyä poissa. On asioita, joita isä ei voi kertoa ja joita poika ei voi ymmärtää.

Kirja oli hieman hämmentävä lukukokemus. Erikin osuus jää lopulta varsin pieneksi. Hän saa vain muutaman oman luvun, ajoittain hän on taustalla, mutta pääosin keskitytään Davidiin, hänen elämäänsä nyt. Rikos on tapahtunut ja taustalla vilahtaa poliisi, mutta enemmän nähdään Davidin yritystä sopeutua uuteen tilanteeseen. Mitä kertoa tutuille ja kollegoille, miten asettua ulkomaan vuosien jälkeen ensin Keravalle ja sitten Helsinkiin, miten sumplia naisasiat, miten olla yhteydessä ja tai yhteydettömyydessä toisaalta omaan isään ja toisaalta poikaan... Välillä mietin, että missäs se poika on, olisin halunnut lisää hänen mietteitään.

Toisaalta kirjan nimi viitannee myös Davidiin poikana ja Simoniin isänä. Ei heidänkään suhteensa ongelmaton ole, vaikka keskinäistä yhteydenpitoa on jonkin verran. Olisi ollut kiinnostavaa lukea asioista myös Simonin näkökulmasta, sitä mitä hän miettii Davidista tämän lähdettyä perheensä luota, kuinka paljon he ovat pitäneet yhteyttä Davidin ollessa ulkomailla jne.

Poika ja isä on kuvaus perheen rikkoutumisesta, katkeruudesta, irtaantumisesta, liiankin tiiviistä läheisyydestä, kaipauksesta... Se näyttää, mitä ja miten kauaskantoisia seurauksia on isän päätöksestä. Samalla se muistuttaa, että aikuinenkin on jonkun lapsi ja kaipaa huomiota, läheisyyttä. Kylmäkiskoisen äidin ja poissaolevan isän kolmekymppinen poika Erik on maailmassa tuuliajolla, yrittäen löytää tukevaa rantaa jonne astua.