Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Myllylahti 2023

203 s.

Aatun kesä on menossa totaalisesti pieleen. Kaikki kaverit menevät rippileirille, hän yksin jää pois, ryytymään kesätöissä isänsä kaupassa. Mutta onneksi Aatu ja kaverinsa ovat kekseliäitä, joten löytyy useampikin tapa ujuttautua mukaan leirille, kuitenkin niin että pysyy aikuisilta ja isosilta piilossa. Kommelluksia riittää, eikä yhtäkkinen kakkoskesätyö kissavahtina suju sekään ilman yllätyksiä. Kesän aikana ehditään myös polttaa naama nokkosiin ja etsiä kadonnutta mummoa.

"Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä... ööö karjaa, eikun siipikarjaa... eii, mä en opi näitä koskaan kun nää on niin kummallisia. Mitä ihmeen karjaa? Onks se nyt edelleen oletus, että ihmisellä on karjaa?" Minttu valittaa. 

"Siipikarjaa? Mistä sä sen keksit? Mitä se ees on?" Doris nauraa. 

"No vittu kanaa", Minttu kivahtaa.

"Ei kiroilla!" kuuluu Turon ääni yläpediltä. "Mintulle viiva."

Doris piirtää rastin seinään tukkimiehenkirjanpitoon.

(...)

"Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi on hyvä", Minttu arvioi. 

"Mä en ainakaan kovin hyvin toteuttanut tota neljättä käskyä viime keväänä, kunnioita isääsi ja äitiäsi meinaan!" huudan kaapista. 

Doris kiljaisee. Walle pomppaa ylös sängyltä niin että lattia tömähtää. 

"Aatu!" Minttu hihkaisee. 

"Ei jumalau...", Turo on huutamassa, mutta imaisee lopun takaisin. 

"Ootko sä tosiaan siellä kaapissa?" Minttu kysyy ja tulee varoen ovelle.

Räväytän vaatekaapin oven auki ja huikkaan:

"Tulkoon valo!"

Koko porukka kerääntyy mun ympärille tiiviiksi piiriksi, me hypitään ja nauretaan yhdessä kimpussa.

"No nyt häikäisee. Tää oli paras pränkki aikoihin", Walle räkättää. 

Tykkäsin, tässä ei sorruta päättömään kohellukseen vaan tekemisissä säilyy järki. Huumori on sellaista, että se naurattaa nelikymppistäkin. Jotenkin tuli mieleen oman nuoruuden hitti Hullu luokka -sarja, tässä on samaa henkeä mutta päivitettynä tälle vuosikymmenelle. Tykkäsin myös siitä, että vaikka tämä on toinen kirja Aatusta kavereineen, niin yhtään ei haittaa vaikkei olisi lukenut aiempaa osaa. Hyvin pääsee jyvälle siitä, keitä ja millaisia nämä nuoret ovat.

Uskon että tämä on helppo vinkkauskirja, koko ajan tapahtuu jotain ja luvut ovat lyhyitä niin tarvittaessa on helppo pitää taukoja lukemisessa. Sisältö on ihanan tavallista nuorten elämää, jossa tärkeää on olla yhdessä kavereiden kanssa ja elää mahdollisimman huoletonta kesää. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "kirjan kannessa tai nimessä on koru". 

 

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin

 

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin. 

Kansi Laura Lyytinen

Tammi 2021

226 s.

Virkistävä idea ja oivaltava toteutus, siitä on Satalatva tehty. 16 kirjailijaa esittää oman tulkintansa Kalevalan henkilöistä ja tarinoista, ja esitystavat ovat hyvinkin vaihtelevia. On kirkuvia lööppejä, uutismaisia tekstejä, runoa, selvityksiä... Tunnelma vaihtelee lähes riehakkaasta suorastaan ahdistavaan. Silti lukeminen ei tunnu sillisalaatilta. Yhtenäisyys syntyy pitkälti siitä, että teksteissä on samoja henkilöitä ja samoja Kalevalan runoja tai teemoja. Lukija pääsee tutkimaan vaikka Seppo Ilmarista tai kyistä peltoa enemmän kuin yhdestä näkökulmasta. 

Sinkkuuteen jämähtäminen kuitenkin koski Ilmariseen kovemmin kuin teknologiajätistä olisi uskonut. Miehelle oli ajan mittaan käynyt selväksi, ettei kuuluisinkaan insinöörintaito onnistuisi purkamaan ja uudelleenkokoamaan mysteereistä suurinta: rakkautta. Miten voisikaan - siihen kun ei ollut kyennyt edes itse suuri Väinämöinen, mies joka lenteli pitkin ja poikin yksityis-Kuusellaan niin, että Louhi-yhtiöidenkin pomoa risoi. Äääh, Louhen vinoilu palasi taas mieleen korpeamaan. Seppo kiristeli hampaitaan. Mokoma Väinämöinen, Tietäjä Iän Ikuinen, jonka säkeitä koko maailma seurasi lähes uskonnollisella hartaudella. Itse Louhikin oli Väinämöistä omien sanojensa mukaan hoidellut, mistä hoitelusta siinä oli sitten ollutkaan kyse. Sanottiin kuitenkin mitä sanottiin - ukko oli silti vanha. Hän ei koskaan sanoisi sitä miehelle päin naamaa, mutta mitä tahansa hipsterit ja muut liedot sanoivatkaan pitkän parran muodikkuudesta, Väinämöisen pärställä se ei näyttänyt coolilta, vaan ainoastaan ikivanhalta. 

Eikö sitä paitsi Väinämöinen ollutkin taannoin muutaman kaljan kitattuaan kiroillut kyllästyneensä yksinoloon?

Jos tällä kirjalla ei saa nuorisoa kiinnostumaan Kalevalasta niin ei sitten millään! Ja jos tuntuu että tekstejä on liian monta, sanoisin että tätä ei ole pakko lukea alusta loppuun vaan voi makustella palasia sieltä täältä. Itselleni tuli olo, että tämän voisi lukea joskus myöhemmin uudelleen; nyt kun on palautellut mieliin hahmoja ja tapahtumia niin toisella lukukerralla voisi päästä uusiin tulkintoihin sisälle vielä syvemmin. 

Satalatva on luettu myös esimerkiksi blogeissa Lastenkirjahylly, Kirjaimia ja Kirjailuja.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 13, "lasten- tai nuorten kirja joka on julkaistu 2000-luvulla". 

Lastenkirjalauantai: Hannele Lampela: Lumikuningattaren lumous

 

Hannele Lampela: Lumikuningattaren lumous

Vinjetit Johanna Junkala

Otava 2020

256 s.

Hannele Lampela on alkanut kirjoittaa kirjasarjaa nimeltä Talventaian tarinoita, josta on ilmestynyt avausosa Lumikuningattaren lumous. Sekä kirjan että sarjan nimi houkuttelevat lukemaan, kaunista kantta unohtamatta! Sarja esitellään kertomalla, että siellä "tarinat heräävät eloon". Ja kuten avausosan nimestä voi päätellä, tällä kerralla ollaan Lumikuningattaren maailmassa. 

12-vuotias Greta perheineen on muuttanut taas. He muuttavat lähes joka vuosi, koska isä ja äiti etsivät sitä täydellistä kotia, jossa voisi elää onnellista elämää. He eivät ymmärrä, että onni on kiinni asukkaista, ei seinistä. Heti muuton jälkeen vanhemmat riitelevät taas, ja taas kerran Gretan pikkuveli Kai kömpii hänen viereensä nukkumaan.

Mutta kun Greta herää seuraavana aamuna, maailma on muuttunut. Koti on erilainen, ulkona on tullut talvi elokuussa, kotiin on tullut kissanpentu - ja Kai on poissa! Gretan kauhuksi Kai puuttuu myös valokuvista, ja vanhemmat luulevat Kain olevan Gretan poikaystävä. Kun Greta huomaa, että Kukkukalliolle on yhdessä yössä noussut talo, hän lähtee sinne ottamaan selvää, mitä kummaa on tekeillä. Talossa on vaatekaappi, jonka kautta hän päätyy Talventaikaan. Siellä hänet valitaan kolmeviikkoiseen taikakouluun oppimaan taitoja, joiden avulla hän voisi pelastaa Kain Lumikuningattaren vallasta.

Greta tökkäsi sormensa maapallon pintaan, sulki silmänsä ja ajatteli Kaita sellaisena, kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Hän kuvitteli makaavansa Kain vieressä omassa sängyssään. Pikkuveljen silmäripset levittäytyivät poskille kuin viuhkat ja vaalea, takkuinen tukka ulottui Gretan tyynylle asti. Yhtäkkiä maisena Kain ympärillä alkoi muuttua - Gretan sänky muuttui vitivalkoiseksi ja Kain silmäripsiin tuli pieniä jääkiteitä. Hän tajusi katselevansa veljeään Lumikuningattaren linnassa. Pieni muisku istui Kain korvan vieressä ja katseli ystävällisesti Gretaa. 

"Kai on kyllä turvassa, vaikka hän onkin Lumikuningattaren luona. Me seuraamme häntä jatkuvasti monin eri tavoin", Grimaldin ääni kuului jostain kaukaa.

Greta avasi silmänsä ja oli yhtäkkiä jälleen Grimaldin tornissa.

"No, miksi te ette sitten itse pelasta häntä", Greta tiuskaisi, mutta hänen sanansa eivät enää kuulostaneet yhtä vihaisilta.

"Siksi, koska se on sinun tehtäväsi", Grimaldi hymyili ja vetäisi Gretaa nenästä.

Pelastustehtävä ei ole helppo, sillä etenkin yksi koulun opettajista vaikuttaa suorastaan estävän Gretan pääsyä kursseista läpi. Tie Lumikuningattaren luo vie vaarallisen Hämärnotkon kautta, eikä historiakaan ole Gretan puolella, sillä vain kahdesti aiemmin joku on onnistunut kukistamaan Lumikuningattaren.

Tykkäsin tästä, tarina on monipuolinen ja kiinnostava. Siinä on joitakin varsin pelottavia kohtia, mutta vastaavasti myös niitä missä naurattaa ääneen. Talventaika on viehättävä ympäristö, joka on kuvattu eloisasti. Jäin heti miettimään, että tästä saisi mainion elokuvan. 

Ihan pienimmille lapsille en suosittele tätä yksin luettavaksi, mutta aikuisen kanssa kyllä. Muuten tämä kyllä menee kaikenikäisille alakoululaisille, ehkä vielä yläkoulunkin puolella. Sivuja on paljon ja fonttikoko on melko pieni, mutta tarina on mukaansatempaava. 

Salla Simukka: Lukitut

Salla Simukka: Lukitut

Tammi 2020

284 s.

Salla Simukasta on tullut yksi niistä kirjailijoista, joiden uutuutta odotan jännityksellä. Hän on tavattoman monipuolinen kirjoittaja, joka pystyy tekemään hienoja tarinoita mihin genreen tahansa. Mikä tärkeintä, kirjoissa on aina jotain erilaista, jotain mikä saa lukijan yllättymään iloisesti. Samaan genreen kuuluvat kirjat ovat erilaisia keskenään, eikä koskaan tule oloa että luen samaa kirjaa eri tapahtumapaikalla ja eri nimisillä henkilöhamoilla. 

Uutuusteos Lukitut on scifiä mutta täysin todentuntuisessa maailmassa. Nuoria suljetaan vankilaan, syynä se että heidän on laskettu tekevän jonkin rikoksen tulevaisuudessa. Ainoa poispääsy vankilasta on se, että keksii minkä rikoksen olisi tekemässä. Tunnustushuoneessa saa käydä kerran päivässä kokeilemassa, osuuko arvaus oikeaan. Vankeja valvotaan rannepantojen ja videokameroiden avulla, henkilökuntaa ei ole. Jos käyttäytyy hyvin, voi saada mahdollisuuden nousta vangista vartijaksi, ja saa lisää etuja. 

Tarinaa kerrotaan viiden nuoren näkökulmasta ja erilaisista tilanteista. Vankilassa voi ystävystyä, jos vaan uskaltaa luottaa toiseen. Toisaalta olemassa olevat suhteet kärsivät, kun toinen osapuoli ”ylenee” vangista vartijaksi. Paine tunnistaa oma tulevaisuuden rikos on kova, sillä jos sitä ei tunnusta ennen kuin täyttää 18, menettää mahdollisuuden päästä vankilasta pois. Henkinen paine on muutenkin kova, sillä yhteyksiä ulkomaailmaan ei sallita, viihdykkeenä on vain rajallinen määrä elokuvia. Kun vangit keksivät tehdä musikaalin, se sallitaan kunhan he pysyvät sääntöjen rajoissa. Yksityisyyttä ei ole, sillä videovalvonta kattaa kaikki vankien asuttamat tilat. 

Kun Vega ja Johannes huomaavat järjestelmässä pienen heikkouden, on aika tehdä suunnitelma. Ulkomaailman tietoon on saatettava, missä he ovat ja ennen kaikkea miksi. Eihän se voi olla sallittua, että nuoria lukitaan vankilaan varmuuden vuoksi! Loppu muistuttaa vähän Simukan Jäljellä-kirjaa, mutta on kuitenkin vielä pidemmälle viety, raadollisempi.  

Pieni joukko vaikutti suhtautuvan tilanteeseen äärimmäisen tosissaan. ”Suorittajat” kävivät kiivaita keskusteluja ja yrittivät löytää järkeilemällä ja loogisella päättelyllä tulevaisuuden rikoksensa. He käyttivät ulkoilutunnin juoksemalla pihaa ympäri ja ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi kaikkiin tehtäviin. Nämä ihmiset olivat päättäneet suorittaa vankila-aikansa mahdollisimman täydellisesti ja ryhdikkäästi kuin mallioppilaat. Yllättävän harvat pyrkivät sabotoimaan muuta porukkaa, mutta heitäkin oli. He haastoivat riitaa, tappelivat keskenään, kunnes sähköiskut pakottivat heidät lopettamaan, sotkivat ruokalassa, rikkoivat kalusteita, kävivät käsiksi muihin, tukkivat vessanpöntön käsipaperilla ja huutelivat rivouksia. Heidän tuhovoimansa heikkeni kuitenkin päivä päivältä, sillä valvontakamerat seurasivat kaikkea ja kaikesta tuli rangaistus. Lisäksi muut ärtyivät heihin nopeasti ja yksinkertaisesti sulkivat heidät muun ryhmän ulkopuolelle. Vega arveli, että täystuhot eivät jaksaisi pitää yllä sikailuaan viikkoakaan.

Hän tiesi, että ihmiset saattaisivat liukua ryhmästä toiseen yllättävän nopeastikin. Suljettu tila ja määrittelemättömän pitkä vankeusjakso voisivat saada ihmisistä esiin uusia puolia. Tämä oli tavallaan täydellinen psykologinen koe, jonka tuloksia olisi ollut mielenkiintoista tarkkailla, ellei olisi itse ollut mukana.

Viisi päähenkilöä herättävät ensi alkuun tuntemuksen, että no joo, tietenkin tässä on kaikki ajankohtaiset tyypit, on homo, polyamorinen, sukupuoleton; on tummaihoinen, on Kiinasta adoptoitu, on runopoika, on alkoholismia perheessä, on koulukiusaamista, on syömishäiriöitä. Että onkos tässä nyt vähän liikaa, kun kaikilla on joku - tai yleensä useampikin - jättikokoinen asia kannettavanaan? Että olisiko jotain voinut jakaa sivuhenkilöille? Pian kuitenkin tulee olo, että jestas sentään, kaikesta huolimatta tämä viisikko on vahva, niin erikseen kuin yhdessä. Maailma on tarjonnut heille kuraa niskaan, mutta hetken nikottelun jälkeen he iskevät takaisin. Eikä sitä muuta edes vankila.

Suosikkihahmokseni nousi Johannes, monestakin syystä. Pidän siitä, kuinka hän kirjoittaa viestejä siskolleen, vaikka ei voikaan niitä lähettää eikä tiedä, näkeekö sisko niitä koskaan. Pidän siitä, millaista painiskelua Johannes käy itsensä kanssa saadessaan mahdollisuuden siirtyä vartijaksi ja tehtyään sen. Mikä on oikein itseä kohtaan, mikä on oikein tai väärin ystäviä kohtaan, miten saman asian voi kokea valtavan eri tavoin. 

Mielestäni Simukan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa, on aika ollut; hän taikoo heidät eläviksi, sellaisiksi että lukija tuntee olevansa heidän joukossaan. He ovat fiktiivisiä mutta kuitenkin heidät näkee edessään ja melkein voi koskettaakin. He eivät vain ilmesty ja katoa taas.

Kirjassa käydään läpi paitsi nuoruuteen ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä myös yhteiskunnan muutosta. Kun yksityisyys on yhä enemmän uhattuna, kun tekoäly valtaa tilaa, kun kaikkia tekemisiämme urkitaan tai valvotaan elektronisesti - voiko kirjan maailma joskus olla totta? 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Niina T. ja Heidi P.  

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot!

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot!
Tammi 2018
77 s. + 66 s.

Vuosi vuodelta, kirja kirjalta olen vakuuttuneempi siitä, että Salla Simukka on kirjallinen nero. Hän on Se Kirjailija, joka pystyy kirjoittamaan mitä tahansa, millaista genreä tahansa. Hän uusiutuu, eikä kirjoita samaa kirjaa yhä uudelleen. Tästä hyvä osoitus on kirjapari Sytytä valot! / Sammuta valot!

Alaotsikkona kirjan eri puolilla on "pieniä kauniita tarinoita" ja "pieniä kauheita tarinoita". Idea on kertakaikkiaan loistava: molemmissa on 10 tarinaa, toiset positiivissävytteisiä, toiset negatiivisia. Tarinat muodostavat keskenään pareja tai vuoropuheluita. Aiheet ja teemat ovat hyvinkin vaihtelevia, mutta silti tuntuu että lukee kokonaisuutta, ei silppua. Luin kirjan niin, että vuorottelin. Ensin siis kaunis tarina numero 1, perään kauhea tarina numero 1. Voi olla, että näin kirjasta saa irti vielä enemmän kuin jos lukisi ensin kaikki kauniit tarinat  ja sitten kauheat tarinat. Kun on kauniin tarinan joskus hyvinkin hempeissä tunnelmissa, on pudotus kauheaan välillä raju. 

Pidän valtavan paljon siitä, miten Simukka vaihtaa sujuvasti tunnelmasta toiseen. Joskus tarina on täysin sama (numero 10, Koru) mutta vain loppu erottaa sen, onko tarina kaunis vai kauhea. Taidokasta! Yksi suosikeistani on tarinapari numero 6, Ranneke ja Huvipuisto. Alla olevassa sitaatissa käy hyvin ilmi se, millaisesta kirjasta on kyse:

Mä ajattelin, että sä olet mun huvipuisto.

Mun tivoli.

Sä olet kaikki sen laitteet.

Sä olet mun maailmanpyörä, joka nostaa mut korkealle ja 

saa näkemään kauas.

Ja vaikka mua huimaa sun kanssa, mä haluan kyytiin ker-

ran toisensa jälkeen.

Sä olet mun vuoristorata, jossa ei ole koskaan tylsää.

Vatsanpohjasta ottaa ja tekisi mielu kiljua ulos kaikki se

riemu, joka mun sisälle kertyy, kun sä vaan katsotkin mua. 

(Ranneke)

Minä olen se huvipuisto, jota et koskaan haluaisi kaupun-

kiisi, ja se kiertävä tivoli, jonka toivoisit kiertävän lähi-

tienoosi kaukaa.

       Miksikö? Anna kun kerron sinulle.

       Mutta varoitan: vaikka tietäisit totuuden, et voisi estää

minua. Minä tulen silloin, kun minua huvittaa. Ja lähden

vasta, kun olen saanut tarvitsemani.

Ilmestyn yhdessä yössä, yllättäen, kuin materialisoitui-

sin sumusta tai yöllä näkemistäsi painajaisista. Kukaan 

ei muista, että olisi nähnyt minusta ennakkomainoksia,

mutta kun olen paikalla kaikkine laitteineni, ei olemassa-

oloani kyseenalaisteta tai lupieni perään kysellä.

       Kaikki haluavat tulla käymään luonani.

       Kun porttini avataan, ihmisjono luikertelee sisään. Hei-

dän poskensa hehkuvat ja silmänsä kiiltävät. He tahtovat

viihtyä ja tulla huvitetuiksi. 

(Huvipuisto)

Vinkkasin tätä seiskaluokkalaisille teemana uudet nuortenkirjat. Lähti heti lainaan (samoin kuin lähtee aina Simukan Jäljellä, jota vinkkaan kaseille genrevinkkauksen scifi-osiossa). Tarinat ovat lyhyitä, ja fontti helppolukuista. Sitaattiin laitoin rivijaot siten kuin ne kirjassa ovat. Tärkeintä on kuitenkin se, että vaikka yksittäisen tarinan sivumäärä on vähäinen, on sen sisältö täyttä tavaraa ja joskus kattaa koko elämän. 

Tämä on niitä kirjoja, joissa sanat eivät riitä kertomaan kuinka hienosta kirjasta on kyse. Sanonkin vaan että tekee kuulkaa mieleni hyppiä tasajalkaa, tuulettaa raivokkaasti ja huutaa että lukekaa tämä!

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu kohtaan 13, kotimainen lasten- tai nuortenkirja.

Blogeissa tätä on luettu paljon, postauksen ovat tehneet muun muassa Niina T., Heidi P. ja Susanna.

       

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Olen katsellut Khao Lakin sydämiä useamman kerran. Sen kansikuva on kaunis mutta ehkä hiukan pelkäsin kirjan olevan raskasta luettavaa. Sitä se on, mutta ei liikaa. 

15-vuotias Emma matkustaa isoäitinsä sekä tätinsä ja tämän poikaystävän kanssa Thaimaahan. On tullut aika palata Khao Lakiin, paikkaan jossa tsunami vei Emman perheen. Tällä kertaa hyökyaalto vyöryy Emman mieleen, kun hän jättää jäähyväiset vanhemmilleen, pikkuveljelleen ja isovanhemmilleen. Hän muistaa tuolta reissulta paljon pelkoa ja surua, mutta myös iloisia hetkiä ennen katastrofia. 

Emmalla ja isoäidillä on matkallaan toinenkin tehtävä; he haluavat löytää miehen joka auttoi Emman puuhun ja siten esti tätä hukkumasta. Tehtävä on vaikea, miltei mahdoton, ja aikaa vain kaksi viikkoa. Silti täytyy yrittää. 

Thaimaassa on myös ruotsalainen Lukas, joka menetti äitinsä ja veljensä. Suru lähentää nuoria, mutta samalla he saavat muistutuksen siitä että on katsottava myös eteenpäin, ei vain taaksepäin. Suru ja kaipaus pysyvät aina, mutta niitä pystyy käsittelemään ja hallitsemaan. Aika arpeuttaa haavat, ja elämä kantaa. 

- Äiti, sano tuolle ääliölle, että lopettaa.

- Aapo, lopeta se pelleily.

Äiti, maailman ihanin sana.

Tyhjänpäiväiseltä kuulostava kinastelu sai Emman jälleen kerran muistamaan, ettei kukaan vastaisi, jos hän kutsuisi äitiään.

(...)

Samaa oli sanonut opas viidakkoretkellä. Vuoden 2004 aalto oli ollut tuhoisa, koska kukaan ei ollut osannut varautua siihen. Ennen katastrofia vain harvat paikalliset olivat kuulleet koko tsunami-sanaa. Ei se ollut tuttu turisteillekaan. Sana tuli japanin kielestä. Tsu tarkoitti satamaa ja nami aaltoa. Khao Lakin rannoilla olleet ihmiset olivat jääneet töllistelemään valtaisaa vaahtopääaaltoa ihmeissään ja ihastuneina. Kun he olivat lopulta tajunneet vaaran, oli liian myöhäistä paeta.

Niitä ihmisiä ei enää ollut olemassa.

Minä olen, Emma ajatteli. Hän tunsi kiitollisuutta pelastumisestaan, vaikka välillä hän oli ajatellut, että olisi ollut hyvä, jos hänkin olisi kuollut. Mutta siinä tapauksessa isovanhemmilla, Millalla ja muilla sukulaisilla olisi vielä lohduttomampaa.

Emman ja Lukaksen hahmoille vastapainoa luo Venla perheineen. Isoisän 70-vuotispäiviä on lähdetty juhlimaan koko perheen voimin, ja perhe onkin varsin tyypillisen oloinen turistijoukko :) Heidän touhunsa on hupaisaa luettavaa, mutta saavat hekin osansa tsunamin jälkilaineista.

Pidin kirjasta valtavan paljon. Pidin tarinasta, pidin siitä kuinka herkän kauniisti Tiainen kuvaa sekä traagisia tapahtumia että iloisia hetkiä. Ihailin Emman kypsyyttä ja rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi niin vedenalaiselle maailmalle snorklausretkellä kuin kipeille muistoille hiekkarannalla. Pidin siitä, kuinka kaiken surun ja kaipauksen keskellä on myös toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. 

Khao Lakin sydämet on hurjan hyvä ja hurjan kaunis kirja, kaikin puolin täydellinen paketti. 

Kirjaa on luettu blogeissa paljon ja kanssabloggaajat ovat myös pitäneet siitä. Arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Notkopeikko, Mari A, Kirsi Hietanen, Mia, Jonna ja Sara. 

Tämän kirjan haluan laittaa Kirja joka maasta - haasteeni kohtaan Thaimaa. 

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua
Karisto 2016
215 s.

Jukka-Pekka Palviainen on yksi niistä, kenen nuortenkirjoja on aina ilo lukea. Hän kirjoittaa tavallisista nuorista aidosti, rehellisesti. Kirjoissa ei ole mitään laskelmoitua tai päälle liimattua. Niissä on poikkeuksetta keskiössä vahva tarina, jossa vaikeitakin asioita käsitellään lämmöllä ja paikoin huumorin avulla.

Sellainen kirja on myös tämän kevään uutuus, Tarpeeksi reilua. Kolmen nuoren – kahden pojan ja yhden tytön - ystäväpiiri saa elokuvaprojektin myötä mukaan neljännen jäsenen. Kuvankauniin Jasminen mukaantulo muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja pikkuhiljaa tasapaino järkkyy.  

Filmihullut Arttu ja Koponen tekevät elokuvaa, jolla osallistuvat lyhytelokuvakilpailuun. Mukana on tietenkin Jossu, joka musiikillisesti lahjakkaana tekee elokuvan äänimaailman. Hän myös näyttelee Koposen kanssa. Kun pojat pyytävät mukaan myös Jasminen, leffalle on luvassa loistava tulevaisuus. Porukka ideoi yhdessä, kuvaa yhdessä. Mutta jännitteet kasvavat vähitellen. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ei ollenkaan viaton tilanne herkässä teini-iässä. Kuvausmatka entiselle varuskuntasaarelle osoittautuu yllätykselliseksi, jopa vaaralliseksi. Sillä reissulla nuorille paljastuu toisistaan asioita, joista heillä ei ollut aavistustakaan. Pinta on pintaa, ja sen alla voi olla melkein mitä tahansa.  

Taivas ja meri ovat yhtä ja samaa mustansävyä. Venesatamassa palaa lyhtyjä. Yhdessä veneessäkin on valo sisällä. Taivaalla tähtiä ja kuu, jonka katseessa on lämpöä. Kolme nuorta istuu pienen moottoriveneen keskiosassa toppavaatteissa ja vilttien alla kiinni toisissaan. Neljäs istuu veneen perässä ja ohjaa venettä hitaasti, jotta he eivät kastuisi. 

Arttu ajattelee, että he näyttävät varmaan jotenkin aavemaisilta lipuessaan tummissa vaatteissaan ulos venesatamasta. Kuin neljä zombieta lähdössä suorittamaan salaista tehtävää. 

Arttu haluaisi vetää poikien välissä istuvan Jossun kiinni itseensä, sillä hänen on vieläkin kylmä. Hän pelkää kuitenkin, että Jasmine tulkitsisi sen jotenkin väärin. 

"Täällä on kylmä ku pingviinin hanurissa", Arttu vaikertaa. 

Jossu siirtyy lähemmäs Arttua. Se kiertää viltin alla kätensä Artun ympärille. Lämpö alkaa levitä Artunkin ruumiiseen. Arttu ei uskalla katsoa taakseen, näkeekö Jasmine, mitä tapahtuu. 

Kirjan paras anti on sen realistisuus, läheinen kosketuspinta oikeastaan kenen tahansa nuoren elämään. Tapahtuu asioita, joita voi sattua oikeasti, itselle, kaverille, rinnakkaisluokkalaiselle. 

Jotkut tapahtumista tuntuvat vähän irrallisilta, esimerkiksi Jasminen kohtaaminen Joren kanssa. Tärkeitä juttuja siinäkin, mutta tapaus tuntui yksittäiseltä ja tarinan kokonaisuuden kannalta ei niin olennaiselta. 

Välillä tuli olo että nyt mennään pikakelauksella. Olisin mieluusti lukenut lisää, etenkin ikävämpien asioiden taustoista. Nyt tuntuu siltä että niiden syyt kuitataan parilla lauseella. Toisaalta, minulle ei ole ongelma lukea vaikka 500-sivuista kirjaa mutta nuorille saattaa olla! :)  

Pidän erityisen hyvänä sitä, että kirjassa on saatu kohtalaiseen sivumäärään - väljällä fontilla ja kapealla palstalla – ujutettua monta nykynuorten elämän kipupistettä. On aina ajankohtaisia aiheita sekä nykyhetkelle tyypillisiä tilanteita. Monen lukijan lienee helppoa löytää lempihahmo ja samastumiskohde. Etenkin kun ongelmien vastapainona on myös yhtä ikuisia mutta iloisia teemoja kuten ystävyys, anteeksianto ja usko tulevaisuuteen. 

Lukemisesta tuli lohdullinen olo. Vaikka on vaikeaa, ajaudutaan ongelmiin tai tehdään vääryyksiä niin mikään ei ole ylitsepääsemätöntä vaan kaikki hoituu kyllä, tavalla tai toisella. Vaikka ongelmia on niin kaveria ei jätetä ja anteeksi annetaan.  

Tarpeeksi reilua on luettu myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Lastenkirjahyllyssä.