Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Ranskankielinen alkuteos Couleurs de l'incendie (2018)
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2018
522 s.

Kirjoitin Lemaitren teoksesta Näkemiin taivaassa, että se on yksi kirjoista joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Siksi oli suuret odotukset jatko-osaan Tulen varjot. Eikä odotus ollut turha. 

Lemaitre osoittaa kirjan opettajalleen Alexandre Dumasille, ja sen huomaa. Tulen varjoista tulee väistämättä mieleen Dumasin Monte Criston kreivi, joka on yksi lempikirjoistani. Samankaltaisuus oli hyvällä tavalla häiritsevää. Että onko ihan pakko olla näin yksi yhteen! Samalla kuitenkin nauratti.

Vuonna 1927 Péricourtin perhe on kokenut isoja muutoksia. Édouard on kuollut, niin myös isä Marcel. Tarina alkaa Marcelin hautajaisista, joista tulee yllätykselliset. Marcelin 7-vuotias tyttärenpoika Paul hyppää ikkunasta ja halvaantuu. Äiti Madeleine omistautuu Paulin kuntouttamiselle. Samalla hän on Péricourtin imperiumin perijätär, ja vastuussa liikeasioista. Paul vie hänen kaiken aikansa, joten liikeasiat jäävät häneltä vain papereiden allekirjoittamiseen. Lähipiirin keinottelijat huomaavat tilaisuutensa tulleen. Madeleine menettää talonsa ja omaisuutensa. Vastoin kaikkia oletuksia ja todennäköisyyksiä hän ei lamaannu. Paul antaa hänelle syyn ja voimaa taistella. Hänestä kuoriutuu kostava tornado, joka hitaasti mutta varmasti kerää voimia ja nujertaa kaikki hänelle vääryyttä tehneet. 

Dupré ja Madeleine tapasivat sattumalta. Nolostuminen, yllättyneisyys ja kömpelyys olivat pysäyttäneet heidät hetkeksi, se oli paha virhe, sillä heidän oli ollut pakko jutella tovi, vaihtaa muutama tilanteeseen sopiva sana. Herra Dupré toimi työnjohtajana lukkoja valmistavassa tehtaassa rue de Châteaudunilla. Keskustelu tyrehtyi nopeasti. Madeleinen hymyillessä avuttomasti Dupré teki aloitteen ja vapautti hänet ilmeisen kiusallisesta tilanteesta. "Ajat ovat kovat...", hän sanoi lähtiessään. Ehkä hän oli lukenut lehdistä herra Péricourtin kuolemasta, Paulin onnettomuudesta, tai ehkä hän tarkoitti sitä, että Madeleinen entinen mies virui yhä vankilassa, mutta Madeleine luuli sanojen viittavaan rapistuneeseen ulkonäköönsä ja pahoitti mielensä.

Hän lohduttautui sillä, että kotielämä oli palannut lähes normaaliksi, niin normaaliksi kuin oli mahdollista talossa, jossa asui puoliksi halvaantunut lapsi, sairaanhoitaja joka ei puhunut sanaakaan ranskaa, toimittaja joka sai palkkaa siitä, ettei tehnyt mitään, seuraneiti joka oli kavaltanut yli viisitoistatuhatta frangia ja perhepankin perijätär, jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä kynnysarvo tai velan reaaliarvo tarkoittivat.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja paljon juonikuvioita, mutta kaikkea ja kaikkia on helppo seurata. Tapahtumat etenevät loogisesti, ja henkilöiden väliset suhteet ovat hallittuja kuvioita. Kaikki eivät ole tekemisissä kaikkien kanssa, mikä helpottaa muistamaan kuka on kuka.

Olin hämmästynyt siitä, että tykkäsin kaikista henkilöhahmoista. Johtuu ehkä siitä, että monet muuttuvat tarinan aikana. Ne ketkä on alussa esitetty pahoina, näyttäytyvät myöhemmin hyvässä valossa, Madeleinen apuna. Vastaavasti alussa miellyttäviä olleet henkilöt osoittautuvat ketkuiksi. Lukiessa saa nopeasti huomata, että pinnan alla on vaikka mitä. Madeleine ärsytti aluksi, että miten hän on noin typerä ja kääntää kaikki vastoinkäymiset muiden syyksi. Ärsyttävyydestä huolimatta hän on enemmän sympaattinen hahmo, siksi toivoin koko ajan, että hänen kostoretkensä onnistuu.

En tiedä, millainen lukukokemus olisi ollut, jos en olisi koskaan lukenut Monte Criston kreiviä enkä nähnyt siitä tehtyä tv-sarjaa. Nyt en voinut olla miettimättä, että Gérard Depardieu olisi epäilemättä myös mitä osuvin Madeleine :D 

Loppuun vinkki, kannattaa katsoa millaiseksi elokuvaksi Näkemiin taivaassa on kääntynyt. Levykotelon kansipaperi ei vastannut ollenkaan muistikuviani kirjasta, mutta itse elokuva on hyvä.

Tulen varjot on ollut blogimaailmassa varsin luettu kirja, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Arja, riitta k, Leena Lumi ja Mai Laakso.      

Pierre Lemaitre: Alex

Pierre Lemaitre: Alex
Ranskankielinen alkuperäisteos Alex (2011)
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2015
405 s.

Alex kiinnitti huomioni jo keväällä, kun selailin kirjakatalogia. Esittelytekstin perusteella se vaikutti erittäin kiinnostavalta. Hämmennyin kuitenkin kovasti kirjan ilmestyttyä, kun HelMet-verkkokirjasto kertoi kirjan olevan Verhoeven-trilogian toinen osa! Lähetin kustantamolle nettipalautteena kysymyksen, miksi suomennosta ei aloitettu ykkösosasta, ranskaksi nimeltään Iréne. Kolmas osa on ranskaksi nimeltään Camille. Vastausta en ole saanut, ainakaan vielä.

Päähenkilö on ylikomisario Camille Verhoeven, mies joka herättää muissa ihmisissä monenlaisia tunteita. Hän on kokenut valtavan henkilökohtaisen tragedian (josta oletettavasti kerrotaan ykkösosassa, ajatellen että hänen vaimonsa nimi on Iréne...), lisäksi hänen yllään on tunnetun taiteilijaäidin varjo. Kaiken huipuksi hän on vain 145-senttinen. 

Poliisi saa selvitettäväkseen tavallisen oloisen sieppauksen. Pian tapaus muuttuu kummalliseksi. Kukaan ei tunnu kaipaavan siepattua jonka henkilöllisyys ei millään selviä, lunnaita ei vaadita, silminnäkijoitä on vain yksi ja hänkin huono... Kuvio aukenee pala kerrallaan, kunnes poliisi saa huomata että kuva onkin kaikkea muuta kuin selvä. Verhoeven kollegoineen joutuu mukaan kissa ja hiiri - leikkiin, jossa yllätyksiä riittää loppuun saakka.

Hänet valtaa jonkinlainen ahdistus, sitä on vaikea kuvailla, hän etsii oikeaa sanaa, jotenkin.... sähköistynyt tunne. Irènen takia. Hän kääntyy ja katsoo autiota katua. Hänen lävitseen käy väristys kuin sähköisku. Hän ymmärtää. Tähän saakka hän on vain tehnyt työtään, järjestelmällisesti, tehokkaasti ja kokemustaan hyödyntäen, hän on vain täyttänyt hänelle asetetut odotukset, mutta nyt hän tiedostaa ensimmäistä kertaa kouriintuntuvasti, että vain vajaa tunti sitten tässä paikassa siepattiin nainen, joka on lihaa ja verta, kirkuva nainen, jota hakattiin ja työnnettiin sisään pakettiautoon; tuo nainen on nyt vankina jossain, kauhuissaan ja ehkä kidutettuna, joka minuutti on nyt kallis, eikä hän itse pysty antamaan parastaan, koska hän haluaa pysytellä erossa koko jutusta, suojella itseään, ei halua tehdä työtään, työtä jonka on itse valinnut. Ja josta hän ei luopunut Irènen kuoleman jälkeen. Olisit voinut tehdä toisin, hän sanoo itselleen, mutta sinä valitsit tämän. Olet nyt tässä, juuri tällä hetkellä, eikä täälläolollesi ole kuin yksi ainoa oikeutus: sinun on löydettävä se siepattu nainen.

Camillen päätä pyörryttää. Hän nojaa toisella kädellä läheisen auton koriin ja löysää toisella solmiotaan. Saada tällainen jutttu niskoilleen eti taida olla hyväksi miehelle, joka menee niin helposti pois raiteiltaan toisten kärsimyksestä. Louis on ilmestynyt hänen viereensä. Kuka tahansa muu kysyisi: "Onko kaikki kunnossa?" Mutta ei Louis. Hän jää seisomaan Camillen lähelle ja katsoo muualle, niin kuin odotetaan oikeuden päätöstä, kärsivällisesti, liikuttuneena, levottomana.

Pidin kirjan erilaisuudesta. Okei, siinä on tiettyjä kliseitä mutta nekin ovat erilaisia kuin yleensä. Päähenkilöllä on tietenkin ongelmia henkilökohtaisessa elämässään, mutta Verhoeven ei ryyppää liikaa eikä hänellä ole naisongelmia. Hänellä on tietenkin hankaluuksia jonkun työtoverinsa kanssa, mutta tässä tapauksessa kyseessä on tutkintatuomari eikä kukaan niistä keitä hän tapaa työpaikalla päivittäin.

Juonikuvio on loistava. Kissa ja hiiri - tarinoita on nähty ennenkin, mutta mielestäni Alexissa kuvio pyöräytetään ympäri niin monta kertaa, että sitä ei voi kuin ihastella. Lukija saa ihmetellä kerran jos toisenkin, että kenen puolella sitä pitäisi olla, kun moni ei olekaan sitä miltä näyttää. Hyviksen ja pahiksen roolit muuttuvat moneen kertaan, kun henkilöiden toiminnan taustalta paljastuu uusia seikkoja. Itse tunnustan olleeni aivan kuutamolla ja yllättyneeni monta kertaa, yhtään en osannut arvata mihin tapahtumat johtavat. 

Yksittäisenä kirjana teos on loistava. Harmittelen silti edelleen sitä, että se on sarjan toinen osa. Siinä viitataan paljon ykkösosaan, mutta kovin tarkasti en halunnut kirjoittaa Verhoevenin kokemasta tragediasta siltä varalta että Irène suomennetaan myöhemmin. Arvaan myös, että henkilöhahmojen keskinäiset suhteet ovat saaneet perustansa jo ykkösosassa. Hahmot ovat kyllä aivan mahtavia, niin erilaisia keskenään ja ah mitä persoonia!

Alexista tykkäsi myös Annika K.  

Kuittaan tällä Kirja joka maasta - haasteesta Ranskan.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Ranskankielinen alkuperäisteos Au revoir là-haut (2013)
Suomentanut Sinikka Aulanko
Minerva 2014
546 s.

Sanottakoon heti alkuun, että Näkemiin taivaassa oli juuri niin hyvä kuin odotin, jollei jopa parempi. Lähtökohdat eivät olleet välttämättä kolmekymppiselle naislukijalle otollisimmat: ensimmäisen maailmansodan loppuhetket ja vuodet sodan jälkeen, kolme miestä joiden elämät kietoutuvat toisiinsa. Takakansiteksti ja kansikuva olivat kuitenkin niin lupaavat että en voinut ohittaa kirjaa. Ja jäin koukkuun välittömästi.

Kuvio on oikeastaan aika klassinen. Sotamies näkee ylempiarvoisensa toimivan halpamaisesti. Julma ja häikäilemätön kapteeni huomaa sotamiehen huomanneen hänen tekosensa ja yrittää tappaa tämän siinä onnistumatta. Myöhemmin heidän teidensä kohdatessa kapteeni Henri d'Aulnay-Pradelle pyrkii parhaansa mukaan hankaloittamaan Albert Maillardin elämää, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Albertilla on onnea ja toisaalta hän on tyytyväinen varsin vähään. 

Albert tutustuu vaikeasti vammautuneeseen Édouard Péricourtiin. Édouard on erakoitunut eikä halua lähelleen ketään. Kuitenkin ja ehkä yllättäenkin he ystävystyvät. Ajat ovat hankalat, töitä on vaikea saada eikä rahaa ole. Albert ja Édouard punovat hurjan suunnitelman, jolla he tulevat keräämään pienen omaisuuden. Suunnitelma tulee yllättämään suuren joukon ihmisiä, ei vähiten kapteeni Pradellea. 

Hän tunsi suurta mielihyvää suunnitelmastaan, hän eli sen ympäröimänä ja oli sitä täynnä, hänen koko olemassaolonsa riippui siitä. Hänessä piilevät agitaattorin ja provokaattorin voimat löysivät jälleen toisensa, ja hän oli taas oma itsensä. 

Albert oli siitä riemuissaan. Tätä Édouardia hän ei ollut aiemmin tavannutkaan, nähnyt vain etäältä silloin juoksuhaudoissa; Édouardin herääminen henkiin tuntui palkitsevan hänen ponnistuksensa. Mitä hänen suunnitelmaansa tuli, se oli Albertin mielestä niin toteuttamiskelvoton, ettei hän toden teolla kantanut siitä huolta. Hänen silmissään se oli pelkkää haihattelua. 

Kahden ystävyksen välille oli kehkeytynyt voimainkoetus, jossa toinen kävi päälle ja toinen sinnitteli vastaan.

Pidin kirjan tunnelmasta, siitä että siinä on lämmön ja ilon tuikahduksia kaiken kurjuuden keskellä. Yksittäiset riemun hetket kantavat sekä henkilöhahmoja että lukijaa eteenpäin. Ahdistus ja toivottomuus eivät käy ylitsepääsemättömiksi. Lisäksi etenkin Albertin ja Édouardin toiminnassa on usein jotain humoristista. Édouardin valitsema naamio saattaa naurattaa Albertia, vuokraemännän pieni tytär lakkaa Édouardin varpaankynnet, arka Albert riehaantuu välillä muutamaksi sekunniksi...

Näkemiin taivaassa on yksi niistä kirjoista, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ihmiset ja ihmiskohtalot ovat surkeita, yksinäisyys vaivaa, niin rikkaat kuin köyhät saavat pelätä puolestaan, kaikki on epävarmaa. Mutta kaiken yllä on tietty lämminhenkisyys, joka jättää lukijalle hyvän olon.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Leena Lumi, Annami, Suketus ja Tuijata.