Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielenterveysongelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielenterveysongelmat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 9. joulukuuta 2025

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

 

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

Tammi 2025

187 s. 





Uusi Hajalla-sarja kertoo nuorten mielenterveysongelmista. Ensimmäisen osan päähenkilö on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Miro, jonka peliriippuvuus menee liian pahaksi ja masennus iskee. Miten tasapainoilla peli- ja livemaailman ihmissuhteiden välissä, kun kaikki koulukaverit tuntuvat menevän elämässä eteenpäin ja itse on jumissa? Kun kesätyö isäpuolen firmassa on pakkopullaa ja armeijan alkua pitää odottaa puoli vuotta, Miron on helppo upota yhä pidemmiksi ajoiksi räiskintäpeleihin. Langoilla ei tarvitse esittää mitään, siellä kelpaa kunhan hoitaa oman tonttinsa. 

Pikkuhiljaa välit kiristyvät niin kotona kuin kavereiden kanssa. Etenkin Olivian kokemat jatkuvat pettymykset sattuvat Miroon. On yhä helpompi vetää kuulokkeet korville ja sulkea kaikki muu kuin peli pois, silloin ei tarvitse kohdata ketään eikä mitään. 

Kun kaikki on mennyt pieleen, Miro törmää somevideoon. Sen lopussa kysytään tarvitseeko videon katsoja apua. Miro ei tiedä, miksi hän klikkaa linkkiä. Siitä kuitenkin alkaa hidas prosessi masennuksen tunnistamiseen ja avun saamiseen. Voisiko elämässä sittenkin olla edes hitunen auringonvaloa?

Äiti tuijottaa mua. Sillä on essu ja sormenpäistä multaiset puutarhahanskat, sen silmät on suuret. "Sä pelaat."
"Joo? Mä teen sitä aika usein."
Nyt sen luomet räpsyvät. Ihan kuin se näkisi unta. 
Kuulokkeissa joku huutaa kovaa. 
"Sulla oli pää kipeä", äiti sanoo. 
En tajua mitä tapahtuu ja miksi, mutta alan hermostua. "Miksi sä oot noin outo?"
"Onko kaikki kunnossa?" Se keskeyttää, puhuu mun päälle.
"No on on, siis mitä vittua?"
"Älä kiroile!"
"Kai täällä aikuinen saa kiroilla kun -" Lause jää kesken, kun äiti sanoo kuivilta huuliltaan sanoja. 
"Se sun Olivia laittoi mulle äsken viestin. Se oli huolissaan, että sulle on käynyt jotain ja pyysi mua tarkistamaan. Mä luulin että..." Eikä se sano sitä loppuun. 
Tuntuu kuin muhun olisi jysähtänyt salama, palan karrelle ja mun sisällä jokin mustenee.
Vittu busted. 
"Teidän piti katsoa joku elokuva? Olit sanonut, että on pää taas kipeä. Et tullut kun piti. Se oli huolissaan, Olivia siis, että sulla on joku - en minä tiedä, aivoinfarkti tai joku sellainen. Se etsi mun numeron ja äsken huomasin viestin ja minulle tuli hirveä huoli. Juoksin ulkoa tänne. Ja sinä oot siinä kuitenkin. Sä pelaat."
Seuraa uppoava, jäädyttävä hiljaisuus. 

Tämä on järisyttävän hyvä nuorten kirja, jonka toivon löytävän tiensä paitsi nuorten myös aikuisten lukulistalle. Heinonen kuvaa tarkasti ja koskettavasti nuoren kokemia paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Miro käsittelee tai pikemminkin jättää asiat käsittelemättä pelaamalla, mikä vähitellen ja huomaamatta suistaa hänet pohjalle. 

Varoituksen sana herkimmille, lukiessa todennäköisesti itkettää. Siksi onkin erityisen tärkeää ja hienoa, että myös avun saamiselle on annettu tarinassa aikaa. Miro ei tapaa hoitajaa viimeisillä sivuilla, vaan prosessi pääsee kunnolla alkuun. Kaikesta ahdistavuudesta ja surullisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jää toiveikkuus; Miro nousee tästä vielä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle". Olisin todennäköisesti bongannut tämän kirjastomme nuortenosaston uutuuspöydältä tai palautuskärrystä, mutta kustantaja tilasi sen minulle kotiin, jotta se osallistui Topelius-kilpailuun. 

En voi puhuu nyt on luettu myös blogissa Kirjat kertovat.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Patricia McCormick: Viilto

Patricia McCormick: Viilto
Englanninkielinen alkuperäisteos Cut
Suomentanut Milla Karvonen
Kansi Suvi Sievilä
Minerva 2009
171 s.






Viilto ei ole kepeä kesäkirja, kaukana siitä. Haluan kuitenkin kirjoittaa siitä, sillä se käsittelee valtavan suuria asioita. Vaikka se on nuortenkirja, ovat asiat ajankohtaisia ja koskettavia myös aikuisille. 

Tapahtumat sijoittuvat hoitokoti Mäntyrantaan, jonne Callie on joutunut viiltelyn takia. Hoitokodin asukkailla on pääasiassa syömis- tai käytöshäiriöitä, ja heidät on luokiteltu kolmeen eri tasoon sen mukaan, kuinka hyvin heidän toipumisensa on edennyt. Äskettäin tulleet, kuten Callie, ovat ykköstasolla. Heidän liikkumisensa ja tekemisensä on hyvin rajoitettua. 

Päivittäin on ryhmäterapiaa, jossa Claire-ohjaajan kanssa keskustellaan eri asioista. Callie on mukana mutta ei puhu. Hän on kohdannut ison trauman eikä pysty kertomaan siitä tai mistään muuten kuin viiltelemällä. Joka päivä hän tapaa terapeutin, mutta ei puhu tällekään. Kuitenkin hän on osa potilasjoukkoa, he ovat ongelmistaan huolimatta kiintyneitä toisiinsa, heillä on yhteishenki. 

Ruumiini tuntuu yhtäkkiä kevyeltä, niin kevyeltä, että se saattaisi leijua pois. Kuvittelen olevani kiitospäivän kulkueen jättimäinen ilmapallo ja leijuvani ylöspäin, pois Rubyn pöydän luota, korkealle Laholatvan ylle. Minun täytyy istua alas. 
Ruby kumartuu, ottaa käteni käsiinsä ja vetää ne syliinsä.
"Taisit pelästyä, vai mitä?" hän kysyy.
Rubyn silmien ruskeanmustassa keskustassa näkyy pikkuinen, pelästynyt heijastus minusta. 
"Miksi sinä tuollaista halusit tehdä?" Kätemme - tuhkanvalkoiset ja syvän mahonkiset - ovat kietoutuneet toisiinsa Rubyn sylissä, hänen pukunsa kangas on pehmeää niin monesta pesukerrasta.
"Hmmm?" hän sanoo niin kuin minä olisin sanonut jotain, mitä hän ei olisi kuullut kunnolla. "Mikset kerro meille, mikä sinua painaa?"
Harkitsen irrottautuvani hänen otteestaan, mutta se vaatisi liian suuren ponnistuksen, ja minä olen nyt väsynyt, hyvin väsynyt.
Ruby huokaisee. "Mitä ikinä se on, kultapieni, se ei voi sattua enemmän kuin tämä."

Pidin kirjasta paljon. Se on rujonkaunis; on vaikeita, ahdistavia asioita mutta ne on kerrottu lämminhenkisesti. Pidin siitä, millainen hoitolaitos on. Ei väkivaltaisia hoitajia, ei lähenteleviä terapeutteja, ei vanhempien hylkäämiä lapsia, ei pakkoa... Sen sijaan aitoa välittämistä sekä hoitajien taholta että potilaiden kesken, ongelmien ratkomista keskustelemalla, kiireettömyyttä. Ongelmanuorta ei syyllistetä vaan häntä halutaan auttaa, ei paranneta lääkkeillä vaan autetaan nuorta havaitsemaan ongelmien syyt. 

Mielestäni Viilto on todella tärkeä kirja. Toivoisin sen päätyvän monen lukulistalle, niin nuorten, vanhempien kuin nuorten kanssa työskentelevienkin. Aiheen raskaudesta huolimatta lukemisesta jäi hyvä, toiveikas olo.