Antti Vanhatalo: Henkivartijat. Presidentin turvallisuusvartioston tarina

Antti Vanhatalo: Henkivartijat. Presidentin turvallisuusvartioston tarina

Otava 2026

304 s.

Ammattikuntabuumi jatkuu, tällä kertaa pääsemme kurkistamaan presidenttien lähiympäristöön, kun turvallisuusvartiossa yli 30 vuotta työskennellyt Antti Vanhatalo avaa tehtävän saloja. Hän itse on ollut turvaamassa viittä presidenttiä, mutta kertoo myös työn varhaisemmista vaiheista niin eläköityneiden kollegoiden haastattelujen kuin (suht vähäisen) kirjallisen lähdeaineiston kautta. 

Työ on sekä samanlaista että erilaista riippumatta siitä, kuka kulloinkin on istuva presidentti. Alussa monelle vallanpitäjälle voi olla vaikeaa sopeutua ajatukseen, että lähellä on koko ajan joku, ei vain työajalla vaan myös vapaa-ajalla. Kun turvahenkilöstön läheisyyteen totutaan, suhteesta voi tulla hyvinkin läheinen. Kautta vuosikymmenien välittyy henki, että alkukankeuksien jälkeen presidentit ovat arvostaneet turvatiimiä ja ymmärtäneet, miksi heidän läsnäolonsa on välttämätöntä. 

Vanhatalo kertoo työn eri puolista, on kyse sitten vierailusta kuninkaanlinnassa, virka-asunnon puutarhatöistä tai entisen presidentin turvatoimista. Tietenkään mitään yksityiskohtia ei paljasteta, mutta ainakaan minä en niitä kaivannutkaan vaan koin että sain riittävästi tietoa asioista joista en etukäteen tiennyt mitään. En myöskään kaivannut juoruja tai skandaalinkäryisiä paljastuksia suojelun kohteista, päinvastoin, olen hyvin iloinen että kaikki sellainen loistaa poissaolollaan. 

Ohtonen muistaa myös tapauksen, kun Koivistolla oli vieraita juuri peliaikaan mutta turvamiehet pelasivat silti. Ei kestänyt kauaakaan, kun Koivisto tuli juoksujalkaa Kultarannan linnan mäkeä alas lentopallokentälle.

"Pitää kertoa, jos on peli", presidentti ripitti.

"No ei kun, tuota teillä oli vieraita", turvamies vastasi. 

"No kyllä rouva vieraat hoitaa", presidentti totesi. "Peli on tärkeä."

(...)

Eräänä toukokuisena lauantaina vuonna 2008 olimme tulossa Aasiasta tarkoituksenamme palata Suomeen, kun matkasuunnitelma muuttui äkisti. Ahtisaaren tulikin mennä Lontooseen ja olla siellä sunnuntai, joka sattui olemaan äitienpäivä. Minulla oli silloin vaimo ja kolme pientä lasta, ja olin paljon poissa kotoa matkustelun vuoksi. Ahtisaari otti harvoin kantaa turvamiehen tarpeellisuuteen, mutta nyt hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Jos olisin sinä, jatkaisin Suomeen äitienpäiväksi. Minä pärjään kyllä Lontoossa."

Kirja on mielenkiintoinen ja lämminhenkinen. Etenkin muutaman viimeisimmän presidentin kohdalla toistuu sama hämmennys siitä, että sinutellaanko vai teititelläänkö. Presidenteille sinuttelu olisi ollut ok, mutta turvaväki ajatteli että se voi herättää kummastusta vieraiden aikana. Jos yksityisesti sinutellaan, niin muistetaanko virallisemmassa yhteydessä teititellä? On kiva lukea siitä, kuinka presidenteistä ja heidän suojelijoistaan tuli ystäviä, ja kuinka presidentit muistivat entistä henkilökuntaansa niin heidän eläköityessään kuin hautajaisissaan. Tulee hyvin esiin se, että Suomessa moni presidentti on ollut ihan tavallinen kansalainen ennen päätymistään tasavallan huipulle ja kokee siksi henkilökuntansa läheiseksi eikä "palkollisiksi". 

On myös kiinnostavaa lukea siitä, että henkivartijan tai pikemminkin henkilösuojelijan työ on hyvin pitkälti odottelua kokous- ja työhuoneiden ulkopuolella, virallisten matkojen valmistelua tai presidentin kanssa harrastamista. Jatkuva vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat ihan muualla poliisityössä, tai elokuvissa. Suurimmat hätätilanteet ovat usein niitä, joissa presidentti tai presidenttipari poistuu eri ovesta kuin missä henkivartija odottaa. Niistä hetkistä seuraa usein tilanteita, jotka siinä hetkessä jännittävät mutta myöhemmin naurattavat. 

Lämmin lukusuositus!

Maritta Lintunen: Halla

 

Maritta Lintunen: Halla

WSOY 2026

303 s.

Kolmen vuosisadan aikana Hallan talo näkee paljon kaikenlaista. 1700-luvun alkupuolella Pieta pakenee kasakoita. Syksy on kolea ja nälkä vaivaa pakenijaa. Kuolema kolkuttaa kintereillä, mutta sitten saapuu pelastus. Hallan Paavo on pelastaja, ja pian muutakin. Siitä ei Paavon emäntä tykkää, mutta Pietapa on vahva ja ottaa mitä haluaa. 

1870-luvulla Hallaa emännöi Eliina. Hän on tullut pitkään hylättynä olleeseen taloon ja asuttanut sen uudelleen. Kumppanina hänellä on Nurmen Mikko, ja puolitekoisen veljensä hän on toimittanut Nurmeen töihin. Ei hän jaksa veljeään. Veli ei jaksa mitään, ja tragedia on valmis. 

1900-luvun alkupuolella Hallassa on Tuomikki, jolle avara maailma on näitä nurkkia kutsuvampi. Hän ei halua emännäksi, ei halua ympärivuotista työmaata. Hän lähtee etsimään onneaan Torontosta. 

1960-luvulla Hallaan saapuu Hilja, joka jää vuosikymmeniksi ja joka on oleva Hallan viimeinen asukas. Kun hänen on aika lähteä, jää toivo ettei Halla unohdu. 

Niin autioitui Halla.

Pihapuut varisuttivat lehtensä poluille, heinä lakosi vanhan kulon ylle ja humala kiemursi kohti ovea ja peitti portaat. Sammal kuorrutti saunan, kaivon puinen luukku lahosi jäkälän alla, ja aukea niitty houkutteli metsää levittäytymään vuosi vuodelta lähemmäs harmaahirsistä taloa, jonka sisälle pakkanen pystytti valtakuntansa. Jonakin helteisenä heinäkuun yönä löi salama mustaan riiheen, joka leimahti tuleen ja paloi rätisten, kunnes jäljellä oli vain kasa nokea ja ruumenpölyä. Talviset tuiskutuulet tempoivat Hallan aittoja. Lumi painoi karjasuojan kallelleen, ja keväällä paju kutoi siihen ahnaasti kotinsa. 

Mutta Mataleena näki kuolemaansa saakka unia Hallasta. 

Ai että, tämä on kertakaikkisen ihana kirja! Lintunen kirjoittaa aina äärimmäisen kauniisti mutta ei turhan koukeroisesti vaan kouriintuntuvasti, eläväisesti. Lukijan on helppo kuvitella itsensä maisemaan ja Hallan taloon. Elämät ja kohtalot ovat monesti varsin ankaria, mutta naiset ovat vahvoja ja sitkeitä. He tietävät mitä tahtovat ja usein myös ottavat sen. 

Halla on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Kirjahilla ja Kirjahavahduksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 43, "uusin kirja lempikirjailijaltasi".

Tina Finn: Pate Mustajärvi. Testamenttini

 

Tina Finn: Pate Mustajärvi. Testamenttini

Docendo 2026

308 s. 

Tänä jouluna tulee vuosi yhden Manserock-ikonin, Pate Mustajärven, kuolemasta. Sairaus vei miehen siinä vaiheessa, kun hän oli jättämässä julkista elämää taakseen ja keskittymässä muun muassa matkusteluun. Testamenttini-kirjan piti ollakin osa jäähyväisiä, mutta eri lailla kuin miten lopulta kävi. Pate ehti koota paljon asiaa kasaan, mutta kirjan viimeistely jäi vaimon tehtäväksi. Raskas tehtävä, johon vaimo sai apua. Toimittaja Pasi Kostiainen haastatteli Paten tunteneita, ja näistä tarinoista tulee mukaan erilaisia näkökulmia joista kuitenkin piirtyy varsin selkeä kuva. Ikurin Pauli jäi Popeda-Paten vangiksi rooliin, josta ei ollut helppo päästä irti. Yleisö halusi nähdä alkoholiongelmaisen rokkikukon, ei sauvakävelevää kohteliasta teatterinystävää. 

Tarinat eri muodoissaan ovat kiehtoneet mua aina. Ja kirjat. Vanhemmilta sisaruksilta olen kuullut, että jo alta kouluikäisenä olin pitänyt lukupiiriä naapuruston lapsille kotitalon alakerrassa. Lainasin milloin minkäkin kirjan isän runsaasta kirjahyllystä, asettelin mummon silmälasit nenänvarrelle ja "luin" kirjaa kavereille ääneen. Kirja saattoi olla käsissäni ylösalaisin, mutta silti tarinaa riitti. 

(...)

Parin viikon ajan puhuin ammattilaisille elämästäni päivittäin useamman tunnin ajan. Olin aluksi innoissani, kun tunsin henkisen painolastin keskustelu keskustelulta helpottavan. Tuntui tosi mukavalta saada puhua avoimesti asioista, joista osasta olin vaiennut vuosikymmeniä konfliktia välttääkseni. Sitten terapeutti möläytti olleensa aina Popeda-fani. Hetken aikaa pohdin kuumeisesti, miten pääsisin tilanteesta noileesti ulos. Jollain lailla koin tulleeni huijatuksi. En toki epäillyt, etteikö ammattilainen vaalisi salassapitovelvollisuuttaan, mutta tuon tunnustuksen jälkeen jokin ovi sisälläni loksahti uudelleen kiinni. Avoimesti elämästään ja tunteistaan kertonut Pauli jäi taas kerran pahasti Popedan Paten jalkoihin. Noh, sehän ei ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään kerta. Se on julkisen ammatin kirous ja taakka. 

Jos on lukenut aiempia Pate-aiheisia kirjoja, jotain kertausta saattaa tulla mutta paljon on ihan uuttakin, etenkin Popedan jälkeistä elämää. On soolokeikkoja mutta myös juhlavuoden suunnittelua, juhlavuoden josta tuli suruvuosi.

Tykkään että tekstistä kaikuu vahvasti Paten ääni ilman siloittelua. Jumalaare kun hänellä riittää tarinoita! 50 vuotta muusikon ammattia tarkoittaa valtavaa määrää ihmisiä, keikkapaikkoja ja kilometrejä. Ehkä liikaakin, sillä Pate myöntää olleensa hirvittävän huono sanomaan ei ja päätyneensä siksi moneen projektiin joita ei kokenut omikseen.

Tämä on kiinnostava kirja, mutta myös surullinen. Paten teksteistä välittyy tekemisen meininki, jossa etenkin uran alku- ja loppupuolella oli myös tekemisen ilo. On tosi haikeaa lukea ajatuksia ja suunnitelmia juhlavuodesta, kun lukija tietää ennen Patea kuinka siinä käy. Niin se vain on, että joskus elämä on ihan pirun epäreilu.