Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

 

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

Norjankielinen alkuteos Therese Johaug - Hele historien (2022)

Suomentaneet Laura Koskela ja Tiina Sjelvgren

Minerva 2023

377 s. 

Urheilu-uran jälkeenkin oli ehkä elämää, niin sanottua "normaalia elämää", johon kuuluivat mies ja lapset, säännöllinen työ, hetket ystävien kanssa ja vapaat viikonloput. Mutta kuka minä sitten olisin? Kuka minä olisin sitten, kun en enää hiihtäisi?

Hiihtourallaan kaiken mahdollisen voittanut Therese Johaug on laittanut tähänastisen elämänsä pakettiin. Hän kertoo kaunistelematta, miten maatilan tytöstä kasvoi moninkertainen arvokisavoittaja. Miten elämä on ollut valoa ja varjoa; suuria voitonhetkiä mutta myös läheisten kuolemia. Dopingkäryä unohtamatta.

Kilpailuhenkisyys nousi vahvasti esiin jo pienessä Theresessä. Hän oli tavattoman ärsyyntynyt hävittyään hiihtokilpailussa. Sieltä kumpusi se päättäväisyys ja tinkimättömyys, jolla hän raivasi tiensä huipulle. Kun treenasi enimmillään 1300 tuntia vuodessa, muuta elämää ei juuri ollut. Kolme tuntia treeniä aamupäivällä, kaksi iltapäivällä, muu aika syömistä ja nukkumista. Joukkuekavereista tuli läheisiä, ymmärrettävästi. Perheen ja ystävien tuki oli vankkumaton, aina. Johaug oli myös sikäli onnellisessa asemassa, että sponsorit eivät hylänneet häntä koskaan. Oli mahdollisuus tehdä sitä mitä halusi, niin kauan kuin halusi. 

Karstein sai idean. Mitä jos tukisimme potkukelkan valotolppaa vasten niin, että potkukelkan jalakset pitäisivät katkaisinta alhaalla? Kokeilimme, mutta potkuri luisui alas. Meidän pitäisi löytää jotakin, jolla tukisimme potkukelkkaa. Löysimme paksun kannon, jonka raahasimme paikalle ja nostimme pystyasentoon yhdessä potkukelkan kanssa. Karstein asetti toisen jalaksen painamaan katkaisinta. Pari lyhyttä valonvälähdystä ja sitten valo alkoi loistaa ja valaisi latua pitkän matkaa. Katsoimme toisiamme ja hymyilimme ennen kuin lähdimme sauvomaan ladulle. Olimme erityisen tyytyväisiä omaan luovuuteemme.

Kun saavuimme stadionille puolitoista tuntia myöhemmin, joku mies seisoi siellä jäisen savuverhon alla. Se oli isä, joka nojasi autoon likaisissa navettavaatteissaan ja tupakantumppi suupielessään. Hän näki loppukirimme ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nyt oli korkea aika lähteä kotiin ja mennä lämpimään suihkuun. Olimme aivan huurteessa sitoessamme potkukelkan auton takaosaan. Tungimme Karsteinin kanssa itsemme etupenkille. Tänään jouduimme selviämään pick-upilla, vaikka olikin joulupäivä ja vaikka autossa oli vain kaksi istuinta. Isä ei ajanut Starcraftia likaisissa navettavaatteissa.

Kirjassa luetellaan varsin paljon kilpailuja ja tuloksia, mutta ne voi halutessaan huoletta hypätä yli. Kiinnostavaa asiaa riittää paljon. Kirjan luettuani en ihmettele, miksi Johaug nousi huipulle ja pysyi siellä. Hän tutki tarkkaan heikkouksiaan ja määrätietoisesti kehitti niitä, hän piirsi kilpalatuja paperille ja suunnitteli miten hiihti mutkaan päästäkseen siitä mahdollisimman vauhdikkaasti ulos, hän treenasi aina ohjelman mukaan eikä lintsannut tai päästänyt itseään helpolla... 

Pidän tärkeänä, että Johaug muistuttaa kirjassa syömisen tärkeydestä. Hänen joukkuetovereillaan on ollut syömisongelmia, ja hän itsekin on ollut liian laiha. Hän nostaa esiin seikan, että painavimmillaan hän oli uransa loppupuolella, eli juuri silloin kun kahmi ison tukun mitaleita kaikista mahdollisista arvokisoista. 

Kirja loppuu Johaugin uran päättymiseen. Tiedämme, että hän on sen jälkeen ollut Norjan television kommentaattorina ja saanut ensimmäisen lapsensa. Kenties hän on löytänyt tavan olla ilman kilpahiihtoa. 

Therese Johaugin tarina on luettu myös blogissa Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 24, "kirja kertoo urheilijasta". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on voittaminen / menestys.

Susanne Jansson: Uhrisuo

Susanne Jansson: Uhrisuo
Ruotsinkielinen alkuteos Offermossen (2017)
Suomentanut Tiina Sjelvgren
Bazar 2018
314 s.

Oo mikä iloinen yllätys, ruotsalainen vähäverinen dekkari! Jos olet tykännyt Ann Cleevesin Jimmy Perez - sarjasta ja Elly Griffithsin kirjoista, uskallan luvata että pidät tästäkin.

Biologi Nathalie saapuu vuosien jälkeen kotikonnuilleen Mossmarkenin suoalueelle. Hän on tullut tekemään tutkimuksia ja kirjoittamaan väitöskirjaa. Alueella kulkee kauhutarinoita suosta, legendoja siitä kuinka ihmisiä on kadonnut eikä ruumiita ole koskaan löytynyt. Nathalie tietää yhden - vain yhden - suolle varmasti kadonneen, eikä ole valmis uskomaan kaikkea mitä kerrotaan. Eräänä iltana hän löytää ystävänsä Johanneksen tajuttomana, suolta tietenkin. Mutta suo ei lyö ihmistä päähän, jokin muu selitys täytyy olla. 

Poliisi alkaa selvittää Johanneksen pahoinpitelyä. Osapäiväisesti poliisivalokuvaajana toimiva Maya pääsee mukaan tutkimaan tapausta. Eipä aikaakaan kun Maya löytää suosta ruumiin. Vähitellen suo alkaa paljastaa salaisuuksiaan, johdattaen tutkijat legendojen lähteille. 

Hän mietti entistä elämäänsä. Se tuntui niin vieraalta, mutta silti se oli tässä läsnä. Sukset auton katolla talvella. Hikiset ja tahmaiset sormet mehujään sulaessa kädessä matkalla uimarannalle kesällä. Liian iso takapenkki yhdelle, ja kaipaus, että vieressä istuisi oma sisko. Isä auton ratissa ja äiti kääntymässä katsomaan, että takapenkillä oli kaikki hyvin. Äidin lyhyeksi leikatut vaaleat hiukset. Silmien pirteä katse.
Auto seisoi yhä pihalla. Oli seissyt kaikki nämä vuodet. Aivan kuin se olisi odottanut häntä.
Sinne hän oli paennut kaikkea tapahtunutta. Hän oli ensin soittanut hätänumeroon ja juossut sen jälkeen Volvoon turvaan, ja sieltä poliisi oli löytänyt hänet.
Auton takaovi narisi ja jäi repsottamaan saranoistaan hänen avatessaan sen.
Jokainen liike sattui, jokainen hengenveto tuntui keuhkojen pohjassa saakka. Hän astui varoen autoon, pyyhki oksat pois istuimelta ja lysähti alas. 
Kohina korvissa. Nykyhetki, joka tyhjentyi hapesta. Aika, joka vuoti niin, että joutui haukkomaan henkeä. Hän nojautui penkin selkämystä vasten, sulki silmät ja antoi ympäristön tutkia itseään. Kissat hiiviskelivät ympärillä, ötökät kulkivat jalkojen yli. Tuuli haisteli häntä. 
Hänen oli täytynyt nukahtaa, sillä hän heräsi koputuksiin. Tällä kertaa ne olivat onneksi oikeita koputuksia, fyysisessä maailmassa, elävien käsien aikaansaama ääni kiinteää ainetta vasten.
Kasvot lasin toisella puolella. Hän tunnisti miehen oitis.

Pidän erityisesti siitä, että kirjassa on vahva tarina. Syyllinen ei ole satunnainen sosiopaatti joka nyt vaan sattuu olemaan päästään vialla. Ei, kaikilla osallisilla on syynsä miksi ovat siellä missä ovat ja tekevät mitä tekevät. Ja vaikka Nathaliella on taustalla henkilökohtainen tragedia, menneessä ei vellota. Mennyt kulkee nykyisen rinnalla saamatta liikaa painotusta. Ja mikä parasta, traagisista tapahtumista huolimatta Nathalien ei tarvitse lääkitä itseään viinillä ja pillereillä. 

Pieni kylä ja suo ovat oivallinen tapahtumaympäristö. Mökki pihan reunalla, liukkaat polut, upottavat mättäät, peitellyt tunteet... Tunnelma voisi olla idyllinen ellei se olisi niin uhkaava. Hiuksianostattavaa, kihelmöivää jännitystä tässä ei ole, mutta ainakin minä tarvitsen näitä dekkareita joissa murhataan jostain muusta syystä kuin silkasta veren- ja ihmisruumiin pilkkomisen himosta.

Toivoisin, että Jansson kirjoittaisi lisää. Pidän Susannesta ja Mayasta, haluaisin lukea heistä monta kirjaa. Ehkä Mossmarken ei tarjoa aihetta useampaan, mutta he voisivat seikkailla jossain muualla? Saa nähdä miten käy. Suoalue on tässä yksi päähenkilö, tarjoten mielenkiintoisia legendoja mutta myös luontoelämyksiä. 

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Norjankielinen alkuperäisteos Jakthundene (2012)

Suomentaneet Tiina Sjelvgren ja Aino Ahonen

Sitruuna Kustannus 2016

371 s.

Jørn Lier Horstin tuotannon suomentaminen alkoi Lasiavain-palkinnon voittaneesta Suljettu talveksi -teoksesta. Nyt käännösvuorossa on Ajokoirat, joka Wikipedian mukaan on seuraava osa. Loogista, mutta ehkä suomentamista olisi voinut jatkaa sarjan alusta. Tätäkin lukiessa on olo, että William Wistingin perhe-elämästä on kerrottu aiemmin asioita, joiden tietämisestä olisi hyötyä.

Kirjan aihe on moneen kertaan käytetty, klassinen todisteiden väärentämistapaus. Murhasta on aikanaan tuomittu mies, jonka asianajaja väittää nyt että poliisi on väärentänyt ratkaisevat todisteet. Syytetyksi joutuu William Wisting, joka tuolloin toimi tutkinnanjohtajana. Wisting tietää ettei itse ole väärentänyt mitään, mutta tuntee huonoa omaatuntoa. Onko joku tiimistä syyllinen? Hän päättää paneutua arkistoon ja katsoa juttua uusin silmin. Avukseen hän saa toimittajatyttärensä Linen. Pelissä on Wistingin koko ura ja elämäntyö. Menneiden rikosten ohella kaksikko sekaantuu tuoreeseen tappoon ja katoamistapaukseen.

Hän ei ollut koskaan pelännyt pimeää ja tiesi että pelko oli järjenvastainen, mutta nyt se tuntui samalta kuin kylmänkostea käsi, joka kulki selkää pitkin. Talo hänen takanaan oli ollut ainakin 17 vuotta asumaton, mutta joku oli ollut täällä aivan hiljattain.

Hän otti muutaman askeleen tielle päin ja oli juuri vilkaisemassa olkansa yli, kun hän erotti puiden välistä valoa. Auton ajovalot. Auto ajoi hitaasti tietä pitkin talolle päin. Moottorin matala hurina kantautui Linen korviin.

Line harppasi nopeasti pois tieltä ja vetäytyi puiden väliin suojaan. Auto ajoi hänen ohitseen. Ratin takana istui mies. Ajovalot olivat sokaisseet Linen niin, ettei hän nähnyt miehestä muuta kuin ääriviivat.

Aluksi olin epäileväinen; aihetta on käsitelty sen tuhanteen kertaan niin mahtaakohan tämä olla kiinnostava. Lopussa totesin, että syyllinen ei ollut mikään suuri yllätys. Välissä on joitakin kliseisyyksiä, kuten eläköitynyt kollega joka tietenkin on valmiina auttamaan Wistingiä. 

Ilahduin siitä, että kokonaisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin kliseinen. Line saa yhtä paljon tilaa kuin isänsä, ja on tätä aktiivisempi toimija. Kaksikko tasapainottaa toisiaan. Muut henkilöt jäävät taustalle mutta eivät liiaksi. Pidän siitä, että Wisting ei vello itsesäälissä eikä toisaalta käy raivokkaaseen vastaiskuun, vaan toimii kylmänviileästi. Yöllinen murtautuminen poliisiasemalle on aikamoinen veto!

Kiva että sarja on saanut jatkoa, toivottavasti käännöksiä tulee lisää. Ihanaa tavata taas vaihteeksi poliisi, jolla ei ole päihde- tai uhkapeliongelmia, eivätkä perhesuhteiden hankaluudet vie puolta kirjasta. 

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi 

Norjankielinen alkuperäisteos Vinterstengt (2011)

Suomentanut Tiina Sjelvgren

Sitruuna Kustannus 2015

354 s. 

Suljettu talveksi on Lasiavain-palkintonsa ansainnut. Se on vetävä, jännittävä perusdekkari. Se on suomennettu todennäköisesti palkinnon takia, mikä on toisaalta harmi, sillä kyseessä on sarjan seitsemäs osa. Välillä lukiessa huomaa, että näin on, tulee olo että lukijan pitäisi tietää joitain asioita aiemmista osista. Henkilöhahmoja ei esitellä kovinkaan perusteellisesti vaan lukijan on pääteltävä yksittäisistä lauseista ja lausahduksista, millainen historia hahmoilla on. 

William Wisting kollegoineen saa tutkittavakseen mökkimurhan. Tapaus osoittautuu visaiseksi ja saa eriskummallisia käänteitä. Heti aluksi ruumis katoaa löytyäkseen myöhemmin ja pian taivaalta tipahtelee kuolleita lintuja. Ruumiitakin löytyy lisää. Wisting saa lisähuolia, kun hänen tyttärensä Line tulee vedetyksi mukaan, monellakin tapaa. Kaiken lisäksi tutkinta laajenee ja Wisting joutuu lähtemään ulkomaille ottamaan selkoa asioista. Vähitellen palaset kuitenkin alkavat loksahdella kohdilleen.  

"Oletko kunnossa?" hän kysyi. 

Line nyökkäsi ja Wisting ymmärsi, että niin todellakin oli. Hän oli todistanut vastaavaa ennenkin. 

Wisting astui muutaman askeleen kauemmaksi ja käänsi katseensa veneeseen. Se hankasi sileäksi hioutuneita rantakiviä vasten ja keinui levottomasti puolelta toiselle aina aallon lyödessä rantaan.

Veneen peräpäässä makasi kuollut mies. Lokkien jäljiltä hänellä oli suuria märkäpaiseita kasvoissa. 

Veneessä oli niin paljon vettä, että se ulottui miestä lantioon saakka. Hänen musta takkinsa oli auki. Sen alla oli harmaa villapaita, joka oli yltä päältä veressä. 

Pidin erityisesti mökkialueesta ja sen kuvaamisesta. Syysmyrskyt, voimakkaat aallot, tunkeileva pimeys ja takkatuli ovat mitä mainioimpia tunnelmanluojia. Pidin siitä, mitä Line kokee ja tuntee asetuttuaan karuun mökkiin. Kuvauksista tuli mieleen saaristo, vaikka sellaisessa ei ollakaan.

William Wisting on jotenkin sympaattinen poliisihahmo, vaikka hän onkin vähän teflonia. Se johtuu ehkä siitä, että kyseessä on tosiaan jo seitsemäs kirja. Horstilla on kaikki syy olettaa lukijan lukeneen myös aiemmat osat ja tutustuneen Wistingiin silloin, siksi tässä ei anneta paljoakaan uutta tarttumapintaa. Toisaalta Wisting on miellyttävä hahmo, koska hän on kerrankin poliisi ilman sen suurempia perhe- tai päihdeongelmia. Hän on tyttärestään välittävä isähahmo, jolla sujuu hyvin myös kollegoiden ja pomon kanssa. 

Suljettu talveksi ei ole vuosisadan lukukokemus eikä tarjoa mitään ennennäkemätöntä, mutta toimii. Ja saa kaipaamaan lisää Wistingin tutkimuksia. 

Kirja on luettu myös blogeissa Mummo matkalla, Kirjallisia ja Luin viimeksi.