Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

 

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Englanninkielinen alkuteos After the Flood (2019)

Suomentanut Hanna Arvonen

HarperCollins 2020

416 s.

Tulvan jälkeen on kirja johon tartuin puolipakolla, tarpeesta löytää Helmet-lukuhaasteeseen  kohta 28, "tulevaisuudesta kertova kirja". No, eipä tarvinnut lukea montaa sivua kun olin jo uponnut tarinan hurjaan maailmaan. 

Noin tuhat vuotta nykyhetkeä myöhemmin maailma on tulvan vallassa. Kuusivuotista tulvaa on seurannut satavuotinen tulva, joka kuitenkin on ollut mitä ilmeisemmin selvästi sataa vuotta lyhytkestoisempi. Niiden seurauksena suurin osa mantereista on jäänyt veden alle. Elämästä on tullut ankaraa selviytymistaistelua, jossa ihmisten pitää varoa kaappareita ja ruttoepidemiaa. Lapsia  ja nuoria ryöstetään siitoslaivoille, jossa heidät orjuutetaan paitsi kaappareiksi myös synnytyskoneiksi. Siirtokuntia syntyy saarille ja mantereiden rippeille, mutta oikeastaan kukaan ei ole turvassa missään.

Myra on kahden lapsen äiti, joka on kokenut suuren tragedian. Hänen lastensa isä kaappasi mukaansa tytöistä vanhemman, Row'n, tuolloin viisivuotiaan. Pian tämän jälkeen syntyi Pearl. Myra ja Pearl ovat eläneet kaksin vuosia, kalastaneet kaiket päivät ja vaihtaneet saaliin erilaisiin tarvikkeisiin. Kun Myra kuulee, että Row on nähty kaukana pohjoisessa Laaksossa, hän lähtee sinne. Matka on tietenkin vaarallinen ja vastoinkäymisiä täynnä. Ensin matkaan tarttuu Daniel, sitten kolmikko pelastetaan haaksirikosta oudohkoon laivaan. Keitä ovat Myran ja Pearlin elämään tulleet ihmiset, ja mikä heitä ajaa tiettyyn suuntaan? Keneen voi luottaa, kun monilla on taka-ajatuksia ja salaisuuksia?  

"Asia on niin... Emme etsi mitä tahansa maata, vaan oikeanlaista maata. Elättelin toivoa, että Andit olisi paras mahdollisuutemme. Siellä on paljon kyliä ja satamia. Meidän on asetuttava lähelle asutusta, jotta voimme käydä kauppaa, mutta meillä pitää olla myös riittävästi tilaa ja resursseja, jotta voimme viljellä maata, kasvattaa karjaa, hakata puita rakentamiseen. Emme voi asettua mihin tahansa ja odottaa selviytyvämme."

Tiesin, että hän oli oikeassa. Kylät ja satamat olivat ylikansoitettuja ja maat niiden ympärillä oli usein tyhjennetty kaikista resursseista niin, että ne olivat hedelmättömiä ja asumiskelvottomia. Joet kuivattiin kastelemalla kylien viljelysmaita ja puut hakattiin kaupattavaksi satamissa. Tai maa itse tuntui olevan haluton ylläpitämään elämää; se saattoi olla kivikkoa, jossa mikään ei voinut kasvaa, tai suota, jossa oli vain pilaantunutta vettä ja outoja eläimiä.

"Kyllä me löydämme sen, mitä tarvitsemme", minä vakuutin hänelle miettien, miten saisin hänet taivutelluksi Laakson kannalle.

Pidän siitä, että tässä dystooppisessa maailmassa on kuitenkin melko paljon ihmisiä eikä siinä olla ihan yksin. Vaikka resursseista kilpaillaan, on kuitenkin mahdollista saada ystäviä. Maailma ei ole täysin toivoton paikka.

Dystopian ohelle tuntui väliltä siltä, kuin lukisi merirosvoseikkailua. Iso osa tapahtumista sijoittuu veneeseen tai laivaan, jossa koko ajan saa tarkkailla näkyykö kaappareiden alusta. Muutama ikävä laivojen kohtaaminen tapahtuu, onpa mukana takaa-ajokin. Kunnon seikkailumeinikiä siis! 

Myran ja Pearlin elämää Abramin laivalla olisin halunnut tiivistää. Päivät toistuvat aika samanlaisina, ja jonkin verran on toistoa siitä, että miten Myra saa vakuutettua Abramin ja miehistön siitä, että Laakso on heille oikea paikka. Samalla hän vatvoo tunteitaan, että kokee pettävänsä uudet ystävänsä, koska ei kerro heille kaikkea mitä tietää. Lisäksi ihastumiset / rakastumiset ja sekstailut ovat jokseenkin turhia, vähän päälleliimatun tuntuisia. Niin kuin olisi tullut pakko laittaa mukaan vähän romantiikkaa, ettei olla pelkästään seikkailemassa verisin käsin.

Kaikkinensa tämä oli ihan viihdyttävää luettavaa, josta ei ehkä kuitenkaan jää kovin pysyvää muistijälkeä.

Kirjaan on tutustuttu myös ainakin blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kuunnellut äänikirjat ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii myös vaikkapa kohtiin 11, "vaihtoehtohistoria" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

Mi-ae Sŏ: The Only Child

 

Mi-ae Sŏ: The Only Child

Koreankielinen alkuteos Chal chayo ŏmma

Englanniksi kääntänyt Yewon Jun(g)

HarperCollins 2020

292 s.

En enää muista, missä törmäsin The Only Child -kirjaan, todennäköisesti somessa jonkun kanssabloggaajan esiin nostamana. Kiinnostuin kirjasta monestakin syystä. Koreasta tulee mieleen elämäkerrat, joissa paetaan Pohjois-Koreasta. Kriminaalipsykologi haastattelemassa sarjamurhaajaa tuo mieleen viime aikoina ilmestyneet elämäkerrat ja tietokirjat. Mutta nyt mennäänkin Etelä-Koreaan kaunokirjan mukana. 

Eräänä päivänä kriminaalipsykologi Seonkyeong saa odottamattoman puhelinsoiton. Sarjamurhaaja Yi Byeongdo haluaa tulla Seonkyeongin haastattelemaksi. Miksi juuri hänen, miksi juuri nyt? Seonkyeong on varma, että he eivät ole koskaan tavanneet, eli miten murhaaja on osannut valita hänet? Ensimmäinen tapaaminen on yllättävä ja päättyy jo kymmenen minuutin jälkeen. Myöhemmillä tapaamisilla Yi Byeongdo paljastaa karun tarinansa. Hänellä on yksi suuri toive; hän haluaa saada päässänsä soivan laulun pois, ja hän on varma että Seonkyeong pystyy auttamaan. Seonkyeong puolestaan on epäileväinen, hän kokee olevansa aivan liian kokematon psykologina. 

Samana päivänä kun on ensimmäinen haastattelu, Seonkyeongin elämässä tapahtuu toinenkin mullistus. Hänen puolisonsa Jaesongin tytär, joka on asunut isovanhempiensa luona, muuttaa heille. Isovanhempien talo on palanut ja he ovat kuolleet. Ja koska Hayeong on menettänyt äitinsä jo aiemmin, hänellä ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Pian Seonkyeong saa huomata, että tytössä on jotain outoa. Miksi hän on useimmiten tunnekylmä, toisinaan raivon vallassa - aivan kuten Yi Byeongdo?

"Was Hayeong happy here?" Seonkyeong asked.

"The girl? Well... who knows what goes on behind closed doors," the woman said, suddenly sounding evasive and looking flustered. Just a moment before, she had talked as if she knew all about the family's circumstances, but the tone of her voice was different now. Seonkyeong wondered what was going on.

"Did something happen to Hayeong?" she asked.

"Why do you keep prying about the child? How are you related to her?" the woman asked in return, seemingly uncomfortable with Seonkyeong's question.

"She... she's in my care now," Seonkyeong said with honesty. Hearing her words, the woman looked even more disturbed. She began to rush into her house, looking awkward.

"Just a second, can't you tell me what happened?" Seonkyeong pleaded. 

"We just live in the neighborhood - we can't possibly know everything that happened in their house," the woman said, as if being chased, when she'd been the one who start the whole conversation. She seemed reluctant to even mention Hayeong. Seonkyeong was perturbed. She had goose bumps all over, and her stomach felt tight. Beads of sweat formed on her forehead, but the tips of her fingers rapidly grew cold.

Tämä on kauhea tarina, hirvittävä kuvaus heitteille jätetyistä ja kaltoin kohdelluista lapsista. Toisesta on tullut pelätty sarjamurhaaja, mutta toisella voi olla vielä toivoa saada elämän kurssi oikeaan suuntaan. Minua ahdisti usein, mietin että miksi kukaan ei ole puuttunut vuosia jatkuviin ongelmiin. Eikö asioihin ole haluttu tai uskallettu puuttua, vai kuuluuko se kulttuuriin että kukin hoitakoon omat asiansa. Että mikä tapahtuu seinien sisällä, ei kuulu heille tai ei liikuta heitä, jotka ovat seinien ulkopuolella. Onneksi on Seonkyeong, joka edes yrittää. 

Kirjassa on jonkin verran psykologista jännitystä, joka kiihtyy vähitellen matkan aikana. Lukija aavistaa mihin suuntaan ollaan menossa, mutta loppua kohti tekstiä on suorastaan ahmittava. Tarina on karu, mutta elättelin toivoa että lopussa kaikki kääntyy hyväksi. 

Mistään hyvän mielen kirjasta, sellaisesta jonka kanssa voi heittää aivot narikkaan, ei ole kyse. Päinvastoin, olin lukiessa paitsi ahdistunut myös surullinen. Mutta tällaisia kirjojakin tarvitaan, muistuttamaan että kaltoinkohtelua tapahtuu koko ajan ympäri maailmaa, ja vielä tätäkin pahemmassa mittakaavassa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 32, "kirja on alunperin julkaistu kielellä jota et osaa". Se sopii myös ainakin kohtiin 9, "kirjassa kohdataan pelkoja" ja 42, "kirjassa on isovanhempia". Hitaasti etenevä Kirja joka maasta - haasteeni saa tästä kohdan Etelä-Korea.

Kirjoitusasusta muutama sana loppuun. Olen käyttänyt kirjailijasta koreankielistä muotoa Sŏ, joka on kirjan sisäsivujen tiedoissa. Kannessa ja kansilehdessä on käytetty muotoa Seo. Kääntäjän nimi sisäsivulla on Yewon Jun, kansilehdella Yewon Jung. Mielelläni kuulisin, jos joku osaa sanoa miksi Junista on tullut Jung?

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kate Quinn: Koodinimi Alice
Englanninkielinen alkuteos The Alice Network (2017)
Suomentanut Päivi Paju
HarperCollins 2018
574 s.

On kovin vaikea pukea sanoiksi, mitä ajattelen Koodinimi Alicesta. Se on niin moniulotteinen, samaan aikaan ennalta-arvattava ja yllätyksellinen, tunneskaala niin henkilöhahmoilla kuin lukijalla vaihtelee pelosta raivostumisen kautta turhautumiseen ja iloon. Kirjan voisi helposti kuitata hihkumalla oo miten hyvä, mutta sellainen ei tekisi oikeutta sille. 

Vuonna 1947 Charlie St. Clair matkustaa äitinsä kanssa kohti Sveitsiä. Hänellä on Pikku Ongelma, joka halutaan hoitaa pois ja samalla saada Charlien elämä takaisin raiteilleen. Hän on menettänyt elämänhallintansa sodan takia, sodan jossa hänen serkkunsa Rose katosi. Kaikki muut olettavat Rosen kuolleen, mutta Charlie haluaisi saada asiasta varmuuden. Kun laiva pysähtyy Southamptoniin, syntyy lopullinen päätös: Charlie karkaa äitinsä luota mukanaan paperilappunen, jossa on yksi nimi ja osoite. Osoitteesta löytyy vanha ja vihainen Eve Gardiner, jolla ei ole minkäänlaista halua auttaa Charlieta. Even mieli muuttuu hänen kuultuaan tuttuja nimiä. Myös hän haluaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin, kysymyksiin jotka ovat vaivanneet häntä yli 30 vuotta. Charlie, Eve ja Even autonkuljettaja-apumies Finn lähtevät matkaan. Heillä on omat haamunsa ja salaisuutensa, mutta yhteinen päämäärä saa heidät hitsautumaan yhteen. 

Ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1915 Eve on liitettynä vakoojaverkostoon. "Alice" vie hänet Ranskaan, jossa Eve alias Marguerite työskentelee saksalaisten suosimassa ravintolassa. Ikäistään nuoremmalta näyttävä Eve on tarjoilijana huomaamaton, joten hän saa kerättyä arvokasta tietoa. Elämä vakoojana on valtavan stressaavaa, ja suoranaista tasapainoilua veitsen terällä. Kun vielä ravintolan omistaja René Bordelon kiinnostuu kauniista tarjoilijattaresta, Eve joutuu punnitsemaan kuinka pitkälle on valmis menemään maansa puolesta. 

"Minä luulin, että sinun piti mennä Belgiaan." Eve lukitsi oven. "Saattamaan maahan pudonnutta lentäjää."

"Niin piti." Lili istui lattialla peränurkassa polvet rintaa vasten nostettuina, rukousnauhan kuluneet norsunluiset helmet puristuneina tiukasti nyrkissä olevien sormien väliin. "Lentäjä räjähti astuessaan miinaan. Minä vein viestit Brysseliin ja tulin suoraan takaisin."

Huoneessa oli jäätävän kylmä, ja Lili vapisi valkoisessa paitapuserossaan ja harmaassa hameessaan. Eve veti peiton sängystä ja pudotti sen Lilin harteille. "Sinulla on verta helmassasi."

"Se on sen lentäjän verta." Lilin katse oli lasittunut, aivan kuin hän olisi ottanut laudanumia. "Tai ehkä hänen edellään kävelleen naisen tai tämän aviomiehen... Se tappoi kaikki kolme."

Eve istui alas ja veti vaalean pään olkapäätään vasten. Vaikutti siltä, että oli pahempiakin iltoja kuin ilta täynnä kylmiä instrumentteja ja pistävää kipua vatsassa ja laudanumin aiheuttamia valvepainajaisia. 

"Rajan valonheittimet valaisevat kaiken kuin päivä." Lilin peukalo siveli rukousnauhan helmiä. "Kun pääsee rajan yli ja ampujien ohi, tulee metsäinen alue. Saksalaiset miinoittavat sen. Lentäjäni ei pysynyt takanani - hän juoksi edessämme kävelevän pariskunnan luokse. Hän taisi pitää naista sievänä... Kaikkien kolmen täytyi osua maamiinaan, koska he vain räjähtivät palasiksi alle nekjän metrin päässä minusta."

Eve sulki silmänsä. Hän pystyi kuvittelemaan räjähdyksen mielessään, kovan valon.

"Ja sitten minä hain uudet passini Antoinelta." Lilin ääni oli tasainen mutta hänen kapeat hartiansa kohoilivat Even käsivarren alla. "Hän kertoi, että..."

Pidin erityisen paljon vuoden 1915 osuuksista. Quinn kuvaa taitavasti ja koskettavasti nuorten naisten roolia sodankäynnissä. Sitä, millainen henkinen paine on päällä koko ajan, miten ei saa romahtaa vaan roolia täytyy ylläpitää koko ajan, miten täytyy tehdä isojakin päätöksiä sekunnin murto-osassa. Millaista on, kun lähipiiri koostuu kahdesta muusta vakoojasta, joista ei tiedä juuri muuta kuin heidän uuden / uudet henkilöllisyytensä. Millaista on kiinnijäämisen pelko, entä kun joku verkostosta jää kiinni. Millaista on kun joutuu miettimään, palaako kotiin ja entiseen elämään vai jatkaako suurista riskeistä huolimatta. Tämä osuus on koko ajan jännittävää, hermostuttavaa, pahaenteistä. 

Vuoden 1947 osioista olisi voinut vähän tiivistää, jotta tarina olisi jatkanut tasaista kulkuaan. Nyt on vähän turhan monta pysähdystä, jossa Charlie kertaa vanhempiensa reaktioita Pikku Ongelmaan, samoin turhan monta kertaa hän on Finnin kanssa kaksin pimeässä Even nukkuessa kännissä. Liikaa toistoa, ja turhia pysähdyksiä. Draamaa ja romantiikkaa olisi ollut tarpeeksi vähän vähemmälläkin. Mielenkiintoisinta on Even vähittäinen avautuminen, kuinka hän paljastaa menneisyytensä pieni pala kerrallaan. 

Lopussa on kirjailijalta loppusanat, joissa hän kertoo tarinasta tarkemmin. Osa hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin, samoin osa tapahtumista on todellisia. Se, mistä tässä en pidä, on pari kohtaa joissa kirjailija sanoo "kopioin kertomuksen hänen paostaan melkein sanasta sanaan (...)", "hänen kokemuksensa keskitysleirin vapauttamisesta Belsenissä on kopioitu suoraan (...)". Öö, olet kaunokirjailija, olisitko voinut kertoa nämäkin kohdat omin sanoin? Muuten loppukaneetti on tarpeellinen ja kiinnostava. Siinä on tietoa naisvakoojaverkoston synnystä ja toiminnasta, se nostaa esiin ja antaa arvostusta naisten tekemisille. Se muistuttaa, että naisilla oli sodassa myös muunlaisia rooleja kuin sairaanhoitajien ja sihteereiden. 

Koodinimi Alicen on lukenut myös Leena Lumi. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan lopultakin kohdan 30, "kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Tämä on ollut yllättävän hankala kohta. Joo, aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että ne mielenkiintoisimmat olen lukenut jo aiemmin, enkä halua ruksia kohtia vanhoilla postauksilla. Monet niistä, jotka olivat vielä lukematta, ovat kuvauksia rintamalta. Paria yritin mutta en jaksanut lukea loppuun. Kirjan täydeltä yksityiskohtaista kuvausta taisteluista ei vaan ole mun juttu.