Trude Teige: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

 

Trude Teige: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

Norjankielinen alkuteos Morfar pustet med havet (2021)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2026

337 s. 

Teigen edellinen suomennos kertoi meille Junin isoäidin tarinan, nyt tässä rinnakkaisteoksessa on isoisän vuoro. Nuori merimies Konrad on laivassa matkalla kohti Australiaa, kun torpedo tuhoaa laivan. Ne jotka eivät kuole sillä sekunnilla, ammutaan. Kuin ihmeen kaupalla Konrad ja Jakob jäävät eloon, mutta vain Konrad selviää pariviikkoisesta selviytymistaistelusta. Jaavan saarella hänet löydetään rannalta ja toimitetaan sairaalaan. Siellä hän kohtaa norjalaisen enkelin, sairaanhoitaja Sigridin. 

Mutta sota jyllää ja on armoton. Konrad ja Sigrid viedään eri leireille, joissa he yrittävät jaksaa sodan loppuun asti. Ympäriltä kuolee ihmisiä, läheisiäkin. Ne keitä ei vie nälkä tai sairaus, kohtaavat japanilaisten sotilaiden julmuuden. Tässä ympäristössä etenkään eurooppalaisella ihmishengellä ei ole mitään armoa. Ja jos välillä onkin hiukan toiveikkaampi olo, se katoaa ennen pitkää. 

Sota särkee niin paljon, ja vaikka Konradista tulee myöhemmin isä ja isoisä, ei se korjaa kaikkea. 

- Mikä hätänä? tohtori Melrose kysyi.

Sigrid kertoi näkemästään järkyttävästä tapauksesta. Hänen äänensä vapisi.

- Mokomat pirulaiset, tohtori Melrose sanoi. Sen pidempään hän ei aiheessa viipynyt vaan ryhtyi kertomaan sairastuvan potilaista: mikä heitä vaivasi ja ketkä heistä olisivat Sigridin vastuulla. Sigrid näki koko ajan silmissään miehen tuskaisan katseen. Häntä kuvotti. Tohtori Melrose laski hetkeksi kätensä Sigridin olkapäälle. - Haluatteko kuulla minun elämänohjeeni? Teen sen mikä on tehtävä, kestän sen mikä on kestettävä ja unohdan sen mikä on unohdettava, jotta selviäisin. 

Tämä on raskas ja todella surullinen tarina. Samalla se on tavattoman tärkeä, muistuttaen että toinen maailmansota todella tapahtui myös Euroopan keskitysleirien ulkopuolella eivätkä saksalaiset olleet ainoita jotka syyllistyivät julmuuksiin. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää ja Annelin lukuvinkit.

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Venäjänkielinen alkuteos Poslednie svideteli: sto nedetskikh kolybelnykh (1985, toinen laitos 2013)

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi 2026

365 s. 

Svetlana Aleksijevitšin kirjat sekä toistavat toisiaan että ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa hän on haastatellut ihmisiä, jotka suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikaan olivat enintään 15-vuotiaita. Lyhyissä muisteluissa toistuvat kodin jättäminen, isän lähteminen sotaan, kaduilla ja joka paikassa nähdyt kuolleet, nälkä... Vain muutamassa tarinassa isä palaa kotiin, muuten hän joko kuolee tai jää kadoksiin. Jonkin verran menehtyy myös äitejä, sisaruksia, muita sukulaisia ja ystäviä. Ilonpilkahduksia näkyy vain muutamassa tarinassa. Ehjänä ei selviä kukaan. 

Kolhoosin lehmät ajettiin ulos ladosta, ja ihmiset ajettiin sisään. Myös meidän äitimme. Minä ja pikkuveli istuimme pensaikossa. Hän oli kaksivuotias. Hän ei itkenyt. Myös koira istui kanssamme.

Aamulla menimme kotiin. Talo oli entisellään, mutta äitiä ei ollut. Eikä ketään muutakaan. Vain me olimme jäljellä. Lähdin hakemaan vettä. Uuni oli lämmitettävä, ja veli pyysi kylpyyn. Vinttikaivossa roikkuivat naapurimme. Lähdin kylän toiselle laidalle, missä oli lähdevesikaivo ja koko kylän paras ja herkullisin vesi. Sielläkin roikkui hirtettyjä. Palasin ämpärit tyhjinä. Veli itki nälkäänsä. "Anna leipää. Anna kannikka." Kerran purin häntä, jotta hän lakkaisi itkemästä. 

Onhan tämä aivan kammottavaa luettavaa, ja myös turhauttavaa. Kuinka moni lapsi elää nyt samanlaista arkea sodissa ympäri maailmaa? Kirja on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten, siinä muistellaan aikaa vielä 40 vuotta taaksepäin, eikä mikään ole muuttunut. Vuosikymmeniä myöhemmin Aleksijevitšin kanssa keskustellessaan ihmiset itkevät koska lapsuusmuistot tekevät yhä niin kipeää - epilogin mukaan keskusteluja on käyty vuosina 1978-2004. 

Kirjan nimi on kipeän osuva. Nämä tarinat eivät todellakaan sovi lapsille, ja silti ne kertovat asioista jotka tapahtuivat lapsille. Tarinat ovat lyhimmillään parin ja pisimmillään muutaman sivun mittaisia. Tämä on tehokasta. Kun tarinoita on sata, mukana on monta erilaista mutta silti niin samanlaista kohtaloa. Koko lapsuusaikaa ei yleensä käydä läpi vaan joku kertoo sodan alkupäivistä, joku ajasta keskellä sitä ja joku on juhlimassa voitonpäivää. Nuorin haastateltu on kaksivuotias, ja hän toki myöntää ettei tiedä mitä muistaa itse ja mitä on kerrottu hänelle. Suurin osa muistaa, enkä ihmettele. Kun näkee perheensä teloituksen tai syö variskeittoa, sitä tuskin unohtaa. 

Ihmettelin sitä, miksi kirja on suomennettu vasta nyt. Toki muutkin Aleksijevitšin teokset on suomennettu viiveellä, jopa vuosikymmeniä niiden ilmestymisen jälkeen, mutta silti. Edellinen suomennos Sinkkipojat ilmestyi 2023, sitä edellinen Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia vuonna 2018, eli ei näitä kovin usein tupsahtele. Toisaalta, en tiedä jaksaisivatko ihmiset lukea tällaista joka vuosi, mutta toisaalta, nämä herättelevät ajattelemaan mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisia seurauksia he kokemastaan kantavat. 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

Ranskankielinen alkuteos Le barman du Ritz (2024)

Suomentanut Saana Rusi

Siltala 2026

411 s. 

Kuusikymppisen Frank Meierin tie vei Itävallasta Amerikkaan ja sieltä takaisin Eurooppaan. New Yorkissa hän oppi baarityön salat, ja Pariisiin saavuttuaan sai työpaikan Ritzistä. Hotellin baarista tuli hänen elämäntyönsä ja ylpeytensä. 

Kun kesäkuussa 1940 natsit valtaavat Pariisin ja tekevät Ritzistä yhden tärkeimmistä tukikohdistaan, Frank pysyy baaritiskin takana ja tarjoilee drinkkejä. Mitä muutakaan hän voisi tehdä, minne muualle mennä? Reilut neljä vuotta hän pysyy tyynenä, kuuntelee, piilottelee salaisuuksia ja toivoo kaiken olevan pian ohi. Baari on hänen turvapaikkansa, mutta pysyykö se sellaisena kun sota jatkuu jatkumistaan ja ihmisillä on mahdollisuus tienata rahaa salaisuuksia paljastamalla?

Frank Meier on aikoinaan lähtenyt pakoon elämää, jota ei tahtonut elää. Mukana on kulkenut salaisuus: hän on juutalainen.

Tänä iltana baarin ainoa asiakas Otto von Habsburg, Itävalta-Unkarin syrjäytetty kruununprinssi, hukuttaa ahdistustaan giniin. Natsit ovat luvanneet hänen päästään palkkion, ja hänen on paettava, ja pian. Jo tänä yönä.

Tiskin päädyssä istuessaan hän käy vielä kerran mielessään läpi viime viikkojen tapahtumia ja kulauttaa sitten Beefeater-lasinsa tyhjäksi. Sen jälkeen Böömin kruununprinssi nousee ja syleilee siroilla käsivarsillaan baarimestaria, joka voisi olla hänen isänsä. Frank jähmettyy paikalleen. Syleily tuntuu epilogilta. Otto von Habsburg sanoo hyvästit Euroopalle, ja muutaman päivän kuluttua hän on jo Washingtonissa. Ritzin baarimestari katsoo, kuinka hänen viimeinen asiakkaansa vanhasta maailmasta katoaa näkyvistä. 

Tämä on samaan aikaan kiinnostava ja vähän häiritsevä lukukokemus. Baarissa viina virtaa ja kaikilla kirjan henkilöhahmoilla on yltäkylläisesti syötävää. Frank näkee kaduilla nälkäisiä ihmisiä, mutta katsoo nopeasti pois tuntien pienen vihlaisun siitä kuinka hyvin hänellä menee. Samaan aikaan hän kuitenkin baarissa järjestää väärennettyjä papereita juutalaisille ja auttaa heitä pakenemaan. Jotenkin tuo jatkuva juhliminen alkoi jo ärsyttää, kun samaan aikaan hotellin ulkopuolinen kurjuus jää lähes täysin huomiotta. 

Suurin osa kirjan hahmoista on todellisia, ja lopussa kerrotaan miten heille sodan jälkeen kävi. Frankin apulainen Luciano on keksitty hahmo, ja hänen läsnäolonsa tarinassa on hyvin perusteltua. Hän on Frankin kanssa yllättävän vahva vastapaino natsiupseereille. 

Tarina on poikkeuksellinen siksi, että se keskittyy vain yhteen, sota-aikanakin hyvin ylelliseen, paikkaan. Juhlat jatkuvat illasta toiseen, ja kun viina on käymässä vähiin niin sitä järjestetään nopeasti lisää. Päähenkilöitä on myös vain yksi. Collin kuvaa hienosti sitä, kuinka Frankin epätoivo kasvaa miehityksen pitkittyessä, samalla kun hänen on pidettävä ilmeensä kurissa ja estettävä käsiään vapisemasta. 

Pidän siitä, että koko tarina ollaan miehitysvuosissa, ja aikaan ennen niitä viitataan lyhyesti. Jos Frankin koko elämä olisi kirjoitettu auki, sivuja olisi tullut paljon lisää ja varsinkin kirjan alkupuolen tunnelma olisi ollut hyvin erilainen. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjassa on 400-500 sivua".

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

 

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

Ranskankielinen alkuteos La Pouponnière d'Himmler (2024)

Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Docendo 2025

289 s. 

Heim Hochland, Steinhöring, Baijeri, 1944-1945. Äitiyskoti raskaana oleville ja juuri synnyttäneille yksinäisille naisille tuo yhteen saksalaisen sairaanhoitaja Helgan ja lasta odottavan ranskalaisen Renéen. Taustalla häälyy puolalainen sotavanki Marek, joka yhdessä muiden vankien kanssa rakentaa Heimin alueelle parakkeja. 

Helga on tunnollinen, ammatistaan ylpeä. Hän pärjää hyvin sekä äitien että pienokaisten kanssa. Hän haluaa naimisiin, mutta hänellä ei ole kiire, ei vaikka saksalaisia naisia patistetaan synnyttämään paljon lapsia. Edellisen Heimin johtaja jopa tarjoutui hänen lastensa isäksi. Kuukausien kuluessa ja sodan viime hetkien tullessa lähemmäksi paine alkaa käydä liian kovaksi. Miten jaksaa, kun taloon tulee yhtäkkiä kymmeniä naisia ja lapsia lisää?

Renée rakastuu saksalaiseen sotilaaseen ja tulee raskaaksi. Muita vaihtoehtoja ei ole, hänen on lähdettävä Saksaan ja toivottava, että tiet Arturin kanssa kohtaavat vielä. Kun kirjeitä ei kuulu, epätoivo iskee toden teolla. Hän ei halua olla Heimissa, mutta hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Marek tietää, että hänellä on pieni lapsi, mutta hän ei tiedä missä Wanda ja vauva ovat. Henkinen kipu on alati läsnä, etenkin kun hän näkee Heimin alueella jatkuvasti naisia lastenvaunuineen. Fyysinen kipu on hakkaamisen ja nälän seuraamista, eikä sitä helpota hyvin ravittujen naisten näkeminen. Pian pakoajatukset valtaavat hänen mielensä. 

Hän makaa selällään katse sumuisena, hänen silmänsä ovat miltei harmaat lopputalven hämärässä. Hän on vetänyt untuvapeiton vatsansa päälle. Hän on niin laiha, että luut törröttävät. Pelkkä vatsan täyttämä aukko. Hän on multaa, joka kuivuu sitä mukaa kun pensas kasvaa, ja hänen elämänsä hupenee sitä mukaa kun lapsi kehittyy hänen ihonsa alla. Hän on tuhkauurna, johon upotetaan eläviä kukkia valtavine juurineen. Hänen vatsalaukkunsa on kuroutunut niin pieneksi, että hän saa ruokittua itseään vain pikkulusikalla. Joskus hän onnistuu pitämään sisällään tilkan vettä, hiukan hilloa. Joskus hän taas yökkii kehostaan ulos kaiken pehmeän ja nestemäisen. 

Kirjassa keriytyy pikkuhiljaa auki se kieroutuneisuus, joka tällaisissa Heimeissa oli. Jo alussa Himmler kyllä sanoo: "'Miten epäoikeudenmukaista, että sotilas kuolee hetkessä, mutta sotilaaksi varttuminen kestää kuusitoista vuotta.'" Mutta vasta sodan viime hetkellä, arkistojen palaessa, Helga alkaa pohtia ja myös ymmärtää, mistä odottavia äitejä ja orpolapsia tuli ja miten heitä riitti niin paljon.

Lukijana minulla oli aika ristiriitainen olo. Helga palvelee natsijärjestelmää ilolla, mutta hänessä on lämpöä ja hän todella välittää lapsista. Renée on vasta seitsemäntoista, ja on kauheaa miten rakastuminen johtaa hänen karkottamiseensa ja miten hän sen seurauksena kivettyy. Marekilla on vahva elämänhalu, vaikka hän ei tiedä ovatko hänen läheisensä elossa vai eivät. Eli suurin lämpö ja lempeys on äitiyskodissa, jonka taustalla kuitenkin on hirveä ideologia ja lasten luokittelu sen mukaan, ketkä heistä voi saksalaistaa. 

Tarina on varsin surullinen mutta koukuttava. Suoranaisia hirveyksiä kuvataan vähän, mutta ne tulevat esiin yksittäisissä lauseissa ja joskus ihan sivuhuomautuksina. Ehkä juuri se tuntuu niin raskaalta, että lukiessa tietää tämän Heimin olevan vain yksi esimerkki kovin monista muista. Jää myös kalvava epätietoisuus siitä, mitä lapsille mahtoi tapahtua sen jälkeen kun amerikkalaiset olivat tulleet ja sota päättynyt. 

Toisin kuin niin moni muu toisen maailmansotaan liittyvä (naisen kirjoittama) romaani, tässä ei ole nykyhetken aikatasoa jossa joku alkaisi selvittää sukulaisensa historiaa Heimin työntekijänä tai asukkaana. Tapahtumat sijoittuvat vain yhteen aikatasoon eikä selityksiä tai myöhempiä elämänkohtaloita tule, mikä saa tarinan tuntumaan jopa hiukan tylyltä. Että tässäkö se nyt oli, ei mitään lohduttavia sanoja lukijalle. Ristiriitainen olo tässäkin, toisaalta en olisi halunnut lukea tällaista mutta toisaalta hyvä että luin. Hyvä että tästäkin näkökulmasta on tehty romaani.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää". 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Englanninkielinen alkuteos Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

WSOY 2025

347 s.

Vuonna 2007 Jefim Šulman kuolee. Hän on perheen sotasankari; aviomies, isä ja isoisä joka toisen maailmansodan aikana pääsi Berliiniin asti. Kun leski Nina järjestelee edesmenneen tavaroita, hän löytää salkusta kirjeen. Miksi Jefim kirjoitti KGB:lle vuonna 1984? Kun tytär Vita lukee kirjeen ääneen, naiset kokevat suuren yllätyksen. 

Tarinassa kulkee kaksi aikatasoa limittäin. Toisessa ollaan Jefimin mukana alkaen vuodesta 1941 ja jatkuen hänen vanhuuteensa asti, toisessa seurataan perheen tarinaa vuodesta 1950 eteenpäin. Sodassa tapahtui asioita, jotka Jefim haluaa pitää salassa, siksi hän ei puhu kotona sodasta juuri ollenkaan. Siten lukija tietää hänen elämästään enemmän ja aikaisemmin kuin mitä hänen perheensä tietää. 

Vaikka Jefim ei puhu, sotakokemukset vaikuttavat hänen elämäänsä sen loppuun asti. Pelko ja häpeä ovat läsnä, vaikka hän yrittää ne piilottaa. Vaimo ei ymmärrä, miksei hän innostu sotasankareista kertovista tarinoista - mutta Jefim ei voi kertoa. Hänellä on salaisuus, joka paljastuessaan veisi pohjan kaikelta. 

Hän muisti yhä, kuinka riutuneelta Nikonov oli näyttänyt, kun hänet oli vapautettu Kolyman työleiriltä yhdessä vuoden 1956 rehabilitaatioaalloista. Ennen niin ylpeistä kasvoista oli ollut jäljellä enää silmien jäinen sini; muun olivat vieneet pakkanen, raataminen kultakaivoksessa, katkeruus siitä, että valtio oli "palkinnut" hänen kärsimyksensä Saksassa kymmenen vuoden työleirituomiolla artikla 58:n nojalla.

"Sellainen lahja kotiinpaluun kunniaksi", Nikonov oli vitsaillut synkästi heidän juodessaan olutta kioskilla Stalinossa. 

Ja nyt joku sotavangiksi jäänyt lentäjä, joka oli saanut saman lahjan, mies jonka uusi hyvänsuopa johtaja oli niin ikään rehabilitoinut, kiersi pitkin ja poikin maata ja Ninan tapaiset hölmöt ahmivat sensuurin läpäisseitä kertomuksia sotavankien urheudesta. Paitsi että se oli kaikki teeskentelyä. Lentäjän kulkiessa kiertueella valtio ei edelleenkään piitannut mitään Nikonovista ja miljoonista muista entisistä vangeista, jotka se oli itse lähettänyt sotaan. Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: "Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?" Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta. Niinpä heidän täytyi olla pelkureita, ja sellainen oli vähintäänkin epäilyttävää. 

Olipa hyvä kirja! Kaikin puolin koskettava, ei pelkästään sota-ajan tapahtumien osalta vaan kautta linjan. Tietty latautuneisuus on läsnä koko ajan. Vasiluyk osaa lopettaa luvut koukuttavasti, on pakko jatkaa lukemista. Aikatasot vuorottelevat, ja etenkin perheen osuudessa mennään monesti vuosiakin eteenpäin kerralla, mutta aina kerrotaan edes  lyhyesti mitä aiemman ja sen hetkisen luvun välissä on tapahtunut. 

Lopussa, vaikka Jefim on jo kuollut, minulle jäi lämmin ja helpottunutkin olo. Vaikka perhe on hajaantunut eri paikkoihin, osa ulkomaille asti, heistä jää kuva tiiviistä yksiköstä. Jefim on poissa mutta silti heille sankari, riippumatta siitä mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Vaimo on kokenut eniten pettymyksiä ja valheita, mutta pystyy antamaan anteeksi. 

Viime aikoina on julkaistu paljon ukrainalaista tai Ukrainaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kaikkea en ole lukenut, mutta lukemistani tämä on ehdotonta parhaimmistoa yhdessä Andrei Kurkovin kirjojen kanssa. Sama pätee myös toiseen maailmansotaan liittyvien kirjojen kohdalla. 

Sankarien sukua on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Kirjallisuutta ja tutkimusta.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Otava 2025

416 s. 

On vaikea purkaa sanoiksi se, mitä ajatuksia kirjan lukeminen herätti. Olin alkuun innostunut, välillä ärsyyntynyt, puolivälissä hilkulla jättää kesken, uudelleen innostunut, liikuttunut. 

Hitler on kutsunut suomalaisten SS-miesten omaisia Ruhpoldingiin, ja sinne suurperheen äiti Alma matkustaa pariksi viikoksi elokuussa 1943. Kaikki on alussa outoa ja ihmeellistä: hotellihuoneet, lentokone, vuoret, hienot ateriat, kylpylähoidot, tyylikkäät ihmiset... Mutta nopeasti kaikesta tulee tuttua. Hämmennystä aiheutuu paluumatkasta, jossa riittää ongelmia eikä kaikki enää olekaan viimeisen päälle järjestettyä.

Elokuussa 2023 Alman lapsenlapsenlapsi Ilona työskentelee lentoemäntänä ja kiertää maailmalla. Välit isään ovat olemattomat, huoli muistisairaasta äidistä suuri eikä aikuisen pojankaan kanssa ole helppoa. Ja kun Ilona saa käsiinsä Alman kirjoittaman matkakirjeen, hän kokee järkytyksen. Kuinka kummassa isoisoäiti saattoi tuosta noin vaan langeta ihailemaan Saksaa ja Hitleriä. 

Tehoa tarinaan tuovat lyhyet kohtaukset, joissa nähdään Alman ihailemien asioiden toinen puoli. Se, että kuorma-autollinen ihmisiä ei ole menossa töihin, että kaikki ihmiset eivät saa lämpimiä kylpyjä, että junat menevät eri suuntiin. 

Kantaja nostaa Alman laukun tavaratelineelle ja kumartaa pienesti. Alma miettii pitäisikö sille nyt antaa jotain rahaa, mutta kun mies poistuu kättään ojentamatta, Alma ajattelee, että kyllä saksalaiset nämäkin asiat ovat varmasti ajatelleet ja maksaneet. Kaikki on ollut niin ihmeellisen hyvin järjestettyä.

Hän asettuu ikkunapaikalle.

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja.

Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. Hän ei muista milloin olisi viimeksi syönyt näin paljon herkullista ruokaa yhden vuorokauden aikana. Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta.

Tykkäsin kovasti vuoden 1943 aikatasosta. Alma on menettänyt miehensä ja puolet lapsistaan mutta on selvinnyt. Hän luottaa siihen, että Jumala ei anna kenellekään enempää kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Siispä hän jaksaa. Matkan alussa hän on kovin arka, mutta rohkaistuu loppua kohti. Suoranainen voitto on, kun hän kielitaidottomana onnistuu tilaamaan itselleen kahvia ja jäätelöä. Saksa tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, mutta Alma ei unohda kotia ja arvostaa sitä koko ajan. 

Nykyhetken tasossa en meinannut millään saada otetta Ilonasta. Jotenkin hän tuntui etäiseltä. Hänen poikansa Aku oli suorastaan ärsyttävä, ja kun Akun tyttöystävä Amanda paljastui koronarokotekriittiseksi ja alkoi epäillä Ilonan äidin muistisairauden johtuvan rokotteesta, olin lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Näin yhden tuttavani luisuvan korona-ajan kaninkoloon ja näin mitä se teki hänen ihmissuhteilleen ja mielenterveydelleen. Näin onneksi hänen kipuavan sieltä lopulta pois. 

Puolenvälin paikkeilla tapahtui kuitenkin jotain, ja luin kirjan loppuun lähes yhtä soittoa. Sain otteen Ilonasta ja aloin pitää hänestä. Ehkä siihen asti ihmiset ovat jotenkin irrallisia toisistaan, sukulaisuussuhteista huolimatta. Sitten kun Ilona joutuu pysähtymään niin sekä hän että perheenjäsenet tulevat tiiviimmäksi paketiksi ja lähemmäs lukijaa. Ilonan matka Akun luo on jo yhtä juurevaa ja voimakasta kuin Alman osuudet. 

Tykkäsin siitä, että aikatasot vaihtelevat tiheään. Tarina alkaa vuodesta 1943 ja vie heti mukanaan. Ehkä Alman kokemukset ovat niin paljon intensiivisempiä kuin Ilonan, että siksi minulla kesti niin kauan päästä nykyhetken imuun. Ilona hahmona on etenkin alkupuolella varsin hailakka Almaan verrattuna. Jos Ilonan osuudet olisivat olleet pidempiä, olisin kenties jättänyt kirjan kesken. Nyt tiesin koko ajan, että pian päästään taas Alman matkaan. 

Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogissa. 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet (2015)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2025

309 s. 

Juni on menettänyt muutaman vuoden aikana ensin isovanhempansa ja sitten äitinsä. Hän lähtee väkivaltaista puolisoaan pakoon sukunsa taloon nimettömäksi jäävälle saarelle. Kuten niin monissa kirjoissa viime vuosina, hän löytää valokuvan, tai itse asiassa kaksi. Toisessa on isoäiti Tekla saksalaisen sotilaan kanssa, toinen on isovanhempien hääkuva - jossa Junin äiti on jo syntynyt. Mitä valokuvat tarkoittavat? 

Naapurimökkiin ilmaantuu Georg, joka lähtee Junin seuraksi selvittämään tämän isovanhempien tarinaa. Asiaan tietysti kuuluu, että kaksikon välillä kipinöi alusta asti. 

Toisessa aikatasossa seuraamme Teklaa, joka joutuu häpeään rakastuttuaan saksalaiseen Ottoon. Suhdetta ei hyväksy sen enempää perhe kuin yhteisö. Tekla valitsee rakkauden ja lähtee Oton kanssa kohti Saksaa ja tämän kotikaupunkia. Raunioiksi pommitettu maa ei anna rakastavaisille sitä mitä he odottivat. Pian Teklan elämä on säpäleinä. Saako hän kursittua palat kasaan?

Muistot tulvivat mieleeni verkkokalvoille ilmestyvinä terävinä kuvina: näin mummin täällä puutarhassaan iltasateessa yllään yksi punaisista mekoistaan. Hän ei koskaan käyttänyt housuja vaan  aina yksinkertaisen mallisia mekkoja, usein punaisia, niin arkena kuin juhlissa. Mummi rakasti värejä, enkä koskaan nähnyt häntä mustiin pukeutuneena - en edes vaarin hautajaisissa.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Toisina päivinä hänen tuoksunsa oli toisenlainen. 

Vaikka tämä on monin paikoin samanlainen kuin useat muut toiseen maailmansotaan liittyvät romaanit, on kuitenkin myös eroja. Tässä ei piilotella natseilta vaan rakastutaan miehittäjään, ei jouduta lähtemään kotoa vaan valitaan muuttaa toiseen maahan. Mielestäni Teige kertoo todella koskettavasti ja elävästi Teklan tunteista ja kokemuksista. 

Ja kuten niin monessa vastaavassa kirjassa, mennyt aikataso on kiinnostavampi kuin nykyinen. Juni jää aika etäiseksi, enkä tahdo jaksaa sitä että kuvioihin pitää aina tulla mies ja romantiikkaa. Olisin mieluummin halunnut Junin selvittävän asioita toisen naapurimökin asukkaan, seitsemänkymppisen Alfredin kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja".

Alena Mornštajnová: Hana

 

Alena Mornštajnová: Hana

Tšekinkielinen alkuteos Hana (2017)

Suomentanut Susanna Räty

Kairaamo 2023

350 s. 

1954, Meziříčín kaupunki. Kahdeksanvuotias Mira menettää lavantaudille äitinsä, isänsä ja kaksi sisarustaan. Myös outo Hana-täti on kuolemaisillaan. Mira päätyy väliaikaisesti naapuriin asumaan. Tautiaallon laannuttua naapurin lapset tulevat maaseudulta takaisin kotiin, eikä etenkään samanikäinen Ida voi sietää Miraa. Sitten eräänä päivänä Hana on ovella; hän on tullut hakemaan Miran luokseen. Mira ei haluaisi lähteä, mutta koska hän pelkää Idaa enemmän kuin Hanaa niin hänellä ei ole vaihtoehtoja. 

Vähitellen Miran ja Hanan välille syntyy side, vaikkei Mira koskaan ymmärrä miksi Hana on niin hiljainen ja ihmisiä välttelevä. 

Toisessa osassa tutustutaan Miran isovanhempiin ja vanhempiin, ja askel kerrallaan astutaan lähemmäs kohti maailmansotaa ja natsien tekemää miehitystä. 

Kolmannessa osassa Hana kertoo tarinansa, ja se vasta onkin surullista luettavaa. Niin moni asia mitä hän tekee tai jättää tekemättä johtaa suruun ja pahimmillaan joidenkin kuolemaan. Hanan keho toipuu sotavuosista, mutta mieli ei koskaan. Hän pelkää luottaa ja rakastaa, edes silloin kun kyseessä on hänen sisarentyttärensä.

"Minne minä voin mennä?" minä kysyin, mutta ovi oli jo taas kiinni.

Seisoin kadulla ja katselin ympärilleni. Valot ikkunoissa alkoivat syttyä, verhojen ja kaihtimien takana vilahti välillä hahmoja, mutta en nähnyt missään ketään, jonka olisin tuntenut. Aloin hitaasti kävellä kohti kotia, mutta muistaessani ullakolta kuuluneet askelten äänet kävelin entistä hitaammin ja hitaammin. Ohitin hämärtyvässä illassa pimenevän kelloliikkeen näyteikkunan, pysähdyin ulko-oven edessä ja odotin jotain tapahtuvaksi. Mutta mitään ei tapahtunut, valo kadulla vain väheni entisestään, ja kylmyyden lisäksi aloin tuntea pelkoa lähestyvästä yöstä.

(...)

Jos minut olisi ohjattu oikealle, olisin kuollut heti eikä minun olisi tarvinnut kuolla joka ikinen minuutti, jokainen tunti ja jokainen päivä. Eivätkä muut olisi kuolleet minun sijastani. 

(...)

Kolme naista ei saanut letitetyksi yhtä pitkää punosta kuin minä, ja siitä saakka heidän silmänsä ovat tuijottaneet minua joka ikinen yö. He itkivät, mutta lähtivät alistuneina ikään kuin kauan odotettu tuomio olisi vihdoinkin saanut heidät kiinni.

Tässä on kyllä kaikin puolin hurja kirja. Ihmisten epäluuloisuus, ilkeys ja pahuus jopa lapsia kohtaan on surullista. Ivana on ainoa, joka reagoi Miran jäädessä yksin, kukaan muu ei välitä. Menetykset ja epätoivo ovat pinnalla kautta kirjan, riippumatta siitä kulkeeko tarina Miran, Hanan vai Miran isoäidin Elsan kokemana. Rakkautta on vähän, enemmän ihmiset tuntevat kateutta, kärsimättömyyttä ja vihaa. 

Luvassa ei siis ole helppo lukukokemus, mutta vaikuttava ja syvästi koskettava. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Tšekin. 

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

WSOY 2024 

895 s. 

Kiinnostuin Stalingradin viemäreistä jo viime syksynä, kun katselin tänä keväänä ilmestyvien kirjojen listoja. Kun kirja äskettäin saapui kirjastoomme, kauhistuin sen kokoa. Liki 900 sivua ja melko pientä tekstiä! Kuinkahan käy, ajattelin, pysyykö kiinnostus yllä koko ajan?

Elokuussa 1928 veljekset Valter ja Werner Greiser muuttavat Berliiniin opiskelemaan. Pikkukaupungin kasvatit ovat hetken ihmeissään, mutta sitten he tapaavat Horst Wesselin. Tämä saa heidät mukaan kansallissosialistien toimintaan, ja pian veljesten elämänpolut ovat selvillä. Valter innostuu välittömästi, liittyy puolueeseen ja päätyy ensin SA:n ja sitten SS:n jäseneksi. Werner epäröi, mutta koska hän ei saa toimittajan töitä muualta niin hän alkaa kirjoittaa puolueen Angriff-lehteen. Puolueeseen liityttyäänkään hän ei ole yhtä vakaumuksellinen kuin Valter, ja etenkin juutalaiskysymys tuntuu hänestä liioitellulta. Mutta mitäpä yksinäinen epäilijä voi mahtavalle koneistolle? Etenkään tilanteessa, jossa hän toimii Goebbelsin lähipiirissä ja vastaa ennen pitkää koko maan lehdistön ohjailusta. Hän ymmärtää, että ollakseen menestyvä hänen on oltava kovapintainen. 

Veljesten elämää seurataan vuoteen 1943, sodan loppuun saakka. Sota on lopulta erottanut heidät, eikä mikään ole enää entisellään. 

Pimeys syveni hämärillä kaduilla. Kymmeneltä Goebbels kiirehti juhlinnan välissä pitämään lyhyen radiopuheen. 

"Me olemme aloittaneet taistelun työn ja leivän, kunnian ja vapauden puolesta", hän julisti. "Me viemme tämän taistelun loppuun saakka. Jo tänä päivänä olemme nähneet uuden kansanyhteyden syntyvän. Hitlerin editse marssii yhtenäinen Saksa, jossa maanviljelijät, opiskelijat, sotilaat ja työläiset ryhmittyvät saman lipun alle tasavertaisina saksalaisina. Siksi kysyn jokaiselta saksalaiselta tänään kysymyksen: kuka sinä olet, jollet saksalainen, kenen joukossa seisot, jollet meidän kaikkien, ja oletko sinä valmis rakastamaan maatasi ja kansaasi yli kaiken?

Juhlat jatkuivat yön laskeuduttuakin. Goebbels palasi radiopuheen jälkeen Führerin luo Valtakunnankansliaan. Johtaja ilmaantui aika ajoin parvekkeelle tervehtimään kannattajiaan ja vastaanottamaan hänelle heitettyjä ruusuja. Aamuun saakka onnelliset massat juhlivat ja lauloivat kanslian alapuolella ja ympäri kaupunkia.

Saksa oli herännyt.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, mutta äkkiseltään en muista yhtään muuta tarinaa, jossa kerrotaan tavallisten kansalaisten "hurahtamisesta" kansallissosialismiin. Tässä kirjassa ei piileksitä, ei tehdä vastarintaa, ei salakuljeteta juutalaisia rajan yli. Tässä tähdätään absoluuttiseen valtaan, hyväksytään väkivalta, kitketään tarvittaessa omistakin pois ne jotka koetaan minkäänlaiseksi uhaksi. 

Terho on nostanut mukaan monia merkittäviä tapahtumia, jotka kaikki ovat vaikuttaneet natsipuolueen menestykseen sitä vahvistaen tai heikentäen. Horst Wesselin murha, Geli Raubalin kuolema, parlamenttitalon palo, toukokuun 1933 kirjarovio, Ernst Röhmin tuomitseminen petturiksi, Itävallan sekä Tsekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan, Rudolf Hessin lento Englantiin... Tapahtumat ja osa henkilöistä ja heidän puheistaan on tosia, mutta tärkeintä on fiktiivinen veljeskaksikko. Heidän erilainen suhtautuminen kannattamaansa puolueeseen ja sen rakentamaan järjestelmään kannattelee jännitettä läpi kirjan. 

Luin kirjaa pätkissä, noin 50 sivua kerrallaan, joinain päivinä yhden ja joinain useamman pätkän. Kohtaukset ovat selkeitä, ja yhden tapahtuman jälkeen siirrytään ajassa kuukausia eteenpäin. Välissä on muutaman sivun pätkiä Valterin ja hänen joukkonsa hetkistä syvällä Neuvostoliitossa. On siis helppo löytää paikkoja tauoille. Ensimmäiset 200 sivua olin kirjan vankina, sen jälkeen keskittymisessäni tapahtui pientä herpaantumista mutta vain niissä kohdissa, joissa pidetään (lähinnä Goebbelsin toimesta) pitkiä paatoksellisia puheita. Kertaakaan kirja ei tuntunut liian pitkältä, vaan halusin pienen sulattelutauon jälkeen palata kiireesti takaisin tarinan pariin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo". Minulla niitä on kaksikin, jostain syystä en tykännyt ollenkaan Karl Hankesta ja Melitta Krausista. 

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

 

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

Englanninkielinen alkuteos All the Broken Places (2022)

Suomentanut Kari-Pekka Toivonen

Bazar 2023

368 s.

Yhdeksänkymppinen Gretel asuu Lontoossa, leskeksi jäätyään yksin valtavan suuressa asunnossa. Poika Caden käy joskus, lähinnä suostutellakseen Gretelin myymään asunnon ja muuttamaan vanhainkotiin. Naapurin muistisairaasta Heidistä on hyvänä päivänä seuraksi. 

Alakerran naapurin kuoltua asuntoon muuttaa kolmihenkinen perhe. Yhdeksänvuotias Henry tuo Gretelin mieleen muistoja vuosikymmenien takaa, muistoja jotka ovat niin kipeitä että hän mieluummin pitäisi ne piilossa. Henryn kohtaamat vaikeudet muistuttavat Greteliä hänen ongelmistaan äitinä, joten hän yrittää auttaa Henryä parhaansa mukaan. 

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, jossa kaikissa on nykyhetki ja sen rinnalla jokin Gretelin elämän tärkeä ajankohta. Vuonna 1946 hän pakenee äitinsä kanssa Saksasta Pariisiin, vuonna 1952 Gretel lähtee niin kauas pois kuin pääsee eli Australiaan, ja vuonna 1953 hän asettuu Lontooseen. Joka kerta hän kuvittelee jättävänsä lapsuutensa ja nuoruutensa Saksan taakseen, mutta aina se löytää hänet. Oli Gretel missä tahansa, hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä. 

Siellä ei ollut muita kuin hän. Ja kuten viimeksikin, hän istui hiljaa lukemassa sanomalehteään. Valitsin paikan huoneen toisesta nurkasta, istuin alas ja tuijotin pöydän pintaa. Lopulta nostin katseeni häneen. Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Se oli hän. Melkein kymmenen vuotta vanhempi, tietenkin, mutta en voinut erehtyä. 

Hän aavisti, että tarkkailin häntä ja hän kääntyi minuun päin. Odotin hänen yllättyvän minut nähdessään, mutta näin ei käynyt, joten oletin, ettei hän tunnistanut minua. Itse asiassa hän hymyili hieman, aivan kuin olisi tottunut nuorten naisten kiinnostuneisiin katseisiin. Sitten hän nyökkäsi tervehdykseksi, ja minä tunsin, miten puna nousi kasvoilleni. Hän kääntyi, omahyväinen hymy kasvoillaan, lukemaan lehteään. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin vilkaisi minua uudelleen. Hänen vino hymynsä hyytyi hitaasti ja hän puri hampaansa tiukasti yhteen - ja kääntyi sitten pois. Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen, hän tarttui kynäänsä ja kirjoitti jotain sanomalehtensä etusivulle. 

Toinen maailmansota on vahvasti läsnä. Vaikka tarina pääosin sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan, Gretel palaa muistoissaan sota-aikaan ja perheeseensä. Kaikki särkyneet paikat on jatko-osa Poika raidallisessa pyjamassa -kirjalle, mutta sen lukeminen ei ole välttämätöntä pysyäkseen tämän tapahtumissa kärryillä. Poika raidallisessa pyjamassa on Gretelin veljen näkökulmasta, nyt samoihin asioihin palataan lyhyinä välähdyksinä Gretelin kokemana. 

Vaikka sodan raakuuksia kuvataan erittäin vähän, kirja on silti yllättävän raskasta luettavaa. Gretelin syyllisyydentunne on vahva, myös niissä asioissa joihin hän ei olisi voinut vaikuttaa. Hän tuntee syyllisyyttä myös vanhempiensa puolesta, mutta suurimpana on syyllisyys veljen kohtalosta. Hän tuntee rakentaneensa elämänsä valheelle, ja pelkää vuosikymmeniä että joku saa selville totuuden. Alakerran Henry muistuttaa häntä veljestään, ja koska hän ei pystynyt pelastamaan veljeään niin hän pyrkii pelastamaan Henryn. 

Ja vaikka Gretel on elämänsä aikana tuntenut monia ihmisiä, tuntuu kuitenkin siltä, että hän on aina ollut yksin. Muutamia läheisiä ystävyys- tai rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet pettymykseen tai Gretelin poislähtemiseen. Viimeisinä vuosikymmeninä Gretelillä on ollut lähinnä aviomiehensä, joka hänkin on nyt poissa. 

Koskettava ja ajatuksia herättävä tarina, jossa on mukana jokusia yllätyksiä. Varsinkin loppu yllättää, ja siitä pidän erityisen paljon. Hyvä tämä on kauttaaltaan, melkeinpä ahmien tuli luettua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". 

Kaikki särkyneet paikat on luettu muun muassa blogeissa Kirjojen kuisketta, Mummo matkalla ja Luetut kirjat.

Kate Thompson: Kirjasto sodan keskellä

 

Kate Thompson: Kirjasto sodan keskellä

Englanninkielinen alkuteos The Little Wartime Library (2022)

Suomentanut Tuulia Tipa

Bazar 2023

494 s. 

Vuonna 2020 iäkäs nainen kävelee kahden tyttärensä kanssa Bethnal Greenin metrolaiturilla. Hän etsii kirjastoa. Tyttäret epäilevät naisen höpsähtäneen, kirjastohan on maan päällä eikä metrotunnelissa! Pian paikalle saapuu kaksi miestä, jotka ojentavat naiselle kirjenipun. Hänen on tullut aika kertoa tyttärilleen totuus. 

Vuonna 1944 Lontoo on säännöllisten pommitusten kohteena. Yksi pommeista osui Bethnal Greenin kirjastoon tappaen kirjastonhoitajan. Lastenosastosta vastannut Clara Button organisoi kirjaston muuton keskeneräiselle Bethnal Greenin metroasemalle. Asema on rakenteilla, mutta rakennustyöt ovat keskeytyneet sodan takia. Tunnelissa on paljon muutakin kuin kirjasto, ja siellä kulkevat ihmiset muodostavat oman yhteisönsä. 

Kirjasto ei kuitenkaan ole vieläkään turvassa. Pommeilta kyllä, mutta muutakin on. Kirjastolautakunnan puheenjohtaja herra Pinkerton-Smythe ei voi sietää Claraa ja yrittää jatkuvasti löytää tämän toiminnasta virheitä. Osa vanhemmista ei halua lasten käyvän kirjastossa, eivätkä miehet halua vaimojen käyvän siellä. Joillakin on vakaa uskomus kaunokirjallisuuden vahingollisuudesta. Pommit putoilevat aiheuttaen suunnatonta surua, osuen myös kirjastonkäyttäjiin ja heidän koteihinsa. Mutta Clara ja hänen kollegansa Ruby jatkavat työtään päivästä toiseen, tarjoten ihmisille pakopaikan maanpäällisen Lontoon kauhuista. 

Sen päivän jälkeen Sparrow ei enää koskaan maininnut kadonnutta palstaansa tai parasta ystäväänsä Tubbya. Ei kertaakaan. Clara kuitenkin tiesi, että suru kuristi häntä. Pat oli kertonut luottamuksellisesti, että poika oli alkanut kastella vuoteensa. Myös Beatty upotti surunsa syvälle. Käsittäessään, ettei olisi palaamassa lähiaikoina kotiin, Beatty oli lopettanut puheet rakkaasta saarestaan. Metroasema oli nyt hänen kotinsa, ja toivo hupeni päivä päivältä

Mitä Clara ei olisikaan tehnyt voidakseen antaa näille ihmeellisille, lahjakkaille nuorille takaisin heidän lapsuutensa, jonka sota oli heiltä vienyt. Hän saattoi auttaa vain yhdellä tavalla, ja siinä hän antoi kaikkensa. 

Clara kietoi suojan lapset tarinoihin, hukutti heidät fantastisiin kertomuksiin ritareista ja merirosvoista, vuoristoista ja kapinoista, aivan kuin vain kirjat olisivat voineet pitää tosielämän loitolla,

Jälleen on löytynyt uusi näkökulma toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. On kiva, että vaihteeksi on tarina ilman vastarintaliikettä tai keskitysleirejä. Pommit toki uhkaavat, mutta päähenkilöt eivät ole koko aikaa vaarassa eivätkä joudu luikkimaan pimeässä henkensä uhalla. Ollaan maan alla ja yritetään elää mahdollisimman tavallista elämää. Monella on koti tai työpaikka maan päällä, mutta osa viettää lähes kaiken aikansa kirjastossa ja tunneleissa. On kaksi eri maailmaa, jotka kuitenkin limittyvät toisiinsa usein hyvin raa'alla tavalla. 

Henkilögalleria on mukavan laaja lapsista kahdeksankymppisiin. Sota on kaikille yhteinen suru, mutta kaikilla on myös omia suruja varjostamassa olemassaoloa. Menetykset yhdistävät, vaikka niistä ei pystyisikään puhumaan; kaikki ovat menettäneet jonkun. Toiveikkuus on välillä kadonnut, mutta aina se palaa. Syitä elää on. 

Tarina perustuu tositapahtumiin, viimeiset noin 50 sivua kertovat oikeasta Bethnal Greenin metroasemakirjastosta ja sen asiakkaista. On aika hämmentävää lukea yhden haastatellun kommentti, että hänelle metroasema oli koti useiden vuosien ajan. Että vieläkin, kun hän menee kyseiselle asemalle, hän tuntee lämpimän läikähdyksen. 

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 35, "kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua". Kirjaston pyörittäminen on tuttua, samoin lukupiirit ja tarinatuokiot. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on kuolema. Clara ja Ruby säilyvät hengissä, mutta moni muu menehtyy. 

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

 

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

Englanninkielinen alkuteos The Dressmaker's Gift (2019)

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Kansi Mirella Mäkilä

Otava 2022

302 s.

Harriet pääsee työharjoitteluun pariisilaiseen PR-firmaan Agence Guillemet'heen. Työ ja asunto ovat molemmat Rue Cardinalella, samassa talossa jossa hänen isoäitinsä Claire on ollut ompelijattarena toisen maailmansodan aikana. Työ- ja kämppäkaverina Harrietilla on Simone, jonka isoäiti Mireille oli puolestaan Clairen työ- ja kämppäkaveri. Mutta kuka oli Vivienne, kolmas nainen vanhassa valokuvassa, valokuvassa joka on johdattanut Harrietin Pariisiin?

Mireille kertoo kolmikon tarinaa Simonen kautta, pala kerrallaan. Saksalaiset miehittivät Pariisin, ja osin heidän ansiostaan ompelijattarilla riitti töitä. Claire huumaantui saksalaisupseerin tarjoamista shamppanjasta ja silkkisukista, kunnes pettymys rakkaudessa sai hänet liittymään vastarintaliikkeeseen, jonka jäsen Mireille jo oli. Tehtävät vaikeutuivat ja kiinnijäämisen riski kasvoi. Lopulta tuli pysähdys, joka muutti koko kolmikon elämän. 

Harriet kulkee Clairen ja Mireillen jäljillä, paikoissa joissa he ovat olleet. Samalla hän käy läpi elämänsä suurta traumaa, äitinsä menetystä. Hän pohtii sotaa sukupolvikokemuksena ja trauman jatkuvuutta. Isoäidin tarinan selvittäminen on pelottavaa, mutta onko totuus vapauttavaa? 

Hän istui pajunoksien varjossa ja siirsi niskaansa verhonneet painavat hiuksensa olkapään yli, kun ilta hämärtyi ja toi joelta mukanaan vilvoittavan henkäyksen. Rakkaimpien ihmisten kuvajaiset sekä puun jykevä runko selän alla muistuttivat häntä siitä, että sota ei pystynyt tuhoamaan kaikkea.

Hän oli kokenut päivällä ateljeessa juuri sen tunteen, jonka miehittäjät halusivatkin hänen kokevan: tappion. Jos hän luovuttaisi, silloin hän olisi hävinnyt ja he olisivat voittaneet. Nyt hän kuitenkin tiesi voivansa palata kivettyjen katujen ja taivaalle kurottelevien rakennusten keskeltä aina tänne, paikkaan, joka muistutti kaikkein eniten hänen oikeaa kotiaan. Täällä hän saisi jokien ja meren kautta olla yhteydessä rakkaimpiinsa, ja tuo elintärkeä yhteys saisi hänet jälleen muistamaan, mikä oli kaikkein tärkeintä. Sen kautta hän saisi kokea olevansa osa jotain itseään suurempaa, eikä hän luovuttaisi ikinä.  

Tämä oli hyvä, jossain määrin myös yllätyksellinen. Varsinaista ompelijantyötä on melko vähän, samoin takakannessa mainittu saksalaiseen rakastuminen saa yllättävän nopean lopun. Vastarintaliikkeessä toimiminen ja kiinnijäämisen seuraukset saavat suuremman roolin kuin mitä osasin odottaa. 

1940-luvun aikataso on todella kiinnostava. Erityisesti pidän siitä, että naiskolmikko on aktiivinen toimija ilman päälleliimattua romantiikkaa. Toki mukana on hullaantuminen saksalaiseen, mutta sitä tapahtui sodan aikana oikeastikin. Tässä tarinassa eivät sydämet pamppaile hurjana eivätkä polvet tutise, onneksi. 

Nykyhetkessä pidän erityisesti siitä, kuinka tarina etenee Mireillen kertomana mutta Simonen välittämänä. Tapahtumia ei kaunistella, ja Harriet joutuu huomaamaan että vastarintaliikkeessä toimineet naiset kokivat todella kovia. 

Henkilöhahmoista pidin ompelijatarkolmikosta, sen sijaan Harriet jäi jostain syystä minulle etäiseksi. Ehkä hän vatvoo äitinsä kuolemaa niin paljon, että esimerkiksi työskentely PR-toimistossa jää totaalisesti taustalle. Ikään kuin työ olisi välttämätön paha ja vain keino saada hänet oikealle kadulle. 

Toivottavasti saamme Valpya lisää myöhemmin, ainakaan vielä Pirkanmaan kirjastot eivät tunnista kuin kaksi ensimmäistä teosta. 

Rue Cardinalen ompelijattaret on luettu myös blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon". Toinen maailmansota on varsin tuttu sekä fakta- että fiktiokirjoista, samoin Pariisi. 

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa

 

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa 

Englanninkielinen alkuteos The Last Green Valley (2021)

Suomentanut Arto Konttinen

Sitruuna 2022

585 s. 

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu niin valtavan paljon fiktiota, että nykyään minua jo vähän epäilyttää tarttua taas uuteen tarinaan. Vieläkö löytyy uusia näkökulmia, uutta kerrottavaa? Mark Sullivan on innostunut kirjoittamaan yksittäisten ihmisten tai perheiden kokemuksiin perustuvaa fiktiota, mutta siitä lähtökohdasta että tapahtumissa on jotain poikkeuksellista. Ja sitä totisesti on Martelin perheen tarinassa. 

Keväällä 1944 Emil ja Adeline Martel pakkaavat kärryihin kaksi poikaansa ja niin paljon omaisuutta kuin mitä kärryihin mahtuu. He lähtevät liikkeelle Friedenstalista läheltä Romanian rajaa. Mukana ovat myös Adelinen äiti ja sisko sekä Emilin vanhemmat. Lähtöpäätös ei ole ollut helppo eikä sitä ole matkakaan. Jokaisesta kylästä letkaan tulee lisää hevosten vetämiä vaunuja sekä kävellen liikkeellä olevia. Takaa tulee Neuvostoliiton armeija, edessä on pakeneva Saksan armeija. 

Martelit ovat mustanmerensaksalaisia, eli he kuuluvat sellaisiin perheisiin, jotka aikoinaan muuttivat Saksasta Ukrainaan viljelemään maata. Emil ei joutunut rintamalle, koska hänet nähtiin hyödyllisempänä maanviljelijänä. Taito puhua sekä saksaa että venäjää auttaa Marteleita, mutta ei ole pelastus. Neuvostoliittolaisille he ovat saksalaisia, kun taas saksalaisille he eivät kelpaa koska eivät ole osallistuneet sotaan. 

Pakomatka suuntautuu vihreään laaksoon, utopiaan jonka sijainti voi olla missä tahansa. Adeline on nähnyt laaksosta kuvan kirjassa, ja pienille pojille on mukavampi antaa pakomatkan päämääräksi jotain kaunista. Matka on kuitenkin täynnä vastoinkäymisiä, tapahtuu melkeinpä kaikkea mahdollista eli  onnettomuuksia, väkivallan uhkaa, sairastumisia, kuolemia,  vankileirejä, nälkää... Onneksi mukana on myös ystävällisiä ihmisiä sekä joitakin ilon hetkiä. Kolmen vuoden aikana itse kunkin mieli on vuoroin toiveikas, vuoroin epätoivoinen. 

Takaumissa nähdään kohtauksia perheen elämästä vuodesta 1929 alkaen ja huomataan, ettei koskaan ole ollut helppoa. Nälkää on nähty ja Siperia on kutsunut. 

Karavaani eteni tuntikaupalla loputtoman tuntuisesti venyen ensin eteenpäin ja tiivistyen sitten, kunnes pysähtyi, venyen ja tiivistyen taas kuin oksan päästä päähän kulkeva mittarimato; näin he kulkivat ensin Barlandin läpi ja sitten kumpuileville ruohotasangoille, jotka toivat Adelinen mieleen Friedenstalia ympäröivät tienoot. Vaikka säärintamalla ei päiväkausiin ollut tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, purojen uomat olivat edelleen upottavan mutaisia. Vaunuja juuttui kiinni, ja jotkin vaunut lipesivät sivuun laudoituksilta, joita SS-joukot olivat asettaneet pahimpien liejupaikkojen päälle. 

Aina kun karavaani pysähtyi, Adeline pystyi edelleen kuulemaan heidän takanaan raivoavan sodan kaukaisen, vaimean pauhun. Silloin tällöin heidän ylitseen myös lensi saksalaisia tai neuvostoliittolaisia hävittäjiä, jotka muistuttivat häntä siitä, että vaara ei koskaan ollut kaukana: se saattoi vaania aivan vähän matkan päässä heidän edessään taikka seuraavan kulman tai kukkulan takana. 

Samalla Adeline tajusi pelkäävänsä jossain mielessä enemmän sitä, mitä hänellä oli edessään, kuin takanaan vaanivaa sotaa, jota he olivat pakenemassa. Eikö se ollutkin omituista? Hän ei pystynyt käsittämään, miksi näin oli, tajusi vain, että nämä tuntemukset olivat tosia. 

Nyt kun lukuisat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa, tämä tarina tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta. Välillä minulla oli sellainen olo että en halua lukea enempää, en jaksa perheen jatkuvasti kohtaamia vastoinkäymisiä. Että eikö kodin jättämisessä ole riittävästi, pitääkö myös matkalla tapahtua niin paljon kaikkea ikävää. Jokin imu tarinassa kuitenkin on, jokin mikä houkuttaa jatkamaan. Yksi sellainen voi olla Adelinen ja Emilin neuvokkuus, se miten he kerta toisensa jälkeen onnistuvat selviämään tukalista tilanteista ja myös miten he saavat pidettyä toiveikkuutta yllä lastensa nähden ja estettyä näiden vaipumisen totaaliseen synkkyyteen. 

Kohti vihreää laaksoa on luettu myös blogeissa Luetut kirjat ja Anun ihmeelliset matkat. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan - pitkän harkinnan jälkeen - tämän kohtaan 34, "kirja kertoo Ukrainasta". Vaikka tarina on pääosin pakomatkaa ja tapahtuu Ukrainan rajojen ulkopuolella, on siinä kuitenkin jonkin verran maan lähihistoriaa. Lisäksi Emil joutuu sinne jälleenrakennustöihin. Muita mahdollisia haastekohtia olisivat minulle olleet 26, "kirja jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä" tai 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas".

Ágota Kristóf: Iso vihko

 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier (1986)

Suomentanut Anna Nordman

198 s.

Tammi 2022 

Täytyy myöntää, että Ágota Kristóf on minulle ihan uusi nimi, vaikka Iso vihko on suomennettu jo vuonna 1988. Onneksi siitä on nyt tullut uusi laitos joka osui silmiini. 

Alussa kaksospojat tulevat Suuresta Kaupungista Isoäitinsä luo Pieneen Kaupunkiin. Pojat ja Isoäiti eivät tunne toisiaan ennalta, ja yhteiselo alkaa riitaisasti. Isoäiti on loppuun asti paha suustaan, mutta jonkinlainen yhteys ja kiintymys hänen ja poikien välille syntyy. Kaupunkilaiset säälivät poikia, koska näiden täytyy asua Isoäidin, jota Kaupungissa kutsutaan Noita-akaksi, luona. Pojat käyttävät sääliä hyväkseen, mutta pitävät samalla itsensä kovilla. He harjoittelevat kerjäläisenä olemista, liikkumattomuutta, kestämään kipua pieksemällä toisensa näännyksiin... Sinnikkyys on heidän tunnusmerkkinsä. Heidän elämäänsä kummastellaan ja kauhistellaan, mutta heille kaikki on loogista ja he osaavat selittää sen niin että toisetkin ymmärtävät logiikan. 

Sota on kuitenkin läsnä myös Pienessä Kaupungissa. Upseeri käy Isoäidin luona, läsnä on myös sotilaspalvelija, metsästä löytyy sotilas. Ihmisiä viedään ja tuodaan karjavaunulla. Isoäiti suostuu ottamaan luokseen ja piilottamaan tytön, jonka vanhemmat on viety keskitysleirille. Voittoisa ulkomaalaisten armeija marssii talojen ohi.

Tarina on kerrassaan outo mutta samalla ah niin loistava. Meno on raakaa, välillä tulee suorastaan syyllinen olo kun tykkään tällaisesta. Pojat ja myös Isoäiti tuntuvat karmivilta, tunteettomilta roboteilta. Samaan aikaan he tuntuvat äärettömän inhimillisiltä, sellaisilta joiden on ollut pakko tukahduttaa kaikki muu paitsi selviämisvaisto. 

Sitaattiin laitan muutaman pätkän sieltä täältä kirjaa, kuvaamaan kaiken karuutta.   

Talon alla on kellari täynnä ruokaa, ja vesikaton alla on ullakko, jonne Isoäiti ei ole enää kiivennyt sen jälkeen kun me sahailimme tikapuita ja hän satutti itsensä pudotessaan niiltä. Ullakonluukku on aivan upseerin oven yläpuolella ja me kiipeämme sinne köyttä pitkin. Sinne me piilotamme kirjoitusvihon, Isämme sanakirjan ja muut tavarat, jotka meidän on kätkettävä.

(...)

Isoäiti ei koskaan peseydy. Syötyään tai juotuaan hän pyyhkii suunsa huivinsa nurkkaan. Hän ei käytä alushousuja. Kun hänellä on pissahätä, hän pysähtyy niille sijoilleen, levittää jalkansa ja pissaa maahan hameittensa suojassa. Hän ei tietenkään tee niin sisällä talossa.

(...)

Me sanomme:

- Isoäiti, sinä aikana kun me olemme asuneet luonamme te ette ole koskaan laittanut meille kananpoikaa.

Hän sanoo:

- Tänäänpä laitoin. Sen kuin syötte.

- Te tiesitte, että me emme halua syödä mitään tänään emmekä huomenna. 

- Ei se minun vikani ole. Tuo on taas yksi niistä teidän typeristä keksinnöistänne.

- Tämä on yksi meidän harjoituksistamme. Tarkoituksenamme on tottua kestämään nälkää. 

(...)

Isot lapset käyvät usein pienempien kimppuun. He riistävät näiltä taskut tyhjiksi ja joskus jopa vaatteet päältä. He myös lyövät pienempiä, varsinkin muualta tulleita. Äidit suojelevat täkäläisiä pikkulapsia, eivätkä ne koskaan mene yksin ulos.

Meitä ei suojele kukaan. Niinpä me opimme itse puolustautumaan isoja vastaan.

Ihmisten käytös ja tapahtumat menevät niin överiksi, että välillä sitä ajattelee että uskaltaisiko tälle nauraa. Väkivalta, kaltoinkohtelu ynnä muu selostetaan kylmänviileästi, suorastaan lakonisesti. Kaksoset toteavat että näin kävi, eteenpäin. Kaikki tähtää selviytymiseen, ja heistä kehittyykin varsin ovelia oman edun tavoittelijoita. Mietin että onko välillä ilmennyt halu nauraa suojautumiskeino, tapa jolla kestän kohdata poikien kohtaamat kauheudet?

Tämä on kuulemma klassikkotrilogian avausosa; nyt kun olen tilannut kevään kirjoja kirjastoomme niin näemmä seuraava osa Todiste on jo tulossa suomeksi. Ainakaan Pirkanmaan kirjastoista sitä ei löydy vanhempana versiona, liekö siis suomennettu vasta nyt. Minua ainakin kiinnostaa tietää miten kaksosten elämä muuttuu ja jatkuu seuraavassa osassa, joten mahtavaa että jatkoa seuraa. 

Iso vihko on luettu myös blogeissa Luettua elämää ja Kujerruksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan kohdan 45, "palkittu esikoisteos". Englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan Kristóf sai tästä kirjasta European Prize for French Literature -palkinnon. Muita kohtia voisivat olla esimerkiksi 16, "kirjan luvuilla on nimet", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 46, "kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen". 

Annette Hess: Tulkki

Annette Hess: Tulkki

Saksankielinen alkuteos Deutsches Haus (2018)

Suomentanut Pirkko Roinila

WSOY 2020 

361 s. 

On vuosi 1963 Frankfurtissa. Toinen maailmansota on päättynyt jo jonkin aikaa sitten, ja ihmiset ovat jatkaneet elämää. Sota ei kuitenkaan ole unohtunut. On alkamassa oikeudenkäynti sotarikoksiin liittyen, ja Eva Bruhns päätyy oikeuteen puolan kielen tulkiksi. Hän näkee ja kuulee asioita, jotka järkyttävät hänen perusturvallisuuttaan vakavasti. Hän alkaa muistaa asioita lapsuudestaan ja tajuaa olleensa lähempänä kuin uskoikaan. Hän kyseenalaistaa niin itsensä, sisarensa kuin vanhempansa. Evan kihlattu näkee, mitä oikeudenkäynti tälle tekee, ja yrittää estää Evan työskentelyn. Eva ei kuitenkaan anna periksi, asia on hänelle tärkeä, ja mikäli mies ei tätä ymmärrä hän saa lähteä.

Sodan muistot ja kokemukset ovat arpeuttaneet ihmisiä, eikä asioista ole kodeissa puhuttu avoimesti. Niin Eva kuin kihlattu Jürgen joutuvat kohtaamaan palasia vanhempiensa menneisyydestä. Kaikkia asioita ei voi unohtaa vaikka haluaisi, eivätkä menneisyyden haamut lepää rauhassa. Vaikka asioita ei paljastu paljoa, ne vähätkin riittävät repimään Evan hajalle.

Eva tulkkasi kysymyksen. Vastauksen sijasta Anna Masur alkoi kääriä väljän, harmaan jakkupukunsa hihaa ja kiskoi sen jälkeen vaalean puseronhihan ylös. Samalla hän taivutti kyynärvarttaan Evaa kohti, niin että tämä saattoi erottaa numeron ja tulkata sen. Jo siinä vaiheessa, kun lukusarja ilmestyi numero numerolta hihan kätköistä, Evan valtasi suunnattoman voimakas tunne, joka kumpusi vatsan perukoilta: Tuon minä olen nähnyt ennenkin. Minä olen jo kerran kokenut tämän hetken. Taas yksi déjà vu. Mutta tällä kertaa se ei haihtunut. Päinvastoin - se voimistui. Kun Eva alkoi luetella numeroita saksaksi, hän kutistui kuin Liisa, joka puraisi taikasientä siinä lastenkirjassa, jonka hän ja Stefan olivat jättäneet pian kesken, koska kumpikaan ei pitänyt siitä. Evasta tuli pikkutyttö, ja hänen vieressään seisoi valkotakkinen mies, joka kääri hihansa ylös ja näytti hänelle numeroa kyynärvarressaan. Mies puhui pikku Evalle ystävällisesti. Eva istui pyörivässä tuolissa. Ilmassa oli saippuaa ja palaneiden hiusten haju. Valkotakkinen mies luetteli numerot. 24981. Eva näki hänen suunsa, rusehtavat hampaat, pienen parran, huulet, jotka muotoilivat sanoja. Puolaksi. Hän näkin kristallinkirkkaasti ja ilman epäilyksen häivääkään miehen seisovan edessään. Yhtäkkiä hänen vasemman korvansa yläpuolella tuntui sellainen kipu, että hänen teki mieli huutaa, ja samalla hän tiesi: se oli tapahtunut oikeasti. ”Tyttö kulta? Ettekö voi hyvin?” joku kysyi hiljaisella äänellä. Eva palasi todellisuuteen vasta, kun Anna Masur laski kätensä kevyesti hänen kyynärvarrelleen. Eva kohtasi kysyvän katseen, joka oli täynnä surumielistä ystävyyttä. Silloin myös tuomari puuttui puheeseen: ”Haluatteko pitää tauon, neiti Bruhns?” Eva katsoi Davidiin, joka oli noussut puoliksi seisomaan, huolissaan ha kärsimättömänä, ikään kuin olisi odottanut hänen pyörtyvän millä hetkellä tahansa. Mutta Eva ryhdistäytyi ja sanoi mikrofoniin: ”Kiitos. Kaikki kunnossa.” Hän alkoi tulkata Annan todistajanlausuntoa.

Epäröin tarttua kirjaan, ajattelin että jaksanko taas yhtä natsiaikaan liittyvää kirjaa, jaksanko taas käydä läpi Auschwitzin kauheuksien raportointia. Hess on käyttänyt lähteenä oikeita dokumentteja oikeudenkäynnistä, ja käyttänyt joitain suoria sitaatteja. Oikeudenkäynti on kuitenkin sen verran pienessä osassa, että lukeminen ei ole liian raskasta. Lisäksi osa oikeussalin tapahtumista liittyy esimerkiksi henkilöiden kuvaamiseen ja Evan tulkkaustyöhön, jolloin syyttäjän, syytettyjen ja puolustusasianajajien puheenvuorot jäävät maltillisen mittaisiksi. Mielestäni on hyvä, että Hess ei vyörytä lukijan päälle satoja sivuja kauheuksia, vaan painopiste on Evassa, hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Tarina pysyy inhimillisenä, eikä lukemisesta jää paha olo.

Mietin lukiessa, että nyt, 50 vuotta tarinan aikaa myöhemmin, monissa perheissä sota-aikaa käydään yhä läpi. Jatkuvasti ilmestyy uusia kirjoja, joissa kirjoittaja kertoo isovanhempansa, naapurinsa tai jonkun muun tarinan. Sodan kokeneita ei ole enää paljoa hengissä, joten muistojen tallentamisella on kiire. Hessin kirja pohjautuu todellisiin dokumentteihin, mutta on selkeästi fiktiota. Sekä parin vuosikymmenen aikaviive että päähenkilön ammatti tulkkina ovat hyviä ratkaisuja. Evan kosketus sota-aikaan on tapahtunut lapsena, eli se on hänelle alkuun etäinen asia, hiipien kuitenkin yhä lähemmäs. Tarinassa oikeudenkäynti tuo esiin, että syyllisiä on etsitty, syytetty ja tuomittu vielä pitkään aktuaalisten tapahtumien jälkeen. Samalla se laittaa sekä Evan että lukijan pohtimaan, miten uhrit, syytetyt, mutta myös tavalliset rivikansalaiset ovat pystyneet jatkamaan elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Pitääkö jälkipolvien tuntea syyllisyyttä vanhempien ja isovanhempien teoista? Millaista elämä on sen jälkeen, kun on ainoana perheestään jäljellä?

Hess tuo tulkillaan genren fiktiivisiin kirjoihin yhden erilaisen näkökulman, ja onnistuneen sellaisen. 

Tulkki on luettu myös esimerkiksi blogeissa Leena Lumi, Kirjojen kuisketta ja Annelin lukuvinkit.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY 2020

351 s.

Tässä se nyt on, kirja joka palautti lukemiseen tunteet Lähdin veljen luo -kirjan jälkeen. Muutamaa ehdin kokeilla, mutta paperikirjat eivät liikauttaneet yhtään ja äänikirjat tuntuivat nekin sujahtavan läpi. Ei kertonut katuvansa oli tukoksenpurkaja, se joka sai taas tunteet liikkeelle ja pakotti istumaan kirjan kanssa kunnes viimeinen sivu oli luettu loppuun. 

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa joukko eri maalaisia naisia kootaan Norjassa vankileirille. Heistä ei enää ole hyötyä. Naiset pelkäävät tulevansa ammutuiksi, samalla he eivät tiedä olisiko se pahempi kohtalo kuin kotiin palaaminen. Lähes yhdessä yössä Saksa on vaihtunut liittolaisesta viholliseksi, ja saksalaisille työskennelleet naiset muuttuneet häpeäpilkuiksi. 

Kun suomalaisia naisia lähdetään kuljettamaan pois vankileiriltä, kohti Hankoa ja siellä odottavaa leiriä kuulusteluineen, yhden auton kuljettaja jättääkin naiset maastoon. Hän osoittaa suunnan missä Suomi on ja päästää naiset pakenemaan jalkaisin. Kilpisjärvellä naiset jäävät rajavartijan majaan, kunnes joukko hajoaa. Viiden naisen ryhmä päättää, että odottaminen saa riittää, he lähtevät kävelemään kotia kohti. Ensin Rovaniemelle, ja siitä kukin taholleen. Kukaan heistä ei tiedä, kuinka pitkä matka on edessä ja miten he selviävät siitä, hiukset kynittyinä osoittamassa että he olivat saksalaisten "kätyreitä", ilman tietoa mistä he saavat ruokaa ja suojaa. Pitkä matka lähentää heitä, mutta lopussa jokainen on kohtalonsa kanssa yksin.

Irene ei tuntenut häpeää eikä surua, vaan antoi tyynesti toisen nähdä itsensä. Tällainen hän oli. Hän ei jaksanut pelätä, miten mies suhtautuisi heidän kerittyihin päihinsä, sillä sellainen tuntui yhtäkkiä yhdentekevältä. Tuntui että hänelle tapahtui koko ajan niin paljon, niin suuria asioita, ettei hän osannut ajatella niitä. Hänen pitäisi saada olla hetken aikaa rauhassa ja pohtia tapahtuneita, jotta osaisi ottaa niihin kannan. Nyt hän ei painanut päätään tai luimistellut, ei kaivannut sääliä tai surkuttelua, vaan tarkkaili tyynenä miehen ilmeitä. Hän tunsi samanlaista helpotusta kuin lapsena, kun kuulemansa salaisuuden uskalsi viimein kertoa eteenpäin. 

Tässä hän seisoi, tyskertøs, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peitettyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.

Tarina on synkkä ja raju, mutta samalla kaunis. Ihmisten julmuus toisiaan kohtaan tulee jatkuvasti esiin, mutta rinnalla on myös syvästi inhimillisiä kohtaamisia ja ilon hetkiä. Poltettu Lappi pysäyttää, mutta kaiken tuhon keskellä ihmisillä on toivoa; he ovat jo rakentamassa koteja, luomassa uutta sodanjälkeistä arkea. 

Kaikkien henkilöiden lopullisesta kohtalosta emme saa tietää, ja se on mielestäni toimiva ratkaisu. Sivuja olisi äkkiä tullut monta sataa lisää, ja kirjasta kenties raskassoutuinen, jos olisi seurattu niin rajavartijan majalle jääneitä kuin viittä päähenkilöä. Tietyssä kohtaa matkaa joku tai jotkut jäävät matkasta pois, eikä heistä sen koommin kuulla. Tässä tietysti jää lukijalle paljon valtaa tulkita, mitä kenellekin tapahtuu. Toivoisin kaikille onnellista loppua, mutta pahoin pelkään että sellaista en voi kaikille kuvitella. 

Vaikka tarina on tapahtumiltaan varsin synkkä, saa Kinnunen tuotua siihen lämpöä ja toivoa. Ja vaikka henkilöhahmot pohtivat omaa osallisuuttaan sodan kulkuun, missä määrin he ovat syyllisiä siihen mitä tapahtui, he eivät jää vellomaan pohdinnoissaan. Yhdessä on katsottava eteenpäin ja yritettävä rakentaa elämä uudelleen. Lukemisesta jää hyvä olo, tunne että kyllä kaikki järjestyy.

Kirjaa on kommentoitu todella paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Tuulevin lukublogi, Kirjabrunssi ja Kirjakaapin kummitus. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjan on kirjoittanut opettaja".

Denise Rudberg: Salainen koodi & En andra allians

Denise Rudberg: Salainen koodi

Ruotsinkielinen alkuteos Den första siffran (2019)

Suomentanut Anu Koivunen

Into 2020

286 s.

Denise Rudberg: En andra allians

Forum 2020

282 s.

Denise Rudberg on varsin tuottelias kirjailija, joka on aloittanut uuden, 1940-luvulle sijoittuvan sarjan. Annan aina pisteitä kirjailijalle siitä, että hän uskaltaa jättää joko kokonaan tai vähäksi aikaa menestyneen sarjan, ja kirjoittaa jotain uutta. 

Ensimmäinen osa Salainen koodi on juuri julkaistu suomeksi. Miinukset kirjan nimestä; koska kyseessä on jälleen numeroitu sarja (kuten on Rudbergin Marianne Jidhoff - sarjakin), olisi mielestäni tärkeää että numero yksi olisi jotenkin mukana myös suomenkielisessä nimessä. Runsaasti pluspisteitä siitä, että kansi on oletettavasti sama kuin ruotsinkielisessä alkuteoksessa. Ihanaa, että tyyli on yhtenäinen!

Sarjan avausosa esittelee lukijoille kolme poikkeuksellista naista. Elisabeth on poikatyttö, joka viihtyy huvittelemassa ja on kuin kala vedessä missä tahansa seurassa. Signe on paennut avioliittopaineita ja muuttanut maalta Tukholmaan. Iris on tullut Virosta kahden poikansa kanssa, ja jännittää kaikkea, vaikka Ruotsi onkin hänelle ennalta tuttu maa ja hän osaa kielen.. Niin erilaisia kuin naiset ovatkin luonteeltaan ja taustaltaan, heillä on yhteisenä ominaisuutena terävä ja matemaattisesti lahjakas pää. Sattumalta heidän taitonsa huomataan, he osallistuvat testiin ja pääsevät töihin koodinpurkajiksi. 

- Ei se mitään, se ei ole yleisesti tiedossa. Mutta onko neiti Herrman matemaatikko?

- Ei.

- Onko neiti Herrman suorittanut ylioppilastutkinnon?

- Ei.

- Onko neiti Herrmanilla ansioluettelossaan mitään akateemisia tai vastaavia opintoja?

- Ei, ei muuta kuin tyttökoulu Sveitsissä ja sihteerikoulu. Ymmärrän, että on loukkaavaa, kun kaltaiseni moittii jotakuta arvovaltaista henkilöä. Minä vain sain tarpeekseni, kun minun olisi niiden insinöörien mielestä pitänyt vielä leikata tukkani, jotta he kykenisivät hoitamaan työnsä. Ei se hemmetti vieköön minun vikani ole, jos ne typerät ukot eivät osaa laskea. Anteeksi vain, kenraali, mutta minulle riitti. Heidän hutilointinsa on saanut jatkua aivan liian pitkään. 

Pöydän ympäriltä kuului tukahdutettuja yskäisyjä, ja kenraali silmäsi ympärilleen ennen kuin katsoi taas Elisabethia ankarasti.

- Asiapaperit on toimitettu meille, ja ne osoittavat selvästi, että yksi herroista on yrittänyt huiputtaa Ruotsin asevoimia. Neiti Herrman on juuri paljastanut halpamaisen vakoojan. Kyseinen vakooja on virheellisten tietojen avulla yrittänyt horjuttaa asemaamme puolueettomana kansakuntana keskellä kiivasta sotaa. 

Pidin avausosasta hurjan paljon noin puoliväliin asti. Elisabeth, Signe ja Iris ovat mahtavia tyyppejä, ja on valtavan kiinnostavaa seurata heidän tietään koodinpurkajiksi. Loppuosa valitettavasti vähän lätsähtää, pääosin siksi että itse koodinpurku jää kovin vähälle. Naiset toimistossa ovatkin enemmän kahvinkeittäjiä, ja minusta ainakin tuntuu että heidän taitonsa heitetään hukkaan. Muutenkin itse työ jää vähemmälle, ja tarina keskittyy enemmän naisten yksityiselämään, jossa ei siinäkään juuri tapahdu mitään mistä ei olisi luettu jo aiemmin tarinan mittaan.

Toinen osa En andra allians on ilmestynyt ruotsiksi tänä vuonna, arvaan että se tulee suomeksi ulos joko syksyllä tai viimeistään ensi keväänä. Toivottavasti jo syksyllä! Nimittäin tässä ollaan enemmän toimistolla, saadaan ja ratkotaan saksalaisilta napattuja viestejä, ja kohdataan värvääjiä. Toisaalta tässäkin koen kahdenlaisia tunteita. Iris on mukana noin puoli kirjaa, sen jälkeen hän esiintyy pari kertaa ohimennen luvuissa, jotka on kerrottu Elisabethin tai Signen näkökulmasta. Signellä on terveysongelmia, joita vatvotaan koko kirjan ajan. Elisabeth on taas suosikkini, ihanan epäsovinnaisena, omapäisenä ja sanavalmiina. Pidän siitä, kuinka tiivis ystävyys naisten välille syntyy, ja kuinka etenkin huikentelevaisen oloinen Elisabeth on ystävilleen kovin välittävä ja pyyteetön.

- Då skulle vi önska att fröken Herrman informerar oss om varför ni bett att få träffa oss.

Hon tog en klunk av vattnet och harklade sig.

- Som ni säkert vet tjänstgör jag för tillfället på Karlaplan 4 under ledning av professor Svartström. Dessförinnan var jag sekreterare på Flygstaben i knappt ett år. För en tid sen var jag på en tillställning som arrangerades av min fästman, Charles Lagerman, på Grand Hôtel. Där befann sig två tyska militärer, kommendör Jodl och generalmajor Neuland. De var på det stora hela mycket oförskrämda och jag uppträdde förmodligen inte särskilt älskvärt. Men morgonen efter upptäckte jag att dessa två herror stod utanför min port på Birger Jarlsgatan 18, i samma hus som flygets materielverk och Märthaskolan.

- Så vad gjorde ni?

Elisabeth tog ett djupt andetag och fortsatte:

- Jag bad portvakten släppa ut mig genom utgången som vetter mot Grev Turegatan. Sen när jag kom hem under kvällen så tog jag en omväg för att försäkra mig om att inte bli upptäckt. Därefter såg jag dem inte förrän på nyårsafton då jag var inbjudit till Yxtaholms herrgård tillsammans med min fästman. Då approcherade de mig återigen. Min fästman Dinty, Charles Lagerman, misstänker att de försöker värva mig.

Mielestäni ykkösosa on erittäin hyvä mutta toinen vielä parempi. Siinä tutustutaan naiskolmikkoon vähän syvemmin ja ollaan myös enemmän koodinpurkamisen ja sitä myöten sodankäynnin ytimessä. On hyvä asia, että sodasta kirjoitetaan siitä näkökulmasta, mitä ihan tavalliset ihmiset pystyivät tekemään auttaakseen. Ja kerrankin pääroolissa ovat nuoret naiset! 

Ruotsi oli käsittääkseni puolueeton toisessa maailmansodassa, mikä varmasti antaa kirjailijalle aikamoisen vapauden valita näkökulmansa. Tässä kirjasarjassa ruotsalaiset ovat ainakin näennäisesti ystävällisissä väleissä saksalaisten kanssa, mutta kuitenkin he saamallaan tiedustelutiedolla pyrkivät hidastamaan tai estämään Saksan suunnitelmia. Saapa nähdä, montako osaa kaikkinensa tulee. En usko että kolmas osa on viimeinen, kuviot ovat kaikilta osin vielä pahasti vaiheessa.  

Salainen koodi on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan kirjakaksikon kohtaa 49, "vuonna 2020 julkaistu kirja". Kumpikin sopii myös kohtaan 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa", lisäksi En andra allians käy kohtaan 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu".

Lukuhaasteen sivuraide 3. Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
Ranskankielinen alkuteos N'entre pas dans mon âme avec les chaussures (2013)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Jonna Nisu
Aviador 2017
231 s.

Paola Piganilta on ilmestynyt uusi teos tässä ihan juuri, vaikutti kiinnostavalta niin samaan syssyyn lainasin aiemman suomennoksen. Aloitinkin tästä vanhemmasta, ihan siksi että saan sillä Helmet-lukuhaastetta eteenpäin eli kohdan 45, "kirjan nimessä on kieltosana". 

Tarina kertoo Alban perheestä toisen maailmansodan pyörteessä. Romaniperhe asuu vankkureissa ja kiertää esiintymässä. Kirjaa ei ehdi kulua montaa sivua, kun kiertäminen kierretään ja perhe komennetaan internointileirille. Leiri on täynnä Ranskan romaneja, jotka halutaan juurruttaa asumaan taloissa, asettumaan paikoilleen. Ihmiset yrittävät kapinoida vastaan; vankkurit ovat heidän kotinsa, miksi heidän pitäisi olla ja elää jotenkin muuten? Yksi perhe leventää tuvan oviaukkoa saadakseen vankkurit mahtumaan sisätiloihin. Alistutaan, mutta ei kuitenkaan.

Päähenkilö Alba on 14-vuotias perheen joutuessa leirille vuonna 1940. Seuraavat kuusi vuotta hän viettää ankeissa oloissa. On kylmä ja nälkä, rakas hevonen kuolee, ei ole mitään tekemistä. Romanimiehet käyvät töissä metallisulatossa, naiset ja lapset pysyvät leirissä. Miehet uskalletaan päästää ulkopuolelle, koska tiedetään että he palaavat - romanimiehet eivät jätä perhettään. Taudit ja nälkä tappavat ihmisiä, uusia tuodaan leiriin. Vaikka olot ovat surkeat, on mukana myös iloisia hetkiä. Ensirakkaus, lapsen syntymä, patikkaretket, toive vapaudesta... 

Sen jälkeen kun saksalaiset ottivat rakennuksen käyttöönsä, hirviöistä tuli todellisia, heidän pelkonsa sai muodon. Portti on edelleen auki. Ajoneuvoja tulee ja menee kahden puuaidan välissä lakkaamatta, ja ne luovat kylään uuden rytmin. Saksalaisilla on valta muuttaa äänimaisema tässä Saintongen kolkassa.

Pian Albaa ei enää kiinnosta leikkiä ja kirmailla metsässä. Hän seuraa, kuinka kaikki muuttuu vähitellen kalseammaksi, kuinka lapsuuden aika jähmettyy ja kaiken jyräävä aika valtaa alaa. Hän näkee Boutonnejoen veden ja tajuaa, ettei enää heittelisi jokeen punaisia kankaan riekaleita, joita hänen veljensä seuraavat rannalla juosten. Hän kuvittelee, kuinka rämemajavat lymyävät kosteassa ruovikossa ja painavat päänsä veden alle, kun niitä lähestyy. Hän opettaa pienokaisille majavaleikin. Heidän täytyy pysyä kesyttöminä, ulottumattomissa, hakeutua puiden ja teiden laidoilla kohoavien kiviristien suojaan ja vältellä avoimia paikkoja, joilla kulkee ihmisiä. 

Sitä kovasti ihmettelen, miten tämä kirja on mennyt minulta ohi! Vaikka toinen maailmansota onkin aika loppuunkaluttu aihe, on romaninäkökulma uutta. Kulttuurin tapoja pidetään yllä olosuhteista huolimatta, niin pitkälle kuin mahdollista. Poikkeava tarina on myös siksi, että leiriltä ei viedä ihmisiä kaasukammioon tai muualle teloitettavaksi. Nimenhuutoja pidetään, mutta ihmisiä ei valikoida töihin tai teloitettavaksi. Vartijat eivät ole sadistisia pahoinpitelijöitä, vaan ranskalaisia santarmeja. He suhtautuvat vankeihin melko inhimillisesti, eivätkä päästä SS-miehiä leiriin. 

Kirjan tunnelma on aiheen huomioon ottaen yllättävän lämmin. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset eivät ole vaipuneet täyteen toivottomuuteen. Päivät ovat toistensa kaltaisia, mutta koko ajan vallalla on ajatus ajasta leirin jälkeen. Ei uskota, että leirielämää jatkuu loputtomiin, vaan suunnitellaan mitä sen jälkeen. Katsotaan kurkiauraa ja todetaan, että on taivaan kokoinen vapaa alue. Päivittäin ohi kulkeva pikajuna muistuttaa, että elämä jatkuu tuossa ihan lähellä. Nautitaan siitä, kuinka auringonsäde lämmittää vauvan ihoa. Ja kun leiri lopulta on vapautettu, lähistön ihmiset eivät käännä selkäänsä vaan auttavat, ehkä eivät mielellään mutta auttavat kuitenkin. Alba ja muut pääsevät rakentamaan uutta alkua.

Kirja perustuu todellisen henkilön elämäntarinaan, johdannon perusteella kyseessä on kirjailijan veljen vaimon äiti. 

Teos on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!