Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

 

Caroline de Mulder: Elämän lähde. Romaani Lebensborn-kodista

Ranskankielinen alkuteos La Pouponnière d'Himmler (2024)

Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Docendo 2025

289 s. 

Heim Hochland, Steinhöring, Baijeri, 1944-1945. Äitiyskoti raskaana oleville ja juuri synnyttäneille yksinäisille naisille tuo yhteen saksalaisen sairaanhoitaja Helgan ja lasta odottavan ranskalaisen Renéen. Taustalla häälyy puolalainen sotavanki Marek, joka yhdessä muiden vankien kanssa rakentaa Heimin alueelle parakkeja. 

Helga on tunnollinen, ammatistaan ylpeä. Hän pärjää hyvin sekä äitien että pienokaisten kanssa. Hän haluaa naimisiin, mutta hänellä ei ole kiire, ei vaikka saksalaisia naisia patistetaan synnyttämään paljon lapsia. Edellisen Heimin johtaja jopa tarjoutui hänen lastensa isäksi. Kuukausien kuluessa ja sodan viime hetkien tullessa lähemmäksi paine alkaa käydä liian kovaksi. Miten jaksaa, kun taloon tulee yhtäkkiä kymmeniä naisia ja lapsia lisää?

Renée rakastuu saksalaiseen sotilaaseen ja tulee raskaaksi. Muita vaihtoehtoja ei ole, hänen on lähdettävä Saksaan ja toivottava, että tiet Arturin kanssa kohtaavat vielä. Kun kirjeitä ei kuulu, epätoivo iskee toden teolla. Hän ei halua olla Heimissa, mutta hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Marek tietää, että hänellä on pieni lapsi, mutta hän ei tiedä missä Wanda ja vauva ovat. Henkinen kipu on alati läsnä, etenkin kun hän näkee Heimin alueella jatkuvasti naisia lastenvaunuineen. Fyysinen kipu on hakkaamisen ja nälän seuraamista, eikä sitä helpota hyvin ravittujen naisten näkeminen. Pian pakoajatukset valtaavat hänen mielensä. 

Hän makaa selällään katse sumuisena, hänen silmänsä ovat miltei harmaat lopputalven hämärässä. Hän on vetänyt untuvapeiton vatsansa päälle. Hän on niin laiha, että luut törröttävät. Pelkkä vatsan täyttämä aukko. Hän on multaa, joka kuivuu sitä mukaa kun pensas kasvaa, ja hänen elämänsä hupenee sitä mukaa kun lapsi kehittyy hänen ihonsa alla. Hän on tuhkauurna, johon upotetaan eläviä kukkia valtavine juurineen. Hänen vatsalaukkunsa on kuroutunut niin pieneksi, että hän saa ruokittua itseään vain pikkulusikalla. Joskus hän onnistuu pitämään sisällään tilkan vettä, hiukan hilloa. Joskus hän taas yökkii kehostaan ulos kaiken pehmeän ja nestemäisen. 

Kirjassa keriytyy pikkuhiljaa auki se kieroutuneisuus, joka tällaisissa Heimeissa oli. Jo alussa Himmler kyllä sanoo: "'Miten epäoikeudenmukaista, että sotilas kuolee hetkessä, mutta sotilaaksi varttuminen kestää kuusitoista vuotta.'" Mutta vasta sodan viime hetkellä, arkistojen palaessa, Helga alkaa pohtia ja myös ymmärtää, mistä odottavia äitejä ja orpolapsia tuli ja miten heitä riitti niin paljon.

Lukijana minulla oli aika ristiriitainen olo. Helga palvelee natsijärjestelmää ilolla, mutta hänessä on lämpöä ja hän todella välittää lapsista. Renée on vasta seitsemäntoista, ja on kauheaa miten rakastuminen johtaa hänen karkottamiseensa ja miten hän sen seurauksena kivettyy. Marekilla on vahva elämänhalu, vaikka hän ei tiedä ovatko hänen läheisensä elossa vai eivät. Eli suurin lämpö ja lempeys on äitiyskodissa, jonka taustalla kuitenkin on hirveä ideologia ja lasten luokittelu sen mukaan, ketkä heistä voi saksalaistaa. 

Tarina on varsin surullinen mutta koukuttava. Suoranaisia hirveyksiä kuvataan vähän, mutta ne tulevat esiin yksittäisissä lauseissa ja joskus ihan sivuhuomautuksina. Ehkä juuri se tuntuu niin raskaalta, että lukiessa tietää tämän Heimin olevan vain yksi esimerkki kovin monista muista. Jää myös kalvava epätietoisuus siitä, mitä lapsille mahtoi tapahtua sen jälkeen kun amerikkalaiset olivat tulleet ja sota päättynyt. 

Toisin kuin niin moni muu toisen maailmansotaan liittyvä (naisen kirjoittama) romaani, tässä ei ole nykyhetken aikatasoa jossa joku alkaisi selvittää sukulaisensa historiaa Heimin työntekijänä tai asukkaana. Tapahtumat sijoittuvat vain yhteen aikatasoon eikä selityksiä tai myöhempiä elämänkohtaloita tule, mikä saa tarinan tuntumaan jopa hiukan tylyltä. Että tässäkö se nyt oli, ei mitään lohduttavia sanoja lukijalle. Ristiriitainen olo tässäkin, toisaalta en olisi halunnut lukea tällaista mutta toisaalta hyvä että luin. Hyvä että tästäkin näkökulmasta on tehty romaani.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää". 

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Ranskankielinen alkuteos Couleurs de l'incendie (2018)
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2018
522 s.

Kirjoitin Lemaitren teoksesta Näkemiin taivaassa, että se on yksi kirjoista joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Siksi oli suuret odotukset jatko-osaan Tulen varjot. Eikä odotus ollut turha. 

Lemaitre osoittaa kirjan opettajalleen Alexandre Dumasille, ja sen huomaa. Tulen varjoista tulee väistämättä mieleen Dumasin Monte Criston kreivi, joka on yksi lempikirjoistani. Samankaltaisuus oli hyvällä tavalla häiritsevää. Että onko ihan pakko olla näin yksi yhteen! Samalla kuitenkin nauratti.

Vuonna 1927 Péricourtin perhe on kokenut isoja muutoksia. Édouard on kuollut, niin myös isä Marcel. Tarina alkaa Marcelin hautajaisista, joista tulee yllätykselliset. Marcelin 7-vuotias tyttärenpoika Paul hyppää ikkunasta ja halvaantuu. Äiti Madeleine omistautuu Paulin kuntouttamiselle. Samalla hän on Péricourtin imperiumin perijätär, ja vastuussa liikeasioista. Paul vie hänen kaiken aikansa, joten liikeasiat jäävät häneltä vain papereiden allekirjoittamiseen. Lähipiirin keinottelijat huomaavat tilaisuutensa tulleen. Madeleine menettää talonsa ja omaisuutensa. Vastoin kaikkia oletuksia ja todennäköisyyksiä hän ei lamaannu. Paul antaa hänelle syyn ja voimaa taistella. Hänestä kuoriutuu kostava tornado, joka hitaasti mutta varmasti kerää voimia ja nujertaa kaikki hänelle vääryyttä tehneet. 

Dupré ja Madeleine tapasivat sattumalta. Nolostuminen, yllättyneisyys ja kömpelyys olivat pysäyttäneet heidät hetkeksi, se oli paha virhe, sillä heidän oli ollut pakko jutella tovi, vaihtaa muutama tilanteeseen sopiva sana. Herra Dupré toimi työnjohtajana lukkoja valmistavassa tehtaassa rue de Châteaudunilla. Keskustelu tyrehtyi nopeasti. Madeleinen hymyillessä avuttomasti Dupré teki aloitteen ja vapautti hänet ilmeisen kiusallisesta tilanteesta. "Ajat ovat kovat...", hän sanoi lähtiessään. Ehkä hän oli lukenut lehdistä herra Péricourtin kuolemasta, Paulin onnettomuudesta, tai ehkä hän tarkoitti sitä, että Madeleinen entinen mies virui yhä vankilassa, mutta Madeleine luuli sanojen viittavaan rapistuneeseen ulkonäköönsä ja pahoitti mielensä.

Hän lohduttautui sillä, että kotielämä oli palannut lähes normaaliksi, niin normaaliksi kuin oli mahdollista talossa, jossa asui puoliksi halvaantunut lapsi, sairaanhoitaja joka ei puhunut sanaakaan ranskaa, toimittaja joka sai palkkaa siitä, ettei tehnyt mitään, seuraneiti joka oli kavaltanut yli viisitoistatuhatta frangia ja perhepankin perijätär, jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä kynnysarvo tai velan reaaliarvo tarkoittivat.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja paljon juonikuvioita, mutta kaikkea ja kaikkia on helppo seurata. Tapahtumat etenevät loogisesti, ja henkilöiden väliset suhteet ovat hallittuja kuvioita. Kaikki eivät ole tekemisissä kaikkien kanssa, mikä helpottaa muistamaan kuka on kuka.

Olin hämmästynyt siitä, että tykkäsin kaikista henkilöhahmoista. Johtuu ehkä siitä, että monet muuttuvat tarinan aikana. Ne ketkä on alussa esitetty pahoina, näyttäytyvät myöhemmin hyvässä valossa, Madeleinen apuna. Vastaavasti alussa miellyttäviä olleet henkilöt osoittautuvat ketkuiksi. Lukiessa saa nopeasti huomata, että pinnan alla on vaikka mitä. Madeleine ärsytti aluksi, että miten hän on noin typerä ja kääntää kaikki vastoinkäymiset muiden syyksi. Ärsyttävyydestä huolimatta hän on enemmän sympaattinen hahmo, siksi toivoin koko ajan, että hänen kostoretkensä onnistuu.

En tiedä, millainen lukukokemus olisi ollut, jos en olisi koskaan lukenut Monte Criston kreiviä enkä nähnyt siitä tehtyä tv-sarjaa. Nyt en voinut olla miettimättä, että Gérard Depardieu olisi epäilemättä myös mitä osuvin Madeleine :D 

Loppuun vinkki, kannattaa katsoa millaiseksi elokuvaksi Näkemiin taivaassa on kääntynyt. Levykotelon kansipaperi ei vastannut ollenkaan muistikuviani kirjasta, mutta itse elokuva on hyvä.

Tulen varjot on ollut blogimaailmassa varsin luettu kirja, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Arja, riitta k, Leena Lumi ja Mai Laakso.