Jørn Lier Horst: Kuiva maa

 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa

Norjankielinen alkuteos Tørt land (2024)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2026

334 s. 

Wisting-sarja on edennyt jo osaan numero 18, aikamoista! Suomennostahti on ollut kiivas ja hyvä niin. Sarja on kerrassaan mainio, tuttu mutta silti sellainen että osat eroavat toisistaan. Tällä kertaa Line-tytär ei ole mukana tutkinnassa, sillä hän on Amerikassa. 

Helteinen kesä on laskenut Farrisjärven pintaa useita metrejä. Pohjalta löytyy ensin nuoren miehen ruumis, sen jälkeen kadonneen nuoren tytön koru. William Wisting selvittää molempia tapauksia. Alussa ei ole lainkaan varmaa, että kyse on rikoksista, mutta Wistingin vaisto sanoo ettei ratkaisu tule olemaan yksinkertainen. 

Tarinan toinen näkökulma on Evert Hartingin, eläkeläisen joka liikkuu järven seudulla metallinpaljastimen kanssa. Hän tulee tahtomattaan paljastaneeksi salaisuuksia, joiden hän olisi toivonut pysyvän pinnan alla. Mutta sää on armoton, ja yhtä armottomasti totuuden on vihdoin tultava esiin. 

Aurinko heijastui kutistuneesta vedenpinnasta. 

"Kaksisataatuhatta lähiseudun asukasta saa juomavetensä täältä", Wisting jatkoi. "Kaksikymmentä miljoonaa litraa vuorokaudessa. Väheneminen näkyy joka päivä."

Sandell astui askeleen rakoilevalle mutapohjalle. Wisting varjosti kädellä silmiään.

"Sen paikan josta mies kaivoi kirjainkorun esiin pitäisi näkyä tähän", hän sanoi. "Se on noin kahdenkymmenen metrin päässä."

"Tuolla", Sandell sanoi ja osoitti. 

He seurasivat miehen jalanjälkiä täytetylle kuopalle. 

Ingrid Sandell kyykistyi, otti kourallisen hienojakoista maata ja antoi sen valua sormiensa välistä. 

"Mies melkein vannoi, ettei tässä ole mitään muuta metallista", Wisting sanoi.

"Kuinka syvällä koru oli?" Sandell kysyi ja otti toisen kourallisen maata.

"Noin kolmenkymmenen sentin syvyydessä", Wisting vastasi. 

Sandell nousi ja kulki vähän kauemmaksi kohti vesirajaa, missä maa oli kosteampaa. Kengät vajosivat mutaan.

"Voin tilata koirat tänne huomiseksi", Wisting sanoi. 

Tuttuun tapaan tunnelma on melankolinen kautta koko kirjan, ja surullisia kohtaloita on myös muilla kuin kuolleilla. Kesän kuumuus välittyy sivuilta, ja ehkä se vaikuttaa tutkintatiimiinkin koska tapahtumat etenevät kiireettä. Toisaalta, ei sarjaan sopisikaan puhelinlinjojen kiivas pirinä ja renkaat vinkuen tehtävät takaa-ajot. Asiat selkiytyvät vähitellen, kuitenkin niin että kuva kirkastuu tarpeeksi nopeasti jotta lukijan kiinnostus pysyy yllä. Ainakin minun oli luettava aina vielä vähän eteenpäin. 

Nyt suomennettu tarina on julkaistu Norjassa kaksi vuotta sitten, saa nähdä montako osaa vielä tulee ja myös tuleeko suomennoksiin jossain kohtaa tauko kun pitää odottaa että Horst saa seuraavan kirjan valmiiksi. Kiinnostavaa nähdä, onko Line seuraavassa osassa isommassa roolissa, ja onko myös Maren Dokken enemmän esillä kuin nyt. 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

Norjankielinen alkuteos Skriket (2024)

Suomentanut Anna-Maija Ihander

Otava 2026

333 s.

Heti alkuun nillitän: muutama radikaali kirjoitus- tai ajatusvirhe on muutama liikaa. Esimerkiksi Oslon lentokenttä ei ole nimeltään Gardemoen vaan Gardermoen, entisen presidentin etunimi ei ole Barak vaan Barack, eikä televisioon liity kauko-ohjain vaan kaukosäädin. Lentokenttä vielä menee mutta nuo muut eivät ole hyväksyttäviä virheitä. Ja kun kaksi ensiksi mainittua on ensimmäisellä sivulla, sitä jo alkaa pelätä mitä on tulossa. Onneksi sen jälkeen virheet jäävät vähiin.

Markus Heger -sarjan ensimmäinen osa on kahden dekkaristin yhteistyö. Tällä kertaa Jørn Lier Horstin rinnalla on Jan-Erik Fjell, jonka Anton Brekke -sarjaa on myös käännetty suomeksi. Uutta ja erilaista on se, että päähenkilö on podcastin tekijä. Markuksella on historiaa poliisikoulusta, mutta hän ei koskaan valmistunut sieltä eikä ole työskennellyt poliisina. 

Rikospodcastissaan Markus ottaa käsittelyyn vuosia aiemmin kadonneen 7-vuotiaan tytön tapauksen. Ensimmäisen jakson jälkeen ei ole tullut toista, sillä uudeksi todistajaksi ilmoittautunut henkilö ei halunnutkaan kertoa tietojaan. Kun tapauksesta kiinnostunut toimittaja katoaa, Markus ei voi antaa asian olla. Joku tietää mitä Leahille tapahtui, ja hän aikoo saada sen selville. Samalla hän tietysti joutuu kohtaamaan oman kipeän menneisyytensä. 

Hän joi äänettömästi kostuttaakseen suutaan ja antoi kuulijoille hetken omaksua sen, mitä oli juuri kertonut.

"Toista henkilöä, joka voi antaa uutta tietoa Leah'sta, ehdin puhuttaa vain hetken eilisiltana ennen kuin puhelu katkesi, mutta aion jatkaa siitä nyt. Nimittäin juuri tämä henkilö asuu talossa, jonka hetki sitten mainitsin. Ruskeassa, hieman yksinäisessä talossa, joka sijaitsee täällä tien laidassa. Näin jo, että siellä ollaan kotona. Tämä on toinen osa sarjasta Huuto, jota kukaan ei kuullut, ja minun nimeni on Markus Heger."

Hän pysäytti äänityksen ja veti takin päälleen. Hän kaivoi langattoman mikrofonin laukusta ja kiinnitti sen neuleen kaulukseen. Sitten hän astui ulos sateeseen. Vilkaisi nopeasti oikealle ja vasemmalle ja ylitti tien. Sade oli jo rankempaa. Hän suuntasi Peder Eikelandin pihalle. Tuulenpuuska rapisutti pressua, joka oli pingotettu halkopinon päälle talon seinustalla. Hän jatkoi nauhoittamista. 

Ihan kelpo mutta ei mitenkään järisyttävän hyvä dekkari. Tuntuu että viime vuosina on tullut aika paljon näitä, missä selvitetään vuosia vanhaa juttua joka lisäksi usein on lapsen tai nuoren (yleensä tytön tai naisen) katoaminen. Podcast on kiva lisä, varsinkin kun Markus nauhoittaa paljon liikkuessaan paikasta toiseen, ei pelkästään ollessaan kotona tai jonkun haastateltavansa luona. Epäuskottavaa toki on se, miten paljon hän saa selville muutamassa päivässä sellaista, mitä poliisi ei ole onnistunut kaivamaan esiin viidessätoista vuodessa. En voi olla miettimättä, miksi kaikki uudet todistajat ottavat yhteyttä Markukseen eikä kenellekään tule mieleen puhua poliisille. Jää Markuksen vastuulle jakaa tietoja eteenpäin. 

Todennäköisesti jatkan sarjan seuraaviin osiin. Kiinnostavaa nähdä, onko seuraavaksi luvassa vanha vai uusi juttu. Markus kuitenkin tekee jaksoja myös tuoreista rikoksista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on kiusaamista". 

Tämä postaus jatkaa Dekkariviikkoa. 

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Norjankielinen alkuteos Illvilje (2019)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2023

364 s. 

William Wisting kollegoineen joutuu erityisen kovaan paikkaan. Huolellisesti suunniteltu poliisioperaatio epäonnistuu, ja vangittuna ollut murhaaja pakenee. Miten se oli mahdollista? Poliisi tiesi murhaajalla olleen aikoinaan rikoskumppanin, mystisen Toisen jota ei koskaan löydetty. Onko hän auttanut paossa? Jos kyllä niin miten? Vai onko apurina ollut joku muu, kenties useampikin henkilö?

Aika käy vähiin jälkien kylmetessä koko ajan. Murhaaja on ovela, ja hän on ehtinyt suunnitella pakoaan pitkään. Poliisille tilanne tuli yllätyksenä ja järkytyksenä, mutta uusi toimintasuunnitelma muotoutuu nopeasti. Kun jälleen yksi nuori nainen katoaa, poliiseille tulee todella kiire. Tilannetta ei helpota se, että sekä median että sisäisen tutkinnan syyttävä sormi osoittaa operaation turvatoimista vastanneeseen Wistingiin.

Tarinaa seurataan tutusti sekä Wistingin että hänen tyttärensä Linen kokemana. Tällä kertaa Line ei ole sanomalehden toimittajan roolissa, vaan poliisia avustavana kuvaajana. Hänen tarkoituksensa on tehdä dokumenttielokuva, johon käyttäisi kuvaamaansa materiaalia. Wisting ei ollenkaan pidä siitä, että tytär joutuu näin lähelle julmaa murhaajaa, mutta ei voi asialle mitään. Lupa on annettu muualta. Tahoillaan he jälleen keräävät tiedonmuruja, löytääkseen ajoissa niin karkurin kuin kadonneen naisen. 

Poliisihelikopteri katosi pohjoisen suuntaan. Kello läheni yhtä. Toimittajia tuli vielä pari lisää. Line mietti kuka pitäisi tiedotustilaisuuden, luultavasti Stiller. Hän oli tehnyt aloitteen tästä toimenpiteestä. 

Toimittajien eteen tuli isä.

Hän käveli raskain askelin. Joku oli lainannut hänelle puhtaan takin ja paidan vereen sotkeutuneiden tilalle. Vaatteet olivat numeroa liian pienet. Isä ei näyttänyt olevan hyvillään hänelle langenneesta tehtävästä, mutta Line tiesi, että hänen mielestään toimittajille puhuminen oli samaa kuin yleisölle tiedottaminen. Ja yleisöllä oli oikeus tietää. Ainakin tällaisista asioista.

Line siirtyi kauemmaksi ja kuvasi toimittajia eikä isää. Toiset kuvasivat ja tallenteet saisi myöhemmin. Line halusi ikuistaa toimittajien ilmeet, kun isä alkaisi puhua Tom Kerristä.

Isä seisoi yksin. Ei niin kuin amerikkalaisissa tiedotustilaisuuksissa, joissa kaikki viranomaiset ryhmittyivät puhujan taakse varmistaakseen oman näkyvyytensä, todistaakseen että olivat olleet osana tärkeää uutista tai järkyttävää tapahtumaa.

Oi että kuinka tykkäsin taas! Tässä toimii jälleen kerran ihan kaikki. Poliisien keskinäinen kommunikaatio toimii, kukaan ei huseeraa päämäärättömästi yksin vaan toiminta on rauhallista, määrätietoista ja ennen kaikkea järkevää. Fokus säilyy myös paineen alaisena. Line tekee omia tutkimuksiaan, ja kertoo isälleen huomioistaan. Hän pystyy pitämään toimittajuutensa taustalla eikä hae isoja otsikoita. 

Tunnelma on alusta asti tiivis. Murhaaja tavataan jo ensimmäisellä sivulla, mikä sähköistää tilanteen. Pahaenteinen vire on mukana alusta asti eikä hellitä ennen viimeistä sivua.

Lisää tätä!

Kirjastossa pähkäilimme jälleen kerran numeroinnin kanssa. Kirjan takaliepeessä luetellaan 9 aiemmin suomennettua teosta, kun taas kirjaston tietokanta sanoo kyseessä olevan sarjan 14. osa. Kävimme lopulta Horstin omalla nettisivulla tarkistamassa, mitä hän itse sanoo. Myös hän on nimennyt tämän numeroksi 14, joten siihen luotamme. Mutta jatkossa olisi kiva jos sarjoja alettaisiin suomentaa ensimmäisestä osasta ja jatkettaisiin järjestyksessä. Eikä sikinsokin kuten Horstin tapauksessa, tai niin kuin Sofie Sarenbrantin kohdalla että suomennokset aloitettiin osasta 3 ja muutaman suomennoksen jälkeen käännettiin myös ne kaksi ensimmäistä osaa. 

Pahan otteessa on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kaksi sivullista.

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

 

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

Norjankielinen alkuteos När det mørkner (2016)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2022

175 s.

Fanitan Wisting-sarjaa, eikä Pimeä laskeutuu vähennä fanitustani. Vaikka tämä on pituudeltaan enemmänkin pienoisromaani, tuo tarina lisää ulottuvuuksia Wistingin hahmoon. 

Tarinassa eletään William Wistingin uran alkuaikoja vuonna 1983, jolloin hän tekee paljon lisävuoroja pystyäkseen elättämään perheensä. Kaksoset ovat muutaman kuukauden ikäisiä, mikä aiheuttaa rahantarvetta mutta samalla tuo huonon omantunnon, kun Wisting on niin paljon töissä. Peruspoliisin työ vaihtuu yllättäen ensiaskeliin rikostutkijana, kun Wisting pankkirosvoja jahdatessaan päätyy vanhalle ladolle tutkimaan vanhaa autoa. Autosta löytyy luodinreikiä mutta ei ruumista. Miksi auto on ladossa ja kauanko se on ollut siellä? Keitä henkilöitä autoon liittyy, ja kuka muistaa vuosikymmeniä vanhoja asioita - ja kuka on valmis kertomaan tietonsa? 

"Me leikimme täällä lapsena", Heian muisteli. "Silloin tavaraa ei ollut näin paljon. Heiniä vain, enimmäkseen." Hän osoitti kattoparruja. "Kiipesimme noiden päälle ja ottelimme vastakkain niin kauan että toinen putosi heinäkasaan", hän jatkoi ja työntyi kahden perunalaatikon välistä. "Näistä laatikoista rakensimme käytäviä tai pinosimme niitä päällekkäin kerrostaloiksi."

"Milloin se oli?" Wisting kysyi. 

Knut Heian pyyhkäisi tukkaansa. 

"Joskus 30-luvun alkupuolella", hän vastasi. 

"Oliko auto täällä jo silloin?" Rupert Hansson kysyi ja käänsi taskulampun valokiilan peremmälle. 

Heian nyökkäsi. 

"Se on ollut täällä niin kauan kuin muistan. Leikimme usein pressun alla, istuimme ratin takana. En yltänyt polkimille vaikka istuin aivan penkin reunalla", Heian nauroi. "Olin varmaan viiden tai kuuden, joten kyllä se 30-lukua oli. Joka tapauksessa ennen sotaa."

"Ja auto on ollut täällä koko ajan senkin jälkeen?" Rupert Hansson varmisti. 

"Ainakin minun tietääkseni", Heian vastasi. "Setäni omisti tämän paikan ja teki lähinnä metsätöitä. Tila siirtyi minun isälleni vuonna 1954. Sen jälkeen latoa ei ole käytetty. Meillä on lähempänä taloa tarpeeksi latoja, tätä ei tarvittu."

Pystyyn nostettu aaltopeltilevy sulki tien. Heian nosti sen sivuun. Lattialla peltilevyn takana oli ohut patja, likainen ja tahrainen, ja sen jalkopäässä haalistunut, kokoon taitettu villahuopa. 

Kirjassa ei ole dekkariksi paljoa sivuja, mutta sen kertoma vanha rikostapaus on kiehtova. Samalla on kiinnostavaa seurata Wistingin ensimmäistä rikosjuttua sen tutkijana. Ainakin minulle tulee olo, että hän on ollut alusta asti samanlainen tutkija; kiinnostunut pienistäkin yksityiskohdista, kärsivällinen, huolellinen, ihmisiä kunnioittava. 

Horstilla ei ole onneksi koskaan ollut tarvetta revitellä Wistingin kanssa, vaan tyyli on pysynyt. Kun homman osaa, ei tarvita raakaa väkivaltaa, ei verellä seiniin kirjoitettuja viestejä eikä päähenkilön päihdeongelmaa pitämään lukijaa koukussa. Horst jos kuka osaa kuvata arjen iloja ja huolia koskettavasti, maanläheisesti. Olen tainnut ennenkin sanoa, että Wisting on kuin kuka tahansa, hän voisi olla naapurini tai vaikka isäni - ehkä juuri se tekee hänestä niin lämpimiä tunteita herättävän. 

Pimeä laskeutuu on luettu myös blogeissa Mummo matkalla, Kirjoja hyllystäni ja Kirjasähkökäyrä.

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Rökridå

 

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Rökridå

Norjankielinen alkuteos Røykteppe (2020)

Ruotsiksi kääntänyt Marianne Mattsson

Wahlström & Widstrand 2020

328 s.

Kovan luokan dekkarimenestyjät Jørn Lier Horst ja Thomas Enger yhdistivät taannoin voimansa, ja alkoivat kirjoittaa Blix & Ramm -sarjaa. Avausosa Nullpunkt, jonka luin ruotsinnoksena Nollpunkt, esitteli poliisi Alexander Blixin ja "bloggaaja" Emma Rammin. Heittomerkit siksi, että mielestäni bloggaaja on täysin väärä termi henkilölle, joka on toimittajana verkkolehdessä nimeltä news.no. Jos omaa blogiani mietin, niin minulla ei ole pomoa, enkä esimerkiksi mene vankilaan haastattelemaan murhaajaa juttuani varten...

Sarjan toinen osa toimii mainiosti myös itsenäisesti luettuna; edelliseen kirjaan viitataan muutamalla lauseella, mutta ei kerrota juonesta juurikaan. Esimerkiksi syyllisen nimeä ei mainita. Ja vaikka Rammilla on tässä poikaystävä, niin minä ainakaan en edes muista, oliko Kasper mukana jo aiemmin. 

On uudenvuodenaatto, ja ihmisjoukko on kerääntynyt puoliltaöin Rådhuskajenille. Myös Emma Ramm on siellä. Mutta samalla kun sekunnit kuluvat kohti keskiyötä ja ilotulitus alkaa, räjähtää pommi. Kuolonuhreja tulee, ja loukkaantuneita on paljon. Alexander Blix ja parinsa Sofia Kovic ovat paikalla nopeasti. Kun Blix pelastaa vedestä loukkaantuneen naisen, jonka todetaan olevan 10 vuotta sitten kidnapatun tytön äiti, tutkinta saa lisäjuonteen. Suuri osa poliisivoimista keskittyy tutkimaan pommia terroritekona, mutta Blix ja Kovic palaavat tutkimaan kadonneen Patrician tapausta. Tehtiinkö aikoinaan kaikki mahdollinen, ja onko mahdollista että tyttö on yhä elossa? 

Myös Emma kiinnostuu tapauksesta, olihan hän paikalla räjähdyksen sattuessa, ja tytön ja äidin tarina tuntuu hänestä hyvältä juttuaiheelta. Koska hän ja Alexander ovat tuttuja jo ennestään, heillä ei ole tyypillinen toimittajan ja poliisin välinen suhde. Molemmat kertovat toisille jotain löydöksiään, eivätkä he painosta toisiaan. Lukiessa on välillä hauska tunne, kun he saavat vuorotellen selville samoja asioita, käyvät samoissa paikoissa ja tapaavat samoja ihmisiä, toisinaan toinen ehtii ensin, seuraavalla kerralla toinen. 

Klockan hade blivit 23.55 när en person i militärgrön jacka med huvan långt nerdragen över huvudet kom gående mot kajkanten. Blix pekade på henne utan att säga något. Kovic stoppade snappuppspelningen och lät filmen rulla normalt.

"Visst är det där en kvinna?" frågade Blix.

"Tror det", sa hon.

Personen verkade sakta in. Sedan stannade hon kanske en meter från en av soptunnorna längs kajen, men inte den som hade detonerat.

"Vad sysslar hon med?" frågade Kovic.

Blix var inte säker. Kvinnan hade gått ett varv runt soptunnan innan hon gick fram till den, men utan att kasta något. I stället gick hon bara vidare. 

"Konstigt", kommenterade Blix tyst. Sedan tappade de bort kvinnan i folkhavet. 

"Ta fram nästa film", sa Blix och noterade klockslaget. "Jag vill titta på det ur en annan vinkel."

På nästa film var kameran riktad mer direkt mot soptunnan som sprängdes. Kovic spolade fram till 23.58. Återingen kunde de se hur kvinnan gick ett varv runt soptunnan, kanske en meter ifrån, som om hon inspekterade den från utsidan. 

Tämä oli todella koukuttavaa luettavaa, istuin sohvalla kuin siihen juurtuneena enkä olisi malttanut jättää kesken hetkeksikään. Pidän siitä, että vaikka päähenkilöillä on historiansa ja traumansa niin ne tulevat esiin lyhyesti osana tarinaa, eivätkä hallitse liikaa. Pidän siitä, kuinka normaaleja Alexander ja Emma ovat, heillä ei ole päihdeongelmia, ei peli- tai muutakaan riippuvuutta, ja elämänhallinta on hyvä. He ovat miellyttäviä, eivät ärsyttäviä. Toki Emma sortuu välillä siihen, että lähtee tutkimaan jotain päähänpistoaan kertomatta kenellekään minne on menossa, mutta pääosin hän pitää Alexanderin kartalla liikkeistään. 

Toivon totisesti, että Horst ja Enger pitävät näppäimistöt sauhuamassa ja kirjoittavat sarjaan monta osaa lisää, samoin toivon yhtä hartaasti että tämäkin sarja käännettäisiin suomeksi. Jos saa sanoa suoraan, niin aika paljon ilmestyy käännöksinä melko yhdentekeviä (usein psykologisia) jännäreitä, joissa ei jännitystä löydy vaikka kuinka etsisi. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 14, "kirja on osa kirjasarjaa". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan" ja 25, "kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa".

Jørn Lier Horst: Det innersta rummet

Jørn Lier Horst: Det innersta rummet

Norjankielinen alkuteos Det innerste rommet (2018)

Ruotsiksi kääntänyt Marianne Mattsson

Wahlström & Widstrand 2019

368 s.

No niin, taas mennään! Jørn Lier Horstin ehkä tuorein ruotsinnos, ja tasaisen tappavan laadukasta yhä. Kannatti lukea tämä Koodin jälkeen, sillä tässä on siitä tuttu Adrian Stiller, ja Linen tytärkin on  jo taaperoiässä. 

Entinen ulkoministeri Bernhard Clausen on kuollut. Kuolemaan ei liity rikosta, mutta asunnosta löytyvät rahalaatikot herättävät kysymyksiä. Valtakunnansyyttäjä haluaa selvyyden siitä, mistä rahat ovat ministerille tulleet. Onko takana poliittinen vaikuttaminen, rikos, vai mikä? Tutkimuksen saa vastuulleen William Wisting. Hän saa itse valita ehdottoman salaisen tutkimusryhmänsä, pienen mutta parhaan mahdollisen. Rikospaikkatutkija Espen Mortensen on ykkösvalinta, lisäksi tytär Line kutsutaan mukaan. Toimittajana Linellä on mahdollisuus kysyä sellaisia kysymyksiä, jotka poliisin esittäminä herättäisivät epäluuloja. Ryhmään tulee matkalla pari tutkijaa lisää, kun käy ilmi että tutkimuksissa on peräännyttävä useita vuosia ajassa taaksepäin. Haasteena on pitää tutkimustyö salassa paitsi kollegoilta ja medialta myös selvityksen kohteena olevilta. 

"Branden handlade om att städa upp efter Bernhard Clausen", fortsatte han med en blick på Mortensen. "Allt var förberett för att utplåna det som fanns i stugan. Det behövdes bara en tändsticka."

"Det lyfter i så fall saken till en helt ny nivå", menade Mortensen. 

Wisting nickade. 

"Ta fram telefonen", bad han.

Mortensen gjorde som han sa. 

"Har du stoppur på den?" frågade Wisting.

"Ja, hur så?"

"Jag vill ta reda på hur lång tid det tar att köra härifrån till närmaste vägtullstationen."

Mortensen log och öppnade tidtagarfunktionen. Wisting satte bilen i rörelse. Det vore inte första gången en gärningsman avslöjades av de automatiska betalstationerna.

De körde de första tio minuterna in till Stavern under tystnaden ovh följde länsvägen vidare mot Larvik.

"Vem står i så fall bakom?" frågade Mortensen. "Riksåklagaren hade rådgjort med säkerhetstjänsten och de andra hemliga myndigheterna. De skulle väl ha informerat honom om det var de som låg bakom det här? Då skulle vi väl bara ha fått besked om att dra oss ur och låta saken bero?"

"Förmodligen", sa Wisting. "Om det var någon av dem som låg bakom."

"Har vi andra hemliga tjänster?" frågade Mortensen. "Utanför riksåklagarens kontroll?"

"Inte i Norge", svarade Wisting.

"Å fan", svor Mortensen tyst.

Kuten ennenkin, pidin tästäkin Wisting-kirjasta. Mietin, missä niiden salaisuus piilee, miksi sarjassa ei ole yhtään heikkoa osaa? Syynä on ehkä se, että tapahtumat etenevät aina tasaisen varmasti. Lukijana kokee usein turhautumista, jos kirjan alussa on rikos, sitten mitään ei tapahdu kolmeensataan sivuun ja sitten kaikki rysähtää kerralla yhteen viimeisellä enintään 50 sivulla. Horstilla ei koskaan ole niin, vaan tärkeitä osasia saadaan selville vähän väliä. Kun poliisit kuulustelevat jotakuta, kuulustelu ei etene tyyliin "tiedämme että teit sen, tunnusta!" vaan poliiseilla on jotain konkreettista selvillä. Lukiessa on olo, että Horst ei käytä dekkariklisettä toisensa jälkeen, vaan kirjoittaa persoonalliseen tyyliin. Kännyköissä on yleensä virtaa, eikä Wisting yleensä mene yksin paikkaan, jossa epäilee syyllisen olevan. Tämän kirjan pieni tutkimusryhmä vaihtaa tietoja aktiivisesti, mikä osittain edesauttaa tapahtumien tasaisen varmaa etenemistä. Ja kun ensin valtakunnansyyttäjä ja sitten Wisting haluaa tutkimusryhmäänsä jonkun, kyseisen henkilön pomo ei heittäydy hankalaksi vaan asia on ok. Lukijalla on koko ajan miellyttävä olo, kun päähenkilö(t) ei ole jatkuvasti kahnauksissa pomonsa tai työkaverinsa kanssa. 

Det innersta rummet ei ole hermoja repivää jännitystä eikä tiivistahtista toimintaa, mutta moinen ei Wistingille sopisikaan. Pidän myös siitä, että Wisting pystyy myöntämään olevansa jonkinlaisessa tilanteessa ensimmäistä kertaa, huolimatta pitkästä urastaan. Hänellä, kuten kenelläkään muullakaan, ei ole tarvetta esittää olevansa jotain muuta kuin mitä on. Pidän myös siitä, kuinka tarinaan tulee lisää langanpätkiä melkein vaivihkaa, mutta kaikki keriytyy loogisesti yhteen. Lukemisen loputtua tuntuu siltä, että kaikki on saanut selityksen, eikä tarinassa ole yhtään turhaa tai irrallista sivupolkua. 

Horst on jo saattanut kirjoittaa jotain lisää, mietin että pystyisinköhän lukemaan norjaksi? Voisin ainakin kokeilla :) Ei tähänkään asti ole haitannut, vaikka en ihan jokaista sanaa tiedäkään. 

Jørn Lier Horst: Koodi

Jørn Lier Horst: Koodi

Norjankielinen alkuteos Katharina-koden (2017)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2020

396 s.

Olen aiemmin kehunut Jørn Lier Horstin kirjoja, enkä näe syytä toimia toisin nytkään. Koodi ei juhli jännityksellä, mutta se on koukuttava ja ajatuksia herättävä.

William Wistingiä vaivaa vanha selvittämätön katoamistapaus. Mitä tapahtui Katharina Haugenille 24 vuotta sitten? Miksi hän katosi, ja mitä tarkoittaa paperilappu, jossa on mystinen koodi? Kerran vuodessa Wisting käy tapaamassa Katharinan miestä Martinia. Kunnes tänä vuonna Martin ei olekaan kotona. Minne hän on mennyt?

Keskusrikospoliisin tutkija Adrian Schiller tulee Wistingin puheille; aikomus on avata uudelleen toinen vanha katoamistapaus. Uusi teknologia avaa uusia tutkimusmahdollisuuksia, ja siksi vanhoihin juttuihin saadaan uusia todisteita ja näkökulmia. Miten Martin ja Katharina liittyvät Nadian katoamiseen? Samaan aikaan Wistingin toimittajatytär Line saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeleita ja tehdä podcasteja Nadian tapauksesta. Line ja William eivät kerro toisilleen työtehtävistään, eivätkä tiedä niiden sivuavan toisiaan. Kaikilla on kuitenkin tiukka yhteinen tavoite: nyt selvitetään, mitä Nadialle tapahtui. Jos Katharinan katoaminen selviää samalla, aina parempi.

”Oletko ratkaissut koodin?” hän kysyi.

”Katharina-koodin?” Wisting kysyi hymyillen ja pudisti päätään.

Muutamaa vuotta aiemmin hän oli antanut myös Thomasin yrittää ratkaista koodia. Hän ei oikein tiennyt, miten asia oli tullut puheeksi, mutta hänellä oli ollut Katharinan tapaus esillä. He olivat puhuneet navigoinnista ja siitä, miten ennen gps:ää oli osattu perille. Thomas oli arvellut, samoin kuin Wisting, että numerot viittasivat jotenkin karttaan, mutta ei tuntenut ketään kartoituksen tai navigoinnin asiantuntijaa.

Line kurkisti ovesta.

”Mistä te puhutte?”

”Ei mistään, mikä kiinnostaisi sinua”, Wisting naurahti.

”Katharinan tapauksesta”, Thomas sanoi.

”Isä vei paperit takaisin poliisitalolle”, Line kertoi ja häipyi takaisin olohuoneeseen.

”Ehkä oli jo aikakin”, Thomas arveli.

”Ehkä”, Wisting myönsi ja jakoi jauhelihan pizzapohjille.

”Miksi se tapaus on sinulle niin tärkeä?” Thomas kysyi.

Wistingille tuli syyllinen olo. Maailma oli niin paljon suurempi kuin hänen poliisipiirinsä. Thomas oli työskennellyt paikoissa, joissa elämä oli luultavasti paljon raaempaa ja armottomampaa kuin hän osasi kuvitellakaan. Uhreja oli paljon ja länsimaissa hyvin harva välitti heidän kohtalostaan.

Pidän Wisting-sarjasta etenkin sen sympaattisen päähenkilön kanssa. Williamilla ei ole ongelmallista perhe-elämää, eikä ongelmia työkavereidensa kanssa. Hän on tasapainoinen, helposti tykättävä hahmo. Yksinäinen hän on, mutta ei täytä tyhjyyttä päihteillä vaan iloitsee hetkistä ystävän, tyttären, pojan ja lapsenlapsen kanssa. Pidän Thomas-pojan esiintymisestä kirjassa, en itse asiassa edes muistanut hänen olemassa oloaan. Nyt isän, lasten ja lapsenlapsen lämminhenkinen läheisyys tuo kirjaan syvää inhimillisyyttä.

Koodissa jännitys rakentuu vähitellen. Poliisilla on tietty epäilty, mutta ei riittävästi todisteita hänen pidättämisekseen. Schiller on rakentanut suunnitelman, jonka toteuttamisessa Wistingillä on iso osa. Suunnitelma on hyvä, mutta sen onnistuminen ei ole lainkaan varmaa. Wisting tietää, mitä häneltä odotetaan, mutta ei aina tiedä miten toimisi epäilyksiä herättämättä. Myös sanomalehdellä ja televisiolla on suunnitelmassa iso osa, mutta myöskään Line ei tarkkaan tiedä, minkä kokoinen rooli hänellä on. Lukija koukutetaan sillä, että tapahtumien halutaan kulkevan tiettyyn pisteeseen, mutta monien epävarmuustekijöiden takia kukaan ei tiedä, mihin lopulta päädytään. 

Tarina laittaa lukijan miettimään valintojen tekemistä ja niiden seurauksia. Jos tietyssä kohtaa olisi valittu toisin, keiden kaikkien elämä olisi mennyt eri tavalla? Miten itse olisi valinnut kyseisessä tilanteessa? Kuinka joku jaksaa elää syyllisyyden kanssa vuosikymmeniä, entä jos henkilö ei tunnekaan syyllisyyttä lainkaan? Miltä itsestä mahtaisi tuntua?

Mielestäni sarjan kaikki osat ovat sellaisia, että ne kestävät useamman lukukerran. Pienissä tilanteissa, ajatuksissa tai lausahduksissa on isoja asioita, sellaisia joihin voisi pysähtyä, ellei olisi niin kiire jatkaa tarinaa. Mutta kun tietää, miten kaikki päättyy, seuraavilla lukukerroilla voi keskittyä asioihin, jotka ensimmäisellä kerralla ohitti kiireellä.

Pääsen jatkamaan Wistingin kanssa, olen lainannut kirjastosta Det innersta rummet - kirjan jo jokin aika sitten. En kuitenkaan halunnut lukea sitä ennen Koodia, koska kannessa mainitaan Katharinakoden. Vaikka sinänsä lukujärjestyksellä ei varmastikaan olisi väliä, sarja on kuitenkin aloitettu suomentamaan keskeltä eli on vaikea seurata, missä järjestyksessä kirjat on kirjoitettu. Nautittavia ovat yhtä kaikki, lukee missä järjestyksessä tahansa. 

 

Jørn Lier Horst: Bottenskrap

Jørn Lier Horst: Bottenskrap
Norjankielinen alkuperäisteos Bunnfall (2010)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2018
351 s.

Jørn Lier Horst on noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Bottenskrapia lukiessa mietin, miksi. Mikä tekee Horstin kirjoista niin hyviä, miksi riemastun aina kun löydän uuden ruotsinnoksen? Miksi ei haittaa, vaikka Wisting-sarja on käännetty satunnaisessa järjestyksessä niin ruotsiksi kuin suomeksi? 

Vastaus on lopulta melko yksinkertainen. Pidän siitä, että kirjoissa ei ole tyhjäkäyntiä. Bottenskrap on loistoesimerkki kirjasta, jossa tarina pysyy kiinnostavana ilman murhaorgioita. 

William Wisting on kummissaan. Rannalta on löytynyt urheilutossu, jonka sisällä on ihmisen vasen  jalkaterä. Se on tuskin saatu vietyä tutkittavaksi, kun tulee ilmoitus toisesta tossusta - ja vasemmasta jalkaterästä. Pian poliisilla on hallussaan neljä vasenta jalkaterää ja viisi kadonnutta ihmistä. Mysteeri tuntuu tavallistakin hankalammalta. Mistä jalkaterät ovat tulleet? Missä ovat loput ruumiit? Ovatko ne kokonaisia vai osissa? Miksi murhien uhrit ovat kaikki iäkkäämpiä ihmisiä? 

Wistingin tytär Line tekee reportaasia vankilasta vapautuneista murhaajista. Hän tutkii, miten vankila on vaikuttanut näiden elämään ja miten heillä menee nyt. Lukijalle ei liene yllätys, että Linen ja Williamin tutkimukset risteävät. Stavern on pieni paikka, jossa jokainen joko tuntee jonkun, on sukua jollekin tai on ollut samalla luokalla / samassa työpaikassa. Vyyhti keriytyy auki vähän kerrassaan. 

Den polis som ställt frågor till den rödhårige pojken kom bort till dem. Han refererade kortfattat vad pojken hade berättat om hur han hittat skon när han varit ute med hunden en knapp timme tidigare.

"Vi gör en sökning av stranden", förklarade han. "Resten av kroppen kan ju flyta iland när som helst. Det kommer att bli fullt av ungar idag. Röda korset har lovat att vara här med en skallgångskedja inom en timme."

Wisting nickade uppskattande. De hade sökt av kustremsan även dagarna efter att den förra foten hade påträffats, men utan resultat. Kanske skulle de har större tur den här gången. 

En stor våg kom rullande långt upp på stranden, och han blev tvungen att ta några steg bakåt för att inte bli blöt. Den drog sig tillbaka och suddade ut hans fotspår i den fuktiga sanden.

Wisting drog med handen genom det tjocka, mörka håret och tittade ut över havet igen. Mycket hade han varit med om, men den här gången kände han att hjärtat slog lite fortare.

Juuri tästä "vähän kerrassaan" -tyylistä tykkään. Jokainen poliisin työtehtävä, jokainen tapaaminen ja jokainen keskustelu tuo asiaan pikkuisen lisää jotain, joko lisää kysymyksiä, vastauksia tai uuden näkökulman. Koskaan ei tapahtu niin, että poliisit pyörittelevät asioita sivutolkulla pääsemättä mihinkään. Koskaan ei käy niin, että poliisijoukko jahtaa yhtä johtolankaa ja sitten lamaantuvat kun se osoittautuu umpikujaksi. Ei, Horstin tarinoissa ei ole umpikujia, vaan juoni kulkee suoraan eteenpäin, riittävän hitaasti jotta lukija saa pohtia asioita mutta samalla riittävän vauhdikkaasti jotta kiinnostus säilyy koko ajan.  

Sitten on tietysti Wisting, aina yhtä miellyttävä hahmo. Ei päihde- eikä seksiriippuvuutta, ei avio-ongelmien vatvontaa. Se mitä hän miettii, on, että onko edesmenneen vaimon pettämistä jos uusi naisystävä nukkuu hänen sängyssään. Wisting tuntuu läheiseltä, koska hän on niin tavallinen. Hän voisi olla poliisi missä tahansa, vaikka kotipaikkakunnallani. Hän voisi olla isäni. 

Pidän myös siitä, että kirjat voi lukea satunnaisessa järjestyksessä. Vasta tämän aloitettuani tajusin, että viime vuonna on ilmestynyt ruotsiksi Nattmannen. Ensin olin että apua, mutta lukemattomuus ei haitannut. Mainittiin, että Wisting tutki Nattmanneniksi kutsuttua tapausta, mutta siitä kerrottiin vain lähtötilanne, ei tapahtumakulkua eikä syyllistä. Eri kirjoissa Linen asuinpaikka, työnkuva ja miesystävä vaihtelevat, mutta hän on sen verran sivummalla että ei haittaa vaikka ei muistaisikaan missä ja kenen kanssa hän oli viimeksi luetussa kirjassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaa 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Olen töissä kirjastossa, ja ehdottomasti suosittelen lukemaan Horstin kirjat, kaikki. Blindgång oli minulle pienoinen pettymys, mutta vastaavasti kaikki muut ovat olleet loistavia. Luolamiehen luin sekä ruotsiksi että suomeksi, ja luulen että myös Bunnfall / Bottenskrap tulee lukulistalle, kunhan suomennos ilmestyy. 

Jørn Lier Horst: Blindgång

Jørn Lier Horst: Blidgång
Norjankielinen alkuperäisteos Blindgang (2015)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2017
439 s.

Finlandssvenska läsutmaningen alkaa olla paria kirjaa vaille valmis. Lokakuun teemana oli dekkari, miehen kirjoittama jos on naislukija, ja päinvastoin. Kotikirjastosta löysin tähän Jørn Lier Horstin Blindgångin, kirjan jota ei vielä ole suomennettu. Ymmärsin, että tämä on Luolamiehestä ei seuraava vaan sitä seuraava osa. Itse asiassa olisin halunnut lukea tuon "väliosan" mutta sitä ei löytynyt Pirkanmaalta.

Koska olen tykännyt Horstin suomennetuista kirjoista, odotin tältä paljon. Ikäväkseni jouduin pettymään. Miksi, voi miksi Horst on langennut tuohon umpikliseiseen kuvioon, jossa yksinäinen rikostutkija löytää uusia todisteita jo ratkaistuna pidettyyn juttuun, ja taistelee tuulimyllyjä - eli pomoaan ja toista poliisipiiriä - vastaan saadakseen jutun uudelleen tutkintaan? Miksi Horst ei kehitellyt simppeliä mutta nerokasta juonikuviota, niin kuin Luolamiehessä? Nyt tapahtumat ovat paikoitellen pitkäpiimäisiä, kun Wisting yrittää saada muita ymmärtämään että uusi rikos liittyy vanhempaan tapaukseen. 

"I vanliga fall skickar vi bara en rapport, men det här var så pass speciellt att jag ville ringa", sa han.

Wisting tog ett fastare grepp om mobiltelefon.

"Låt höra", sa han. 

"Vi har provskjutit vapnet på vanliga sätt", fortsatte polistjänstemannen från Kripos. "Projektilen gav träff i spårregistret."

"Vad menar du?" frågade Wisting och rynkade ögonbrynen. 

Polisen i andra änden suckade, som om han var trött på att behöva förklara något som var så uppenbart.

"Alla skjutvapen har unika spår på insidan av magasinet och avsätter ett lika unikt märke på kulorna som avfyras", sa han tålamodigt. "Man kan likna det vid fingeravtryck."

"Jag känner till allt det där", avbröt Wisting. "Men vilket vapen pratar du om?"

Förklaringen gick upp för homon just som han hade ställt frågan. 

"En Nagant, 7,5 millimeter", svarade utredaren från Kripos. "Inlämnad anonymt. Har du skickat in fler vapen?"

"Nej då, jag hade bara tankarna på annat håll", ursäktade Wisting.

"I vilket fall som helst", fortsatte vapenexperten, "så provskjuter vi alla vapen vare si vi fått in dem på det ena eller det andra sättet. Det hör eill våra rutiner."

"Vad var det ni fick träff på?" frågade Wisting.

"Ett mordfall."

Wisting itse on pysynyt ennallaan, hän on yhtä leppoisa hahmo kuin ennen. Linen rooli on tässä pienempi ja tapahtumia seurataan aiempia osia vähemmän hänen näkökulmastaan. Toki hänellä on edelleen uskomaton "tuuri", jonka ansiosta tulee sotketuksi tapaukseen vaikka onkin jättänyt lehtityön. Kuten Luolamiehessä, kaksikko ei juurikaan juttele tapauksesta joten kumpikin tietää vain osan, kun taas lukija on hyvinkin kärryillä kokonaisuudesta. 

Sivuhenkilöistä kiinnostavammaksi nousee Frank Mandt, mies jonka nimi putkahtelee esiin siellä täällä mutta josta kukaan ei oikein saa otetta. Kenen puolella hän on ja mitä peliä pelaa? Muita henkilöhahmoja vilahtelee varsin paljon, välillä oli vähän vaikea muistaa että kukas tämä tai tuo olikaan. Lineä olisin kaivannut mukaan enemmän. 

Vaikka tämä kirja olikin huti, en hylkää Horstia. Luotan siihen, että seuraava lukemani sarja osa on taas sitä hyvää. persoonallista ja jännitteistä tekstiä. 

Marraskuun lukuhaastekirja on vielä valitsematta. Täytyy mennä kurkistamaan kansien väliin, sillä aiheena on "en bok där författaren har hatt på porträttfotot". Hauska! 

Jørn Lier Horst: Luolamies

Jørn Lier Horst: Luolamies
Norjankielinen alkuperäisteos Hulemannen (2013)
Suomentanut Outi Menna
Otava 2017
383 s.

Olen lukenut Horstin aiemmin suomennetut teokset Suljettu talveksi sekä Ajokoirat. Ne eivät nousseet elämää suuremmiksi dekkarikokemuksiksi mutta ovat sen verran hyviä että William Wistingin ja hänen Line-tyttärensä tutkimukset kiinnostavat edelleen. Luolamiehen olen lukenut aiemmin ruotsinkielisenä käännöksenä, mutta koska muistan tykänneeni siitä niin halusin lukea myös suomennoksen. Ja tykkään siitä myös suomenkielisenä, näistä kolmesta kirjasta tämä on paras.

Heti alussa Wisting törmää kahteen ruumiiseen. Ensimmäinen on Viggo Hansen, hänen erakkoluonteinen naapurinsa. Hansen vaikuttaa kuolleen luonnollisesti, eikä tapaus kiinnosta poliisia. Lineä sen sijaan kiinnostaa; miten on mahdollista ettei kukaan ole kaivannut kuollutta miestä, kukaan ei ole huomannut tämän menehtymistä? Toinen ruumis löytyy hakkuuaukealta, kuusen alta. Myös tämä vainaja on ollut hengettömänä pitkään, kuukausia. Kuka hän on, ja miksei häntäkään ole kaivattu?

Molemmat tutkivat tapauksia tahoillaan. Vaikka Line on muuttanut vähäksi aikaa lapsuudenkotiinsa artikkelia kirjoittaakseen, he eivät juurikaan tapaa. Isä on kiireinen töissä, ja kotona ajatuksissaan. Syykin selviää; kyseessä onkin isompi juttu, niin iso että FBI lähettää tutkijoita Norjaan. Etsinnässä on sarjamurhaaja, Luolamies, mies joka on jättänyt oman elämänsä ja tunkeutunut toisen henkilön elämään, muuttunut täksi. Vähitellen tapaus alkaa hahmottua, ja myös Line tuo mukaan uutta. Kaksi erillistä, toisistaan poikkeavaa tapahtumaa eivät olekaan niin sattumanvaraisia miltä aluksi näyttää. 

"Luolamies?" Nils Hammer toisti. "Mitä se tarkoittaa? Että hän piileskelee jossain luolassa, vai?"

"Se on termi, jota me käytämme"; Donald Baker selitti. "Ja viittaa pakosalla oleviin henkilöihin, jotka löytävät itselleen elämän josta puuttuu sisältö. He omivat jonkun sellaisen ihmisen henkilöllisyyden, jota kukaan ei kaipaa. He tavallaan vain täyttävät tyhjän tilan ja ajtkavat elämää yhtä yksinäisenä ja eristäytyneenä kuin se, jonka paikan he ovat vieneet."

"Mitä sille toiselle ihmiselle tapahtuu?" Torunn Borg kysyi. "Sille, jonka he korvaavat?"

Donald Baker kohautti hartioitaan, mutta kaikki tiesivät vastauksen.

Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.

Yllä on mielestäni yksi kirjan pelottavimmista kohdista. Pelottava se on monesta syystä. On tietysti yksinäisyys. Kauheaa, että voi olla niin yksinäisiä ihmisiä, että he voivat kadota ja heinä voi esiintyä joku tuntematon, ilman että kukaan kiinnittää huomiota. Toisaalta ajattelen myös näiden luolamiesten (ja miksei myös -naisten) elämää, millaista on jättää kaikki ja siirtyä elämään erakkona, lähes täysin ilman ihmiskontakteja. Mistä saa sisältöä elämään, siis jos ei satu olemaan sarjamurhaaja joka viihdyttää itseään saalistamalla? Toisaalta tässä on psykologinen pelko; mahdollisuus siihen että lähes kuka tahansa voi olla etsitty rikollinen.

Jännitys syntyy tässä nimenomaan psykologisista elementeistä. Kuolleen henkilön asuntoon on murtauduttu, poliisit miettivät mitä hylätystä kaivosta löytyy, kauhu siitä kun tutkijat tajuavat että Norjassa saattaa olla sarjamurhaaja ja hän on saattanut elää siellä kauan... Oivallinen osoitus siitä, että jännitystä ja sivujen kiihkeää kääntämistä on mahdollista saada aikaan ilman verellä mässäilyä. 

Iso tekijä kirjan hyvyydessä on päähenkilö William Wisting. Takakannessa sanotaan hänen olevan Kurt Wallanderin manttelinperijä. Ei pieni painolasti, mutta ei huono vertaus. Pidän siitä, kuinka Wisting pohtii asioita monesta eri näkökulmasta. Hän pyrkii ymmärtämään, miksi rikokset ovat tapahtuneet. Hänelle uhrit ovat ihmisiä, ei pelkkiä ruumiita. Hän yrittää ymmärtää myös rikollisen sielunelämää ja mielenliikkeitä. Se tekee hänet vielä enemmän inhimilliseksi. 

Kerrassaan mahtavaa, että vaihteeksi dekkari jossa on myös vahva yhteiskunnallinen viesti. Olen aiemmin purnannut siitä, että etenkin ruotsalaiset dekkarit ovat muuttuneet verisemmiksi ja raadollisemmiksi. Tai ehkä ei enää käännetä niitä, joissa murhia tehdään siksi että halutaan estää vanhojen salaisuuksien paljastumista?

Luolamies on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mummo matkalla ja Luetut.net.

Kirja joka maasta - haasteeseen laitan tämän Norjan kohdalle. 

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Norjankielinen alkuperäisteos Jakthundene (2012)

Suomentaneet Tiina Sjelvgren ja Aino Ahonen

Sitruuna Kustannus 2016

371 s.

Jørn Lier Horstin tuotannon suomentaminen alkoi Lasiavain-palkinnon voittaneesta Suljettu talveksi -teoksesta. Nyt käännösvuorossa on Ajokoirat, joka Wikipedian mukaan on seuraava osa. Loogista, mutta ehkä suomentamista olisi voinut jatkaa sarjan alusta. Tätäkin lukiessa on olo, että William Wistingin perhe-elämästä on kerrottu aiemmin asioita, joiden tietämisestä olisi hyötyä.

Kirjan aihe on moneen kertaan käytetty, klassinen todisteiden väärentämistapaus. Murhasta on aikanaan tuomittu mies, jonka asianajaja väittää nyt että poliisi on väärentänyt ratkaisevat todisteet. Syytetyksi joutuu William Wisting, joka tuolloin toimi tutkinnanjohtajana. Wisting tietää ettei itse ole väärentänyt mitään, mutta tuntee huonoa omaatuntoa. Onko joku tiimistä syyllinen? Hän päättää paneutua arkistoon ja katsoa juttua uusin silmin. Avukseen hän saa toimittajatyttärensä Linen. Pelissä on Wistingin koko ura ja elämäntyö. Menneiden rikosten ohella kaksikko sekaantuu tuoreeseen tappoon ja katoamistapaukseen.

Hän ei ollut koskaan pelännyt pimeää ja tiesi että pelko oli järjenvastainen, mutta nyt se tuntui samalta kuin kylmänkostea käsi, joka kulki selkää pitkin. Talo hänen takanaan oli ollut ainakin 17 vuotta asumaton, mutta joku oli ollut täällä aivan hiljattain.

Hän otti muutaman askeleen tielle päin ja oli juuri vilkaisemassa olkansa yli, kun hän erotti puiden välistä valoa. Auton ajovalot. Auto ajoi hitaasti tietä pitkin talolle päin. Moottorin matala hurina kantautui Linen korviin.

Line harppasi nopeasti pois tieltä ja vetäytyi puiden väliin suojaan. Auto ajoi hänen ohitseen. Ratin takana istui mies. Ajovalot olivat sokaisseet Linen niin, ettei hän nähnyt miehestä muuta kuin ääriviivat.

Aluksi olin epäileväinen; aihetta on käsitelty sen tuhanteen kertaan niin mahtaakohan tämä olla kiinnostava. Lopussa totesin, että syyllinen ei ollut mikään suuri yllätys. Välissä on joitakin kliseisyyksiä, kuten eläköitynyt kollega joka tietenkin on valmiina auttamaan Wistingiä. 

Ilahduin siitä, että kokonaisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin kliseinen. Line saa yhtä paljon tilaa kuin isänsä, ja on tätä aktiivisempi toimija. Kaksikko tasapainottaa toisiaan. Muut henkilöt jäävät taustalle mutta eivät liiaksi. Pidän siitä, että Wisting ei vello itsesäälissä eikä toisaalta käy raivokkaaseen vastaiskuun, vaan toimii kylmänviileästi. Yöllinen murtautuminen poliisiasemalle on aikamoinen veto!

Kiva että sarja on saanut jatkoa, toivottavasti käännöksiä tulee lisää. Ihanaa tavata taas vaihteeksi poliisi, jolla ei ole päihde- tai uhkapeliongelmia, eivätkä perhesuhteiden hankaluudet vie puolta kirjasta.