Mila Teräs: Iso hyppy
Otava 2024
201 s.
Tässä on kirja, jolle toivoisin mahdollisimman paljon lukijoita ja näkyvyyttä. Tämä on todellisuutta niin monelle lapselle ja nuorelle, ja määrä vaan lisääntyy koko ajan.
17-vuotias Routa asuu isänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Isä ryyppää eikä ”mitään sossun rahoja hae”. Rahapäivänä isä on höveli, silloin ostetaan kassikaupalla ruokaa ja välttämättömiä lääkkeitä. Kun Routa maksaa laskut, pahimmillaan rahaa jää kolmekymppiä, jonka on riitettävä pariksi viikoksi. Lapsilla on usein nälkä, pikkusiskon kengät ovat pienet, kaverisynttäreille vietävään lahjaan eli hiuspinneihin rahat löytyvät pullojen keräämisellä ja niin edelleen. Roudalla on lisäksi paine vanhojentansseista; kannattaako hänen mennä tanssikurssille kun ei kuitenkaan pysty vuokraamaan frakkia juhlapäiväksi?
Kurssin opettaja Otso huomaa Roudan tanssitaidot ja houkuttelee tämän balettitunnille. Ilmainen kokeilutunti koukuttaa Roudan heti. Hänhän on hyvä tässä! Musiikki on jo ennen ollut hänelle voimauttaja, nyt tanssistakin tulee sellainen. Lisäksi uudeksi ystäväksi löytyy Saif. Käänteentekevää on myös se, kun Routa näkee ilmoituksen ruokajakelusta. Vähitellen solmuja alkaa aueta vähän joka saralla.
- Syötkö puuroa? Routa ehdotti Metelle.
- Sitä on ollut jo monta päivää putkeen, Mette vastusti. – Ei aina sitä. Onko meillä makaronia?
- Ei ole nyt, Routa tiesi. Pastapäivät olivat tälle kuukaudelle jo ohi.
Routa avasi jääkaapin. Tilanne oli tosiaankin aika nihkeä. Onneksi kaapista löytyi sentään vielä margariinia, jolla hän voiteli näkkileivät.
Vaikka leipä täytti vatsan, jonkinlainen nälkä siitä silti jäi. Routa laittoi teevettä kiehumaan. Liptonin keltainen piristi ja maistui paremmalta kuin pelkkä vesi. Mehukatilla he skoolasivat vain rahapäivän kunniaksi.
Syödessään Mette ihaili näkkileipäpaketin kantta, sitä, miten kauniisti leipäpalanen oli koristeltu tomaatilla ja kurkulla.
- Olisipa niin rikas, että voisi laittaa näkkärin päälle ihan mitä vaan, Mette haaveili. – Hyvää juustoa ja erilaisia vihanneksia.
Kesken iltateen Roudan silmiin osui ilmaislehden mainoksesta sana grillimakkaraa.
Paikallinen autoliike tarjosi makkaraa syntymäpäivänsä kunniaksi. Tarjoilu olisi viideltä, Routa luki ääni epäuskosta värähtäen, ja pian sisko kiskoi jo pipoa päähänsä.
He hyppäsivät pyöriensä selkään.
Mutta kun he hengästyneinä viimein pääsivät perille, katoksia korjattiin jo pois.
Pettymys jysähti Roudan vatsaan.
Hän yritti välttää Meten silmiin katsomista, kun joutui toteamaan siskolleen, että tarjoilu oli jo päättynyt.
Mila Teräs kuvaa lapsiperheköyhyyttä niin riipaisevasti, että minulla oli lukiessa pala kurkussa koko ajan ja lukemisen jälkeen menin keittiöön itkemään. Kahdesti. Puolisoni oli kotona enkä halunnut että hän näkee itkuni, koska koin etten osaa selittää itkeväni juuri lukemani kirjan takia. Toisaalta lukijalle voi tulla myös ilon kyyneleitä, sillä mukana on toivoa ja hyvyyttä. Roudalla on kavereita, jotka eivät hylkää häntä ja monilla ihmisillä on halu auttaa pyyteettömästi, ilman vaatimuksia vastapalveluksista. Sisarusten välinen side on erityisen luja.
Kirja on poikkeuksellinen paitsi aiheeltaan myös siksi, että harvemmin huolehtijana on nuori mies. Roudan kautta tulee selkeästi esiin se, mitä monenlaista köyhyys aiheuttaa. On vaikeaa istua aamupäivän tunneilla hiljaa paikallaan, kun kotona ei taaskaan ollut aamupalatarpeita ja kouluun piti lähteä nälkäisenä. On vaikeaa olla alaikäisenä vastuussa pikkusiskosta, ja on ahdistavaa kun ei ole ketään aikuista keneen tukeutua. On vaikeaa nähdä, miten pikkusisko joutuu tyytymään alelaarin lenkkareihin eikä saa valita mitä tahtoo – ja kuinka tyytyväinen sisko on siihen että ylipäätään löytyy sopivan kokoiset kengät.
Raatimme antoi kirjalle Topelius-palkinnon, ja olen valintaan tyytyväinen. Nuortenkirjojen taso oli kauttaaltaan oikein hyvä, mutta kyllä tämä on se joka minua kolautti eniten. Ja on pompsahdellut mieleen useita kertoja lukemisen jälkeen.
