Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

WSOY 2026

437 s.

Nykyhetki. 19-vuotias Veronika matkustaa Takaristin kylään tekemään podcastia kadonneesta kylästä. Pieni ja ahdasmielinen kylä jäi moottoritien alle, mutta sitä ennen kylässä tapahtui outoja. Veronika on tuskin astunut bussista pois kun alkaa tapahtua kummallisia, jopa pelottavia asioita. Eikö hän olekaan kylän raunioissa yksin? 

Elokuussa 1985 yhdeksäntoista oppilaan kyläkouluun tuli kaksi uutta tyttöä kaupungista. Nyt oppilaita oli 21, eikä se ollut ollenkaan hyvä luku. Vain muutamassa kuukaudessa lasten keskinäiset suhteet muuttuvat ja koko yhteisön hauras tasapaino järkkyy. 

Verkon keskellä hämähäkkinä väijyy opettaja Jylhä, mies joka on pitänyt kylää mielivallassaan sukupolvesta toiseen. Kun Anna ja Karina tuovat kylään tuulahduksen ulkopuolelta, tunnelma synkistyy nopeasti. Jotain pahaenteistä on ilmassa, mutta mihin kaikki lopulta päättyy? 

Petri

Karkausyö on myös opettajan syntymäyö. Suomalaisista suurmiehistä ainakin Väinämöinen on syntynyt karkausyönä. Myös Kekkosen ja Mannerheimin viralliset syntymäajat on väärennetty ja todellisuudessa nuokin merkkihenkilöt ovat saaneet alkunsa karkausyön salaperäisten tuntien aikana. "Samanaikaisuus yhdistää legendojen syntyä", opettaja sanoo. "Jaettu syntymäaika voi olla jopa merkittävämpi yhdistävä tekijä kuin verisukulaisuus."

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti."

Puutarhatontut

Se on vähän hassua. Opettaja on niin vanha mies, että hänen nuoruudessaan pääskytkin vielä talvehtivat järvien pohjassa, ja silti hän on voinut juhlia syntymäyötään vasta muutaman kerran. 

Tarina etenee vuorotellen Veronikan ja lasten näkökulmasta; lapsista ääneen pääsevät kaikki muut paitsi Anna ja Karina. Nykyinen ja mennyt sekoittuvat toisiinsa yhä tiukemmin, kunnes ne lopulta ovat yhtä. Toista ei ole ilman toista. 

Tunnelma on jo alussa varsin pelottava ja se pahenee koko ajan. Veronikan ympärillä tapahtuu selittämättömiä asioita, joita hän ei voi loputtomiin selittää unien näkemisellä tai väärin muistamisella. Lapsilla on jokaisella tietty rooli, jota pitää esittää niin koulussa kuin kotona. "Ulkopuolisten" myötä jo alkujaan aika kieroutuneet suhteet muuttuvat, kun lapset alkavat kilpailla uusien tulokkaiden huomiosta ja näkevät toisensa eri valossa kuin ennen. Ja kun lankoja tiukasti käsissään pitävä maisteri Jylhä kadottaa langanpäät, tuhoa ei voi välttää.  

Tämä on Rasi-Koskisen tyyliin vaativa luettava, mutta jälleen kerran huikean hyvä. Välillä tunsin olevani Muuttuva labyrintti -pelissä, jossa pelilauta liikkuu eikä ikinä tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Samalla näkymä on riittävän selkeä, jotta lukijana en eksynyt labyrintin uumeniin. Lapset ovat samaan aikaan säälittäviä ja pelottavia. Vanhemmat ovat olemassa mutta jäävät tarinassa taustalle liki näkymättömiin. Maisteri Jylhä on superpelottava hahmo, lapsia mielivaltaisesti suosiva tai kiusaava vallankäyttäjä joka pitää myös kylän aikuisia panttivankeinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirjan kannessa tai nimessä on lintu". 

Kirja on luettu myös blogeissa Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja ja Lastenkirjahylly.

Jukka Behm: Pussipää

 

Jukka Behm: Pussipää

Tammi 2026

181 s.

Eräänä päivänä 15-vuotias Daniel Penne lakkaa puhumasta, ihan omasta tahdostaan. Häntä kyllä hiukan huolestuttaa, sillä loppuelämä puhumattomana voi tarkoittaa pitkää aikaa. Kun koulussa annetaan tehtäväksi kuvata video kiinnostuksen kohteista, hän keksii vetää päähänsä paperipussin ja puhua pussi päässä. Sitten hän päättää tehdä toisen videon, sitten kolmannen ja neljännen. Videot saavat nopeasti kymmeniä, satoja, tuhansia katselukertoja ja seuraajien määrä kasvaa. Pian Daniel halutaan mainoskasvoksi, televisioon, erilaisiin tempauksiin... 

Pussipäätä viedään lujaa, mutta Danielilla on hiljaista. Vanhemmilla ja siskolla on omat huolensa, eikä kukaan oikein tunnu piittaavan siitä miten hänellä menee. Puhumattomuus on vienyt ainoan hyvän kaverin eikä naapurintyttöön tutustuminen ota sujuakseen. Miten tasapainoilla kahdessa erilaisessa ympäristössä?

Ja lopuksi, kun luulin että palautehetki olisi ohi, opettaja mainitsi ohimennen, että esiintyessä olisi hyvä hillitä kasvojen voimakasta liikehdintää. 

"Omia ilmeitä kannattaa tarkkailla peilin edessä", opasti opettaja. "Leuka liikkuu puhuessa, totta kai, mutta ei sen tarvitse liikkua kuin lipaston laatikko."

Lopuksi Sarah Goodwin vielä totesi: "Emme halua, emmehän, että kuulijamme miettivät pelkästään sitä, miltä me näytämme. Haluamme heidän keskittyvän siihen, mitä sanomme."

Kuunnellessani opettajan huomioita valuin tuolillani hiljakseen alaspäin. Jos pulpetin alla olisi ollut luukku, joka olisi nielaissut minut napista painamalla Lontoon viemäriverkostoon, olisin tarttunut tilaisuuteen ja huuhtonut itseni pois luokasta. 

No, kun Daniel vetää paperipussin päähän niin kukaan ei näe hänen kasvojaan. Pussipäänä hän pääsee kosketuksiin muutamien julkkisten sekä Hammersmith United -jalkapallojoukkueen ja itse Leon Brownin kanssa. Kohtaamiset herättävät hänessä sekä ajatuksia että toimintaa. Hän voi puuttua epäkohtiin, mutta joutuu samalla pohtimaan oman toimintansa rajoja. 

Tämä on ärsyttävä mutta samalla älyttömän hyvä kirja. Kaikkia ei varmasti ärsytä, mutta kyllähän kaikki Pussipäälle tapahtuva etenee yliampuvan nopeasti. Minulle jäi muutamia kysymyksiä avoimeksi, niin aloin miettiä tulisiko tälle jatkoa. 

Jos unohdetaan yliampuvuus niin tarina on samaan aikaan hauska ja koskettava. Se on koukuttava ja etenee sujuvasti. Lontoo on ehkä yllättävä tapahtumapaikka, mutta se tuo tarinaan uskottavuutta. En usko että Lahti toimisi yhtä hyvin. 

Helmet-lukuhaasteisiin täytän sekä vuodelle 2025 että 2026 kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Kirjan luettuani etsin sitä Instagramista ja toivoin, että joku postauksista olisi kirjasta tykänneen kirjastolaisen ja näin oli, siispä kiitos Arja eli @arja.tati.

Kira Poutanen: Pariisi-koodi

 

Kira Poutanen: Pariisi-koodi. Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain

SKS 2026

251 s.

Kirjailija-kääntäjä-toimittaja Kira Poutanen on asunut Ranskassa liki 30 vuotta. Vasta nyt hän oli valmis kirjoittamaan tietokirjan kokemuksistaan. Mukana on myös kokemuksia opiskelijavaihdosta ajalta ennen vakituista asumista.

Kirjassa Poutanen tuo esiin Ranskan ja Pariisin hyviä ja huonoja puolia, kertoen sekä konkreettisia tilanteita että pohtien asioita yleisemmällä tasolla. Tärkeä muistutus on, että vielä vuosikymmenien jälkeenkin eteen tulee uusia ja hämmentäviä tilanteita. Hän varoittaa myös yleistämästä liikaa. Jos lukijan tai kenen tahansa Pariisi-tuntemus perustuu Instagramiin, naistenlehtiin tms, on syytä olla pitämättä itseään asiantuntijana. "Oikeita pariisittaria" on monenlaisia eivätkä he ole yhtenäinen tiettyyn muottiin solahtava joukko. 

On vuosi 1995, ja olen au pairina lääkäriperheessä Seine et Marnen departementissa kaukana Eiffel-tornista ja turistiravintoloista. Tehtäväni on hoitaa perheen neljää lasta puolipäiväisesti heinäkuussa sillä aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. Ranskan ymmärtäminen aiheuttaa päänsärkyä, ja lapset nauttivat siitä, että saavat huijata minua itse keksimillään sanoilla ja säännöillä. On vaikea arvata, mikä on tarua ja mikä totta.

Illalla perheen äiti koputtaa huoneeni oveen ja ilmoittaa kuivasti, että, kyllä, lapset saavat syödä suklaata joka päivä ja kyllä, välipalalla syödään joka tapauksessa aina jotain makeaa. "C'est normal", hän toteaa.

Kun välipala-aika seuraavana päivänä klo 16.30 koittaa, lapset murtavat maitosuklaalevystä tyytyväisinä paksun rivin suklaata, painavat sen patonginpalan väliin ja haukkaavat sitten makeaa täyteleipäänsä voitonriemuisesti hymyillen. Myöhemmin oma lapseni juoksee kolmevuotiaana leikkikoulusta syliini ja hihkuu: "Opettaja antoi meille tänään karkkia!" Samaan aikaan pohjoisessa suomalaiset lapset haukkaavat välipalaksi kurkkuvoileipää ja banaania. C'est normal. 

Ranskalainen byrokratia tulee tutuksi, samoin kunnioittava suhtautuminen ruokaan ja ruokailuun. Lukija saa tietoa äitiyslomasta, perhevapaasta ja koulujärjestelmästä. Lisääntyvä terrorismi tulee lähelle, kun Poutanen kertoo kotikulmillaan tapahtuneesta terroriteosta. Etäisyys Suomeen on välillä pidempi ja välillä lyhyempi, pitkälti sen mukaan miten suomalaiset ystävät ja lukijat reagoivat asioihin. 

Paljon on pohdintaa identiteetistä, siitä mitä on olla toistaiseksi yhden maan kansalainen vaikka on asunut yli puolet elämästään muualla. Miltä tuntuu, kun ei oikein osaa vastata kysymykseen "mitä Suomessa syödään" tai kun sanotaan ettei sinua voi palella koska olet Suomesta. Miten oma äitiys pitää sopeuttaa ranskalaiseen malliin, kuitenkin samalla pitäen kiinni omista käsityksistään. 

Olen lukenut paljon Ranska-aiheisia tietokirjoja mutta jokaisella tekijällä on aina oma näkökulmansa ja sitä myöten aina myös uutta asiaa kerrottavaksi. Poutasen kirjaa lukiessa tulee olo, että hämmästyttävän vähän on muuttunut 1990-luvun alun ja nykyhetken välillä. Iso ansio on myös siinä, että kirjassa ollaan tavallisessa arjessa eikä liikuta turistikohteissa. 

Byrokratia-osuus herätti muistoja ulkomaalaisesta puolisostani, jolle etenkin ajokortin uusiminen Suomessa oli helppoa. Jos hän olisi halunnut kotimaastaan uuden ajokortin, olisi pitänyt lähettää syntymätodistus ja nippu muita papereita, postitse tai faksilla tietenkin. Uusi ajokortti ei suinkaan olisi tullut postissa kotiin vaan se, kuten passi aikoinaan, olisi pitänyt hakea suurlähetystöstä Helsingistä. Jonne tietenkin pitää varata tapaamisaika arkipäivänä virka-aikaan, ja ensimmäinen vapaa aika olisi muutaman viikon päästä sen jälkeen kun ajokortin saapumisesta olisi ilmoitettu. Puoliso päätyi ottamaan suomalaisen ajokortin, meni henkilökorttinsa kanssa kaksi päivää myöhemmin konttoriin, sai tilapäisen ajoluvan heti mukaan ja uusi kortti tuli postissa alle kahdessa viikossa. Suomalaiselle on usein hämmentävää, miten monessa paikassa tarvitaan syntymätodistus ja kenties vielä vanhempienkin syntymätodistukset, jotta saa asioitaan hoidettua.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjassa on syntymäpäivät". 

Kirja on luettu myös blogissa Ja kaikkea muuta. 

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

 

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

Englanninkielinen alkuteos The Impropable Tales of Baskerville Hall (2023)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2024

334 s.

Nuori Arthur Conan Doyle estää tragedian, ja pian hänelle tulee kutsu Baskervillen koulun oppilaaksi. Hän ei ole lainkaan halukas lähtemään, sillä hän kokee olevansa vastuussa perheestään. Isän työ kuvittajana ei etene, koska alkoholi kiinnostaa enemmän, joten Arthur pyrkii hakemaan töitä ja siten tuomaan rahaa äidille. Vanhemmat kuitenkin vaativat häntä opiskelemaan. Baskervillen koulu on ainutlaatuinen mahdollisuus. 

Arthur ihmettelee, kuinka hänet on hyväksytty kouluun johon hän ei ole edes hakenut. Seuraavana aamuna hän kuitenkin matkustaa ohjeen mukaan puistoon, josta ilmalaiva nappaa hänet mukaansa. Ensimmäiset jännittävät hetket hän kokee jo matkalla, ja ennen kuin koulu alkaa hän havaitsee jonkun olevan pielessä. Uusien ystäviensä Irene Eaglen ja Jimmie Moriartyn kanssa he päätyvät yhä syvemmälle mysteerien maailmaan, apunaan mitä mainioimmat Tasku ja Grover.

Arthur ei ollut melkein koskaan väärässä. Koulussa hänellä oli mitä ärsyttävin tapa ratkaista tehtävät ensimmäisenä ja kaiken lisäksi oikein. Luokkatoverit tiesivät, ettei se ollut hänen vikansa - hänen mielensä vain toimi niin. 

Mutta jos Arthur Conan Doylelta olisi tuona kirpeänä syyskuisena päivänä kysytty, värähtelikö ilmassa jotain, vaistosiko hän seikkailun - ja vaaran - lähestyvän, hän olisi ilman muuta pitänyt kysyjää povarina, joka yrittää huijata itselleen lantin. 

Arthurkin, kuten kävi ilmi, saattoi silti toisinaan erehtyä. 

Tämä on jännittävä ja koukuttava tarina, jossa on kevennyksenä monia hauskoja yksityiskohtia. Varsinaista luokkahuoneessa elettävää kouluelämää ei juuri ole, niin paljon tapahtuu asuinhuoneissa ja koulun ulkopuolella. Ehkä sen takia suurin osa koulun henkilökunnasta jää ainakin tässä sarjan avausosassa aika etäisiksi ja pieneen rooliin. Lapsihahmot sen sijaan tulevat tutummiksi, ja he ovatkin kiinnostava katras. Pidän etenkin Taskusta, Groverista ja Arthurista. Tasku ja Grover ovat erikoislaatuisessa joukossa erityisen kummallisia, varsinkin Grover kuolemaintoilullaan. Mielenkiinnolla odotan myös sitä, mitä Tobias-susi tekee jatkossa, nouseeko se yhdessä emäntänsä apulaisrehtori rouva Hudsonin kanssa jossain kohtaa merkittävämpään rooliin. Toivottavasti!

Aikuislukija saattaa olettaa luvassa olevan paljon Sherlock Holmesia, mutta ei vielä tässä osassa, ehkä tulevissa enemmän. Tohtori Watson saa opettajista eniten tilaa. 

Pidän kovasti itse koulusta miljöönä. Kapeat portaikot ja pikkuiset tornihuoneet, loputtoman tuntuiset käytävät, suurikokoinen ruokakonttori herkullisine ruokineen, iso puutarha sokkeloisine polkuineen... Siis paljon mahdollisuuksia salaisuuksille, salakuuntelulle, salakäytäville ja niin edelleen. 

Helmet-lukuhaasteissa laitan kirjan vuoden 2025 haasteeseen kohtaan 36, "kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa" ja vuoden 2026 haasteeseen kohtaan 46, "trilogian ensimmäinen osa". Toinen osa on suomennettu viime vuonna ja kolmas saadaan suomeksi tänä syksynä. Oletan että kyseessä on oikeasti kolmiosainen trilogia eikä esimerkiksi kahdeksanosainen. Ainakin kirjailijan kotisivu viittaa kolmiosaisuuteen.  

Kirja on luettu myös blogeissa Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä ja Lukutoukan luetut sivut. 

Päivi Haanpää: Retro

 

Päivi Haanpää: Retro

Hertta 2026

205 s. 

Ysiluokkalaiset Sakke, Ami, Makkonen ja Tikku soittavat toistaiseksi nimettömässä bändissä. Biisilista on laaja mutta periaatteellinen; he soittavat vain covereita jotka ovat vanhempia kuin he itse. Varovaisia yrityksiä omiin biiseihin on. Paine kasvaa, kun bändi saa ensimmäisen keikkansa. Nuokkarin joulubileissä olisi kiva esittää myös omia tuotoksia. 

Kriisi on edessä, kun Makkonen kaatuu ja murtaa käsivartensa. Eihän Sakke voi yksin sekä soittaa kaikkia kitaraosuuksia että laulaa! Makkosen sijaiseksi löytyy matikkaryhmän Meira, tyttö jolla on ollut bändi ja joka on ollut keikalla - ja joka saa Saken sydämen lyömään lujaa. 

Me tehdään biisin lopusta äänimassaa

kaikki soi ja sulautuu

se on sotkua ja harmoniaa.

Me pyöritetään käsiä tuulimyllyinä

kuin Pete Townshend 

                                                        viuh

"Kuoliko tän laulaja ennen kuin siitä tuli vanha?" 

Ami kysyy ja raapii niskaansa kapulalla.

"Ei. Se on jotain kahdeksankymppinen", sanon.

"Eli vanha", Makkonen huomauttaa.

Ajatella

jos tekisi nyt biisin

jota muut soittaa vielä kuuskymmentä vuotta myöhemmin.

Huimaa. 

Muistan taas lyriikat, joita en ole kirjoittanut.

En sano mitään ääneen.

Ah, olipa tässä riemukas lukukokemus! En tiedä kuinka moni teini-ikäinen tietää puoliakaan kirjassa mainituista lauluista, mutta tällaiselle keski-ikäiselle tädille tuli korvamatoa toisensa perään :D

Tykkäsin kirjassa oikeastaan kaikesta. Saken vanhemmat ovat aivan huikeita, Perhetilanne-punkbändissä soittava äiti ja vähiten muusikko isä, joka pitää dinneridiscoa ruokaa laittaessaan. Neljällä pojalla synkkaa hyvin keskenään, eikä Meiran mukaan tulo sotke kuvioita niin pahasti kuin voisi olettaa. On jotenkin ihanan huoletonta, kun suurimmat ongelmat ovat ettei ole omia biisejä ja ettei Sakke syystä tai toisesta uskalla tai halua kertoa ihastumisestaan muille. 

Ihana hyvänmielen säeromaani, joka sopii loistavasti niin nuorten kuin aikuisten lukulistalle. 

Kirja on ensimmäinen osa Sakari ja Meira -duologiasta, on kiinnostavaa nähdä mitä teosparin toinen osa eli B-puoli sisältää. Silloin ollaan ysiluokan keväässä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä se on kirjoitettu". 

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

 

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

Gummerus 2025

224 s.

En ole koskaan tehnyt yksin mitään monta päivää kestävää, en vaellusta enkä pitkää kävely- tai pyöräretkeä. Ehkä juuri siksi on erittäin kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia. 

Anna Koikkalainen on tehnyt useita noin viikon kestäneitä yksinvaelluksia Lapissa. Kirjassa hän kertoo reissustaan ja siitä, millaista on olla yksin ja kohdata muita ihmisiä vain satunnaisesti. On täydellisiä hetkiä ihastuttavissa maisemissa mutta myös epävarmuutta ja koko touhun kyseenalaistamista. Isossa roolissa on ihmisen ja luonnon suhde. Kirkkaasti jää mieleen toteamus, että tunturit eivät tarvitse Koikkalaista mutta hän tarvitsee tuntureita. 

Nykyisin huomaan voimaantuvani ajatuksesta, että olen turhankulkija. Haluan vain asua vaelluksen kuplassa, maailmassa, jonka piirrän itse itselleni tunturit ääriviivoinaan. Herätä, vaeltaa, syödä, nukkua.

Yksinvaeltajalle aika on kokonaan omaa. Sitä raamittavat vain päivänkierto, valo ja pimeys. Yksinvaeltajana voin tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Luen koko päivän teltassa. Makaan vain. Lasken, kuinka monta kertaa käki kukkuu. Kävelen hitaasti. Laulan. Haudutan teetä loputtomiin. Pohdin täydellisen telttapaikan kriteerejä. Tuudittaudun lintukonserttiin. 

Levon vastapainona saan tunturiretkillä tutkailla rajojani, niin ruumiillisia kuin henkisiä. Minua kiinnostaa tietää, mitä jaksan. En pidä vaelluksiani millään lailla äärimmäisenä urheiluna. Mutta tunturissa ratkon uudenlaisia ongelmia, joudun uudenlaisiin ponnisteluihin. Joudun kulkemaan teräväreunaisten kivien piikittämässä louhikossa, jossa pelkään kaatuvani. Joudun tekemään uupuneena päätöksiä, jotka määrittävät matkani kulun, jopa oman hyvinvointini. Joudun pinnistelemään jaksaakseni vielä viimeiset kilometrit- ja joskus vielä muutaman kilometrin noiden viimeisiksi luulemieni jälkeenkin, kun telttapaikkaa ei löytynytkään sieltä, mistä ajattelin. 

Päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi lohdullisuus. Vaellukselle voi lähteä, vaikka ei olisi huippukuntoon trimmattu. On ihan ok, suorastaan hyvä aloittaa vaellusura reitiltä, joka on kokonaan merkattu. Ei tarvitse suorittaa eikä tehdä urotekoja. Kokenutkin vaeltaja eksyy, Koikkalaisen tapauksessa eksyminen kuuluu asiaan eikä vaellus ole sama jos ei välillä ole vähän hukassa. 

Pidän kovasti kirjan rakenteesta. Jokainen luku on nimetty yhdellä sanalla, ja kyseisessä luvussa kerrotaan siihen liittyvistä asioista eri vaelluksilta. Yhtäkään reittiä ei kuljeta alusta loppuun, eikä mukana ole karttaa näyttämässä missä kaikkialla Koikkalainen on vaelluksillaan kulkenut. On paljon pohdintaa elämästä, luonnosta ja yksin olemisesta, ja käytännön vinkit ja ohjeet lomittuvat mukaan sujuvasti. Tulee olo että en lue retkeilyopasta vaan kokemuksia siitä, kuinka kokonaisvaltaista näennäisen yksinkertainen vaeltaminen on. 

Olen ihan fiiliksissä, ja se ehkä liittyy lukemisen ajankohtaan. Tulin toissapäivänä kotiin reissulta, jossa pyöräilimme ystäväni kanssa kaksi päivää Saariston Rengastiellä. Matkustimme yhdessä mutta olimme silti pyörien satulassa yksin. Lossi- ja lauttamatkat katkaisivat ajoa, mutta emme juuri jutelleet silloin vaan olimme omissa oloissamme. Päiväetapin jälkeen kävimme syömässä, illan makasimme majapaikassa ollen pitkiä aikoja hiljaa. En välttämättä uskaltaisi lähteä vaeltamaan tai pyöräilemään tai kävelemään moneksi päiväksi yksin, mutta olen onnekas että minulla on ystävä jonka kanssa mennä, ja jonka kanssa ei tarvitse koko ajan olla äänessä vaan molemmilla on hyvä olla silloinkin kun ollaan hiljaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen". 

Yksinvaeltaja on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus. 

Hélène Gullberg: Suojatti

 

Hélène Gullberg: Suojatti

Ruotsinkielinen alkuteos Adepten (2023)

Suomentanut Hanni Salovaara

Docendo 2025

393 s. 

Jälleen uusi ruotsalainen dekkarisarja! Tämä saa päähenkilökseen Majja Skogin, erakkoluonteisen taideasiantuntijan. Kun taidetta ja antiikkiesineitä täynnä olevan Hammarnäsin kartanon isäntä Sten Hammar murhataan, Majja saa tehtäväkseen arvioida kokoelman. Walliuksen huutokauppakamari ja poliisi eivät tiedä, että Majjan osaaminen on nimenomaan Stenin ansiota. Kaksikon välinen yhteys on ollut poikki jo vuosia, mutta silti kartanoon palaaminen on pelottavaa. 

Tukholmalaispoliisi Karin Klinga on tullut työvaihtoon Östhammariin. Hän oletti tutkivansa traktorivarkauksia ja vastaavia eikä ollut varautunut siihen että heti ensimmäisenä vastaan tulee murhatutkinta. Yhteistyö Majjan kanssa sujuu yllättävän hyvin heti alusta, ja myös poliisikollegoiden kanssa homma toimii kohtalaisen hyvin alkukankeuden jälkeen. 

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Kadulta kuului korviahuumaava ärjyntä, aivan kuin niissä Formula 1 -kilpailuissa, joista ukko oli äsken puhunut. Kun toimittajat käänsivät päänsä äänen suuntaan, Karin livahti ulos. Hänen autolleen ei ollut montakaan askelta, mutta hän ehti nähdä vaaleanpunaisen monsterin pysäköintialueella ja kuulla kierroksia lisäävän moottorin äänen. Ei tarvinnut olla moottoreista kiinnostunut ollakseen vaikuttunut. Kun Majja sammutti moottorin ja astui autosta, jotkut taputtivat hänelle käsiään ja toiset naureskelivat. Karin istui kumarassa autossaan ja väläytti Majjalle pitkiä valoja. Pian ovi avautui, ja Majja liukui sisään. 

"Kiitos avusta", Karin sanoi vaihdekepin yllä kyyristellen. 

"Eipä kestä."

"Entä auto?"

"Pysäköity poliisiaseman eteen. Tuntuu suhteellisen turvalliselta paikalta."

Tämä oli varsin kiva tuttavuus, kurkistus taidemaailmaan ja huutokauppakamarin toimintaan oli virkistävä lisä. Kirjailija on itse työskennellyt vastaavissa tehtävissä ja on parhaillaan intendenttinä kuninkaanlinnassa, joten vahva alan osaaminen näkyy tarinassa. Minun makuuni taidejuttuja ei ollut liikaa, etenkin kun Majjan lapsuus- ja nuoruusvuosien aikainen perehtyminen aiheeseen on keskeistä tarinan kannalta. Joku muu saattaa olla eri mieltä ja kaivata enemmän varsinaista murhatutkintaa. Jännitystä olisi toki voinut olla enemmän ja alkaen aikaisemmin. 

Karin on näkyvästi esillä, samoin taas kerran oi-niin-kliseinen miespoliisi Ricky. Kliseinen sikäli, että hän on kovasti rehentelevä ja pyrkii ottamaan tukholmalaislikalta luulot pois esittelemällä omaa erinomaisuuttaan. Muu poliisikunta sekä oikeuslääkäri ja tekniset tutkijat jäävät ehkä turhankin vähälle huomiolle. 

Aion kyllä lukea ainakin seuraavan osan, Kokelas onkin ilmestynyt suomeksi viime viikolla. Kiinnostavaa nähdä, avautuuko Majja yhtään kun yhteistyö Karinin kanssa jatkuu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 38, "kirjassa keräillään jotain."

Ja näin ollaan päästy Dekkariviikolla jo lauantaihin asti :)

Kamilla Oresvärd: Cirkusprinsessan

 

Kamilla Oresvärd: Cirkusprinsessan

Norstedts 2022

365 s.

Greta Leikler -sarjan avausosa on persoonallinen ja osittain myös yllätyksellinen tapaus. Persoonallisuus tulee siitä, että tarinaa seurataan rikoksen jälkeen ja paitsi poliisin myös rikoksesta tuomitun näkökulmasta. 

Liikemies Fredrik Wallin murhattiin, ja murhatavan sekä aiemman väkivaltaisuuden ja laitos- sekä sijaiskotihistorian perusteella hänen naisystävänsä Greta Leikler tuomittiin murhasta. Kun Greta kaksi vuotta myöhemmin pakenee vankilasta, alkaa jännittävä kissa ja hiiri -leikki. Poliisi Björn Carlsson on täysin varma Gretan syyllisyydestä ja aikoo ottaa tämän uudelleen kiinni mitä pikimmin. Greta puolestaan epäilee tietyn henkilön lavastaneen hänet murhaajaksi ja aikoo oikaista asian. 

Entisenä trapetsitaiteilijana ja veitsenheittäjänä Junkertin sirkus oli Gretalle turvapaikka, ja hän uskoo sen toimivan sellaisena edelleen. Hän tietää poliisin tutkivan sirkuksen, mutta onko hänellä muuta paikkaa mihin mennä? Uskaltaako hän luottaa sirkuslaisiin? Koko Ruotsi pitää häntä etsittynä, vaarallisena vankikarkurina ja murhaajana. Ja vaikka hän ei tiedä sitä, hänen kannoillaan on joku muukin taho. 

Björn har varit här sedan sextiden. De första poliserna kom en timme före honom. De har finkammat varenda vagn och vartenda skrymde innan föreställningen borjade utan att hitta några spår efter Leikler. Hundarna har markerat flera gånger men det har alltid visat sig vara gamla spår. Nu närmär sig klockan elva. Kollegorna har slutat för dagen, själv dröjer han sig kvar. Han hade velat stoppa cirkusen från att åka vidare och på så sätt tvinga någon av dem att träda fram och berätta var hon är. Men Maja Gräddnos sa naturligtvis nej. Den typen av kollektiva bestraffningar vill hon inte veta av. Han skakar på huvudet. Idiotiskt. Det är bara resultatet som räknas. Inget annat.

Han tittar ut över området igen. Hon är här. Någonstans. Vart ska hon annars ta vägen? Han kommer inte att ge sig förrän han hittar henne.

Greta on ihan piristävä poikkeus dekkarigenren päähenkilöissä. Sirkuksessa saatu fysiikka ja kylmäpäisyys auttavat häntä tukalissa tilanteissa. Hän pystyy arvioimaan vaihtoehtoja ja tekemään päätöksiä nopeasti. Monet hänen tekemänsä ratkaisut tekevät sen, että tilanteet kääntyvät hyvin odottamattomiksi. Minua ainakin ihastutti lukea sellaisia käänteitä, joita en muissa dekkareissa ole kohdannut. 

Björn sen sijaan on mitä tympein ja kliseisin poliisihahmo. Iät ajat poliisissa työskennellyt, liialliseen väkivaltaan taipuvainen, itseään nuorempaa naispomoa halveksiva, jonka ajatusmaailmaan mahtuu vain yksi mahdollinen tapahtumakulku, oli tapaus millainen tahansa. Toivon että hän ei enää tulevissa osissa ole mukana, tai jos on niin mahdollisimman pienessä roolissa. 

En pitänyt myöskään turvallisuusyrityksen pomosta Victoriasta. Hän on niitä kliseisiä tyyppejä, joille raha ja valta tarkoittavat ettei mistään säännöistä tai kenestäkään ihmisistä tarvi välittää, vaan voi puskea kuin juna kohti omia tavoitteita. 

Suomeksi tätä sarjaa ei ole ainakaan toistaiseksi ilmestynyt painettuina kirjoina vaan pelkkinä äänikirjoina (suomentajia Taru Luojola ja Pirjo Lintuniemi). 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa on sirkus tai huvipuisto". 

Tämä postaus on mukana Dekkariviikolla.

Robert Thorogood: The Mysterious Affair of Judith Potts

 

Robert Thorogood: The Mysterious Affair of Judith Potts

HQ 2026 

307 s. 

The Marlow Murder Club Mysteries -sarja, jota suomennetaan nimellä Thamesjoen murhat, on edennyt viidenteen osaan. Uusi tarina alkaa vain tunteja siitä, kun edellinen on päättynyt. Judithin ovelle ilmestyy nuori nainen, joka väittää Judithin murhanneen oman aviomiehensä vuosikymmeniä sitten. Nainen sanoo, että hänellä on todisteet asiasta, mikä järkyttää Judithia kovasti. Kuinka hän saa pidettyä salaisuutensa piilossa? Kun Tanika Malik poliisista yrittää herättää Judithin kiinnostuksen tuoreeseen julkkismurhaan, tämä ei innostu ollenkaan, sen sijaan Suzie ja Becks innostuvat kovasti. Judith ei voi muuta kuin lähteä vastentahtoisesti mukaan, samalla parhaansa mukaan esittäen ettei mikään ole vialla. 

Pian kuolee toinenkin julkkis, ja sen jälkeen Judithin ovikello soi taas. Tällä kertaa ovella on nainen, joka pelkää olevansa seuraava uhri ja joka väittää tietävänsä kuka murhaaja on. Kun Tanika hyllytetään poliisin tehtävästä, Judithin on ryhdyttävä toimiin. Uusi pomo Brendan ei siedä amatöörikerhoa, joten naiskolmikko toimii kuten ennen mutta ilman poliisin tukea. Tiukkoja tilanteita riittää, ja kaiken huipuksi menneisyys saa Judithin kiinni pakottaen tämän toimimaan tavalla jota kukaan ei osaa odottaa.

Brendan stopped in surprise when he saw the evidence photos that were pinned to the wall behind Judith's desk. 

"That looks suspiciously like an incident board to me," he said and crossed the room to inspect it.

"As eagle-eyed as ever," Judith said as Brendan unpinned the photo of Angela Gulliver from the wall so he could look at it more closely. 

"Why have you got a photo of a TV agony aunt here?"

"Don't you have one on yours?" Judith said, trying to make a joke of it as she took the photo from Brendan and pinned it back onto the wall.

"This isn't legal," Brendan said

"It's perfectly legal," Judith said.

"Amateurs," he scoffed.

"Amateurs with a track record of catching killers," Judith said, irritated by Brendan's belief in his superiority.

Tuttua viihdyttävää ja cozy crimeksi yllättävän vauhdikasta menoa. Naiskolmikko on keskenään hyvin erilainen mutta he täydentävät toisiaan ja onnistuvat nokkeluudellaan pääsemään pois monenlaisista hankalista tilanteista. Sana-arvoituksilla on tässä kirjassa aivan erityinen rooli, täytyy myöhemmin lukea suomennos ja katsoa miten ne on käännetty. Loppu on mielestäni muihin osiin verrattuna erityisen ovela. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias". 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

Norjankielinen alkuteos Skriket (2024)

Suomentanut Anna-Maija Ihander

Otava 2026

333 s.

Heti alkuun nillitän: muutama radikaali kirjoitus- tai ajatusvirhe on muutama liikaa. Esimerkiksi Oslon lentokenttä ei ole nimeltään Gardemoen vaan Gardermoen, entisen presidentin etunimi ei ole Barak vaan Barack, eikä televisioon liity kauko-ohjain vaan kaukosäädin. Lentokenttä vielä menee mutta nuo muut eivät ole hyväksyttäviä virheitä. Ja kun kaksi ensiksi mainittua on ensimmäisellä sivulla, sitä jo alkaa pelätä mitä on tulossa. Onneksi sen jälkeen virheet jäävät vähiin.

Markus Heger -sarjan ensimmäinen osa on kahden dekkaristin yhteistyö. Tällä kertaa Jørn Lier Horstin rinnalla on Jan-Erik Fjell, jonka Anton Brekke -sarjaa on myös käännetty suomeksi. Uutta ja erilaista on se, että päähenkilö on podcastin tekijä. Markuksella on historiaa poliisikoulusta, mutta hän ei koskaan valmistunut sieltä eikä ole työskennellyt poliisina. 

Rikospodcastissaan Markus ottaa käsittelyyn vuosia aiemmin kadonneen 7-vuotiaan tytön tapauksen. Ensimmäisen jakson jälkeen ei ole tullut toista, sillä uudeksi todistajaksi ilmoittautunut henkilö ei halunnutkaan kertoa tietojaan. Kun tapauksesta kiinnostunut toimittaja katoaa, Markus ei voi antaa asian olla. Joku tietää mitä Leahille tapahtui, ja hän aikoo saada sen selville. Samalla hän tietysti joutuu kohtaamaan oman kipeän menneisyytensä. 

Hän joi äänettömästi kostuttaakseen suutaan ja antoi kuulijoille hetken omaksua sen, mitä oli juuri kertonut.

"Toista henkilöä, joka voi antaa uutta tietoa Leah'sta, ehdin puhuttaa vain hetken eilisiltana ennen kuin puhelu katkesi, mutta aion jatkaa siitä nyt. Nimittäin juuri tämä henkilö asuu talossa, jonka hetki sitten mainitsin. Ruskeassa, hieman yksinäisessä talossa, joka sijaitsee täällä tien laidassa. Näin jo, että siellä ollaan kotona. Tämä on toinen osa sarjasta Huuto, jota kukaan ei kuullut, ja minun nimeni on Markus Heger."

Hän pysäytti äänityksen ja veti takin päälleen. Hän kaivoi langattoman mikrofonin laukusta ja kiinnitti sen neuleen kaulukseen. Sitten hän astui ulos sateeseen. Vilkaisi nopeasti oikealle ja vasemmalle ja ylitti tien. Sade oli jo rankempaa. Hän suuntasi Peder Eikelandin pihalle. Tuulenpuuska rapisutti pressua, joka oli pingotettu halkopinon päälle talon seinustalla. Hän jatkoi nauhoittamista. 

Ihan kelpo mutta ei mitenkään järisyttävän hyvä dekkari. Tuntuu että viime vuosina on tullut aika paljon näitä, missä selvitetään vuosia vanhaa juttua joka lisäksi usein on lapsen tai nuoren (yleensä tytön tai naisen) katoaminen. Podcast on kiva lisä, varsinkin kun Markus nauhoittaa paljon liikkuessaan paikasta toiseen, ei pelkästään ollessaan kotona tai jonkun haastateltavansa luona. Epäuskottavaa toki on se, miten paljon hän saa selville muutamassa päivässä sellaista, mitä poliisi ei ole onnistunut kaivamaan esiin viidessätoista vuodessa. En voi olla miettimättä, miksi kaikki uudet todistajat ottavat yhteyttä Markukseen eikä kenellekään tule mieleen puhua poliisille. Jää Markuksen vastuulle jakaa tietoja eteenpäin. 

Todennäköisesti jatkan sarjan seuraaviin osiin. Kiinnostavaa nähdä, onko seuraavaksi luvassa vanha vai uusi juttu. Markus kuitenkin tekee jaksoja myös tuoreista rikoksista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on kiusaamista". 

Tämä postaus jatkaa Dekkariviikkoa. 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

Myllylahti 2026

336 s.

Kirjabloggaajien Dekkariviikko alkaa osaltani kotimaisella esikoisteoksella. 

On ollut havaittavissa pientä buumia, että suomalainen dekkarikirjailija sijoittaa kirjansa jonnekin muualle kuin Suomeen. Suvi Eriksson vie lukijat Skotlantiin, Skyen saarelle Kyle of Lochalshin kylään. Suomalainen Emilia on löytynyt Eilean Donan -linnan rantakivikosta kuolleena. Paikallispoliisi ottaa yhteyttä Suomeen, minkä seurauksena Tuuli Puro pakkaa laukkunsa ja matkustaa Skotlantiin. 

Yhteistyö niin paikallisen poliisin kuin asukkaiden kanssa on hankalaa. Poliisi pitää kovasti ajatuksesta, että kyseessä on onnettomuus. Kyläyhteisö ei pidä turisteista, eikä etenkään turistin kuolemaa tutkivasta ulkomaalaisesta. Lisää ongelmia on luvassa, kun Suomessa tapahtuu henkirikos jossa on viitteitä Tuulin tutkimaan tapaukseen. Miten saada tieto kulkemaan maiden välissä ja miten pitää langat käsissä? 

Tuuli ei oikein tiennyt, katsoako enemmän vasemmalle vai oikealle. Toisaalta tarve pysyä tiellä haittasi maisemankatselua huomattavasti. Hän oli tietysti kuullut Isle of Skyen olevan monen mielestä Skotlannin kauneinta aluetta ja nähnyt paljon kuvia, mutta mikään niistä ei tehnyt oikeutta todellisuudelle. Sää suosi. Sadetta ei tällä hetkellä ripsinyt lainkaan, vaikka pilvet välillä roikkuivat melko matalalla. Tummanharmaat pilvet vain lisäsivät maiseman dramaattisuutta. Parin minuutin kuluttua varmasti iskisi joku monsuuni. 

Tuuli tiesi ajavansa liian hitaasti ainakin paikallisten makuun, mutta ei jaksanut nyt välittää. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa näissä maisemissa, ja hän ottaisi siitä kaiken irti. Blair oli neuvonut häntä ajamaan Portreen jälkeen pohjoiseen päin saaren läntistä reunaa ja takaisin palatessa itäistä. Ilmeisesti hän oli sitä mieltä, että poliisillakin oli oikeus nauttia maisemista. Yleensä Tuuli kuunteli autossa musiikkia melko kovallakin, mutta nyt tuntui, että maisemat palvelivat viihteenä ja aivot raksuttivat tutkintaan liittyviä kysymyksiä. Emilialla ei ainakaan heidän tietojensa mukaan ollut autoa käytössään. Olisiko hän saanut joltakulta kyydin hautausmaalle? Oliko hän ottanut taksin? Oliko hän käyttänyt julkisia kulkuneuvoja? 

Ei Tuuli pahemmin ehdi maisemia katsella, hän istuu joko poliisilaitoksella tai ajelee painajaismaisen kapeilla ja usein yksikaistaisilla teillä Emilian jäljissä. Kovasta urakoinnista huolimatta tapaus etenee todella hitaasti. Välillä lukijaa saattaa mietityttää, mitä paikallispoliisi oikein tekee. Tuntuu että aika usein Tuuli ehdottaa seuraavia askelia, eikä Blair joukkoineen keksi tehdä yhtään mitään itse. Toisaalta he eivät ehkä halua tehdä mitään, koska onhan se pelottava ajatus että joku heille tuttu voisi olla syyllinen. 

Tarina antaa viitteitä siitä että jatkoa voisi olla luvassa, mutta mitään vahvistusta en ole ajatukselleni löytänyt. Saa nähdä miten käy. Voisin kuvitella että saarella on paljon hyviä paikkoja, joista löytää ruumiita :D 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirjan kannessa tai nimessä on linna". En löytänyt tietoa kannen tekijästä, voi toki olla että nimi on jäänyt kirjaston viivakooditarran alle. 

Dekkariviikon logo on jälleen Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa. 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

Johnny Kniga 2026 

252 s. 

Toimittaja, dokumentaristi Jouni Hokkanen on erikoistunut Korean niemimaan kulttuuriin. Tätä kirjaa varten hän on haastatellut naisloikkareita Etelä-Koreassa mutta myös tutustunut pohjoisen naapurin propagandaan. Kirjassaan Hokkanen kuvaa vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta naisten asemassa, etenkin siitä näkökulmasta kuinka he itse ovat ottaneet itselleen tilaa. Puolueelta salaa tietenkin, ja viranomaisia tarpeen mukaan lahjoen. 

Naiset salakuljettavat esimerkiksi alusvaatteita, pyörittävät mustaa pörssiä, ilmaisevat seksuaalisuuttaan avoimemmin, ovat alkaneet hankkia ajokortteja... Joutuen silti yhä pelkäämään ilmiantoja ja työleirille tai pahimmillaan teloitetuksi tulemista. Hallinnon silmissä kukaan ei saa erottua joukosta, paitsi ne nuoret naiset jotka ovat liikenteenohjaajia (joutuen siitä hommasta eläkkeelle 26-vuotiaina) tai puoluepamppuja viihdyttäviä esiintyjiä. Pinnan alla kuitenkin kuplii, sillä etenkin Etelä-Koreasta salakuljetetaan yhä enemmän elokuvia ja musiikkia. Lisäksi kansalaiset ihmettelevät esimerkiksi sitä, miksi diktaattorin tyttärellä saa olla pitkät hiukset kun muilla naisilla ei saa olla. Muuttuuko ihmettely joskus kapinaksi? 

Ko ei koskaan ollut Kim Jong Ilin virallinen vaimo, vain rakastaja. Kim Jong Ilille hän oli läheinen, mutta valtion virallisessa kertomuksessa hän oli lopulta pelkkä kiusallinen alaviite - erityisesti siksi, että hän kuuluin songbun-kastijärjestelmän alimpaan luokkaan. Hänen syntyperänsä ja menneisyytensä tanssijana olivat niin suuria tahroja, että edes pistooli kädessä poseeraaminen vallankumouksellisessa propagandafilmissä ei pystynyt puhdistamaan niitä. Hänen taustansa oli niin japanilainen, ettei yksikään virkamies uskalla sitä myöntää. On jopa esitetty hurja väite, että Ko olisi ollut japanilaisen sotilaan ja korealaisen lohtunaisen lapsi - skenaario, joka pohjoiskorealaisessa ideologiassa on niin hirvittävä, ettei sitä voi edes kuvitella. 

Tämä tarkoittaa, että Kim Jong Un on valtion virallisen ideologian näkökulmasta äpärä - avioton lapsi. Japanissa syntyneen tanssijan poika, jonka isä oli tukenut imperialistisia sotatoimia! Tämä totuus ei sovi Paektu-verilinjan legendaan, jonka mukaan Kimien dynastia polveutuu niemimaan korkeimmalta, jumalalliselta vuorelta. Siksi äidin nimi, menneisyys ja kasvot oli pakko häivyttää historian hämärään. 

On kyllä hurjaa luettavaa tämäkin. Ja kiinnostavaa, koska kovin paljoa en ole nähnyt kirjoja nimenomaan naisten asemasta. Minulla ainakin oli käsitys että naisten asema on surkea eikä heitä juuri näy, mutta näin se olekaan. Koska naisten ei tarvitse ilmoittautua työpalveluun, he pystyvät pyörittämään mustaa pörssiä ja salakuljetustoimintaa. Tiukka jännite on siinä, että naiset haluavat aiempaa enempää vapauksia mutta valtio yrittää kontrolloida kaikkia yhtä vahvasti kuin ennenkin. Kiinnostavaa nähdä, tapahtuuko Pohjois-Koreassa joskus muutos. 

Kirjassa on hyvää pohdintaa siitä, mikä maan tulevaisuus on. Kim Jong Un on tuonut joitain vuosia sitten nyt teini-ikäisen tyttärensä julkisuuteen, mikä on melkein ennenkuulumatonta. Aiemmin perilliset on esitelty kansalle vasta aikuisina. Pelkääkö Jong Un, ettei hän elä vanhaksi? Entä miten kansa ja etenkin armeija suhtautuvat naishallitsijaan, jos se on tytär Ju Ae tai sisar Yo Jong? Voiko tulla naisten välinen valtataistelu? Jos seuraava diktaattori ei ole valmiina, nouseeko kansa vaatimaan muutosta? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen". Tästä varmaan saisi mielenkiintoisia keskusteluja. 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Kirjapaja 2026

204 s. 

Erilaiset matkakertomukset ovat kyllä aina kiehtovaa luettavaa, ei väliä onko matka tehty kävellen, pyörällä tai junalla. Edellisessä kirjassaan Kauppinen polki puolisonsa kanssa reilun vuoden ajan Etelä-Amerikassa, nyt heidän reissunsa kesti noin 3,5 kuukautta. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa Kaakkois-Aasiaan, mutta elämä tuli väliin ja se reissu jäi myöhemmäksi. Toivottavasti se joskus toteutuu ja toivottavasti saamme lukea myös siitä kirjassa. 

Syksyllä 2024 Kauppisen pakkasivat polkupyöränsä ja muut varusteet ja lensivät Japaniin. Kolmen kuukauden viisumivapaa oleskeluaika riitti siihen, että he ehtivät pyöräillä kaikilla neljällä saarella. Eikä tarvinnut pitää kiirettä vaan oli mahdollista tehdä parin päivän pysähdyksiä pienine päiväretkineen. Etelä-Korean halki kulkee reilun 600 kilometrin pituinen hyväkuntoinen pyöräilyreitti, siihen pariskunta käytti pari viikkoa aikaa. Jotkut kiitävät reitin läpi neljässä päivässä, mutta miksi kiirehtiä jos ei ole pakko. 

Aamusumu on kylmän yön jäljiltä paksua kuin mannapuuro. Se tuntuu kalsealta suikertaessaan kaula-aukosta sisään ja nielee pyörätien harmaan asfaltin muutamien metrien näköetäisyydeltä. Joen toista puolta ei näy. Yöpakkanen on kuurannut siltalaudoitukset. Ne tuntuvat pyörän renkaan alla liukkailta. Jalkaudun työntämään pyörää, etten kaatuisi. Viimeinen asia mitä kaipaan, on katkennut jalka tai käsi. Surusta särkyneessä sydämessä on tarpeeksi kestämistä. Haikeuden ja harmauden keskellä havahdun siihen, kuinka kaunis talveen valmistautuva luonto onkaan. Kun aurinko alkaa vähitellen lämmittää ja näkökenttä laajentua, havaitsen yksinäisen kalastajan, joka virvelöi joen partaalla kastepisaroiden kimmeltäessä rantakasvien lehdillä. Hiljaisuuden rikkoo soutuvenenelikolle tahtia huutava perämies. 

Pyöräillessä matkavauhti on sen verran hidas, että matkaaja ehtii havainnoida asioita. Tykkään Kauppisen tavasta maalata eläväisiä tuokiokuvia, joihin lukija imeytyy mukaan. Samalla kuvaus on realistinen, eikä matkalla kohdattuja hidasteita ja vaikeuksia jätetä pois. 

Karttaan on merkitty 32 kaupunkia mutta koska sivuja on vain parisataa, niin se tarkoittaa että mitään tarkkoja kaupunkikuvauksia ei saada. Toisaalta se kuuluu asiaan koska tärkeää on se mitä pyörän satulassa nähdään ja koetaan, toisaalta olisi ollut kiva lukea esimerkiksi kolmipäiväisestä Sapporo-pysähdyksestä edes jotain. 

Lopun varustelista hämmästyttää tässäkin kirjassa. Vaikka suuri osa on pienikokoista ja esimerkiksi alushousuja on mukana vain kolmet per henkilö, jaksan ihmetellä miten kaiken saa pakattua vain muutamaan laukkuun ja vieläpä niin että palikka löytyy sitä tarvittaessa. Kokemuksella lienee osuutta asiaan. Kymmenet tuhannet kilometrit yli 30 maassa ovat antaneet vankkaa pohjaa. Sitä tälläkin matkalla on tarvittu varauduttaessa elokuisiin yli 20 asteen päivälämpötiloihin ja marraskuun kymmenen asteen yöpakkasiin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "matkakertomus". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjahilla sekä Kirjasta kirjaan.

Uketsu: Strange Pictures

 

Uketsu: Strange Pictures

Japaninkielinen alkuteos HENNA E (2022)

Englanniksi kääntänyt Jim Rion 

Pushkin Press 2025

238 s. 

Neljä kertomusta, neljän henkilön piirtämiä kuvia. Aluksi kuvat näyttävät tavallisilta, mutta kun joku kertomuksen hahmoista alkaa tutkia niitä tarkemmin niin niistä alkaa paljastua mitä oudoimpia asioita. Hyvin häiritseviä. Usein kuvien tulkitseminen kestää pitkään, pahimmillaan jopa vuosia. Kuvien vihjeitä tulkitsemalla tarinoiden hahmot pääsevät kuolemantapausten jäljille. 

Jokainen kertomus on oma tarinansa, mutta niissä on lanka joka sitoo ne toisiinsa. Vaikka aikajana on pitkä ja kertomukset keskenään hyvinkin erilaisia, kuviosta muodostuu lopulta selkeä. 

She compared her picture and Yuta's and noticed a small difference. 

The black and grey crayon weren't smudged in Yuta's picture. 

The section that had been scribbled out in grey still had clean black lines. The grey scribbles were so forceful that any lines underneath it should certainly have been smudged and smeared. Why were the lines so clean? 

Ms Haruoka sat deep in her thought for a time, then suddenly arrived at the very simple answer. 

'Of course. He must have drawn the building afterwards.'

Yuta hadn's scribbled out any part of the apartment building in grey. First, he had scribbled out a section of paper, and then drawn the building over it. The black lines went over the grey. That explained the lack of smearing. But then...

'Why did he do it at all?'

Huu, tämä oli kyllä todella jännittävää luettavaa! Vaikka lukija tietää tiettyjen hahmojen kuolleen, on silti todella koukuttavaa lukea tapahtumien taustojen selviämistä vähän kerrassaan, joskus äärimmäisin pienin askelin. Piirustuksia tulkitsevat hahmot ovat välillä turhautuneita, kunnes he saavat yhä uudelleen oivalluksia jotka vievät selvitystyötä eteenpäin. Piirustuksista paljastuu asioita, jotka yllättävät kerta toisensa jälkeen niin henkilöhahmot kuin lukijan. 

Japanilainen kulttuuri jää vähälle huomiolle, niin paljon keskitytään tulkitsemaan piirustuksia ja pähkäilemään mitä on tapahtunut tai mitä olisi voinut tapahtua. Joitakin yksittäisiä tilanteita ja lauseita on, mutta hiukan enemmän olisi voinut olla ilman jännitteen särkymistä. 

Kirja on tulossa suomeksi kesällä nimellä Outoja kuvia, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen. Laitoin kirjastovaraukseen Uketsun toisen kirjan, joka on englanniksi nimeltään Strange Houses. Todennäköisesti luen myös kolmannen nimeltä Strange Buildings. Ehdottomasti virkistävää että tämä suomennetaan, on vähän erilaista kuin viime vuosina ilmestyneet kahvilat ja valokuvaamot ja kirjakaupat ja mitä niitä nyt onkaan.

Naurattaa Uketsun kirjojen alkuperäiset nimet, olen Henna ja ennen naimisiinmenoani sukunimeni alkoi e-kirjaimella :D Muut englanniksi käännetyt ovat kirjastotietokannan mukaan japaniksi Henna ie ja Henna ie 2. Tosin googlaamalla löysin englanninkielisiä sivuja joissa tämä oli nimellä Hennae tai Hen na e. Itse kirjoitin isolla, koska niin se on kirjaan painettu. 

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen", kirjastotietokannan mukaan on sekä jännitystä että kauhua. Vuoden 2025 Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 37, "kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä". Lisäksi laitan Kirja joka maasta -haasteeseeni Japanin, kas että sitä ei siellä vielä ollut. 

Anne Tyler: Jää hyvästi

 

Anne Tyler: Jää hyvästi

Englanninkielinen alkuteos The Beginner's Goodbye (2012)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Otava 2013

203 s.

Aaronin puoliso Dorothy kuolee onnettomuudessa kotona. Shokki ja myös syyllisyys pitävät Aaronia tiukasti otteessaan. On lukematon määrä "mitä jos"-kysymyksiä, etenkin kun heidän viimeiset sanansa toisilleen olivat riitaisat. Mitä jos päivän aikana olisi tapahtunut sitä tai tätä, olisiko vaimo yhä elossa tai olisivatko he kuolleet yhdessä? Onnettomuus on vaurioittanut taloa, ja koska Aaron ei heti kykene toimimaan niin talonkin tilanne pahenee. 

Vaikka Aaron muuttaa sisarensa Nandinan luo ja palkkaa rakennusurakoitsijan, sisäinen kaaos ei helpota. Ei, kunnes eräänä päivänä Dorothy ilmestyy. Lyhyesti mutta kuitenkin. Myöhemmin Dorothy ilmestyy yhä uudelleen, aina vähäksi aikaa kerrallaan. Montaa sanaa ei vaihdeta, mutta vähitellen Aaron hyväksyy tapahtuneen ja antaa itselleen anteeksi. 

Sitten vähän noukkimista keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei mitään isoa. Dorothy oli ollut perheen sotkija. Tähän mennessä olin poiminut useita hänen vaatteitaan eri puolilta huonetta ja palauttanut hänen kampansa ja heinänuhapillerinsä lääkekaappiin. En yrittänytkään heittää mitään pois. En vielä. 

Illan mittaan puhelin soi monta kertaa, mutta tarkistin aina soittajan nimen ennen kuin vastasin. Jos se oli Nandina, oli helpointa vastata. Hän ilmaantuisi oveni taakse, jos en ilmoittautuisi elävien kirjoihin. Mutta Millerit, aina vonkaamassa minua kanssaan sinfoniakonserttiin, tai iänikuinen Mimi King. Onneksi olin älynnyt ottaa puhelinvastaajan pois päältä. Aluksi olin antanut sen olla ja syyllisyydentaakka vastaamattomista puheluista oli melkein musertanut minut, kunnes muistin OFF-nappulan. 

Tämä on surullinen mutta silti jotenkin lämminhenkinen tarina. Esittelytekstin perusteella en ollut osannut odottaa Dorothyn olleen vasta nelikymppinen ja häntä kahdeksan vuotta nuoremman Aaronin vähän päälle kolmenkymmenen. Kun päähenkilöt ovat itseä nuorempia, se ehkä kirpaisee hippusen enemmän. 

En ole menettänyt ketään noin läheistä, mutta olen seurannut suht läheltä kaksi vuotta kestänyttä surutyötä lapsen kuolemasta, sitä kuinka vanhempi yrittää koota elämänsä kasaan aikuistuvan lapsen äkillisen menetyksen jälkeen. Sitä kautta ymmärrän Aaronin ärtymyksen siitä, kuinka hänelle sanotaan että hän löytää vielä uuden puolison ja kuinka hänet yritetään järjestää yksiin toisen nuoren lesken kanssa. Näiden kahden vuoden aikana olen nähnyt, että suruprosessit ovat yksilöllisiä eikä siihen ole olemassa päivämäärää milloin avohaavasta tulee arpi.

Vaikka Aaron on hukassa, hänellä on työpaikka pienessä kustantamossa jossa on vain muutama työkaveri, siskonsa yksi heistä. Hänellä on rutiineja joihin palata, silloinkin kun ihmiset ja talon tilanne ovat liikaa. Pidän rakennusurakoitsija Gilistä, hän tuntuu ymmärtävän Aaronia ja osaa myös tehdä ehdotuksia siitä, miten talosta tehtäisiin sellainen ettei se muistuta onnettomuudesta. Pieni askel kerrallaan Aaron käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan ja astuu samalla kauemmas akuutista surusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla". En vielä ollut tehnyt täsmähakua haastetta varten, kun satuin bongaamaan tämän kirjaston palautushyllystä.

Kirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Kirjasähkökäyrä.

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

 

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

Ruotsinkielinen alkuteos Detta möte (2002)

Suomentanut Saara Villa

Schildts 2003

291 s. 

On aika jatkaa Vuosi Afrikassa -lukuhaastettani, jottei se pääse unohtumaan. 

Kesällä 2000 Vivi-Ann Sjögren oli yksi kuudestatoista taiteilijasta, jotka saivat stipendin Villa Karoon Beniniin. Syksyllä hän asettui instituuttiin. Stipendiaatteja tuli ja meni, sillä jotkut olivat siellä vain muutaman viikon, jotkut kolme kuukautta. Paikalliset toimivat palveluskuntana ja oppaina. Sekä Sjögren että moni muu koki ristiriitaisia tunteita. Tuntui oudolta kun mitään ei saanut tehdä itse vaan koko ajan passattiin, mutta samalla se oli keino työllistää paikallisia asukkaita. 

Jakson päätyttyä Sjögren palasi kotiin mutta huomasi sairastuneensa "Afrikka-kuumeeseen". Hänen oli päästävä takaisin, nopeasti. Pian hän olikin takaisin Beninissä, päästen tutustumaan entistä syvemmin paikallisiin ihmisiin, tapoihin, uskomuksiin ja historiaan. 

Illalla liikuin läpikuultavassa huoneessa kuin valaistulla näyttämöllä. Ulkona oli yleisöä tai sitten ei. Minä luin, kirjoitin, join teeni, siirsin lasia jossa oli kukkia ja erivärisiä lehtiä puutarhasta - jonkinlainen yleisö varmasti oli, minä en ollut yksin. Sisällä huoneessa olivat gekkoliskot, arkoina kuten aina, välillä hengähtämättömän hiljaa hetkellistä näkymättömyyttä tavoitellen, muuten nopeina vaaleina varjoina. 

Meren tuuli puhalsi hyttysverkkoseinistä sisään, nosteli papereita, hulmutteli huiveja ja liinoja. Toi mukanaan savun hajua, irti tempaistuja sanoja, naurua. Kylä viuhui suoraan huoneen läpi, ulkona oli pelkkää pimeyttä.

Myöhemmin illalla portti nitisi: yövartija. Hänen vajansa oli minun makuuhuoneeni takana, hyttysverkkoikkunan läpi saatoimme kuulla toistemme hengityksen. 

Pelätä?

Vaikka kirja on jo neljännesvuosisadan takaa, se ei tunnu vanhentuneelta. Historia ei ole muuttunut, enkä usko että esimerkiksi hautajaisperinteet tai kiemuraiset mutta läheiset sukulaissuhteet ovat muuttuneet ainakaan paljoa. Ilmasto, eläimistö ja malarian uhka lienevät pitkälti ennallaan. Jotkut Sjögrenin tapaamista ihmisistä ovat varmasti poissa, ja esimerkiksi hänen minankielen opettajansa on muuttunut keski-ikäiseksi, mikäli yhä on elossa. 

Pidän siitä, että Sjögren keskittyy kuvaamaan paikallista elämää ja historiaa, eikä kirjoita minä-keskeisesti että minkä parissa on työskennellyt stipendiaattina ja miten työ on edistynyt. Stipendiaattien keskinäiset illanistujaiset jäävät maininnan tasolle, sillä Sjögrenille on tärkeämpää havainnoida instituutin ulkopuolista elämää. Hän opiskelee paikallista kieltä, mikä auttaa ihmisiin tutustumisessa. Hän nimenomaan hakee kontakteja eikä halua pysyä etäisenä tarkkailijana. Hän pystyykin kirjoittamaan asioista neutraalisti, ilman arvostelevaa tai vähättelevää katsetta. 

Kuten niin monessa Afrikan maassa, myös Beninissä on samanlaisia ongelmia. Menneisyyden orjakauppa on traumaattista historiaa, ja nykyaikana köyhyys on iso osa yhteiskuntaa. Sjögren ei unohda näitä, mutta ne eivät ole hallitsevia. Yksittäiset keskustelut ihmisten kanssa ovat tärkeitä, yritys ymmärtää sitä millaista on elää Beninissä. Kirjan tunnelma ei siis ole synkkä vaan melko lämmin. Sjögren on avoimen utelias mutta ei tungetteleva. 

Nykyajan ilmapiirissä soisin mahdollisimman monen lukevan erilaisia matkakertomuksia. Niin hirveän kärkkäästi ollaan osoittelemassa muita ja kummastelemassa milloin pukeutumista, milloin tatuointeja, milloin kulttuurisia perinteitä, eikä osata ajatella että esimerkiksi mämminsyönti tai palkallinen arkipyhä on jonkun muun silmissä todella kummallinen tapa. 

Tämän vuoden Helmet-haasteeseen täytän kohdan 39, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin" ja vuoden 2025 haasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan kannessa tai nimessä on käärme". Ainakin tulkitsen tuon piirrosotuksen olevan käärme, ja niistä myös puhutaan useaan otteeseen pitkin matkaa. Kirja joka maasta -haasteeni saa Beninin.

David Suchet: Travels with Agatha Christie

 

David Suchet: Travels with Agatha Christie

Constable 2025

240 s. 

Vuonna 1922 Agatha Christie matkusti puolisonsa Archien avecina Etelä-Afrikkaan, Zimbabween, Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Havaijille ja Kanadaan. Reilut sata vuotta myöhemmin näyttelijä David Suchet vaimoineen sai saman mahdollisuuden. He kävivät monissa samoissa paikoissa kuin Christiet ja toisinaan majoittuivat samoissa hotelleissa, mutta tutustuivat myös sellaisiin asioihin joita Christiet eivät nähneet. Alkuperäinen matka kesti kahdeksan kuukautta, myöhempi kaksi. 

Kirja on samalla valokuvateos, sillä Suchet on lapsesta saakka ollut innokas valokuvaaja. Pakko kyllä sanoa, että niin hienoja kuin kuvat ovat niin turhan monessa on hänen vaimonsa mukana. Olisin kaivannut myös paljon enemmän tekstiä, nyt on huomattavan paljon puhetta Poirot-hahmosta ja siitä kuinka Suchet tunnistetaan ympäri maailmaa. 

Our next stop was Rotorua on the North Island, which is home to the hot water springs. Interestingly, Rotorua wasn't on the Empire Mission's agenda, but Agatha left the group and journeyed there by herself. This was no surprise to me. By this point in our journey I had become well acquainted with this rebellious, young Agatha - adventurous and with an insatiable curiosity. During our visit to the hot springs we were shown around by Justin, the great-great-grandson of the woman who showed Agatha Christie around. It was extraordinary! The whole area smelled of sulphur and the ground was hot to the touch, with water boiling and spurting out of the ground.

Odotukseni kirjalle olivat isommat kun mitä sain, eli pettymyksen puolelle kääntyy, aika vahvasti. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää. Mukana on kuvausryhmä, eli ilmeisesti Suchet on tehnyt dokumentin tai tv-sarjan alkuperäisestä matkasta. Miksi siis kirja? Lisäksi hän mainitsee useamman kerran vaimonsa tehneen ahkerasti muistiinpanoja matkalla, perustuuko kirja näihin muistiinpanoihin ja jos kyllä niin miksei Sheila ole toinen tekijä? Ja kun yhdellä sivulla mainitaan kolmatta kertaa "privileged", niin käy kyllä ilmi että tavallisella tallaajalla ei ole mitään asiaa vierailla näissä paikoissa. Entä miksi Justinin iso-isoäitiä ei voida mainita nimeltä, miksi hänet jätetään naiseksi joka näytti Agathalle paikkoja.

Muutaman valokuvan yhteydessä on teksti että Christie otti kuvan samasta paikasta tai omalla matkallaan Agatha seisoi juuri tässä; olisi ollut mielenkiintoista jos alkuperäisen matkan kuvia olisi ollut mukana kirjassa niin lukija olisi voinut itse havaita samankaltaisuudet ja erot. 

Päällimmäinen tunne on, että alkuperäistä matkaa käsitellään ohimennen ja Suchetien tekemä matka vedetään läpi pikakelauksella. Juuri mistään kohteesta ei jää mieleen mitään, kun moni asia saa vain muutaman rivin tilaa ja sitten lähdetään seuraavaan paikkaan. Tuplamäärä sivuja ilman valokuvamäärän lisäystä olisi todennäköisesti tehnyt lukukokemuksesta paljon antoisamman. 

Kirja kiinnosti muutenkin, mutta saan siitä Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 3, "kirja liittyy Agatha Christieen (kuolemasta 50 v.)"

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

Bazar 2026

332 s.

1960-luvun loppu, saaristossa, Rymättylässä. 11-vuotias Freja odottaa rannassa että sillinpyytäjä astuu maihin. Tuo mies on hänen isänsä, hän tietää, vaikka äiti kieltäytyy puhumasta. Paljoa Freja ei mieheltä saa, jokusen katseen ja sanan, joskus harvoin vähän aikaa. Miehen poika Tuhto, Frejan veli, olkoon välikappale isän lähelle pääsemiseksi.

1990-luvulla Freja on aikuinen, ja asuu Kainuussa äitinsä kotiseudulla. Estonian uppoaminen muistuttaa aikaisemmasta haaksirikosta ja avaa haavat. Isä ei vieläkään jätä häntä rauhaan; Frejan on palattava saaristoon. Siellä tarina avautuu hänelle uudelleen. Hänelle sillinpyytäjä oli melkein myyttinen hahmo, mutta nyt ruma totuus kuvan takana paljastuu. Isä ei ollut pelkästään rauhaton, hän oli väkivaltainen, suorastaan paha. Voiko Freja hyväksyä tämän uuden isän?

Isä, minä olin kirjoittanut Saima Harmajan säkeitä hiekkaan ja kerännyt rannalta särkyneitä kotilonkuoria. Olin seissyt kallioilla ja katsonut taivaalle ja rukoillut, ja kun vedet olivat viilenneet ja korvameduusat ajautuneet rannalle kuolemaan, olin seissyt siellä yhä. Olin aloittanut koulun ja oppinut ajamaan pyörällä, saanut kalan koukkuun, potkaissut pallon maaliin, kantanut tupaan joulukuusen. Olin opetellut kuperkeikan ja kärrynpyörän, valmistanut kotikaljaa ja leiponut niin maittavan rusinakakun, että isäntä oli syönyt sen yhdeltä istumalta ja kehunut minua Rymättylän näppärimmäksi neidiksi, hän oli sanonut, että jos kaikki olisivat kuin minä, ei maailmassa olisi lainkaan pahuutta. Olin ampunut metson ja metsäkaniinin ja hirvenkin, usko pois, vaikken hirveä ollut koskaan nähnytkään. Olin soutanut Lintusaarelta maihin, taistellut yksin aaltoja vastaan, voittanut meren ja kesyttänyt valaan, auttanut poikasi kuivalle maalle, viettänyt hänen kanssaan kohtuuttoman paljon aikaa, suostunut kepposiin ja pahantekoon, tehnyt kaikenlaista, olin kirjoittanutkin sinulle, vienyt joulukortin verannalle, painanut mustekynällä puumerkkini valkoiselle paperille, isälle, siinä kortissa luki, rakkaudella, Freja.

En kuitenkaan sanonut mitään. 

Rakastin tätä! Yksi parhaista jos ei paras tänä vuonna lukemani kirja. Todella elävästi kerrottu karun kaunis tarina, jossa on vahvoja tunteita alusta loppuun. Henkilöhahmot ovat kovia; olosuhteet ovat heistä sellaisia muovanneet. Väkivalta ja alkoholi eivät ole vieraita asioita, kun unelmat ovat vaihtuneet arkeen ja elämä on tuottanut pettymyksen toisensa perään.

Kalastus ei ole itselleni millään tavalla tuttu tai läheinen aihe, joten en olisi etukäteen arvannut kuinka kiinnostavaa elinkeinon kuvaus tulee olemaan. Osa siitä on varmasti mieleenpainuvien henkilöhahmojen ansiota. 

Tämän vuotiseen Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2026". Vuoden 2025 Helmet-haasteeseen laitan tämän kohdaksi 15, "kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon". 

Anu Patrakka: Sydänvaras

 

Anu Patrakka: Sydänvaras

Otava 2026

272 s. 

Sarjan neljännessä osassa Nelson Monteiro kokee painetta monelta taholta. Tyttöystävä haluaisi muuttaa yhteen mutta Nelsonia arveluttaa sillä hän kokee isänsä muistisairauden esteeksi. Emilia alkaakin vihjailla mahdollisuudesta muuttaa takaisin Suomeen. Töissä on ratkottavana murhasarja, jossa miehiä kuolee kauhistuttavan tiheään tahtiin eikä juuri muita vihjeitä ole kuin murskattu suklaasydän ja epämääräiset vihjailut naisystävistä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii nopeita tuloksia. Tutkinnassa Nelson joutuu epämukavuusalueelleen, kun hän joutuu tekemään profiilin treffisovellukseen. 

- Agudasta on löytynyt ruumis, Kiame ilmoitti.

- Onko kyseessä varmasti henkirikos? Ettei mennä turhan päiten.

- Ei pienintäkään epäilystä. Kuulemma pahaa jälkeä. Ana lähti sinne hetki sitten.

Monteiro haki mielessään parasta reittiä joen yli entiseen kalastajakylään. Hän oli väärällä puolella Portoa käyttääkseen Atlantin tuntumassa kohoavaa Arrábidan siltaa, ja se olisi joka tapauksessa työmatkaliikenteen tukkima tähän aikaan iltapäivästä. Jäljelle jäi reitti Freixon kautta.

Puoli tuntia myöhemmin hän nousi autosta kookkaan keltaiseksi maalatun talon edessä. Kasvoille hulmahti kuumankostea suolainen ilma, joka oli niin paksua, että sitä oli raskas hengittää. Korvia hiveli aaltojen taukoamaton pauhu, hiekkadyynit alkoivat kymmenen metrin päästä. Ei hullumpi paikka asua, Monteiro ajatteli itsekseen. 

Tykkäsin jälleen kerran. Koko sarjassa on jotenkin alakuloinen tunnelma, mutta aina myös iloa. Poliisikolmikon keskinäiset mutkattomat välit tarkoittavat luottamusta ja lämpöä. Pidän myös siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän; kertaakaan ei tarvitse pysähtyä miettimään että kukahan tämä oli ja missä hänet tavattiin edellisen kerran. Tykkään ihan tosi paljon myös siitä, että hahmojen kokemat ongelmat ovat tavallisia asioita, sellaisia joita voisi tapahtua ehkä kenelle tahansa lukijalle. Ollaan menossa neljännessä osassa enkä kertaakaan ole kyllästynyt, en kertaakaan ole ajatellut että taas jauhetaan samaa asiaa. 

Pidän siitä, että Patrakka ei nouki paikallisia nähtävyyksiä ja esittele niitä, vaan kuvaa hyvin elävästi esimerkiksi sitä millaista on kesän ensi helteillä tai hiukan rapistuvassa talossa. Tapahtumat ja miljöö ovat saumattomasti yhdessä, kumpikaan ei ole toisen päälle liimattu. Matkakuume tässä kyllä herää!

Jostain syystä Emilia alkoi vähän ärsyttää viime osassa, ja nyt vielä enemmän. En saa kiinni, että miksi. Ehkä alitajuisesti palaan aikaan, jolloin omassa suhteessani ulkomaalaisen miesystävän kanssa oli hetki, että joko muutetaan yhteen tai erotaan. Me tosin asuimme riiusteluajan koko ajan eri maissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä".