Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt
Tammi 2025
187 s.
Uusi Hajalla-sarja kertoo nuorten mielenterveysongelmista. Ensimmäisen osan päähenkilö on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Miro, jonka peliriippuvuus menee liian pahaksi ja masennus iskee. Miten tasapainoilla peli- ja livemaailman ihmissuhteiden välissä, kun kaikki koulukaverit tuntuvat menevän elämässä eteenpäin ja itse on jumissa? Kun kesätyö isäpuolen firmassa on pakkopullaa ja armeijan alkua pitää odottaa puoli vuotta, Miron on helppo upota yhä pidemmiksi ajoiksi räiskintäpeleihin. Langoilla ei tarvitse esittää mitään, siellä kelpaa kunhan hoitaa oman tonttinsa.
Pikkuhiljaa välit kiristyvät niin kotona kuin kavereiden kanssa. Etenkin Olivian kokemat jatkuvat pettymykset sattuvat Miroon. On yhä helpompi vetää kuulokkeet korville ja sulkea kaikki muu kuin peli pois, silloin ei tarvitse kohdata ketään eikä mitään.
Kun kaikki on mennyt pieleen, Miro törmää somevideoon. Sen lopussa kysytään tarvitseeko videon katsoja apua. Miro ei tiedä, miksi hän klikkaa linkkiä. Siitä kuitenkin alkaa hidas prosessi masennuksen tunnistamiseen ja avun saamiseen. Voisiko elämässä sittenkin olla edes hitunen auringonvaloa?
Äiti tuijottaa mua. Sillä on essu ja sormenpäistä multaiset puutarhahanskat, sen silmät on suuret. "Sä pelaat."
"Joo? Mä teen sitä aika usein."
Nyt sen luomet räpsyvät. Ihan kuin se näkisi unta.
Kuulokkeissa joku huutaa kovaa.
"Sulla oli pää kipeä", äiti sanoo.
En tajua mitä tapahtuu ja miksi, mutta alan hermostua. "Miksi sä oot noin outo?"
"Onko kaikki kunnossa?" Se keskeyttää, puhuu mun päälle.
"No on on, siis mitä vittua?"
"Älä kiroile!"
"Kai täällä aikuinen saa kiroilla kun -" Lause jää kesken, kun äiti sanoo kuivilta huuliltaan sanoja.
"Se sun Olivia laittoi mulle äsken viestin. Se oli huolissaan, että sulle on käynyt jotain ja pyysi mua tarkistamaan. Mä luulin että..." Eikä se sano sitä loppuun.
Tuntuu kuin muhun olisi jysähtänyt salama, palan karrelle ja mun sisällä jokin mustenee.
Vittu busted.
"Teidän piti katsoa joku elokuva? Olit sanonut, että on pää taas kipeä. Et tullut kun piti. Se oli huolissaan, Olivia siis, että sulla on joku - en minä tiedä, aivoinfarkti tai joku sellainen. Se etsi mun numeron ja äsken huomasin viestin ja minulle tuli hirveä huoli. Juoksin ulkoa tänne. Ja sinä oot siinä kuitenkin. Sä pelaat."
Seuraa uppoava, jäädyttävä hiljaisuus.
Tämä on järisyttävän hyvä nuorten kirja, jonka toivon löytävän tiensä paitsi nuorten myös aikuisten lukulistalle. Heinonen kuvaa tarkasti ja koskettavasti nuoren kokemia paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Miro käsittelee tai pikemminkin jättää asiat käsittelemättä pelaamalla, mikä vähitellen ja huomaamatta suistaa hänet pohjalle.
Varoituksen sana herkimmille, lukiessa todennäköisesti itkettää. Siksi onkin erityisen tärkeää ja hienoa, että myös avun saamiselle on annettu tarinassa aikaa. Miro ei tapaa hoitajaa viimeisillä sivuilla, vaan prosessi pääsee kunnolla alkuun. Kaikesta ahdistavuudesta ja surullisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jää toiveikkuus; Miro nousee tästä vielä.
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle". Olisin todennäköisesti bongannut tämän kirjastomme nuortenosaston uutuuspöydältä tai palautuskärrystä, mutta kustantaja tilasi sen minulle kotiin, jotta se osallistui Topelius-kilpailuun.
En voi puhuu nyt on luettu myös blogissa Kirjat kertovat.
