Jeffrey Archer: Totta vai tarua

 

Jeffrey Archer: Totta vai tarua

Englanninkielinen alkuteos Tell Tale (2018)

Suomentanut Hanni Salovaara 

Kansi Susanna Appel

Sitruuna 2021

319 s.

Jeffrey Archer on kirjoittanut novellikokoelman, joka yllättää kerta toisensa jälkeen. Lukija ehkä luulee päässeensä jyvälle jonkinlaisesta kaavasta, mutta saa pian huomata olleensa väärässä. Monissa novelleissa teemana on jos jonkinlainen kieroilu ja juonittelu, mutta ei kaikissa. Jotkut novellit muistuttavat toisiaan, kunnes loppu onkin ihan erilainen kuin aiemmin luetussa. Lukijan moraalikäsitystä koetellaan, kun aina ei ole selvää onko novellin päähenkilö pahanteossa vai ei, ja onko oikein jos paha ei saa palkkaansa. Useimpien novellien loppu on sellainen, että tarinan perusteella sitä ei ole osannut arvata. Joskus loppu naurattaa, joskus liikuttaa, joskus tekee mieli taputtaa. 

Kun lounas oli jo lopuillaan, Dennis sanoi: "Helkkarin hyvää makkaraa ja muusia, kulta." Joyce näytti epäluuloiselta, koska siltä puolen pöytää kuuli harvoin ylistystä. Joyce saattoi vain arvailla, mitä taka-ajatuksia miehellä oli mielessään. Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. "Ajattelin, että haluaisit tänä vuonna ehkä hieman vaihtelua Skeggien sijaan", Dennis ehdotti.

"Mitä sinulla on mielessäsi, Dennis? Kaksi viikkoa Venetsiassako? Vai huviajelu Rivieralla? Ehkäpä risteily Niilillä ennen kuin menemme Kairoon katsomaan Tutankhamonin aarteita?"

Dennis antoi ivallisten sanojen mennä ohi korviensa ja työnsi pöydän yli lehtensä, jossa oli kuva Costa del Solilla sijaitsevasta huvilasta. Ennen kuin Joyce ehti sanoa mielipiteensä, Dennis lisäsi: "Äläkä unohda, että jopa junamatka Heathrowin lentokentälle on ilmainen. Apulaisasemapäällikön luontaisetuja", hän muistutti vaimolleen. 

Joyce ajatteli, että matka oli itse asiassa yksi hänen miehensä parhaista ideoista. Vahinko vain, että hän joutuisi viettämään nuo kaksi viikkoa Dennisin seurassa. Siitä huolimatta Joyce suostui siihen, että Dennis perehtyisi asiaan tarkemmin.

Tykkäsin kaikista novelleista, mutta muutama nousi kuitenkin ylitse muiden. Pysäköintialueen hoitaja eli Joe ja Molly bisneksineen saa nauramaan sille, kuinka tavallinen kansalainen voi höynäyttää virkamiehiä ja myös kaikkia muita kansalaisia. Damaskon tie, jossa koululuokan vierailu keskitysleiriin muuttaa erityisesti yhden oppilaan elämän kulun. Kaikkien aikojen loma, jossa Dennisin ja Joycen lomat alkavat noudattaa tiettyä kaavaa. Archer on kirjoittanut novelliin kolme loppua, joista oma suosikkini on C. Tupla tai kuitti, jossa kasinon johtaja päättää ratkaista ongelman kolmospöydässä. Kuka murhasi pormestarin? tarjoaa tapausta tutkivalle etsivälle päätä pyörryttävän ongelman, kun epäiltyjä alkaa ilmestyä enemmän kuin sieniä sateella. 

Valtaosa novelleista on jollain tapaa hauskoja, mutta mukana on myös muutama vakavampi tapaus. Mielestäni se tuo tasapainoa kokonaisuuteen. Hauskuus ei ole huutonaurua herättävää vaan tulee ihmisten toiminnasta, siitä miten pöljästi he välillä käyttäytyvät mutta toisaalta myös siitä, miten he saavuttavat menestystä mitä ovelimmilla tavoilla. Kaikkinensa siis oikein mukavaa luettavaa, jonka parissa minä ainakin viihdyin oikein hyvin. 

Kokoelma on luettu myös Kirjarouvan elämää -blogissa. 

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

 

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

Englanninkielinen alkuteos Heads You Win (2018)

Suomentanut Saana Rusi

Sitruuna 2020

509 s.

Aleksandr elää vuoden 1968 Leningradissa normaalia koulupojan elämää. Matemaattisesti lahjakkaana hän toivoo pääsevänsä opiskelemaan, mutta opiskelupaikka on tiukassa, koska isä ei kuulu puolueeseen. Kun KGB murhaa isän, Aleksandr ja hänen Jelena-äitinsä joutuvat pakenemaan. Jelenan veli on järjestänyt heille pakomahdollisuuden rahtilaivalla. Satamassa heidän on päätettävä, lähtevätkö kohti Southamptonia vai New Yorkia. 

Tästä alkaa tarinan juju. Vuoroluvuissa seurataan matkaa, jota Sasha tekee kohti Britanniaa ja Alex kohti Amerikkaa. Lukuparissa tapahtuu samankaltaisia asioita samassa ajassa, eli sekä Sashan että Alexin elämää seurataan todellakin rinnakkain. Elämät ovat monissa asioissa samansuuntaisia, mutta erojakin on. Molemmat pääsevät opiskelemaan, mutta siinä missä Sasha perustaa ravintoloita ja lähtee mukaan politiikkaan Alex haalii torikioskeja ja päätyy pankin vastuuhenkilöksi, toki myös ravintolan omistajaksi. Sashan suurimmat taistelut ovat politiikan kentällä, Alexilla Vietnamin sodassa. Molemmilla on elämässään tärkeimpänä äiti Jelena, ja kumpikin löytää rinnalleen Sen Oikean jonka kanssa perustaa perhe. Lisäksi kumpikin pidätetään ja kummallakin on tiellään merkityksellisiä shakkiotteluita.

Alex luki asemien nimiä vaunun oven yläpuolisesta kartasta: Bowling Green, Borough Hall, Atlantic Avenue, Prospect Park, niitä tuli ja meni, ja Alex katseli joka asemalla sisään ja ulos kulkevia ihmisiä. Kun juna viimein ajoi Brighton Beachin asemalle, Dimitri ohjasi suojattinsa laiturille. Liukuportaat kuljettivat heidät ylös, ja kun he olivat ylhäällä, Dimitri näytti miten poletti syötettiin pyöröoveen. He putkahtivat ulos aurinkoiselle jalkakäytävälle, ja Alex hätkähti nähdessään jalkakäytävän ihmisjoukot, jotka kulkivat aivan ennenkokematonta vauhtia. Kaikilla tuntui olevan kova kiire. Autotie oli samaten ruuhkainen, ja panssarivaunun kokoiset autot tööttäsivät kaikille, jotka uskaltautuivat sekaan. Melu ei tuntunut Dimitriä hätkäyttävän. Seiniin ja oviinkin suditut kirkkaat värit kummastuttivat Alexia. Dimitri kertoi niiden olevan graffiteja. Ei sellaisiakaan ollut Leningradissa näkyvän. Alex kuuli huminaa, katsoi taivaalle ja näki lentokoneen, joka näytti kuin olisi putoamassa maahan. Hän jähmettyi kauhusta niille sijoilleen, kunnes Dimitri purskahti nauramaan.

"Se on lentokone", hän sanoi. "Laskeutuu JFK:lle, joka on vain muutaman mailin päässä." Näkyviin ilmestyi toinenkin kone, joka näytti Alexista jahtaavan ensimmäistä. "Niitä näkyy parin minuutin välein", Dimitri kertoi.

Jelena puolestaan tarkkaili kiinnostuneena matkalla näkyviä kahviloita ja ravintoloita. Hän ei voinu tuskoa, miten moni istui syömässä aamiaista. Miten heillä voi olla siihen varaa? Hän ihmetteli mitä "hampurilaiset" oikein olivat, ja kuka oikein mahtoi olla "Eversti Sanders". Ainoa Jelenan tietämä eversti komensi rannikkorykmenttiä, eikä totisesti pyörittänyt ravintolaa. Ja kokis? Siis koksi? Eikö niitä poltettu lämmityskattilassa, jotta saatiin yöksi lämpöä?

Välillä olin vähän hämmentynyt, että kummanko tarinaa luen. Toisaalta erot ovat selvät, mutta toisaalta kun esimerkiksi ravintolat ovat Jelena's ja Jelena's Pizza Place, niin hämmennys yllättää. Onneksi tarinat sijoittuvat eri mantereille, niin niissä ei ole samoja henkilöitä sekoittamassa lukijan päätä. 

Tarinat ovat mainioita, ja heijastavat mielestäni hyvin ympäristöjään. Maahanasettumisvaikeudet New Yorkissa ja Alexin nousu ryysystä rikkauksiin ovat mitä tyypillisin Amerikka-klisee. Sashan hyväksyntä osaksi yhteiskuntaa, se että testitulosten perusteella koulut lähes kilpailevat hänestä, kuvaa koulutuksen arvostusta. Mukana on tietysti Oxfordin ja Cambridgen kilvoittelu, opiskelijapolitiikka ja Sashan pohdinta, kumpaa perinteistä puoluetta hän maahanmuuttajana haluaisi edustaa. 

Pidän ideasta antaa henkilölle kaksi mahdollista elämänkulkua. Pidän myös siitä, että tietyistä kliseisyyksistä huolimatta tarinoissa on yllätyksiä. Pidin enemmän Alexin elämästä, etenkin siinä vaiheessa kun hän tuli sekaannutetuksi pankki- ja taidemaailmaan. Sashan politiikkaan keskittyvä elämä jäi vähän etäisemmäksi, vaikka kiinnostava on sekin. 

Olen aiemmin lukenut Archerilta varmaan vain Clifton-kronikan ensimmäisen osan sekä taannoin kuuntelemani Matkan maailman katolle. Olen kyllä viihtynyt kaikkien parissa, joten eiköhän Archeria löydy lukulistaltani lisää. Hän on kovin tuottelias kirjailija, ja vaikka paljon on jo suomennettu niin paljon on vielä kääntämättä. Pidän siitä, että kaikki kirjat eivät ole sarjoja vaan on myös itsenäisiä tarinoita. 

Kruuna vai klaava on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Luetut kirjat ja Kirjarouvan elämää.

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours (2017)

Suomentanut Hilla Hautajoki

Sitruuna 2020

473 s.

Ruoka ei enää tuoksu hyvältä vaikka minun onkin nälkä. Minä en halua syödä näiden ihmisten aamupalaa enkä nauraa heidän vitseilleen enkä kutsua heitä isäksi ja äidiksi. Minulla on myös oikea isä ja äiti ja minä haluan mennä heidän luokseen kotiin.

Lisa Wingate on kirjoittanut koskettavan, tositapahtumiin perustuvan tarinan orpolasten kohtalosta Georgia Tannin johtaman adoptiojärjestön uhreina. 1930-luvulta aina vuoteen 1950 saakka Tann apureineen vei köyhiä lapsia vanhemmiltaan, joskus vastoin vanhempien tahtoa, ja myi heidät rikkaiden perheiden adoptoitaviksi. Vanhemmat allekirjoittivat luovutuspaperit usein tietämättä mitä ne olivat, joskus niin että äidit olivat synnytyksen jälkeen rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisia.

Tarinassa seuraamme kuvitteellisen Fossin perheen viiden sisaruksen elämää vuonna 1939. Kun isä on viemässä synnyttävää äitiä sairaalaan, poliisi tulee hakemaan lapset jokilaivalta. Lapset päätyvät orpokotiin, jossa on todella karut oltavat. Ruoka on yksipuolista ja sitä on vähän, huonosta käytöksestä rangaistaan joskus muitakin kuin tekijää, lapsia sidotaan ja suljetaan komeroon… Tarkastuskäynneillä ja kirjastoauton vieraillessa lasten on käyttäydyttävä moitteettomasti, muuten heille käy huonosti. Fossin sisarussarjan vanhin on 12-vuotias Rill, ja hän haluaisi kertoa totuuden mutta ei voi, hän ei voi saattaa pikkusisaruksiaan vaaraan. Aina välillä joku orpokodin lapsista adoptoidaan, ja niin myös Fossin sisarusten tiet eroavat.

Nykyhetkessä asianajaja Avery kiertää senaattori-isänsä mukana erilaisissa tilaisuuksissa. Vanhainkodissa asukkaan 100-vuotisjuhlissa hän törmää May-vanhukseen, joka kutsuu häntä Ferniksi. Myöhemmin hän palaa vanhainkotiin ja näkee Mayn huoneessa valokuvan, jossa yksi henkilöistä vaikuttaisi olevan Averyn isoäiti. Hän alkaa kiinnostua asiasta. Kuka May on, ja mitä kautta tämä tuntee hänen isoäitinsä? Onko Averyn suvulla jotain tekemistä Tennesseen orpokodin kanssa, tuon jonka nyttemmin on todettu olleen pikemminkin vankila kuin koti orvoille?

”Minä aloin jo olla huolissani”, hän sanoo.

”Ai että tulenko vai en?”

”Että oliko se puhelu vain pahaa unta.” Hänen suupielensä nykivät, joten teidän että hän vitsailee.

Siitä huolimatta punastun vähän. Tämä on rasittavaa.

”Olen pahoillani. Minun vain… pitää saada tietää. Mitä tekemistä sinun isoisälläsi oli minun mummini kanssa?”

”Pääasiassa hän työskenteli mummillesi.”

”Millaisesta työstä nyt puhutaan?”

Hän vilkuilee ohitseni pieneen sivupihalla puiden lomassa olevaan mökkiin. Huomaan että hän kamppailee sen kanssa, pettääkö hän isoisälleen antamansa lupauksen vai ei. ”Minun isoisäni oli etsijä.”

”Mitä hän etsi?”

”Ihmisiä.”

Alkuun vähän pelkäsin tarttua tarinaan, pelkäsin kuinka ruma se on, kuinka pahasti kaltoin lapsia kohdellaan. Nopeasti kuitenkin huomasin, että Rillin ja Averyn osuudet vuorottelevat, niin että kevyempi nykyhetki katkaisee raskaan menneisyyden. Lisäksi Rill on koko ajan luottavainen sen suhteen, että hän löytää keinon, jolla he pääsevät takaisin kotiin. Hän sopeutuu olosuhteisiin ja tekee kaikkensa, jotta hänen sisaruksensa ja myös pieni Stevie selviävät uudesta karusta arjesta.

Tarina menee ihon alle ja saa pohtimaan, miten tuollaista on voinut tapahtua, ja miten se on voinut jatkua vuosikymmeniä. Loppusanoissa kerrotaan, että vielä silloinkin, kun tehtiin uusi orpokoteja koskeva laki, sen ulkopuolelle jäivät Georgia Tannin johtamat laitokset. Että miten kukaan ei huomannut tai välittänyt?!

Siitä en erityisemmin piitannut, että tähän(kin) on pitänyt tunkea romanssi mukaan. Averyn selvitystyön vastapainoksi olisi riittänyt kohtaamiset Judy-mummin kanssa sekä isän kanssa tehty vaalityö. Jos jotain olisin kaivannut, niin Georgia Tannin näkökulmaa, miksi hän kenties toimi niin kuin toimi. Muuten tämä on kyllä aika lailla täydellinen lukupaketti, ja sellainen joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

Ennen kuin olimme sinun on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta ja Luetut kirjat.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 4, ”joku kertoo kirjassa omista muistoistaan”.

Lastenkirjalauantai: Elina Komulainen ja Mirka Tuovinen: Mekon matka

Elina Komulainen ja Mirka Tuovinen: Mekon matka

Kuvittaneet Kristiina Haapalainen ja Sami Vähä-Aho

Sitruuna 2020

32 s.

”Valmis!” huokaisee ompelijaneiti Aliisa ihastuneena ja nostaa ompelukoneen neulan irti kankaasta. Aliisa palaa muistoissaan lapsuuden kesään mummolassa, kun raparperikeittoa kaatui maailman kauneimmalle pöytäliinalle. Liina oli mummon aarre, mutta nyt siitä on tullut kellohelmainen mekko, joka on valmis maailmalle!

Vuokko näkee vaateputiikin ikkunassa ihanan mekon; sen hän haluaa kevätsoittajaisiin! Ja sen hän myös saa, sillä ”[M]ekko sopii Vuokolle kuin nonparelli jäätelöannoksen päälle!” Siitä tulee Vuokon lempimekko, joka pakataan mukaan myös kesälomareissulle Roomaan. Mutta voi, mekko katoaa eikä sitä löydy mistään. Vuosia myöhemmin, aikuisena, Vuokko on tyttärensä kanssa Italiassa. Vaan mitä näkyykään näyteikkunassa? Vihdoin Vuokko saa selville, mitä mekolle tapahtui silloin kauan sitten. Se ei olekaan ihan tavallinen tarina. 

Pidin tästä kovasti. Tarina ja kuvitus ovat kauniit, pidän etenkin siitä että mekko ei jää ikuisesti kadoksiin. Tarinalle tulee hieno päätepiste, etenkin kun Vuokko on mukana kuulemassa sen historian. Kirja muistuttaa vanhojen tavaroiden arvosta ja kierrättämisestä, lempeästi ja ilman uhkakuvia. Lukemisesta jää lämmin olo. Ja tekee mieli mennä penkomaan omaa vaatekaappia, että mihin kaikkeen minulla on suhde ja yhteys. Jos en muista jonkin vaatteen olemassaoloa, tulisinko kaipaamaan sitä jos laittaisin sen kiertoon seuraavalle käyttäjälle?

Heikki Hietala: Viisto valo

Heikki Hietala: Viisto valo
Englanninkielinen alkuperäisteos Filtered Light - Other Stories (2012)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Sitruuna 2017
230 s.

Heikki Hietalalta on aiemmin suomennettu Hotelli Tulagi, joka oli hieno lukuelämys. Siksi uutuussuomennos Viisto valo oli yksi kevätkauden odotetuimmista kirjoista. Odotin mielenkiinnolla, mitä on luvassa, kun esittelyn perusteella tämä novellikokoelma on hyvin erityylistä verrattuna Hotelli Tulagiin.

Heti ensimmäinen novelli Huvila vei mennessään ja sama jatkui koko kirjan ajan. Koko ajan oli sellainen olo, että tekisi mieli kurkistaa novellien viimeiset rivit. Kaikissa novelleissa on joku outo, kummallinen juttu, joka saa lukemaan kiireesti eteenpäin ja selvittämään, mistä on kyse. Kiltti lukijahan ei kurkista loppuratkaisua etukäteen! :)

Novellit sijoittuvat tiettyihin paikkoihin, mutta paikat eivät ole mitenkään leimattuja. Forssalainen leirintäalue voisi olla melkein mikä paikka tahansa, lähes missä vaan. Sama pätee oikeastaan kaikkiin paikkoihin. Samalla tapahtumat ovat hyvin ajattomia ja universaaleja. 

Novellien tyyli vaihtelee, on pehmeä kauhua, realismia, scifiä ja vaikka mitä. Silti kokoelma on yhtenäinen. Novelleissa on näennäisen "järkevä" alku, mutta mukaan tulee aina jotain mikä tekee niiden maailmasta hieman vinksahtaneen. Mukana on elementtejä kansanperinteestä, esimerkiksi kummitusjuttuja jotka voi tunnistaa riippumatta siitä missä asuu, ääniä ja valoja joille ei löydy näkyvää selitystä...

Stephen ei lyhdyn lepattavassa valossa nähnyt uruista juuri muuta kuin että ne olivat hyvin suuret niin pieneen kirkkoon. "Ne ovat hienot", hän vastasi pikemminkin sanoakseen jotain kuin ilmaistakseen mielipiteensä. Sitten hän päätti tunnustaa kirkkoherralle kaiken. "Ja soivatko ne siis itsestään?"

Kirkkoherra kosketti nenäänsä etusormen päällä. "Olinkin varma, että teille on kerrottu siitä hiippakunnassa. Sieltä on lähetetty väkeä tutkimaan, onko niissä jutuissa perää, mutta urut tietävät, milloin pitää olla hiljaa. Kukaan ei ole koskaan saanut selville mitään, ei ole kuullut ääntäkään, mutta me täällä seurakunnassa - me tiedämme.

"Mutta eihän se sentään voi olla mahdollista? Urut tarvitsevat ilmaa pilleihinsä, ja palkeita täytyy käyttää ja jonkun pitää soittaa niitä, ennen kuin ne voivat päästää ääntäkään. Niin todellisessa maailmassa ainakin uskotaan", Stephen sanoi kirkkoherralle hymyillen.

(Tuuli pilleissä)

Todellisessa maailmassa, niin. Novellien tapahtumat tuntuvat puoliksi yliluonnollisilta ja mahdottomilta, puoliksi mahdollisilta. Lukiessa mielessä pyörii ajatus, entä jos? 

Viistolla valolla osallistun Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjan kannessa on sinistä ja valkoista". 

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Norjankielinen alkuperäisteos Jakthundene (2012)

Suomentaneet Tiina Sjelvgren ja Aino Ahonen

Sitruuna Kustannus 2016

371 s.

Jørn Lier Horstin tuotannon suomentaminen alkoi Lasiavain-palkinnon voittaneesta Suljettu talveksi -teoksesta. Nyt käännösvuorossa on Ajokoirat, joka Wikipedian mukaan on seuraava osa. Loogista, mutta ehkä suomentamista olisi voinut jatkaa sarjan alusta. Tätäkin lukiessa on olo, että William Wistingin perhe-elämästä on kerrottu aiemmin asioita, joiden tietämisestä olisi hyötyä.

Kirjan aihe on moneen kertaan käytetty, klassinen todisteiden väärentämistapaus. Murhasta on aikanaan tuomittu mies, jonka asianajaja väittää nyt että poliisi on väärentänyt ratkaisevat todisteet. Syytetyksi joutuu William Wisting, joka tuolloin toimi tutkinnanjohtajana. Wisting tietää ettei itse ole väärentänyt mitään, mutta tuntee huonoa omaatuntoa. Onko joku tiimistä syyllinen? Hän päättää paneutua arkistoon ja katsoa juttua uusin silmin. Avukseen hän saa toimittajatyttärensä Linen. Pelissä on Wistingin koko ura ja elämäntyö. Menneiden rikosten ohella kaksikko sekaantuu tuoreeseen tappoon ja katoamistapaukseen.

Hän ei ollut koskaan pelännyt pimeää ja tiesi että pelko oli järjenvastainen, mutta nyt se tuntui samalta kuin kylmänkostea käsi, joka kulki selkää pitkin. Talo hänen takanaan oli ollut ainakin 17 vuotta asumaton, mutta joku oli ollut täällä aivan hiljattain.

Hän otti muutaman askeleen tielle päin ja oli juuri vilkaisemassa olkansa yli, kun hän erotti puiden välistä valoa. Auton ajovalot. Auto ajoi hitaasti tietä pitkin talolle päin. Moottorin matala hurina kantautui Linen korviin.

Line harppasi nopeasti pois tieltä ja vetäytyi puiden väliin suojaan. Auto ajoi hänen ohitseen. Ratin takana istui mies. Ajovalot olivat sokaisseet Linen niin, ettei hän nähnyt miehestä muuta kuin ääriviivat.

Aluksi olin epäileväinen; aihetta on käsitelty sen tuhanteen kertaan niin mahtaakohan tämä olla kiinnostava. Lopussa totesin, että syyllinen ei ollut mikään suuri yllätys. Välissä on joitakin kliseisyyksiä, kuten eläköitynyt kollega joka tietenkin on valmiina auttamaan Wistingiä. 

Ilahduin siitä, että kokonaisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin kliseinen. Line saa yhtä paljon tilaa kuin isänsä, ja on tätä aktiivisempi toimija. Kaksikko tasapainottaa toisiaan. Muut henkilöt jäävät taustalle mutta eivät liiaksi. Pidän siitä, että Wisting ei vello itsesäälissä eikä toisaalta käy raivokkaaseen vastaiskuun, vaan toimii kylmänviileästi. Yöllinen murtautuminen poliisiasemalle on aikamoinen veto!

Kiva että sarja on saanut jatkoa, toivottavasti käännöksiä tulee lisää. Ihanaa tavata taas vaihteeksi poliisi, jolla ei ole päihde- tai uhkapeliongelmia, eivätkä perhesuhteiden hankaluudet vie puolta kirjasta. 

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi 

Norjankielinen alkuperäisteos Vinterstengt (2011)

Suomentanut Tiina Sjelvgren

Sitruuna Kustannus 2015

354 s. 

Suljettu talveksi on Lasiavain-palkintonsa ansainnut. Se on vetävä, jännittävä perusdekkari. Se on suomennettu todennäköisesti palkinnon takia, mikä on toisaalta harmi, sillä kyseessä on sarjan seitsemäs osa. Välillä lukiessa huomaa, että näin on, tulee olo että lukijan pitäisi tietää joitain asioita aiemmista osista. Henkilöhahmoja ei esitellä kovinkaan perusteellisesti vaan lukijan on pääteltävä yksittäisistä lauseista ja lausahduksista, millainen historia hahmoilla on. 

William Wisting kollegoineen saa tutkittavakseen mökkimurhan. Tapaus osoittautuu visaiseksi ja saa eriskummallisia käänteitä. Heti aluksi ruumis katoaa löytyäkseen myöhemmin ja pian taivaalta tipahtelee kuolleita lintuja. Ruumiitakin löytyy lisää. Wisting saa lisähuolia, kun hänen tyttärensä Line tulee vedetyksi mukaan, monellakin tapaa. Kaiken lisäksi tutkinta laajenee ja Wisting joutuu lähtemään ulkomaille ottamaan selkoa asioista. Vähitellen palaset kuitenkin alkavat loksahdella kohdilleen.  

"Oletko kunnossa?" hän kysyi. 

Line nyökkäsi ja Wisting ymmärsi, että niin todellakin oli. Hän oli todistanut vastaavaa ennenkin. 

Wisting astui muutaman askeleen kauemmaksi ja käänsi katseensa veneeseen. Se hankasi sileäksi hioutuneita rantakiviä vasten ja keinui levottomasti puolelta toiselle aina aallon lyödessä rantaan.

Veneen peräpäässä makasi kuollut mies. Lokkien jäljiltä hänellä oli suuria märkäpaiseita kasvoissa. 

Veneessä oli niin paljon vettä, että se ulottui miestä lantioon saakka. Hänen musta takkinsa oli auki. Sen alla oli harmaa villapaita, joka oli yltä päältä veressä. 

Pidin erityisesti mökkialueesta ja sen kuvaamisesta. Syysmyrskyt, voimakkaat aallot, tunkeileva pimeys ja takkatuli ovat mitä mainioimpia tunnelmanluojia. Pidin siitä, mitä Line kokee ja tuntee asetuttuaan karuun mökkiin. Kuvauksista tuli mieleen saaristo, vaikka sellaisessa ei ollakaan.

William Wisting on jotenkin sympaattinen poliisihahmo, vaikka hän onkin vähän teflonia. Se johtuu ehkä siitä, että kyseessä on tosiaan jo seitsemäs kirja. Horstilla on kaikki syy olettaa lukijan lukeneen myös aiemmat osat ja tutustuneen Wistingiin silloin, siksi tässä ei anneta paljoakaan uutta tarttumapintaa. Toisaalta Wisting on miellyttävä hahmo, koska hän on kerrankin poliisi ilman sen suurempia perhe- tai päihdeongelmia. Hän on tyttärestään välittävä isähahmo, jolla sujuu hyvin myös kollegoiden ja pomon kanssa. 

Suljettu talveksi ei ole vuosisadan lukukokemus eikä tarjoa mitään ennennäkemätöntä, mutta toimii. Ja saa kaipaamaan lisää Wistingin tutkimuksia. 

Kirja on luettu myös blogeissa Mummo matkalla, Kirjallisia ja Luin viimeksi.  

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi
Englanninkielinen alkuperäisteos Tulagi Hotel (2010)
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Sitruuna Kustannus 2014
360 s.

Yhtenä iltana kaipasin jotain helppolukuista, ajattelin että lukaisempa Hotelli Tulagin. Kuvittelin lukevani sen illassa tai kahdessa, ajattelin että se on varmaan ihan kiva ja kiinnostava mutta tuskin sen enempää. Voi miten väärässä olin, ja tunnustan sen ilomielin! Kyseessä ei todellakaan ole mikään kevyt välipala vaan huikean hieno ja koskettava kertomus, joka vaatii paneutumaan jokaiseen sanaan.

Kirja liikkuu usealla eri aikatasolla kertoen Jack McGuiren elämäntarinan. Sen nykyhetki on 1950-luvun vaihde, muutama vuosi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Jack on perustanut hotellin Salomonsaarille ja yrittää tehdä paikasta itselleen kodin. Eräänä päivänä hänen ovelleen saapuu Kay Wheeler. Kay haluaa kuulla totuuden aviomiehensä Donin kuolemasta, miehen joka oli sodassa Jackin aisapari. Jack ei voi muuta kuin palata sotavuosiin ja myös sitä kauemmas, lapsuuteen asti. Kaylle hän voi kertoa perheestään, kotoa karanneesta veljestään, omasta taistelustaan lentämisen halun ja maatilan jatkamisen velvollisuuden välillä, sodasta ja epävarmuudesta kuka palaa lennolta elossa. Kahden yksinäisen ja surullisen välille kehittyy tunteita, joiden seuraaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen juttu.

Hän kohotti maljan itselleen ja onnitteli jälleen arkuuttaan siitä, että se oli vienyt voiton hänen muista vaistoistaan. Jälleen kerran hänellä oli ollut mahdollisuus avata sydämensä ja saada itselleen joku jota rakastaa, mutta se mahdollisuus oli mennyt eikä paluusta ollut juuri toivoa. Hän sätti rohkeuttaan siitä, että se petti hänet aina tärkeimmissä paikoissa, ja hän tiesi, että hänen piti taas kerran ryhtyä harjoittamaan mielentyyneyttään ja kykyään pärjätä yksin. Se tuntui kipeältä, siltä kuin hänen sydämensä arpikudos olisi revitty taas auki.

Hän tiesi kuitenkin selviävänsä. Hän oli selvinnyt ennenkin, joten niin nytkin. 

Ainoa miinuspuoli kirjassa on se, että takakansi lupaa Jackin kuuntelevan "sodan runtelemien hotellivieraiden tarinoita". Näitä vieraita on vain muutama, olisin kaivannut heitä lisää. Herra Wallacen vierailu on yksi ehdottomista lempikohtauksistani, se on niin koskettava ja kaunis. Olisin mielelläni lukenut monesta muusta henkilöstä, joka tulee syrjäiselle saarelle etsimään ja löytämään kuka mitäkin. Saaren maisemat ovat sen verran eksoottiset, että olisin mieluusti viettänyt enemmän aikaa kirjan nykyhetkessä. Ehkä taistelulentokuvauksia olisi voinut olla vastaavasti hitusen vähemmän, vaikka en pitänytkään niitä tylsinä tai niiden lukumäärää liiallisena.

Hyvää Hotelli Tulagissa on oikeastaan kaikki. Jack on sympaattinen hahmo, jonka maailmaan on helppo sujahtaa mukaan. Pidin myös muista hahmoista, hämmästyttävää kyllä mutta kukaan ei ollut ärsyttävä. Hahmot ovat keskenään hyvinkin erilaisia mutta kaikki uskottavia. Heihin myös tutustutaan paremmin kuin pintaraapaisulla, mikä tietysti tuo syvyyttä sekä heihin että tarinaan. 

Mielestäni kirja on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Jackin lapsuus- ja nuoruusaika, sotakokemukset ja nykyhetki vuorottelevat sujuvasti. Tapahtumapaikat ovat nekin todella vaihtelevia eri puolilla maailmaa. Tässä tapauksessa hahmojen ja paikkojen moninaisuus on etu, sillä mikään ei ylikorostu vaan kaikki limittyy yhteen ja tuntuu kuuluvan tarinaan. 

Hotelli Tulagi on kirja jota suosittelen ihan kaikille. Se on tunteita herättävä mutta ei ylisentimentaalinen. Jackin elämän muuttuminen, suunnan katoaminen ja itsen uudelleen etsintä ovat koskettavaa luettavaa. Lukiessa koin tunteita laidasta laitaan, välillä itketti tai tuntui muuten surulliselta, välillä nauratti, toisinaan jännitti, joskus suututti.

Sitruuna Kustannus on itselleni uusi tuttavuus, mutta pari ensimmäistä lukemaani kirjaa vakuuttavat laadullaan. Suljettu talveksi - kirjasta on tulossa postaus myöhemmin. Hotelli Tulagi on luettu myös Kirjanurkkauksessa sekä Satun luetuissa.