Docendo 2026
308 s.
Tänä jouluna tulee vuosi yhden Manserock-ikonin, Pate Mustajärven, kuolemasta. Sairaus vei miehen siinä vaiheessa, kun hän oli jättämässä julkista elämää taakseen ja keskittymässä muun muassa matkusteluun. Testamenttini-kirjan piti ollakin osa jäähyväisiä, mutta eri lailla kuin miten lopulta kävi. Pate ehti koota paljon asiaa kasaan, mutta kirjan viimeistely jäi vaimon tehtäväksi. Raskas tehtävä, johon vaimo sai apua. Toimittaja Pasi Kostiainen haastatteli Paten tunteneita, ja näistä tarinoista tulee mukaan erilaisia näkökulmia joista kuitenkin piirtyy varsin selkeä kuva. Ikurin Pauli jäi Popeda-Paten vangiksi rooliin, josta ei ollut helppo päästä irti. Yleisö halusi nähdä alkoholiongelmaisen rokkikukon, ei sauvakävelevää kohteliasta teatterinystävää.
Tarinat eri muodoissaan ovat kiehtoneet mua aina. Ja kirjat. Vanhemmilta sisaruksilta olen kuullut, että jo alta kouluikäisenä olin pitänyt lukupiiriä naapuruston lapsille kotitalon alakerrassa. Lainasin milloin minkäkin kirjan isän runsaasta kirjahyllystä, asettelin mummon silmälasit nenänvarrelle ja "luin" kirjaa kavereille ääneen. Kirja saattoi olla käsissäni ylösalaisin, mutta silti tarinaa riitti.
(...)
Parin viikon ajan puhuin ammattilaisille elämästäni päivittäin useamman tunnin ajan. Olin aluksi innoissani, kun tunsin henkisen painolastin keskustelu keskustelulta helpottavan. Tuntui tosi mukavalta saada puhua avoimesti asioista, joista osasta olin vaiennut vuosikymmeniä konfliktia välttääkseni. Sitten terapeutti möläytti olleensa aina Popeda-fani. Hetken aikaa pohdin kuumeisesti, miten pääsisin tilanteesta noileesti ulos. Jollain lailla koin tulleeni huijatuksi. En toki epäillyt, etteikö ammattilainen vaalisi salassapitovelvollisuuttaan, mutta tuon tunnustuksen jälkeen jokin ovi sisälläni loksahti uudelleen kiinni. Avoimesti elämästään ja tunteistaan kertonut Pauli jäi taas kerran pahasti Popedan Paten jalkoihin. Noh, sehän ei ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään kerta. Se on julkisen ammatin kirous ja taakka.
Jos on lukenut aiempia Pate-aiheisia kirjoja, jotain kertausta saattaa tulla mutta paljon on ihan uuttakin, etenkin Popedan jälkeistä elämää. On soolokeikkoja mutta myös juhlavuoden suunnittelua, juhlavuoden josta tuli suruvuosi.
Tykkään että tekstistä kaikuu vahvasti Paten ääni ilman siloittelua. Jumalaare kun hänellä riittää tarinoita! 50 vuotta muusikon ammattia tarkoittaa valtavaa määrää ihmisiä, keikkapaikkoja ja kilometrejä. Ehkä liikaakin, sillä Pate myöntää olleensa hirvittävän huono sanomaan ei ja päätyneensä siksi moneen projektiin joita ei kokenut omikseen.
Tämä on kiinnostava kirja, mutta myös surullinen. Paten teksteistä välittyy tekemisen meininki, jossa etenkin uran alku- ja loppupuolella oli myös tekemisen ilo. On tosi haikeaa lukea ajatuksia ja suunnitelmia juhlavuodesta, kun lukija tietää ennen Patea kuinka siinä käy. Niin se vain on, että joskus elämä on ihan pirun epäreilu.
