Englanninkielinen alkuteos The Alice Network (2017)
Suomentanut Päivi Paju
HarperCollins 2018
574 s.
On kovin vaikea pukea sanoiksi, mitä ajattelen Koodinimi Alicesta. Se on niin moniulotteinen, samaan aikaan ennalta-arvattava ja yllätyksellinen, tunneskaala niin henkilöhahmoilla kuin lukijalla vaihtelee pelosta raivostumisen kautta turhautumiseen ja iloon. Kirjan voisi helposti kuitata hihkumalla oo miten hyvä, mutta sellainen ei tekisi oikeutta sille.
Vuonna 1947 Charlie St. Clair matkustaa äitinsä kanssa kohti Sveitsiä. Hänellä on Pikku Ongelma, joka halutaan hoitaa pois ja samalla saada Charlien elämä takaisin raiteilleen. Hän on menettänyt elämänhallintansa sodan takia, sodan jossa hänen serkkunsa Rose katosi. Kaikki muut olettavat Rosen kuolleen, mutta Charlie haluaisi saada asiasta varmuuden. Kun laiva pysähtyy Southamptoniin, syntyy lopullinen päätös: Charlie karkaa äitinsä luota mukanaan paperilappunen, jossa on yksi nimi ja osoite. Osoitteesta löytyy vanha ja vihainen Eve Gardiner, jolla ei ole minkäänlaista halua auttaa Charlieta. Even mieli muuttuu hänen kuultuaan tuttuja nimiä. Myös hän haluaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin, kysymyksiin jotka ovat vaivanneet häntä yli 30 vuotta. Charlie, Eve ja Even autonkuljettaja-apumies Finn lähtevät matkaan. Heillä on omat haamunsa ja salaisuutensa, mutta yhteinen päämäärä saa heidät hitsautumaan yhteen.
Ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1915 Eve on liitettynä vakoojaverkostoon. "Alice" vie hänet Ranskaan, jossa Eve alias Marguerite työskentelee saksalaisten suosimassa ravintolassa. Ikäistään nuoremmalta näyttävä Eve on tarjoilijana huomaamaton, joten hän saa kerättyä arvokasta tietoa. Elämä vakoojana on valtavan stressaavaa, ja suoranaista tasapainoilua veitsen terällä. Kun vielä ravintolan omistaja René Bordelon kiinnostuu kauniista tarjoilijattaresta, Eve joutuu punnitsemaan kuinka pitkälle on valmis menemään maansa puolesta.
"Minä luulin, että sinun piti mennä Belgiaan." Eve lukitsi oven. "Saattamaan maahan pudonnutta lentäjää."
"Niin piti." Lili istui lattialla peränurkassa polvet rintaa vasten nostettuina, rukousnauhan kuluneet norsunluiset helmet puristuneina tiukasti nyrkissä olevien sormien väliin. "Lentäjä räjähti astuessaan miinaan. Minä vein viestit Brysseliin ja tulin suoraan takaisin."
Huoneessa oli jäätävän kylmä, ja Lili vapisi valkoisessa paitapuserossaan ja harmaassa hameessaan. Eve veti peiton sängystä ja pudotti sen Lilin harteille. "Sinulla on verta helmassasi."
"Se on sen lentäjän verta." Lilin katse oli lasittunut, aivan kuin hän olisi ottanut laudanumia. "Tai ehkä hänen edellään kävelleen naisen tai tämän aviomiehen... Se tappoi kaikki kolme."
Eve istui alas ja veti vaalean pään olkapäätään vasten. Vaikutti siltä, että oli pahempiakin iltoja kuin ilta täynnä kylmiä instrumentteja ja pistävää kipua vatsassa ja laudanumin aiheuttamia valvepainajaisia.
"Rajan valonheittimet valaisevat kaiken kuin päivä." Lilin peukalo siveli rukousnauhan helmiä. "Kun pääsee rajan yli ja ampujien ohi, tulee metsäinen alue. Saksalaiset miinoittavat sen. Lentäjäni ei pysynyt takanani - hän juoksi edessämme kävelevän pariskunnan luokse. Hän taisi pitää naista sievänä... Kaikkien kolmen täytyi osua maamiinaan, koska he vain räjähtivät palasiksi alle nekjän metrin päässä minusta."
Eve sulki silmänsä. Hän pystyi kuvittelemaan räjähdyksen mielessään, kovan valon.
"Ja sitten minä hain uudet passini Antoinelta." Lilin ääni oli tasainen mutta hänen kapeat hartiansa kohoilivat Even käsivarren alla. "Hän kertoi, että..."
Pidin erityisen paljon vuoden 1915 osuuksista. Quinn kuvaa taitavasti ja koskettavasti nuorten naisten roolia sodankäynnissä. Sitä, millainen henkinen paine on päällä koko ajan, miten ei saa romahtaa vaan roolia täytyy ylläpitää koko ajan, miten täytyy tehdä isojakin päätöksiä sekunnin murto-osassa. Millaista on, kun lähipiiri koostuu kahdesta muusta vakoojasta, joista ei tiedä juuri muuta kuin heidän uuden / uudet henkilöllisyytensä. Millaista on kiinnijäämisen pelko, entä kun joku verkostosta jää kiinni. Millaista on kun joutuu miettimään, palaako kotiin ja entiseen elämään vai jatkaako suurista riskeistä huolimatta. Tämä osuus on koko ajan jännittävää, hermostuttavaa, pahaenteistä.
Vuoden 1947 osioista olisi voinut vähän tiivistää, jotta tarina olisi jatkanut tasaista kulkuaan. Nyt on vähän turhan monta pysähdystä, jossa Charlie kertaa vanhempiensa reaktioita Pikku Ongelmaan, samoin turhan monta kertaa hän on Finnin kanssa kaksin pimeässä Even nukkuessa kännissä. Liikaa toistoa, ja turhia pysähdyksiä. Draamaa ja romantiikkaa olisi ollut tarpeeksi vähän vähemmälläkin. Mielenkiintoisinta on Even vähittäinen avautuminen, kuinka hän paljastaa menneisyytensä pieni pala kerrallaan.
Lopussa on kirjailijalta loppusanat, joissa hän kertoo tarinasta tarkemmin. Osa hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin, samoin osa tapahtumista on todellisia. Se, mistä tässä en pidä, on pari kohtaa joissa kirjailija sanoo "kopioin kertomuksen hänen paostaan melkein sanasta sanaan (...)", "hänen kokemuksensa keskitysleirin vapauttamisesta Belsenissä on kopioitu suoraan (...)". Öö, olet kaunokirjailija, olisitko voinut kertoa nämäkin kohdat omin sanoin? Muuten loppukaneetti on tarpeellinen ja kiinnostava. Siinä on tietoa naisvakoojaverkoston synnystä ja toiminnasta, se nostaa esiin ja antaa arvostusta naisten tekemisille. Se muistuttaa, että naisilla oli sodassa myös muunlaisia rooleja kuin sairaanhoitajien ja sihteereiden.
Koodinimi Alicen on lukenut myös Leena Lumi.
Helmet-lukuhaasteeseen saan lopultakin kohdan 30, "kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Tämä on ollut yllättävän hankala kohta. Joo, aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että ne mielenkiintoisimmat olen lukenut jo aiemmin, enkä halua ruksia kohtia vanhoilla postauksilla. Monet niistä, jotka olivat vielä lukematta, ovat kuvauksia rintamalta. Paria yritin mutta en jaksanut lukea loppuun. Kirjan täydeltä yksityiskohtaista kuvausta taisteluista ei vaan ole mun juttu.
