Heli Rantala: Summer of sock'n'roll

 

Heli Rantala: Summer of sock'n'roll 

Avain 2026

187 s. 

Kriisi. 15-vuotias Hilla ei pääse isän mukaan työmatkalle Etelä-Amerikkaan, vaan joutuu tuppukylään Sakari-enon sekatavarakaupan apulaiseksi. Paitsi että kauppa on muuttunut sukkamyymäläksi. Hyvin ankeaksi sukkamyymäläksi, jossa ovi käy turhan harvaan. Hilla haluaa tehdä pientä freesausta piristääkseen valikoimaa ja kasvattaakseen myyntiä, eno haluaa pitää kaiken ennallaan. Siispä Hilla toimii salaa ja saa asiat sekaisin. 

Kesän aikana Hilla tutustuu paikallisiin asukkaisiin, niin söpöihin kaksospoikiin kuin anarkistiseen mummokööriin ja hissukasta räväkäksi kuoriutuvan Annukkaan. He auttavat viemään ajatukset muualle, kun sukset menevät ristiin niin enon kuin jälleen kerran oharit tekevän äidin kanssa. Taustalla pauhaa Hillan fanittama Hanoi Rocks ja käsissä pyörii äidin nuoruuden päiväkirja.

Kesämyrsky tästä enää puuttuikin, jupisen ja kuulen jo ukkosen vaimean murahtelun. Jyrinä tuntuu voimistuvan pahaenteisesti, kunnes siirtyy selkäni taakse ja sammuu.

Vilkaisen olkani yli ja näen Annukan Triumph Thunderbird Stormin!

Ihmeiden aika ei ole ohi. 

Nahkatakkinen pariskunta nousee prätkän selästä. Pitkät vaaleat hiukset ryöpsähtävät esiin kypärän alta. Nainen on kaunis kuin Botticellin Venus ja jotenkin tutunnäköinen, mutta en saa mieleeni mistä. Miehen riisuttua kypäränsä suuni loksahtaa auki. 

- Annukka. Annukka! pihisen ja tökin Annukkaa hereille. 

- Mhh, Sakari?

- Ei, vaan Hilla ja...

- Hello! Käsi kädessä asteleva pariskunta huudahtaa yhteen ääneen. 

- Te tulittekin jo! Annukka hihkaisee ja pyyhkii kuolavanan poskeltaan. - Tässä on ystäväni Hilla ja tässä on...

- Michael Monroe, inahdan.

- Ai, sinä tunnetkin jo tämän mukavan nuoren miehen. 

- Kaikki tuntevat Michael Monroen! sihahdan hampaideni välistä. - Sitä paitsi tämä mukava nuorimies on sua kakskyt vuotta vanhempi! sihisen entistä pontevammin. 

- Niinkö? Hän on sitten erittäin hyvin säilynyt. 

Ai että, tässäpä on viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, etenkin näin kesän kynnyksellä. Vähän jo säikähdin kun söpöt teinipojat ilmestyivät kuvaan, mutta onneksi tarinasta ei kehkeydy siirappista lomaromanssia eikä kolmiodraamaa vaan rentoa menoa kaikenikäisten kavereiden kesken. Hillalle sattuu ja tapahtuu, joten nauruhermoon osuvaa tilannekomiikkaa riittää. 

Hanoi Rocks oli siskoni juttu eikä minun, mutta kovasti huvittivat lukuisat bändiviittaukset. Myös muut viittaukset ovat tilanteisiin hyvin osuvia. 

Eli lämmin suositus myös aikuisille lukijoille, ei pelkästään nuorille. 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

Myllylahti 2025

174 s.

Tiia Mattilan esikoisteos palkittiin Topelius-palkinnolla, ja raatilaisena voin sanoa että aivan kuten aiemmat voittajat niin myös Humalan soundtrack on kirja joka jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Ja vaikka luin kirjan viime keväänä, muistan yhä kirkkaasti mitä siinä tapahtuu. 

Kasiluokkalainen Iiro peittelee kotitilannetta parhaansa mukaan. Vanhemmat ovat jääneet työttömiksi, ja ryyppääminen kiinnostaa heitä enemmän kuin esimerkiksi lasten ruokkiminen. Koulukavereiden kertoessa kesälomareissuistaan Iirolla ei ole mitään sanottavaa. Ystävä Topi on läheinen, mutta edes hänelle Iiro ei uskalla kertoa tilanteesta kotona, vielä vähemmän terveydenhoitajalle. Kun Niko vihjaa että näpistämällä ja varastettua tavaraa myymällä tienaisi enemmän kuin pulloja keräämällä, Iiro tuntee houkutusta. Hän on aina ollut rehellinen, mutta käykö paine liian suureksi? 

Yksinäiset tölkit muovipussin pohjalla

näyttää yhtä säälittäviltä,

miltä musta tuntuu sisällä.

Syötän ne pullonpalautusautomaatille,

joka nielaisee ateriansa kiitollisena. 

Vilkaisen sen vieressä olevaa 

lahjoituslipasta

ja pienen hetken harkitsen työntäväni

alle euron pullokuitin sinne.

Laskeudun pilvilinnoista 

takaisin maan pinnalle. 

Ehkä vielä joskus

koittaa se päivä,

kun voin mitään ajattelematta työntää sinne

minkä kokoisen tahansa pullokuitin.

Mutta tänään

ei pullokone syö mua paremmin,

    joten lahjoituksen sijaan

    käyn ostamassa kaurahiutaleita. 

Tarina on tosi koskettava, ja samalla pelottava kun ajattelee kuinka monelle lapselle ja nuorelle tällainen arki on todellisuutta. Kuinka moni joutuu Iiron lailla valehtelemaan että käyttää jotain uutta muotoilutuotetta, vaikka oikeasti hiukset jäävät tiettyyn tyyliin koska ne ovat pesemättömyyden takia niin rasvaiset? Tai väittämään että puhelimessa on ongelma, vaikka netti ei toimi koska vanhemmat eivät maksa laskuja? 

Tykkään siitä, että kaikki ei ole loputtoman synkkää vaan mukana on pientä ihastumisen pilkahdusta ja lopulta toivoa asioiden ratkeamisesta. Topi pysyy ystävänä rinnalla, ja hänen koko perheensä välittää Iirosta. Olisi kaikki mahdollisuus Iiron joutua päättymättömään synkkyyden pyörteeseen, mutta Mattila osaa katkaista kierteen ennen kuin lukijaan iskee toivottomuus tai ennen kuin tarina alkaa toistaa itseään.

Säeromaanin muoto toimii kohtalaisen hyvin. Tarina kattaa lähes koko lukuvuoden, joten synkkyyttä riittää pitkälle ajalle. Tekstin asettelu antaa tilaa sulatella lukemaansa, antaa tilaa hengittää. Toisaalta muoto ja melko vähäinen sivumäärä tekevät sen, että henkilöhahmoihin ei Iiroa lukuun ottamatta tutustuta oikeastaan ollenkaan joten Nikot ja Venlat jäävät vähän irrallisiksi. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Siniset helmet, Morren kirjablogi ja Lukutoukan luetut sivut. 

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Myllylahti 2023

203 s.

Aatun kesä on menossa totaalisesti pieleen. Kaikki kaverit menevät rippileirille, hän yksin jää pois, ryytymään kesätöissä isänsä kaupassa. Mutta onneksi Aatu ja kaverinsa ovat kekseliäitä, joten löytyy useampikin tapa ujuttautua mukaan leirille, kuitenkin niin että pysyy aikuisilta ja isosilta piilossa. Kommelluksia riittää, eikä yhtäkkinen kakkoskesätyö kissavahtina suju sekään ilman yllätyksiä. Kesän aikana ehditään myös polttaa naama nokkosiin ja etsiä kadonnutta mummoa.

"Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä... ööö karjaa, eikun siipikarjaa... eii, mä en opi näitä koskaan kun nää on niin kummallisia. Mitä ihmeen karjaa? Onks se nyt edelleen oletus, että ihmisellä on karjaa?" Minttu valittaa. 

"Siipikarjaa? Mistä sä sen keksit? Mitä se ees on?" Doris nauraa. 

"No vittu kanaa", Minttu kivahtaa.

"Ei kiroilla!" kuuluu Turon ääni yläpediltä. "Mintulle viiva."

Doris piirtää rastin seinään tukkimiehenkirjanpitoon.

(...)

"Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi on hyvä", Minttu arvioi. 

"Mä en ainakaan kovin hyvin toteuttanut tota neljättä käskyä viime keväänä, kunnioita isääsi ja äitiäsi meinaan!" huudan kaapista. 

Doris kiljaisee. Walle pomppaa ylös sängyltä niin että lattia tömähtää. 

"Aatu!" Minttu hihkaisee. 

"Ei jumalau...", Turo on huutamassa, mutta imaisee lopun takaisin. 

"Ootko sä tosiaan siellä kaapissa?" Minttu kysyy ja tulee varoen ovelle.

Räväytän vaatekaapin oven auki ja huikkaan:

"Tulkoon valo!"

Koko porukka kerääntyy mun ympärille tiiviiksi piiriksi, me hypitään ja nauretaan yhdessä kimpussa.

"No nyt häikäisee. Tää oli paras pränkki aikoihin", Walle räkättää. 

Tykkäsin, tässä ei sorruta päättömään kohellukseen vaan tekemisissä säilyy järki. Huumori on sellaista, että se naurattaa nelikymppistäkin. Jotenkin tuli mieleen oman nuoruuden hitti Hullu luokka -sarja, tässä on samaa henkeä mutta päivitettynä tälle vuosikymmenelle. Tykkäsin myös siitä, että vaikka tämä on toinen kirja Aatusta kavereineen, niin yhtään ei haittaa vaikkei olisi lukenut aiempaa osaa. Hyvin pääsee jyvälle siitä, keitä ja millaisia nämä nuoret ovat.

Uskon että tämä on helppo vinkkauskirja, koko ajan tapahtuu jotain ja luvut ovat lyhyitä niin tarvittaessa on helppo pitää taukoja lukemisessa. Sisältö on ihanan tavallista nuorten elämää, jossa tärkeää on olla yhdessä kavereiden kanssa ja elää mahdollisimman huoletonta kesää. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "kirjan kannessa tai nimessä on koru". 

 

Lilja Kangas: Tahdon elää

 

Lilja Kangas: Tahdon elää

Kustannus Z 2022

265 s.

8.-luokkalainen Taika sairastuu syöpään ja edessä on pitkä sairaalajakso. Tilanne on järkyttävä niin Taikalle kuin hänen perheelleen ja ystävilleen. Tavalliset teinielämän huolet unohtuvat, kun kuolemanpelko valtaa mielen. Kuukausien kuluessa tutuksi tulevat niin magneettikuvaukset, solunsalpaajahoidot, lyhyet ilonhetket kotona käymisestä ja kavereiden sairaalavierailuista kuin toivon ja toivottomuuden tunteet. Taikalla on myös huoli pikkusiskosta, joka tuntee toisinaan jäävänsä isosiskon ja tämän sairauden varjoon. 

Isä painaa pääoven vieressä olevaa ovisummeria. Palelu saa minut vavahtelemaan. Kuuluu piippaus. Punainen valo ovikellon vieressä vilkkuu, ja liukuovet avautuvat. Niiden takaa astuu esiin vartija. Hänellä on yllään kirkkaan keltainen heijastinliivi. Sen väri sattuu silmiini. Puristan silmät kiinni ja painan kasvoni isän olkaa vasten. 

- Hei, meidän pitäis päästä lasten syöpäosastolle, isä sanoo.

- Selvä, tietenkin, vartija vastaa ja viittoo meitä peräänsä. - Tiedetäänkö siellä, että olette tulossa?

- Joo, tiedetään, isä vastaa.

Kaikkialla on aivan hiljaista. Astumme sisään hissiin ja nousemme ääneti seitsemänteen kerrokseen. 

- Te varmaan pärjäättekin tästä eteenpäin, vartija sanoo, kun hissi pysähtyy ja ovet aukeavat. 

- Joo, pärjätään. Kiitos, isä sanoo ja astuu käytävään. 

Vartija laittaa kätensä hissin ovelle, jottei se sulkeutuisi vielä. 

- Paljon jaksamista, hän sanoo ja luo isään myötätuntoisen katseen. 

- Kiitos, isä sanoo taas. 

Isä painaa osaston ovisummeria, eikä mene kuin hetki, ja ovi aukeaa. Ovet nitkahdus kaikuu tyhjässä hämärässä käytävässä.

- Hei, vastaan tullut hoitaja sanoo.

Lähdemme hänen perässään käytävän päässä olevaan huoneeseeni. Isä laskee minut varovasti sängylle. Käännyn vatsalleni. Selällään tai kyljellään makaaminen tekee liian kipeää. Sairaanhoitaja laittaa minulle kipulääkkeet tippumaan ja katoaa sitten käytävään hakemaan kylmäpussia ja vettä. Ei mene kauaa, kun lääkkeistä johtuva väsymys jo painaa päälleni, ja ympärilläni tapahtuvat asiat ovat vain kaukaisuutta. 

Tarina on hurja, se on todella koskettava ja karu, ihon alle menevä kuvaus sairastumisesta. Se myös muistuttaa, että terveydenhuolto tekee kaikkensa mutta syöpä on edelleen sairaus, josta jotkut selviävät ja toiset eivät. 

Pidän siitä, miten Taikan kaverit pysyvät hänen tukenaan, vaikka eivät aina tiedäkään mitä sanoa tai tehdä. He ymmärtävät, että läsnäolo on tärkeää. Taikan huoli perheestään on riipaisevaa, se että hän välittää niin voimakkaasti siitä miltä muista tuntuu. 

Kangas on vasta 16-vuotias kirjailija, mutta ei häviä yhtään aikuisille tekijöille. Pikemminkin päinvastoin; nuorten ja vanhempien puhe ei tunnu yhtään teennäiseltä vaan hyvin luonnolliselta. Hänen omakohtainen  kokemuksensa syövän sairastamisesta on varmasti vaikuttanut siihen, kuinka uskottavilta kaikki Taikan ajatukset ja tuntemukset tuntuvat. 

Aihe ei ole helppo, eikä tarinan lukeminen ole helppoa vaikka omassa lähipiirissä ei olisikaan lapsia joilla on tai on ollut vakava sairaus. Mielestäni tämä on tärkeä kirja, sillä sairastuminen voi osua omalle tai kaverin kohdalle koska vaan. Elämä on arvaamaton, ja tällaisille taistelutarinoille on tarve. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirja kertoo terveydenhuollosta" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on sairastuminen.

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin

 

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin. 

Kansi Laura Lyytinen

Tammi 2021

226 s.

Virkistävä idea ja oivaltava toteutus, siitä on Satalatva tehty. 16 kirjailijaa esittää oman tulkintansa Kalevalan henkilöistä ja tarinoista, ja esitystavat ovat hyvinkin vaihtelevia. On kirkuvia lööppejä, uutismaisia tekstejä, runoa, selvityksiä... Tunnelma vaihtelee lähes riehakkaasta suorastaan ahdistavaan. Silti lukeminen ei tunnu sillisalaatilta. Yhtenäisyys syntyy pitkälti siitä, että teksteissä on samoja henkilöitä ja samoja Kalevalan runoja tai teemoja. Lukija pääsee tutkimaan vaikka Seppo Ilmarista tai kyistä peltoa enemmän kuin yhdestä näkökulmasta. 

Sinkkuuteen jämähtäminen kuitenkin koski Ilmariseen kovemmin kuin teknologiajätistä olisi uskonut. Miehelle oli ajan mittaan käynyt selväksi, ettei kuuluisinkaan insinöörintaito onnistuisi purkamaan ja uudelleenkokoamaan mysteereistä suurinta: rakkautta. Miten voisikaan - siihen kun ei ollut kyennyt edes itse suuri Väinämöinen, mies joka lenteli pitkin ja poikin yksityis-Kuusellaan niin, että Louhi-yhtiöidenkin pomoa risoi. Äääh, Louhen vinoilu palasi taas mieleen korpeamaan. Seppo kiristeli hampaitaan. Mokoma Väinämöinen, Tietäjä Iän Ikuinen, jonka säkeitä koko maailma seurasi lähes uskonnollisella hartaudella. Itse Louhikin oli Väinämöistä omien sanojensa mukaan hoidellut, mistä hoitelusta siinä oli sitten ollutkaan kyse. Sanottiin kuitenkin mitä sanottiin - ukko oli silti vanha. Hän ei koskaan sanoisi sitä miehelle päin naamaa, mutta mitä tahansa hipsterit ja muut liedot sanoivatkaan pitkän parran muodikkuudesta, Väinämöisen pärställä se ei näyttänyt coolilta, vaan ainoastaan ikivanhalta. 

Eikö sitä paitsi Väinämöinen ollutkin taannoin muutaman kaljan kitattuaan kiroillut kyllästyneensä yksinoloon?

Jos tällä kirjalla ei saa nuorisoa kiinnostumaan Kalevalasta niin ei sitten millään! Ja jos tuntuu että tekstejä on liian monta, sanoisin että tätä ei ole pakko lukea alusta loppuun vaan voi makustella palasia sieltä täältä. Itselleni tuli olo, että tämän voisi lukea joskus myöhemmin uudelleen; nyt kun on palautellut mieliin hahmoja ja tapahtumia niin toisella lukukerralla voisi päästä uusiin tulkintoihin sisälle vielä syvemmin. 

Satalatva on luettu myös esimerkiksi blogeissa Lastenkirjahylly, Kirjaimia ja Kirjailuja.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 13, "lasten- tai nuorten kirja joka on julkaistu 2000-luvulla". 

Salla Simukka: Lukitut

Salla Simukka: Lukitut

Tammi 2020

284 s.

Salla Simukasta on tullut yksi niistä kirjailijoista, joiden uutuutta odotan jännityksellä. Hän on tavattoman monipuolinen kirjoittaja, joka pystyy tekemään hienoja tarinoita mihin genreen tahansa. Mikä tärkeintä, kirjoissa on aina jotain erilaista, jotain mikä saa lukijan yllättymään iloisesti. Samaan genreen kuuluvat kirjat ovat erilaisia keskenään, eikä koskaan tule oloa että luen samaa kirjaa eri tapahtumapaikalla ja eri nimisillä henkilöhamoilla. 

Uutuusteos Lukitut on scifiä mutta täysin todentuntuisessa maailmassa. Nuoria suljetaan vankilaan, syynä se että heidän on laskettu tekevän jonkin rikoksen tulevaisuudessa. Ainoa poispääsy vankilasta on se, että keksii minkä rikoksen olisi tekemässä. Tunnustushuoneessa saa käydä kerran päivässä kokeilemassa, osuuko arvaus oikeaan. Vankeja valvotaan rannepantojen ja videokameroiden avulla, henkilökuntaa ei ole. Jos käyttäytyy hyvin, voi saada mahdollisuuden nousta vangista vartijaksi, ja saa lisää etuja. 

Tarinaa kerrotaan viiden nuoren näkökulmasta ja erilaisista tilanteista. Vankilassa voi ystävystyä, jos vaan uskaltaa luottaa toiseen. Toisaalta olemassa olevat suhteet kärsivät, kun toinen osapuoli ”ylenee” vangista vartijaksi. Paine tunnistaa oma tulevaisuuden rikos on kova, sillä jos sitä ei tunnusta ennen kuin täyttää 18, menettää mahdollisuuden päästä vankilasta pois. Henkinen paine on muutenkin kova, sillä yhteyksiä ulkomaailmaan ei sallita, viihdykkeenä on vain rajallinen määrä elokuvia. Kun vangit keksivät tehdä musikaalin, se sallitaan kunhan he pysyvät sääntöjen rajoissa. Yksityisyyttä ei ole, sillä videovalvonta kattaa kaikki vankien asuttamat tilat. 

Kun Vega ja Johannes huomaavat järjestelmässä pienen heikkouden, on aika tehdä suunnitelma. Ulkomaailman tietoon on saatettava, missä he ovat ja ennen kaikkea miksi. Eihän se voi olla sallittua, että nuoria lukitaan vankilaan varmuuden vuoksi! Loppu muistuttaa vähän Simukan Jäljellä-kirjaa, mutta on kuitenkin vielä pidemmälle viety, raadollisempi.  

Pieni joukko vaikutti suhtautuvan tilanteeseen äärimmäisen tosissaan. ”Suorittajat” kävivät kiivaita keskusteluja ja yrittivät löytää järkeilemällä ja loogisella päättelyllä tulevaisuuden rikoksensa. He käyttivät ulkoilutunnin juoksemalla pihaa ympäri ja ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi kaikkiin tehtäviin. Nämä ihmiset olivat päättäneet suorittaa vankila-aikansa mahdollisimman täydellisesti ja ryhdikkäästi kuin mallioppilaat. Yllättävän harvat pyrkivät sabotoimaan muuta porukkaa, mutta heitäkin oli. He haastoivat riitaa, tappelivat keskenään, kunnes sähköiskut pakottivat heidät lopettamaan, sotkivat ruokalassa, rikkoivat kalusteita, kävivät käsiksi muihin, tukkivat vessanpöntön käsipaperilla ja huutelivat rivouksia. Heidän tuhovoimansa heikkeni kuitenkin päivä päivältä, sillä valvontakamerat seurasivat kaikkea ja kaikesta tuli rangaistus. Lisäksi muut ärtyivät heihin nopeasti ja yksinkertaisesti sulkivat heidät muun ryhmän ulkopuolelle. Vega arveli, että täystuhot eivät jaksaisi pitää yllä sikailuaan viikkoakaan.

Hän tiesi, että ihmiset saattaisivat liukua ryhmästä toiseen yllättävän nopeastikin. Suljettu tila ja määrittelemättömän pitkä vankeusjakso voisivat saada ihmisistä esiin uusia puolia. Tämä oli tavallaan täydellinen psykologinen koe, jonka tuloksia olisi ollut mielenkiintoista tarkkailla, ellei olisi itse ollut mukana.

Viisi päähenkilöä herättävät ensi alkuun tuntemuksen, että no joo, tietenkin tässä on kaikki ajankohtaiset tyypit, on homo, polyamorinen, sukupuoleton; on tummaihoinen, on Kiinasta adoptoitu, on runopoika, on alkoholismia perheessä, on koulukiusaamista, on syömishäiriöitä. Että onkos tässä nyt vähän liikaa, kun kaikilla on joku - tai yleensä useampikin - jättikokoinen asia kannettavanaan? Että olisiko jotain voinut jakaa sivuhenkilöille? Pian kuitenkin tulee olo, että jestas sentään, kaikesta huolimatta tämä viisikko on vahva, niin erikseen kuin yhdessä. Maailma on tarjonnut heille kuraa niskaan, mutta hetken nikottelun jälkeen he iskevät takaisin. Eikä sitä muuta edes vankila.

Suosikkihahmokseni nousi Johannes, monestakin syystä. Pidän siitä, kuinka hän kirjoittaa viestejä siskolleen, vaikka ei voikaan niitä lähettää eikä tiedä, näkeekö sisko niitä koskaan. Pidän siitä, millaista painiskelua Johannes käy itsensä kanssa saadessaan mahdollisuuden siirtyä vartijaksi ja tehtyään sen. Mikä on oikein itseä kohtaan, mikä on oikein tai väärin ystäviä kohtaan, miten saman asian voi kokea valtavan eri tavoin. 

Mielestäni Simukan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa, on aika ollut; hän taikoo heidät eläviksi, sellaisiksi että lukija tuntee olevansa heidän joukossaan. He ovat fiktiivisiä mutta kuitenkin heidät näkee edessään ja melkein voi koskettaakin. He eivät vain ilmesty ja katoa taas.

Kirjassa käydään läpi paitsi nuoruuteen ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä myös yhteiskunnan muutosta. Kun yksityisyys on yhä enemmän uhattuna, kun tekoäly valtaa tilaa, kun kaikkia tekemisiämme urkitaan tai valvotaan elektronisesti - voiko kirjan maailma joskus olla totta? 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Niina T. ja Heidi P.  

Karen M. McManus: Yksi meistä on seuraava

Karen M. McManus: Yksi meistä on seuraava
Englanninkielinen alkuteos One of Us Is Next (2020)
Suomentanut Inka Parpola
WSOY 2020
362 s.

Yksi meistä... on näemmä kehkeytynyt sarjaksi. Ensimmäinen osa Yksi meistä valehtelee sai paljon kehuja, ansaitusti. Siinä on taas sellainen suljetun huoneen mysteeri, josta pidän. Olen vinkannut kirjaa sekä yläkoululaisille että lukiolaisille. Yksi meistä on seuraava on itsenäinen jatko-osa, mutta koska tässä kerrotaan hyvin suorasanaisesti ykkösosan loppuratkaisu, niin suosittelen lukemaan sen ensin. Ei varmasti ole yhtä tehokas lukukokemus, jos tietää jo aloittaessaan mistä on kyse.

Ajassa mennään puolitoista vuotta eteenpäin, mutta paikkana on yhä Bayview High - lukio. Eräänä päivänä koulun oppilaat alkavat saada nimettömiä tekstiviestejä, joissa heidät vedetään mukaan peliin. Vanha kunnon totuus vai tehtävä! Kun ensimmäiseksi pelaajaksi valittu ei ilmoita osallistumisestaan vuorokauden kuluessa, hänen suurin salaisuutensa paljastetaan kaikille. Osa oppilaista lähtee mukaan innolla, osa ei. Ja kuten arvata saattaa, tehtävät ovat jatkuvasti ilkeämpiä. Oppilaat ovat kauhuissaan, mutta samalla peli kuitenkin kiehtoo. Kuka on kaiken takana? Kuka tietää kaikkien salaisuudet, ne joita ei ole sanottu ääneen kuin ehkä yhdelle ihmiselle? 

"Mitä on tapahtunut?" kysyn.

Hän painaa huulensa niin tiukalle viivalle, että ne melkein katoavat. "Knox lopetti", hän sanoo katse kiinnittyneenä Eddieen kuin mikäkin petolintu. "Ja aiheeseen liittyen: Eddie on perseestä." Vedän kauhistuneena henkeä, ja Lucy tuntuu huomaavan ensimmäistä kertaa kenelle puhuu. "Eli kiitos siitä, että pilasit näytelmän."

Raivoni leimahtaa. Voin hyvin syyttää itseäni kaikesta, mutta vedän rajan siihen, että Lucy tekisi saman. "Tämä ei ole minun vikani. Se on se kaamea peli - "

"Tarkoitatko sitä kaameaa peliä, josta minä sanoin kaksi viikkoa sitten, että se pitäisi antaa ilmi?" Lucy kohottaa leukaansa. "Jos joku olisi kuunnellut minua, se olisi todennäköisesti tähän mennessä jo lakkautettu eikä mitään tällaista olisi tapahtunut."

Luoja, että minä vihaankin sitä, kun Lucy on oikeassa. 

"Ehkä meidän pitäisi kertoa jollekulle nyt", sanon, ja katseeni harhailee rouva Kaplaniin.

"Et todellakaan kerro", Lucy sanoo."Hänellä on juuri nyt ihan tarpeeksi murheita muutenkin. Sitä paitsi kaikki tietävät jo, miten tämä peli voitetaan. Riittää, kun valitsee tehtävän. Täytyy olla järjiltään, jos tekee jotain muuta."

Huu, tässä on todellinen jännitysnäytelmä jota on ahmittava eteenpäin. Tarina alkaa uutispätkällä, jossa toimittaja puhuu opiskelijan kuolemasta. Lukija ei voi muuta kuin upota mukaan peliin saadakseen tietää, mitä tapahtuu ja kuka kuolee. Toki mukana on vähän myös perheongelmia ja ihmissuhdesäätöä, mutta valtaosin seurataan nuorten yrityksiä selvittää, kuka on hämähäkki joka pitää pelin lankoja hyppysissään. Kuinka pahaksi tilanne ehtii mennä? 

Vaikka tämä on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu kirja, mikään ei suinkaan estä aikuisia tarttumasta tähän. Verrattuna moniin aikuisten dekkareihin, tämä on virkistävän erilainen. Psykologinen jännitys säilyy alusta loppuun asti, eikä välissä ole yhtään tyhjäkäyntiä. Tapahtumat myös lähtevät liikkeelle heti, eikä puolet kirjasta mene henkilöhahmojen esittelyyn ja tapahtumien pohjustamiseen. Sivumäärä on kohtalaisen suuri ja fonttikoko melko pieni, mutta siitä huolimatta tämä on nopealukuinen kirja.

Yksi meistä on seuraava on luettu myös blogissa Kirjapöllön huhuiluja. 

Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä

Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä
Icasos 2017
331 s.
Arvostelukappale

Rob McCoolin seikkailut jatkuvat sarjan toisessa osassa. Meno on aika lailla samanlaista kuin ensimmäisessä; paikka vaihtuu tiuhaan, käydään taisteluita toinen toistaan mahtavammilla aseilla, joudutaan vangiksi, karataan ja vapautetaan muita, kohdataan ystäviä ja vihollisia joista ei aina heti tiedä kumpia he ovat... Vauhdikasta toimintaa on tarjolla kaikki reilut 300 sivua. 

Ensimmäinen yllätys iskee silmille sivulla 13. En tietenkään kerro mikä se on... Suu loksahti auki ja ajatus oli "mitä tapahtui, ihanko oikeasti, oho". Rob ja Kaarne tempautuvat välittömästi seikkailuun, joka ennen pitkää kuljettaa heidät Kirottuun metsään. Sitä asuttavat hurjat zoonit, naissoturit, jotka orjuuttavat miehet. Niin vaan metsästä selvitään, kunnes seikkailu vie Robin, Kaarnen ja heidän kasakkaseuralaisensa sinne takaisin. Monen monta taistelua on käytävä, kunnes viholliset vallantavoittelijat on kukistettu ja kotimatka voi lopulta alkaa.

Nainen katsoi Dostoa ja sanoi:

- Mitäpä jos pitäisit kiinni tuon naamaasi rumentavan aukon. Metsö on meidän. Ja kaikki, mikä tänne tulee, maasta tahi taivaalta, on meidän, vaikka se olisi pelkkä paksu suupaltti kasakkamunkki.

Dosto murahti ilkeileville sanoille, mutta nipisti suunsa kiinni. Hän nosti karvaisen leukansa ylös mielenosoituksellisesti ja vei kätensä puuskaan tukevan rintansa päälle.

- Olen pahoillani, että olemme häirinneet rauhaanne, Rob sanoi. - Tunnen olevani vastuussa tästä. Olin aluksen ohjaimissa.

- Vai että häirinneet rauhaamme, nainen puuskahti. - Melkoisen lievä ilmaus. Räjäytitte taivaan tuuliin kokonaisen kukkulan aivan nenämme edestä.

- Me emme räjäyttäneet kukkulaanne. Sen teki novgorodilainen ohjus, joka olisi tuhonnut meidät, ellei kukkula olisi sattunut väliin.

Pienen miinuksen annan siitä, että tapahtumat ovat tavattoman vauhdikkaasti eteneviä ja että sekä henkilöitä että heimoja on paljon. Minun oli välillä vaikea muistaa esimerkiksi että keitä olivatkaan opritsnikit ja mitä kapteeni Ravaille tavoittelee. Samoin oli hiukan vaikea pitää mielessä Robin ja Kaarnen tavoitetta. Hiukan vähemmän äksöniä ja pikkuisen enemmän selitystä olisi ollut paikallaan tämmöiselle vanhalle tädille.

Erityisesti iloitsen siitä, että kirjassa on mukana aktiivisia ja vahvoja naishahmoja. Hyvän soturin ei aina tarvitse olla miespuolinen! Jaksan aina ilahtua kirjoista, jotka tarjoavat sisältöä kaikille. Ihan työn puolestakin; on helpompi vinkata kirjoja jotka eivät ole pelkkää äijäilyä tai pelkkää hömppää. Vaikka tässä taistellaan - ja kuollaan - paljon, ei verta ole liikaa. Vastapainoksi on runsaasti huumoria. 

Kaikkinensa Rob McCool ja Kirottu metsä on viihdyttävää ja jännittävää luettavaa. Saapa nähdä tuleeko lisää seikkailuja. 

Kirjan ovat lukeneet myös Amma ja Kirsi.

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan "sankaritarina". Tässä kirjassa sankareita riittää!

Ida Pyk: Paris, chérie: så där sager folk, alltså

Ida Pyk: Paris, chérie: så där säger folk, alltså
Rabén & Sjögren 2012
219 s.

Ai ai, olen taas jäljessä aikataulusta... Elokuun kirja Finlandssvenska läsutmaningeniin on otsikolla "en bok som du inte vill att andra ska se dig läsa". Siihen kategoriaan löytyi täydellinen ehdokas heti! Tunnustan, että olen lukenut Ida Pykin teoksen jo aiemmin, siksi valinta oli helppo.

Kirjan kansi on hämäävä, sillä se lupailee hempeyttä, vaaleanpunaisia unelmia. Paris, chérie: så där säger folk, alltså ei kuitenkaan ole pinkkiä höttöä, vaan siinä on kimallekuorrutuksen alla hyvinkin synkkiä sävyjä.

17-vuotias Alva asuu Tukholmassa. Vanhemmat ovat eronneet, isä juo, koulussa on tylsää. Eräänä päivänä Alva tapaa metrossa Lindan, jonka mielestä Alva sopisi mallintöihin. Koekuvat otetaan eikä aikaakaan, kun puhelinsoitto tulee. Toimisto Pariisissa haluaa Alvan, mutta miten saada vanhemmat suostumaan siihen, että hän muuttaisi yksin Pariisiin? Perheolosuhteet kuitenkin pahenevat, ja Alva saa lähtöluvan. Pian hän on Pariisissa, kulkee castingista toiseen, saa uusia ystäviä ja elää todellista VIP-elämää. Mutta kaikesta kimalluksesta huolimatta elämä ei lopulta ole helppoa, ei Pariisissakaan. 

Det stora varuhuset dallrar i hettan. Tusentals människor trängs runtomkring mig, tittar i skyltfönster på dyra kläder, parfymer, tvålar, väskor. På bottenplanet, där accessoaravdelning ligger, är det kaos. Folk går på varandra, tränger sig fram för att hitta det senaste, det mest åtråvärda. Jag känner mig inte intresserad av skorna längre. Tvärtom, jag vill inte ha dem. Jag baxar mig ut baklänges förbi ryggar och fötter som trampar på mina tår.

Jag går ner mot kajen i stället. Där är det folktomt. Inga båtar med turister. Inga älskande par på de gröna bänkarna. Bara en uteliggare ligger utsträckt på ett par tidningar. Tiden står stilla. Jag sätter mig och tittar ut över vattnet. Jag är viljelös. Ensamheten känns förlamande. Så upptagen är jag med att vara olycklig att jag inte ens märket att Olga sitter på bänken mittemot.

Mielestäni kirja on rakennettu hienosti. Tarina alkaa Pariisista, palaa ajassa taaksepäin Tukholmaan, siirtyy taas Pariisiin, edelleen Tukholmaan ja niin edelleen. Tiedämme jo Alvan olevan Pariisissa, ennen kuin tiedämme seikoista, joiden takia hän on siellä. Pariisin loisto vuorottelee ankean Tukholman kanssa. Toisessa paikassa Alvalla on ystäviä, toisessa ei. Silti, Pariisikin on oikeastaan vain ohikulkupaikka, pysähdyspaikka jossa yksinäiset hahmot kohtaavat ja yhdistyvät hetkeksi, jatkaakseen sitten matkaa kuka minnekin.

Vaikka Alva on 17-vuotias lukiolainen, ei ikä korostu kirjassa. Oikeastaan päinvastoin, Alva vaikuttaa hyvinkin kypsältä ja harkitsevalta. Mallintyö tuo tullessaan juhlaa, mutta hänellä ei mene pää pyörryksiin vaan maalaisjärki säilyy. Juuri siksi kirjaa oli niin kiva lukea. Siinä ei vedetä mitään överiksi, vaan se on hyvinkin todentuntuinen. Ei ole glitterihöttöä koristeltuna supernololla mokailulla ihanan mallipojan nähden, vaan nuorten arkea hiukan epätavallisissa olosuhteissa. Toivoisin, että kirja suomennettaisiin jossain vaiheessa. Näitä niin sanottuja tavallisia tarinoita ilman suurta angstia tarvittaisiin nuortenosastolle lisää.

Syyskuu on jo pitkällä, mutta onpa valmiina seuraava haastekirjakin. Aiheena on "en bok från ett antikvariat". Olen tehnyt vuosia sitten löydön, ja ostanut muistaakseni 1920-luvulla julkaistun opuksen nimeltä På vandring i Venedig. Siitä lisää kuun vaihteessa!

Helmet-lukuhaasteeseen ruksataan kohta "kirjan kansi on kaunis". 

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Englanninkielinen alkuperäisteos See You in the Cosmos 2016
Suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co 2017
324 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Kosmoksessa tavataan kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, jolla on missio. Hän on rakentanut raketin, jolla aikoo lähettää avaruuteen kultaisen iPodin. Laitteelle on tallennettu tarinoita hänen elämästään. Tehtävän toteuttaminen ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin Alex on kuvitellut. Ensimmäinen vastoinkäyminen tulee jo rautatieasemalla matkalla rakettifestivaalille. Hän on liian nuori matkustamaan junalla. Alex on liikkeellä yksin, koska äidillä on usein huonoja päiviä eikä tämä pääse sängystä ylös. Isoveli Ronnie asuu kaukana, eikä oikeastaan edes tiedä Alexin lähdöstä. Onnekseen Alex tapaa vanhemman pojan, jonka kanssa he tekeytyvät veljeksiksi. Niin matka voi alkaa, mukana Alexin rakas koira Carl Sagan.

Junassa on Zed, nuori mies joka on päättänyt olla puhumatta ja sen sijaan kirjoittaa sanomansa. Kaverinsa Steven kanssa he ottavat Alexin autoonsa ja lähtevät tämän mukana festareille. Road trip vie kohti autiomaata. Alex tallentaa tapahtumia ahkerasti. Samalla hän miettii, kenelle niitä kertoo. Millaisia avaruuden asukkaat ovat? Miltä he näyttävät, miten he asuvat, sataako siellä? Raketin ja iPodin lähettäminen ei suju niin kuin Alex on suunnitellut, mutta ikävistä asioista seuraa myös hyvää. Hän tapaa uusia ihmisiä ja saa ystäviä, pääsee Los Angelesiin selvittämään kuolleeksi sanotun isänsä kohtaloa ja saa täydennettyä kuvaa perheensä historiasta.

Venice Beach oli kuulkaa tosi valtava. Näin sen jo kaukaa ja sanoin: Son of a beach! B-E-A-C-H. Siellä oli tosi paljon hiekkaa, ja se oli ihan tavallista hiekkaa jota meni koko ajan kenkiin, joten me riisuttiin kengät ja sukat ja käveltiin merenrantaa, missä hiekka oli märkää ja tasaista ja tummanruskeaa. Me mentiin veteen, mutta vain nilkkoja myöden, ja sanoin Terralle, että niillä aalloilla pystyisi kyllä surffaamaan. Jokainen aalto imi rantaan tullessaan hiekan jalkojeni ympäriltä ja varpaitteni välistä pikku pyörteinä. Sanoin Terralle: Eikö olekin kiinnostavaa, että jos ei liikuta jalkoja, kun aalto tulee, uppoaa vähän, ja ehkä jos pysyy paikoillaan tarpeeksi kauan, hiekka kohoaa kaulaan asti, ja silloin jää jumiin. Terra sanoi: Mitä jos siinä vaiheessa kun huomaa jääneensä jumiin, on liian myöhäistä, eikä ole muuta tehtävissä kuin katsoa omaa hukkumistaan? Ja minä sanoin: Pysytään liikkeellä, koska sinä et saa hukkua.

Me pysyttiin liikkeellä ja käveltiin merenrantaa, ja rannalla oli sinisiä rantavartijoiden torneja ja keltaisia rantavartijoiden autoja ja ihmisiä lenkkeilemässä ja keittelemässä koirille frisbeetä. Lainasin taas Terran puhelinta ja tekstasin Stevelle ja kysyin, oliko löytöeläintalosta soitettu Carl Saganista. Mutta ei kuulemma ollut.

Mutta sitten aurinko alkoi olla lähellä horisonttia, joten me pysähdyttiin katsomaan auringonlaskua. Kun se alkoi laskeutua vuorten taa rannan kaukaisessa päässä, pystyin katsomaan suoraan aurinkoon, en koko aikaa mutta enemmän kuin päivällä. Vielä auringon mentyä pilvet olivat kirkkaanpunaiset ja horisontti oli kultainen ja vesi purppuraista ja olisi pitänyt lähettää runoilija.

Tässä on kirja, joka herättää monenlaisia tunteita. On liikuttavaa seurata Alexin intoa raketti- ja nauhoitusprojektiinsa. On hauskaa lukea hänen ajatuksiaan, pohdintaa ja kyselyä itselleen oudoista asioista. Vielä hauskempaa on Alexin riemu haaveiden totutumisesta, uusista paikoista ja kokemuksista. Monet pohdinnoista ovat yllättävänkin syvällisiä.  Samalla kuitenkin kirjan pohjavire on melankolinen. On surullista, että Alex on niin yksinäinen, että hän joutuu huolehtimaan itsestään ja äidistään, että hänellä on yksi oman ikäisensä ystävä (Benji) ja muut ystävänsä ovat matkalla tavattuja aikuisia. 

Alexin hahmo on tietenkin hallitseva. Cheng on onnistunut luomaan uskottavan 11-vuotiaan, joka ei syvällisine mietteineen mene liian pikkuvanhaksi, koska lapsenomainen riemastuminen ja tunteiden vaihtuminen suuntaan jos toiseen tapahtuu sekunnissa keventäen tekstiä. Toisaalta ajoittaiset pitkät tajunnanvirtamaiset lauseet ilman välimerkkejä tekevät lukemisesta välillä raskasta. Kaikkinensa tämä on kirja, joka sopii luettavaksi kaikille kouluikäisistä aikuisiin. 

Kosmoksessa tavataan on luettu myös blogeissa Dysphoria, Luetut.net ja Kirjakko ruispellossa. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen".

John Boyne: The Boy at the Top of the Mountain

John Boyne: The Boy at the Top of the Mountain
Doubleday 2015
214 s.

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on yksi niistä kirjoista, jonka toivon saavan mahdollisimman paljon lukijoita. Aihe on tärkeä ja sen käsittelytapa ajatuksia herättävä. Sama linja jatkuu viime vuonna ilmestyneessä teoksessa The Boy at the Top of the Mountain, jossa seurataan 1930-luvun tapahtumia lapsen silmin.

Kirjan alussa Pierrot on 7-vuotias pienikokoinen lapsi, joka asuu Ranskassa ranskalaisen äitinsä ja saksalaisen isänsä kanssa. Isää riivaavat sotamuistot, joita hän yrittää turruttaa viinalla. Kun isä menehtyy ja myöhemmin myös äiti, Pierrot päätyy orpokotiin. Siellä hän saa ystävän, mutta on edelleen kiusaamisen kohteena pienikokoisuutensa takia. Kun orpokotiin saapuu kirje isän Beatrix-siskolta, on Pierrot'n aika lähteä kohti tuntematonta. Junamatka Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan on lapselle jännittävä, eikä pelkästään kolmen vaihdon takia. Yhdessä junassa ainoa vapaa paikka on hytissä, jonka on valloittanut nuorisojoukko unoformuissaan. Pierrot samaan aikaan ihailee ja pelkää heitä. Hänen isänsä on ollut sotilas, mutta tuleeko hänestä koskaan mitään?

Junan määränpää ei ole mikä tahansa itävaltalainen paikka. Ei, Pierrot on menossa Berghofiin, jossa täti työskentelee Hitlerin taloudenhoitajana. Pierrot'sta tulee Pieter, ja hänen on unohdettava sekä ranskan kieli että taakse jäänyt juutalainen ystävä Anshel. Hitler on aluksi ollut epäileväinen lasta kohtaan, mutta pian heistä tulee niin läheisiä kuin olosuhteet antavat myöten. Kun Pieter saa lahjaksi Hitlerjugendin unoformun, muutos kiihtyy. Arasta ranskalaispojasta tulee itsetietoinen ja vallanhimoinen saksalaisnuori. Toisaalta Pieter kuvittelee olevansa merkittävämpi kuin onkaan, hän korostaa olevansa korkea-arvoinen Hitlerjugendin jäsen vaikka hänellä ei olekaan omaa osastoa johdettavana. Toisaalta hän ei lainkaan aavista, kuinka suuri valta hänellä on ihmisten kohtaloihin.

'What makes you think I don't like you, Pieter?' she asked.

'You don't talk to me like you used to. And you moved seats to sit beside Gretchen Baffril and never told me why.'

'Well, Gretchen had no one to sit next to', said Katarina, 'after Heinrich Furst left the school. I didn't want her to be alone.'

Pierrot looked away and swallowed hard, already regretting beginning this conversation. 

'You remember Heinrich, don't you, Pieter?' she continued. 'Such a nice boy. So friendly. You remember how we were all shocked when he told us the things his father had said about the Führer? And how we all promised to tell no one?'

Pierrot stood up and brushed down the seat of his trousers. 'It's getting cold out here', he said. 'I should go back inside.'

'You remember how we heard that his father had been taken from his bed in the middle of the night and dragged out of Berchtesgaden and no one ever heard from him again? And how Heinrich and his mother and his younger sister had to move to Leipzig to stay with her sister because they had no money anymore?'

A bell rang from the doorway of the school, and Pierrot glanced at his watch. 'Your tie', he said, pointing at it. 'It's time. You should put it on.'

'Don't worry, I will', she said as he walked away. 'After all, we wouldn't want poor Gretchen to be left sitting on her own again tomorrow, would we? Would we, Pierrot?' she shouted after him, but he was shaking his head, pretending that she wasn't speaking to him; and somehow, by the time he got back inside, he had removed their conversation from his memory and placed it in a different part of his mind - the part that housed the memories on Maman and Anshel; a place he rarely visited any more.

Kirja on tietyssä mielessä hirvittävän surullinen. Pierrot / Pieter on varsin yksinäinen koko ajan. Oikeastaan hänellä on sekä Ranskassa että Saksassa vain yksi ystävä, jotka kummatkin hän menettää. Hän haluaa hirveästi näyttää, hän haluaa olla jotain, hän haluaa olla merkittävä. Isän sotilastausta painaa ja painostaa samalla kun hän joutuu hautaamaan muistot äidistään. Lukijana on kauheaa seurata, millainen jääkylmä egoisti hänestä kasvaa. Mutta mitä mahdollisuuksia lapsella on, jos noin kymmenvuotiaasta eteenpäin isähahmona on Hitler? 

Olisin kaivannut kirjaan lisää pituutta. Lopussa sota on ohi ja Pierrot / Pieter päätyy liittoutuneiden käsiin. Vapauduttuaan hän kulkee siellä täällä, aina vaan yhtä yksinäisenä. Kuitenkin hänen elämälleen Berghofin ajan jälkeen uhrataan vain muutamia sivuja, kertomatta mitä hänestä tulee "isona", millainen hänen loppuelämänsä on. Ainakin minulle loppu oli pettymys, tuntui että vaikka tarina tuli päätökseen niin se jäi kesken. Kasvutarina kuultiin kokonaisuudessaan, mutta lopputulos jäi liian avoimeksi.

Olen sitä mieltä, että Boyne on jälleen kirjoittanut ison ja tärkeän kirjan, kuitenkaan toistamatta itseään. Asiat saavat uusia ulottuvuuksia lapsen silmin kuvattuna. Lukijana on toisinaan piinaavaa seurata, mitä Pierrot / Pieter kuulee ja näkee, mitä ratkaisuja hän tekee, miten hän aiheuttaa isoakin vahinkoa sekä tahtomattaan että tahallaan. Miten hän miettii kokousmuistiinpanoja tehdessään, että onpa kummallista rakentaa suihkuja joista ei tule vettä. Tekisi mieli napata häntä kädestä kiinni ja viedä pois, sanoa että "lapsikulta tämä ei ole sinun paikkasi". 

Toivon totisesti että The Boy at the Top of the Mountain suomennetaan jossain vaiheessa.

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Olen katsellut Khao Lakin sydämiä useamman kerran. Sen kansikuva on kaunis mutta ehkä hiukan pelkäsin kirjan olevan raskasta luettavaa. Sitä se on, mutta ei liikaa. 

15-vuotias Emma matkustaa isoäitinsä sekä tätinsä ja tämän poikaystävän kanssa Thaimaahan. On tullut aika palata Khao Lakiin, paikkaan jossa tsunami vei Emman perheen. Tällä kertaa hyökyaalto vyöryy Emman mieleen, kun hän jättää jäähyväiset vanhemmilleen, pikkuveljelleen ja isovanhemmilleen. Hän muistaa tuolta reissulta paljon pelkoa ja surua, mutta myös iloisia hetkiä ennen katastrofia. 

Emmalla ja isoäidillä on matkallaan toinenkin tehtävä; he haluavat löytää miehen joka auttoi Emman puuhun ja siten esti tätä hukkumasta. Tehtävä on vaikea, miltei mahdoton, ja aikaa vain kaksi viikkoa. Silti täytyy yrittää. 

Thaimaassa on myös ruotsalainen Lukas, joka menetti äitinsä ja veljensä. Suru lähentää nuoria, mutta samalla he saavat muistutuksen siitä että on katsottava myös eteenpäin, ei vain taaksepäin. Suru ja kaipaus pysyvät aina, mutta niitä pystyy käsittelemään ja hallitsemaan. Aika arpeuttaa haavat, ja elämä kantaa. 

- Äiti, sano tuolle ääliölle, että lopettaa.

- Aapo, lopeta se pelleily.

Äiti, maailman ihanin sana.

Tyhjänpäiväiseltä kuulostava kinastelu sai Emman jälleen kerran muistamaan, ettei kukaan vastaisi, jos hän kutsuisi äitiään.

(...)

Samaa oli sanonut opas viidakkoretkellä. Vuoden 2004 aalto oli ollut tuhoisa, koska kukaan ei ollut osannut varautua siihen. Ennen katastrofia vain harvat paikalliset olivat kuulleet koko tsunami-sanaa. Ei se ollut tuttu turisteillekaan. Sana tuli japanin kielestä. Tsu tarkoitti satamaa ja nami aaltoa. Khao Lakin rannoilla olleet ihmiset olivat jääneet töllistelemään valtaisaa vaahtopääaaltoa ihmeissään ja ihastuneina. Kun he olivat lopulta tajunneet vaaran, oli liian myöhäistä paeta.

Niitä ihmisiä ei enää ollut olemassa.

Minä olen, Emma ajatteli. Hän tunsi kiitollisuutta pelastumisestaan, vaikka välillä hän oli ajatellut, että olisi ollut hyvä, jos hänkin olisi kuollut. Mutta siinä tapauksessa isovanhemmilla, Millalla ja muilla sukulaisilla olisi vielä lohduttomampaa.

Emman ja Lukaksen hahmoille vastapainoa luo Venla perheineen. Isoisän 70-vuotispäiviä on lähdetty juhlimaan koko perheen voimin, ja perhe onkin varsin tyypillisen oloinen turistijoukko :) Heidän touhunsa on hupaisaa luettavaa, mutta saavat hekin osansa tsunamin jälkilaineista.

Pidin kirjasta valtavan paljon. Pidin tarinasta, pidin siitä kuinka herkän kauniisti Tiainen kuvaa sekä traagisia tapahtumia että iloisia hetkiä. Ihailin Emman kypsyyttä ja rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi niin vedenalaiselle maailmalle snorklausretkellä kuin kipeille muistoille hiekkarannalla. Pidin siitä, kuinka kaiken surun ja kaipauksen keskellä on myös toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. 

Khao Lakin sydämet on hurjan hyvä ja hurjan kaunis kirja, kaikin puolin täydellinen paketti. 

Kirjaa on luettu blogeissa paljon ja kanssabloggaajat ovat myös pitäneet siitä. Arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Notkopeikko, Mari A, Kirsi Hietanen, Mia, Jonna ja Sara. 

Tämän kirjan haluan laittaa Kirja joka maasta - haasteeni kohtaan Thaimaa. 

Rick Riordan: Kesän miekka

Rick Riordan: Kesän miekka
Englanninkielinen alkuperäisteos The Sword of Summer (2015)
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2016
493 s.

Teen taas kauhistuttavan tunnustuksen: en ole koskaan lukenut yhtään Rick Riordanin kirjaa. Olen kyllä miettinyt että pitäisi tutustua, koska sekä Percy Jackson - että Olympoksen sankarit -sarja ovat hurjan suosittuja. Jotenkin olen vaan ajatellut, että antiikin jumalat eivät jaksa kiinnostaa. No, Magnus Chase - sarjan avausosa Kesän miekka saa todistaa, kuinka väärässä olen ollut.

Magnus on asunut Bostonin kaduilla kaksi vuotta. Äiti on kuollut, isästään hän ei tiedä mitään. Kadulla hän on puolittain ystävystynyt kahden miehen, Blitzin ja Hearthin kanssa. 16-vuotissyntymäpäivänä Magnuksen elämä saa täydellisen yllättävän käänteen. Äidin vihaama Randolph-eno väittää Magnuksen olevan viikinkijumalan poika. Naurettavaa! Vai onko sittenkään? Magnus ei ehdi asiaa pohtia sen kummemmin kun on jo paettava tulijättiläistä. Bostonilaisella sillalla Magnuksen käteen ilmestyy joenpohjasta miekka, jolla hän käy kuolettavaan taistoon jättiläistä vastaan. Tietenkin siinä käy huonosti eli Magnus kuolee.

Tai ei kuole. Tai kuolee, mutta herää Valhallasta. Siellä hän yrittää päästä kärryille siitä kuka hän on, mikä se miekka oli, tulijättiläinen?!, maailmanloppu tulossa reilun viikon päästä... Uusien tuttaviensa sekä Blitzin ja Hearthin kanssa Magnus kuulee koko tarinan, taistellen samalla niin jättimäistä Oravaa, jättiläisiä kuin tarunhohtoista Fenris-sutta vastaan. 

"Mikä naisjättiläinen?" kysyin.

Marvin tökkäsi minua sarvilla päähän. "Tuo tuolla, tyhmä."

Hän nyökkäsi putoukseen päin. Sumu hälveni hetkeksi jyrkänteen harjalta ja näin, mistä kiikasti.

Sam päästi vierelläni äänen, joka kuulosti siltä kuin häntä olisi kuristettu rautalangalla. "No voi Heimdall!"

Pilvenpiirtäjän kokoiset kalliopilarit olivatkin jalat - suunnattomat jalat ja niin harmaat ja karheat, että ne hädin tuskin erottuivat ympäröivistä kallioista. Nainen oli valtavan pitkä: hänen rinnallaan Godzilla olisi näyttänyt leikkivillakoiralta ja Willis Tower liikennekartiolta. Hänen reisiin ulottuva mekkonsa oli ommeltu niin monista vuodista, että se oli luultavasti syynä useamman kymmenen eläinlajin sukupuuttoon. Kasvot, jossain tuolla stratosfäärissä, olivat kivisen tuimat kuten Mount Rushmoren presidenteillä, ja niitä kehysti pitkä musta tukka kuin hurrikaani. Hän piti kiinni joen molemmin puolin kohoavista pystysuorista kallioista kuin jopa hänen olisi ollut vaikea seisoa hajareisin virran yllä. 

Hän katsoi alas ja hymyili julmasti virran vangiksi jääneelle mitättömän pienelle ukkosenjumalalle ja puristi sitten jalat tiukasti yhteen. Putous suihkusi hänen pohkeidensa välistä kuin painepesurista.

(...)

Miekka leijui vierelleni. "No?"

"Näetkö tuon massiivisen naisjättiläisen, joka pidättelee jokea?"

"Jos tarkkoja ollaan, en näe mitään", Jack vastasi, "koska minulla ei ole silmiä. Mutta joo, näen naisjättiläisen."

"Luuletko, että pystyisit lentämään tuonne ylös ja... no, vaikka tappamaan hänet?"

Jack hyrisi närkästyneesti. "Pitäisikö minun tappaa kuusisataametrinen jättiläinen?"

"Joo."

Ja niin edelleen. Eli sivulta sivulle vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuorrutettuna runsaalla määrällä huumoria. Takakansiteksti antaa ymmärtää, kuinka vakavasta asiasta on kyse, mutta sisällysluettelo paljastaa että Magnus itse ei suhtaudu asiaan lainkaan niin vakavasti. Vai miltä kuulostavat lukujen nimet tyyliin: "Tule pimeälle puolelle. Meillä on marjapiirakoita", "Älä kakkaa Taiteen pään päälle", "Näytät oikeasti hyvältä ilman nenää" tai "Minä psykoanalysoin vuohta"? :)

Minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä mytologiaosuuksissa, on yhdeksän maailmaa ja Maailmanpuu, rutkasti jumalia, valkyrioita... Lisäksi on muodonmuuttajia, peikkoja, kääpiöitä, jättiläisiä, viikinkejä... Välillä sitä on ihan sekaisin että kukas onkaan kuka ja mikäs on hänen roolinsa tarustossa. Mutta eipä se tarinan sujuvuutta haittaa.

Saapa nähdä montako osaa sarjassa ilmestyy, toivottavasti monta, tämä on sen verran hauskaa luettavaa. Eiköhän sarjasta tule Suomessakin hitti, taitaa Riordanilla olla jo vakiintunut lukijakunta. Vaikka Magnus onkin 16-vuotias, on ikä todellakin vain numero. Tuntuu että se on otettu, koska joku ikä täytyy olla tapahtumien alkamisen merkkipaaluna. Aivan yhtä hyvin hän voisi olla vaikka 10-vuotias, eli sarja sopii mainiosti myös teini-ikää vähän nuoremmille.

Kesän miekasta on blogannut myös Anu.

Ja kas, Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjan nimi viittaa vuodenaikaan".

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass: Valinta
Englanninkielinen alkuperäisteos The Selection (2012)
Suomentanut Laura Haavisto
Pen & Paper 2016
339 s.

Hmm, uskaltaisinko tunnustaa... Pääsääntöisesti en siedä niin sanottua hömppäkirjallisuutta, en kertakaikkiaan jaksa sitä että kolmekymppiset naiset käyttäytyvät kuin kuusitoistavuotiaat ja suunnilleen pyörtyvät kun komea mies vilkaisee heitä kohti. Mutta ans olla kun päähenkilö ON kuusitoistavuotias, niistä kirjoista tykkään lähes poikkeuksetta :D

Niin kävi myös Kiera Cassin uuden nuortensarjan avausosan kanssa. Valinta on viihdyttävä mutta se on myös syvällisempi kuin mitä oletin. 

16-vuotias America Singer saa tuhansien muiden kanssa kirjeen. Hänen on mahdollista täyttää hakemus ja osallistua Valintaan. Siinä 35 tyttöä pääsee asumaan palatsiin ja kilpailemaan prinssi Maxonin sydämestä. America ei halua osallistua, koska hänellä on jo oma valittunsa. Rakkaus on kuitenkin pidettävä salassa, sillä yhteiskunnan ankarassa kastijärjestelmässä Aspen on alempana. Viitosnainen - kuten America - ei voi seurustella Kuutosmiehen kanssa. Aspen pyytää Americaa osallistumaan ja tämä suostuu. Jos hän pääsee tai joutuu mukaan, siitä on kuitenkin perheelle hyötyä rahallisen korvauksen ja kastijärjestelmässä kohoamisen myötä.

Tietenkin America on yksi niistä, jotka otetaan mukaan Valintaan. Tietenkin osa tytöistä on mukavia ja osa inhottavia. Tietenkin America tapaa prinssin vahingossa muilta salaa. Ja tietenkin Aspen ilmaantuu palatsiin. Mutta siinäpä se ennalta-arvattavuus melkein onkin. Tyttöjen välillä on yllättävä lämminhenkisyys, ja juonittelua sekä selkäänpuukotusta on paljon vähemmän kuin luulisi. Yksi syy on ehkä se, että koko kansa seuraa heitä tv:ssä, sekä nauhoituksina että viikottaisessa suorassa lähetyksessä. Ja prinssillä on koska tahansa oikeus lähettää kuka tahansa kotiin. 

Elämä palatsissa ei ole pelkkää kultaa ja kimalletta. Toki on paljon kauniita pukuja ja hienoja illallisia, mutta myös turvattomuutta. Sekä etelässä että pohjoisessa on kapinallisia, jotka ajoittain tunkeutuvat linnaan. Mitä kapinalliset sieltä etsivät, sitä ei tiedä linnassa kukaan. Se selvinnee myöhemmissä osissa.  

America ja Maxon ystävystyvät, ja America päätyy eräänlaiseksi uskotuksi. Maxonilla on tietenkin suuret paineet, kun pitäisi valita puoliso ja seurustella ensimmäistä kertaa - kaikki tämä vanhempien silmien alla ja vielä televisioituna. America antaa hänelle vinkkejä siitä, miten lukea tyttöjen elekieltä, miten lohduttaa näitä kapinallisten hyökkäyksen aikana, mitä tulisi huomioida kun tytöt ovat eri kastiluokista. Samalla hän puolivahingossa avaa Maxonin silmät sille, miten monimuotoista elämä on palatsin ulkopuolella. 

Toivo sai sydämen särkemään. Ja toivon myötä tuli koti-ikävä. Kunpa May olisi voinut hiipiä viereeni, niin kuin hänellä joskus oli tapana tehdä. Mieleeni nousi myös pelko siitä, että toiset halusivat minut pois täältä, että he yrittäisivät ehkä lytistää minut. Ja jännitys siitä, että näkyisin valtakunnan televisiossa niin kauan kuin olisin täällä. Ja kauhu siitä, että minut voitaisiin yrittää tappaa poliittisena kannanottona. Kaikki nämä ajatukset ryöpsähtivät pyörällä olevaan päähäni aivan liian nopeasti, enkä kyennyt käsittelemään niitä pitkän päivän päätteeksi. 

Silmissäni sumeni. En edes huomannut, että olin  alkanut itkeä. En saanut henkeä. Tärisin. Hyppäsin sängystä ja juoksin parvekkeelle. Olin niin paniikissa, että en meinannut saada ovea auki, mutta lopulta onnistuin. Ajattelin, että raitis ilma riittäisi, mutta ei riittänyt. Hengitin yhä pinnallisesti ja hengitykseni tuntui kylmältä.

Täällä ei ollut vapautta. Parvekkeeni kalterit sulkivat minut häkkiin. Ja näin yhä palatsia ympäröivän muurin vartijoineen. Halusin päästä ulos palatsista, eikä sitä sallittaisi minulle. Epätoivo sai minut tuntemaan itseni entistäkin heikommaksi. Katsoin metsään. Siellä näkyisi varmasti vain vehreyttä.

Pidin American hahmosta. Ihanaa että hän ei ole aivoton kana, joka vain tuijottaa haaveellisena kaukaisuuteen ja värisee ajatellessaan suutelemista joko Aspenin tai prinssi Maxonin kanssa. Ihanaa että hän on rohkea ja suorapuheinen, uskaltaa sanoa ja tehdä. Palatsin kiilto ei sokaise häntä, vaan hän muistaa koko ajan mistä on tullut ja missä hänen perheensä yhä on. 

Ihanaa, että prinssi Maxon on hämmentynyt ja ymmällään, eikä pyörittele tyttöjä sormiensa ympäri. Ihanaa, että tytöt eivät suutele hänen jalanjälkiään, vaan yksi jopa tunnustaa Americalle että ei tuntenut minkäänlaista kipinää käydessään treffeillä prinssin kanssa. 

En halua "tuomita" kirjaa loistavaksi lomalukemistoksi; mielestäni se toimii ympäri vuoden :) Minä ainakin odotan innolla sarjan seuraavia osia. 

Valintaa on luettu blogeissa ahkerasti, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Krista, Varjelum, Anni, Hanna ja Anu.

Helmet-lukuhaasteesta tulee täten kuitatuksi kohta "viihteellinen kirja".

Patricia McCormick: Viilto

Patricia McCormick: Viilto
Englanninkielinen alkuperäisteos Cut
Suomentanut Milla Karvonen
Kansi Suvi Sievilä
Minerva 2009
171 s.

Viilto ei ole kepeä kesäkirja, kaukana siitä. Haluan kuitenkin kirjoittaa siitä, sillä se käsittelee valtavan suuria asioita. Vaikka se on nuortenkirja, ovat asiat ajankohtaisia ja koskettavia myös aikuisille. 

Tapahtumat sijoittuvat hoitokoti Mäntyrantaan, jonne Callie on joutunut viiltelyn takia. Hoitokodin asukkailla on pääasiassa syömis- tai käytöshäiriöitä, ja heidät on luokiteltu kolmeen eri tasoon sen mukaan, kuinka hyvin heidän toipumisensa on edennyt. Äskettäin tulleet, kuten Callie, ovat ykköstasolla. Heidän liikkumisensa ja tekemisensä on hyvin rajoitettua. 

Päivittäin on ryhmäterapiaa, jossa Claire-ohjaajan kanssa keskustellaan eri asioista. Callie on mukana mutta ei puhu. Hän on kohdannut ison trauman eikä pysty kertomaan siitä tai mistään muuten kuin viiltelemällä. Joka päivä hän tapaa terapeutin, mutta ei puhu tällekään. Kuitenkin hän on osa potilasjoukkoa, he ovat ongelmistaan huolimatta kiintyneitä toisiinsa, heillä on yhteishenki. 

Ruumiini tuntuu yhtäkkiä kevyeltä, niin kevyeltä, että se saattaisi leijua pois. Kuvittelen olevani kiitospäivän kulkueen jättimäinen ilmapallo ja leijuvani ylöspäin, pois Rubyn pöydän luota, korkealle Laholatvan ylle. Minun täytyy istua alas. 

Ruby kumartuu, ottaa käteni käsiinsä ja vetää ne syliinsä.

"Taisit pelästyä, vai mitä?" hän kysyy.

Rubyn silmien ruskeanmustassa keskustassa näkyy pikkuinen, pelästynyt heijastus minusta. 

"Miksi sinä tuollaista halusit tehdä?" Kätemme - tuhkanvalkoiset ja syvän mahonkiset - ovat kietoutuneet toisiinsa Rubyn sylissä, hänen pukunsa kangas on pehmeää niin monesta pesukerrasta.

"Hmmm?" hän sanoo niin kuin minä olisin sanonut jotain, mitä hän ei olisi kuullut kunnolla. "Mikset kerro meille, mikä sinua painaa?"

Harkitsen irrottautuvani hänen otteestaan, mutta se vaatisi liian suuren ponnistuksen, ja minä olen nyt väsynyt, hyvin väsynyt.

Ruby huokaisee. "Mitä ikinä se on, kultapieni, se ei voi sattua enemmän kuin tämä."

Pidin kirjasta paljon. Se on rujonkaunis; on vaikeita, ahdistavia asioita mutta ne on kerrottu lämminhenkisesti. Pidin siitä, millainen hoitolaitos on. Ei väkivaltaisia hoitajia, ei lähenteleviä terapeutteja, ei vanhempien hylkäämiä lapsia, ei pakkoa... Sen sijaan aitoa välittämistä sekä hoitajien taholta että potilaiden kesken, ongelmien ratkomista keskustelemalla, kiireettömyyttä. Ongelmanuorta ei syyllistetä vaan häntä halutaan auttaa, ei paranneta lääkkeillä vaan autetaan nuorta havaitsemaan ongelmien syyt. 

Mielestäni Viilto on todella tärkeä kirja. Toivoisin sen päätyvän monen lukulistalle, niin nuorten, vanhempien kuin nuorten kanssa työskentelevienkin. Aiheen raskaudesta huolimatta lukemisesta jäi hyvä, toiveikas olo. 

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua
Karisto 2016
215 s.

Jukka-Pekka Palviainen on yksi niistä, kenen nuortenkirjoja on aina ilo lukea. Hän kirjoittaa tavallisista nuorista aidosti, rehellisesti. Kirjoissa ei ole mitään laskelmoitua tai päälle liimattua. Niissä on poikkeuksetta keskiössä vahva tarina, jossa vaikeitakin asioita käsitellään lämmöllä ja paikoin huumorin avulla.

Sellainen kirja on myös tämän kevään uutuus, Tarpeeksi reilua. Kolmen nuoren – kahden pojan ja yhden tytön - ystäväpiiri saa elokuvaprojektin myötä mukaan neljännen jäsenen. Kuvankauniin Jasminen mukaantulo muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja pikkuhiljaa tasapaino järkkyy.  

Filmihullut Arttu ja Koponen tekevät elokuvaa, jolla osallistuvat lyhytelokuvakilpailuun. Mukana on tietenkin Jossu, joka musiikillisesti lahjakkaana tekee elokuvan äänimaailman. Hän myös näyttelee Koposen kanssa. Kun pojat pyytävät mukaan myös Jasminen, leffalle on luvassa loistava tulevaisuus. Porukka ideoi yhdessä, kuvaa yhdessä. Mutta jännitteet kasvavat vähitellen. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ei ollenkaan viaton tilanne herkässä teini-iässä. Kuvausmatka entiselle varuskuntasaarelle osoittautuu yllätykselliseksi, jopa vaaralliseksi. Sillä reissulla nuorille paljastuu toisistaan asioita, joista heillä ei ollut aavistustakaan. Pinta on pintaa, ja sen alla voi olla melkein mitä tahansa.  

Taivas ja meri ovat yhtä ja samaa mustansävyä. Venesatamassa palaa lyhtyjä. Yhdessä veneessäkin on valo sisällä. Taivaalla tähtiä ja kuu, jonka katseessa on lämpöä. Kolme nuorta istuu pienen moottoriveneen keskiosassa toppavaatteissa ja vilttien alla kiinni toisissaan. Neljäs istuu veneen perässä ja ohjaa venettä hitaasti, jotta he eivät kastuisi. 

Arttu ajattelee, että he näyttävät varmaan jotenkin aavemaisilta lipuessaan tummissa vaatteissaan ulos venesatamasta. Kuin neljä zombieta lähdössä suorittamaan salaista tehtävää. 

Arttu haluaisi vetää poikien välissä istuvan Jossun kiinni itseensä, sillä hänen on vieläkin kylmä. Hän pelkää kuitenkin, että Jasmine tulkitsisi sen jotenkin väärin. 

"Täällä on kylmä ku pingviinin hanurissa", Arttu vaikertaa. 

Jossu siirtyy lähemmäs Arttua. Se kiertää viltin alla kätensä Artun ympärille. Lämpö alkaa levitä Artunkin ruumiiseen. Arttu ei uskalla katsoa taakseen, näkeekö Jasmine, mitä tapahtuu. 

Kirjan paras anti on sen realistisuus, läheinen kosketuspinta oikeastaan kenen tahansa nuoren elämään. Tapahtuu asioita, joita voi sattua oikeasti, itselle, kaverille, rinnakkaisluokkalaiselle. 

Jotkut tapahtumista tuntuvat vähän irrallisilta, esimerkiksi Jasminen kohtaaminen Joren kanssa. Tärkeitä juttuja siinäkin, mutta tapaus tuntui yksittäiseltä ja tarinan kokonaisuuden kannalta ei niin olennaiselta. 

Välillä tuli olo että nyt mennään pikakelauksella. Olisin mieluusti lukenut lisää, etenkin ikävämpien asioiden taustoista. Nyt tuntuu siltä että niiden syyt kuitataan parilla lauseella. Toisaalta, minulle ei ole ongelma lukea vaikka 500-sivuista kirjaa mutta nuorille saattaa olla! :)  

Pidän erityisen hyvänä sitä, että kirjassa on saatu kohtalaiseen sivumäärään - väljällä fontilla ja kapealla palstalla – ujutettua monta nykynuorten elämän kipupistettä. On aina ajankohtaisia aiheita sekä nykyhetkelle tyypillisiä tilanteita. Monen lukijan lienee helppoa löytää lempihahmo ja samastumiskohde. Etenkin kun ongelmien vastapainona on myös yhtä ikuisia mutta iloisia teemoja kuten ystävyys, anteeksianto ja usko tulevaisuuteen. 

Lukemisesta tuli lohdullinen olo. Vaikka on vaikeaa, ajaudutaan ongelmiin tai tehdään vääryyksiä niin mikään ei ole ylitsepääsemätöntä vaan kaikki hoituu kyllä, tavalla tai toisella. Vaikka ongelmia on niin kaveria ei jätetä ja anteeksi annetaan.  

Tarpeeksi reilua on luettu myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Lastenkirjahyllyssä. 

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

John Green: Arvoitus nimeltä Margo
Englanninkielinen alkuperäisteos Paper Towns (2008)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2015
400 s.

Arvoitus nimeltä Margo on sekoitus arvoitusdekkaria ja matkakertomusta, miksattuna nuorille aikuisille sopivaksi viihdyttäväksi kokonaisuudeksi.

Quentin ja hänen naapurinsa Margo ovat olleet lapsina ystäviä, mutta vuosien varrella ajautuneet eri piireihin koulussa. Margo on suosittu, palvottu, kuningatar, kun taas Quentin on huomaamaton, mitäänsanomaton, yhdentekevä. Eräänä yönä Margo ilmestyy Quentinin ikkunan taakse ja pyytää tämän mukaan. Yhden yön aikana Margo aikoo kostaa kaikille jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä. 

Seuraavana päivänä Quentin haaveilee, miten hänen elämänsä muuttuu nyt kun heillä Margon kanssa on yhteinen salaisuus. Mutta Margo ei olekaan koulussa, ei tule koko päivänä, ei seuraavanakaan, ei ollenkaan. Missä hän on? Mitä on tapahtunut? Ystäviensä kanssa Quentin alkaa seurata salaperäisiä vihjeitä, joita Margo on jättänyt. Kuinka monta askelta Margo on heitä edellä, ja saavatko he hänet kiinni?

Tuli hiljaista, ja vähän ajan kuluttua Radar katsoi minuun taustapeilistä ja sanoi: "Se ovijuttu on ainoa, joka on merkitty eri tavalla kuin muut, eikä se avaudu mitenkään. Minusta tuntuu, että vihje on siinä. Miten se nyt menikään?"

"'Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan!'" minä vastasin.

"Jefferson Park ei varmasti ole paras mahdollinen paikka nostaa ahdasmielisyyden ovia saranoiltaan", Radar myönsi. "Ehkä Margo tarkoitti juuri sitä. Samaan tapaan kuin hän sanoi Orlandoa paperikaupungiksi. Ehkä hän kertoo lähteneensä siitä syystä."

Ben jarrutti punaisissa valoissa ja kääntyi katsomaan Radaria. "Veli", hän sanoi, "minusta tässä yliarvioidaan Margo Söpöläistä."

"Miten niin?" minä kysyin. 

"Ruuvatkaa lukot irti ovista", Ben sanoi. "Nostakaa ovetkin irti saranoiltaan!"

"Niin", minä sanoin. Valo muuttui vihreäksi, ja Ben painoi kaasua. Koko tärähteli kuin aikoisi hajota, mutta lähti kuitenkin liikkeelle. 

"Se ei ole runoutta. Se ei ole mikään kielikuva. Se on ohje. Meidän on tarkoitus mennä Margon huoneeseen, ruuvata lukko ovesta ja nostaa ovi saranoiltaan."

Radar katsoi minua taustapeilin kautta, ja minä katsoi häntä. "Ben on joskus niin jälkeenjäänyt, että se lähentelee eräänlaista neroutta."

Olen tykännyt John Greenin aiemmista suomennetuista kirjoista, ja tästä pidin myös. Sinänsä kostoretki ei ole hauska asia, eikä myöskään kadonneen henkilön jäljittäminen, mutta tässä asiat on esitetty humoristisesti. Nauroin muutaman kerran ääneen, ja sitä ei tapahdu usein. 

Henkilöhahmoista pidin myös, ainoastaan Margo on sellainen jolle en lämmennyt. Jostain syystä koin hänet aika ärsyttäväksi. Mikä oikeus hänellä on raahata Quentin yölliseen seikkailuun ja sen jälkeen häipyä? Ilmiselvästi hän on suunnitellut sitä kauan, koska on tehnyt joukon hankalia, suorastaan nerokkaita vihjeitä joiden perusteella hänen jäljilleen on mahdollista päästä. Tuo kaksijakoisuus, näennäinen spontaanius jonka takana on pitkäjänteinen suunnittelu, teki hänestä minulle etäisen hahmon. 

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, arvion ovat tehneet ainakin Krista, Ellen, Pauliina, Reta Anna Maria, Mai Laakso, Jassu ja Jonna. 

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä
Robustos 2012
240 s.

Luin heti Darlahin perään toisenkin nuortenkirjan, josta pidin paljon. Kirkkaalla liekillä on hyvin erilainen verrattuna Darlahiin, se on teiniangstia pahimmillaan. Vimmaista, hien pintaan nostattavaa.

Maaria ja hänen äitinsä eivät tule toimeen keskenään. Veli on kuollut, äiti sanoo sitä onnettomuudeksi ja Maaria itsemurhaksi. Hautajaisten jälkeen kuolema on unohdettu, asioita ja tunteita ei ole käyty läpi. Ulko-ovi käy äidin vaihtuvien poikaystävien myötä, eikä Maaria kestä olla kotona. 

Tallinnan reissulla Maaria näkee palavan kirkon. Tulessa on jotain maagista. Liekit piirtyvät Maarian mieleen ja vetävät häntä lähemmäs. Tulitikun raapaisu on helppo tapa tuntea olevansa olemassa. Maarialla on ystäviä, mutta ehtivätkö ja pystyvätkö he pysäyttämään syöksyn ennen kuin se kiskaisee hänet syövereihinsä lopullisesti?

noin vain katoaa savuna ilmaan heidän yhteinen vuosien takainen haaveensa,

etusormesta ja peukalosta tuli tarttuu kiinni ja nipistää hieman ja kuumuus tuntuu näpeissä lohdulliselta vain hetken,

hän ei voi mitään sille että hänen on pakko lyödä nyrkeillään kantavaa seinää niin kauan kunnes hänen rystysissään ei ole enää tuntoa

hän hakkaisi päätäänkin seinään ellei tietäisi että siitä tulee vain sekava olo jos sitä jatkaa riittävän pitkään,

seinä ei ole moksiskaan vaan kopsahtelee kuin pilkkaisi häntä ja Maaria heittäytyy selälleen lattialle ja potkii seinää kantapäillään niin että syntyy hieman voimakkaampia ääniä mutta silti naurettavan vaisuja

ja hän tietää ettei saisi seinään minkäänlaista reikää vaikka hakkaisi sitä koko viikon

se on kammottava epätoivoinen masentava ajatus,

hänen huutonsa ei pysty kaatamaan rakennuksia eikä hän pysty tahdonvoimalla kutsumaan laavavirtoja maan pinnalle eikä hänen katseensa voi polttaa tai kosketuksensa jäädyttää ketään, ei,

hän ei mahda millekään eikä kellekään mitään

Saalon ratkaisu kirjoittaa teksti putkeen melkein täysin ilman välimerkkejä on loistava. Se saa tarinan tuntumaan Maarian tajunnanvirralta, se saa lukijan tuntemaan että hän on kiinni Maariassa. Lukija haluaisi puuttua asioihin mutta ei voi kuin seurata avuttomana vierestä ja jännittää miten tässä käy. 

Nuorten ongelmista on kirjoitettu hyllymetreittäin, mutta Kirkkaalla liekillä on joukon helmi. Se on niin intensiivinen, niin vihainen, niin herkkä. Monet nuortenkirjat herättävät ainakin minussa lähinnä huvittuneisuutta tai ärtymystä, koska usein nuoret on kuvattu kliseisinä. Kapina ja angsti on liian usein sitä, että juodaan kaksi siideriä puistossa ja oksennetaan, tai kirjoitetaan kaverista ilkeä juttu nettiin, tai muuta vastaavaa. Kirkkaalla liekillä pysyttelee suuren osan ajasta Maarian päässä, kuvaten ajatuksia ja tunteita enemmän kuin tekoja. Lukijan on helppo samastua Maarian voimattomuuden tunteeseen, kun sitä kuvataan monin eri sanankääntein.

Hieno kirja, kertakaikkiaan. Tätä aion vinkata yläkoululaisille. 

Kirjan ovat lukeneet myös Mia, Kirsi sekä Notko, se lukeva peikko.