Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

Myllylahti 2026

336 s.

Kirjabloggaajien Dekkariviikko alkaa osaltani kotimaisella esikoisteoksella. 

On ollut havaittavissa pientä buumia, että suomalainen dekkarikirjailija sijoittaa kirjansa jonnekin muualle kuin Suomeen. Suvi Eriksson vie lukijat Skotlantiin, Skyen saarelle Kyle of Lochalshin kylään. Suomalainen Emilia on löytynyt Eilean Donan -linnan rantakivikosta kuolleena. Paikallispoliisi ottaa yhteyttä Suomeen, minkä seurauksena Tuuli Puro pakkaa laukkunsa ja matkustaa Skotlantiin. 

Yhteistyö niin paikallisen poliisin kuin asukkaiden kanssa on hankalaa. Poliisi pitää kovasti ajatuksesta, että kyseessä on onnettomuus. Kyläyhteisö ei pidä turisteista, eikä etenkään turistin kuolemaa tutkivasta ulkomaalaisesta. Lisää ongelmia on luvassa, kun Suomessa tapahtuu henkirikos jossa on viitteitä Tuulin tutkimaan tapaukseen. Miten saada tieto kulkemaan maiden välissä ja miten pitää langat käsissä? 

Tuuli ei oikein tiennyt, katsoako enemmän vasemmalle vai oikealle. Toisaalta tarve pysyä tiellä haittasi maisemankatselua huomattavasti. Hän oli tietysti kuullut Isle of Skyen olevan monen mielestä Skotlannin kauneinta aluetta ja nähnyt paljon kuvia, mutta mikään niistä ei tehnyt oikeutta todellisuudelle. Sää suosi. Sadetta ei tällä hetkellä ripsinyt lainkaan, vaikka pilvet välillä roikkuivat melko matalalla. Tummanharmaat pilvet vain lisäsivät maiseman dramaattisuutta. Parin minuutin kuluttua varmasti iskisi joku monsuuni. 

Tuuli tiesi ajavansa liian hitaasti ainakin paikallisten makuun, mutta ei jaksanut nyt välittää. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa näissä maisemissa, ja hän ottaisi siitä kaiken irti. Blair oli neuvonut häntä ajamaan Portreen jälkeen pohjoiseen päin saaren läntistä reunaa ja takaisin palatessa itäistä. Ilmeisesti hän oli sitä mieltä, että poliisillakin oli oikeus nauttia maisemista. Yleensä Tuuli kuunteli autossa musiikkia melko kovallakin, mutta nyt tuntui, että maisemat palvelivat viihteenä ja aivot raksuttivat tutkintaan liittyviä kysymyksiä. Emilialla ei ainakaan heidän tietojensa mukaan ollut autoa käytössään. Olisiko hän saanut joltakulta kyydin hautausmaalle? Oliko hän ottanut taksin? Oliko hän käyttänyt julkisia kulkuneuvoja? 

Ei Tuuli pahemmin ehdi maisemia katsella, hän istuu joko poliisilaitoksella tai ajelee painajaismaisen kapeilla ja usein yksikaistaisilla teillä Emilian jäljissä. Kovasta urakoinnista huolimatta tapaus etenee todella hitaasti. Välillä lukijaa saattaa mietityttää, mitä paikallispoliisi oikein tekee. Tuntuu että aika usein Tuuli ehdottaa seuraavia askelia, eikä Blair joukkoineen keksi tehdä yhtään mitään itse. Toisaalta he eivät ehkä halua tehdä mitään, koska onhan se pelottava ajatus että joku heille tuttu voisi olla syyllinen. 

Tarina antaa viitteitä siitä että jatkoa voisi olla luvassa, mutta mitään vahvistusta en ole ajatukselleni löytänyt. Saa nähdä miten käy. Voisin kuvitella että saarella on paljon hyviä paikkoja, joista löytää ruumiita :D 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirjan kannessa tai nimessä on linna". En löytänyt tietoa kannen tekijästä, voi toki olla että nimi on jäänyt kirjaston viivakooditarran alle. 

Dekkariviikon logo on jälleen Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa. 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

Myllylahti 2025

174 s.

Tiia Mattilan esikoisteos palkittiin Topelius-palkinnolla, ja raatilaisena voin sanoa että aivan kuten aiemmat voittajat niin myös Humalan soundtrack on kirja joka jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Ja vaikka luin kirjan viime keväänä, muistan yhä kirkkaasti mitä siinä tapahtuu. 

Kasiluokkalainen Iiro peittelee kotitilannetta parhaansa mukaan. Vanhemmat ovat jääneet työttömiksi, ja ryyppääminen kiinnostaa heitä enemmän kuin esimerkiksi lasten ruokkiminen. Koulukavereiden kertoessa kesälomareissuistaan Iirolla ei ole mitään sanottavaa. Ystävä Topi on läheinen, mutta edes hänelle Iiro ei uskalla kertoa tilanteesta kotona, vielä vähemmän terveydenhoitajalle. Kun Niko vihjaa että näpistämällä ja varastettua tavaraa myymällä tienaisi enemmän kuin pulloja keräämällä, Iiro tuntee houkutusta. Hän on aina ollut rehellinen, mutta käykö paine liian suureksi? 

Yksinäiset tölkit muovipussin pohjalla

näyttää yhtä säälittäviltä,

miltä musta tuntuu sisällä.

Syötän ne pullonpalautusautomaatille,

joka nielaisee ateriansa kiitollisena. 

Vilkaisen sen vieressä olevaa 

lahjoituslipasta

ja pienen hetken harkitsen työntäväni

alle euron pullokuitin sinne.

Laskeudun pilvilinnoista 

takaisin maan pinnalle. 

Ehkä vielä joskus

koittaa se päivä,

kun voin mitään ajattelematta työntää sinne

minkä kokoisen tahansa pullokuitin.

Mutta tänään

ei pullokone syö mua paremmin,

    joten lahjoituksen sijaan

    käyn ostamassa kaurahiutaleita. 

Tarina on tosi koskettava, ja samalla pelottava kun ajattelee kuinka monelle lapselle ja nuorelle tällainen arki on todellisuutta. Kuinka moni joutuu Iiron lailla valehtelemaan että käyttää jotain uutta muotoilutuotetta, vaikka oikeasti hiukset jäävät tiettyyn tyyliin koska ne ovat pesemättömyyden takia niin rasvaiset? Tai väittämään että puhelimessa on ongelma, vaikka netti ei toimi koska vanhemmat eivät maksa laskuja? 

Tykkään siitä, että kaikki ei ole loputtoman synkkää vaan mukana on pientä ihastumisen pilkahdusta ja lopulta toivoa asioiden ratkeamisesta. Topi pysyy ystävänä rinnalla, ja hänen koko perheensä välittää Iirosta. Olisi kaikki mahdollisuus Iiron joutua päättymättömään synkkyyden pyörteeseen, mutta Mattila osaa katkaista kierteen ennen kuin lukijaan iskee toivottomuus tai ennen kuin tarina alkaa toistaa itseään.

Säeromaanin muoto toimii kohtalaisen hyvin. Tarina kattaa lähes koko lukuvuoden, joten synkkyyttä riittää pitkälle ajalle. Tekstin asettelu antaa tilaa sulatella lukemaansa, antaa tilaa hengittää. Toisaalta muoto ja melko vähäinen sivumäärä tekevät sen, että henkilöhahmoihin ei Iiroa lukuun ottamatta tutustuta oikeastaan ollenkaan joten Nikot ja Venlat jäävät vähän irrallisiksi. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Siniset helmet, Morren kirjablogi ja Lukutoukan luetut sivut. 

Aino Leppänen: Lanka-aitan Anni

 

Aino Leppänen: Lanka-aitan Anni    

Myllylahti 2025

296 s. 

On muuten ihana kirjan nimi! Syyskuusta jouluun seurataan Annin kamppailua lankakaupassa. Aila-tädiltä jäänyt kauppa on Annille sydämenasia, mutta miten saada pieni puoti kannattavaksi? Pitkin syksyä Anni kehittelee uutta, mutta toivo alkaa käydä vähiin. Some ja joulukalenteri tuovat uusia asiakkaita, mutta liian vähän. Lisäksi Anni asuu salaa puodin yläkerrassa, joten jos kauppa loppuu niin häneltä häviää myös koti. 

Hyvän mielen kirja ei olisi hyvän mielen kirja, ellei Annilla olisi ympärillään joukko muita puodinpitäjiä ja satunnaisia tuttavuuksia, joista kuoriutuu avulias ystäväjoukko. 

Poistomyynti kestäisi koko viikon, ja jokaiselle päivälle Anni oli suunnitellut jonkun erityisen tarjouksen. Ensimmäisenä hän tekisi somepäivityksen valmiista lankakasseista. Hän toivoi todella, että paikalle tulisi väkeä. Poistomyynnin parissa puuhailu oli virkistänyt hänen omaa mieltään, mutta varsinainen hyöty jäisi vähäiseksi, jos ostajia ei olisi.

Anni kirkaisi, kun ovelta kuului koputus. Hän jähmettyi paikoilleen aivan kuin puisen oven läpi voisi havaita hänen läsnäolonsa vain, jos hän liikkuisi. Hän ei ollut vielä vaihtanut vaatteita, joten kuka hyvänsä oven takana olisi, joutaisi mennä pois. Koputus kuului uudestaan. Anni arvioi tilannetta. Kassapöydän takana oli neuletakki. Hän kietaisi sen päälleen ja käveli hitaasti ovelle. Lukot naksahtivat auki kaikessa rauhassa ja Anni kurkisti ulos. 

Kaikkein eniten tykkäsin Annin tekemistä neuletakeista ja islantilaisneuleista. Itselläni ei ole käsityötaitoja lainkaan, mutta jostain syystä on tosi kiva lukea toisten osaamisesta. Puoti on jo syksyllä idyllinen ympäristö, marras-joulukuussa vielä enemmän. Henkilöhahmoista koostuu kiva galleria, osa heistä on hyvinkin sähäköitä. Anniin olisin kaivannut vähän särmää. Lankakaupan omistajasta tulee herkästi mieleen hissukka, ja pyylevä Anni tuntuu pelkäävän vähän kaikkea. 

Hiukan on kipinää, mutta varsinaisesti romantiikka pysyy piilossa. Tärkeämpää ovat monenlaiset kohtaamiset niin asiakkaiden kuin ystäviksi tulevien kanssa. 

Suosittelen varautumaan glögihampaan kolotukseen! 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjat kertovat ja Kaksi sivullista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirjassa on itse valittu perhe". Koska äiti välitti enemmän alkoholista kuin Annista, tämä piti Aila-tätiä perheenään. Lisäksi lopussa ystävyksistä muodostuu perheeksi verrattavissa oleva ryhmä. 

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Myllylahti 2023

203 s.

Aatun kesä on menossa totaalisesti pieleen. Kaikki kaverit menevät rippileirille, hän yksin jää pois, ryytymään kesätöissä isänsä kaupassa. Mutta onneksi Aatu ja kaverinsa ovat kekseliäitä, joten löytyy useampikin tapa ujuttautua mukaan leirille, kuitenkin niin että pysyy aikuisilta ja isosilta piilossa. Kommelluksia riittää, eikä yhtäkkinen kakkoskesätyö kissavahtina suju sekään ilman yllätyksiä. Kesän aikana ehditään myös polttaa naama nokkosiin ja etsiä kadonnutta mummoa.

"Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä... ööö karjaa, eikun siipikarjaa... eii, mä en opi näitä koskaan kun nää on niin kummallisia. Mitä ihmeen karjaa? Onks se nyt edelleen oletus, että ihmisellä on karjaa?" Minttu valittaa. 

"Siipikarjaa? Mistä sä sen keksit? Mitä se ees on?" Doris nauraa. 

"No vittu kanaa", Minttu kivahtaa.

"Ei kiroilla!" kuuluu Turon ääni yläpediltä. "Mintulle viiva."

Doris piirtää rastin seinään tukkimiehenkirjanpitoon.

(...)

"Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi on hyvä", Minttu arvioi. 

"Mä en ainakaan kovin hyvin toteuttanut tota neljättä käskyä viime keväänä, kunnioita isääsi ja äitiäsi meinaan!" huudan kaapista. 

Doris kiljaisee. Walle pomppaa ylös sängyltä niin että lattia tömähtää. 

"Aatu!" Minttu hihkaisee. 

"Ei jumalau...", Turo on huutamassa, mutta imaisee lopun takaisin. 

"Ootko sä tosiaan siellä kaapissa?" Minttu kysyy ja tulee varoen ovelle.

Räväytän vaatekaapin oven auki ja huikkaan:

"Tulkoon valo!"

Koko porukka kerääntyy mun ympärille tiiviiksi piiriksi, me hypitään ja nauretaan yhdessä kimpussa.

"No nyt häikäisee. Tää oli paras pränkki aikoihin", Walle räkättää. 

Tykkäsin, tässä ei sorruta päättömään kohellukseen vaan tekemisissä säilyy järki. Huumori on sellaista, että se naurattaa nelikymppistäkin. Jotenkin tuli mieleen oman nuoruuden hitti Hullu luokka -sarja, tässä on samaa henkeä mutta päivitettynä tälle vuosikymmenelle. Tykkäsin myös siitä, että vaikka tämä on toinen kirja Aatusta kavereineen, niin yhtään ei haittaa vaikkei olisi lukenut aiempaa osaa. Hyvin pääsee jyvälle siitä, keitä ja millaisia nämä nuoret ovat.

Uskon että tämä on helppo vinkkauskirja, koko ajan tapahtuu jotain ja luvut ovat lyhyitä niin tarvittaessa on helppo pitää taukoja lukemisessa. Sisältö on ihanan tavallista nuorten elämää, jossa tärkeää on olla yhdessä kavereiden kanssa ja elää mahdollisimman huoletonta kesää. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "kirjan kannessa tai nimessä on koru". 

 

Lastenkirjalauantai: Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja

 

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaja

Myllylahti 2020

37 s.

Suru on ikävä mutta tärkeä aihe lastenkirjallisuudessa. Jenna Kostet ja Kaisu Sandberg käsittelevät asiaa koskettavasti mutta lämpimästi uutuuskuvakirjassaan. Millin isotäti on kuollut, mistä hän on tietysti surullinen. Suru alkaa riistäytyä hallitsemattomaksi, kun Millin kotipihaan ilmestyy surunmaalaajaksi esittäytyvä poika. Tämä vetää Millin suuren sateenvarjonsa alle, ja sieltä käsin kaikki näyttäytyy harmaana ja ilottomana. Mölli yrittää kiinnittää Millin huomion siinä onnistumatta. Lopulta Millin vanhemmat huomaavat, että nyt suru on mennyt liiallisuuksiin. Isä vie Millin ulos, ja samalla Mölli piilottaa surunmaalaajan sateenvarjon. Milli ymmärtää, että surun on aika tulla ja sen on aika mennä, se on vieras ohikulkumatkalla eikä pysyvä asukas.

Matkalla kouluun Milli huomaa, että koko maailma on muuttunut yön aikana harmaaksi. Häntä vastaan kävelee vanha harmaa mies, joka taluttaa harmaita vinttikoiria, puut eivät ole enää keltaisia ja oransseja niin kuin syksyllä kuuluisi olla, vaan nekin näyttävät oudon värittömiltä. Kadulla vastaan ajaa harmaita autoja, ja taivaskin näyttää harmaalta, vaikka säätiedot lupasivat pelkkää auringonpaistetta.

- Minusta tuntuu kuin minulla olisi päälläni mummolan vanha täkki, joka on niin painava, ettei sen alla voi kunnolla liikkua. Tai aivan kuin jalkoihini olisi sidottu kahvakuulat, joiden kanssa äiti jumppaa iltaisin. Ihan kuin silmilläni olisi tummennetut aurinkolasit ja päässäni karvahattu, joka estää minua kuulemasta kunnolla, Milli sanoo pojalle, joka nyökkää ja laittaa kätensä Millin hartioille.

Tunsin lukiessa välillä suurta toivottomuutta ja turhautuneisuuttakin. Voi miksi surunmaalaaja pitää Millistä niin tiukasti kiinni! Onneksi Mölli ei luovuta, ja onneksi surunmaalaaja päästää lopulta otteensa! Tarinassa on paljon liikuttavia kohtia, kuten se miten surunmaalaaja maalaa Millin ja tämän huoneen sekä Möllin yritys siivota koti puhtaaksi surusta. Milli on jo tarinan alussa surullinen, mutta tuntee vielä iloakin, kunnes suru valtaa kaiken tilan. Synkkä tunnelma on vallalla pitkän aikaa, ihan vasta viimeisillä sivuilla Milli havahtuu huomaamaan että kivoja asioita on yhä olemassa.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta tarina on kaunis ja lohdullinen. Se muistuttaa niin lapsia kuin aikuisia siitä, että: 

Surut vain tulevat ja menevät, ja niille täytyy pitää hetki seuraa ennen kuin ne jatkavat matkaansa. 

Viisaita sanoja!

Tässä kirjassa menehtynyt on iäkäs isotäti. Toivoisin surukirjallisuuteen lisää teoksia, joissa kaivataan nuorempaa henkilöä, kuten vanhempaa tai sisarusta. Isovanhempia ja lemmikkejä surraan jo melko kattavasti, mutta tarvetta on käsitellä lasten kanssa myös muiden poissaoloa. 

Tämä on luettu myös Kirjavinkeissä.

Lastenkirjalauantai: Kai Vainiomäki: Miten eläimet nukkuvat

 

Kai Vainiomäki: Miten eläimet nukkuvat

Myllylahti 2020

Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Sähköpostiin tupsahti pdf-linkki Miten eläimet nukkuvat -kirjasta, ja innostuin heti ensi sivuista alkaen. Fiktiivinen tarina ja faktatieto on yhdistetty sujuvasti, niin että ne kulkevat yhdessä, tasapainoisesti. 

Maxilla ja Maijalla on nukkumaanmenoaika, mutta kuten tavallista, he mieluummin leikkisivät kuin rauhoittuisivat nukkumaan. Tänään Jerry-isä nukuttaa lapset yksin. Hänellä on hiukan paineita saada lapset unten maille, sillä hän on lyönyt vetoa Susanna-äidin kanssa siitä että lapset nukkuvat ennen äidin kotiintuloa. Jos näin ei ole, Jerry hoitaa kotityöt viikon ajan. 

Lapsilla on hyvä perustelu sille, miksi he eivät halua mennä nukkumaan: kissakin valvoo koko yön! Isä kuitenkin huomauttaa, että kissa jaksaa valvoa yön, kun se on ensin nukkunut päivän. Sitten hän kertoo muiden eläinten nukkumatavoista. Esillä on monipuolinen kattaus eläimiä lepakosta koalaan, kirahvista saukkoon. 

Max ilmeisesti oli unohtanut, että hänen oli tarkoitus piilotella. Hän pisti nyt päänsä ulos sängyn alta ja kysyi: - Joutuvatko kaikki eläimet nukkumaan? 

- Käytännössä kyllä, isä vastasi. - Vain jotkin hyvin alkukantaiset lajit, kuten merisiilit tai meduusat, eivät tarvitse unta. Mutta se johtuu vain siitä, että niillä ei ole lainkaan aivoja.

Silloin Maxin silmät aukesivat suuriksi. Riemuissaan hän hyppäsi pois sängyn alta ja ilmoitti: - Minullakaan ei ole aivoja! Kun kerran minulla ei ole aivoja, niin minun ei tarvitse mennä nukkumaan! Voin siis jatkaa leikkiä! 

- Et sinä ilman aivoja edes osaisi leikkiä, isä nauroi. Ja saadakseen Maxin unohtamaan aivoituksensa hän jatkoi nopeasti: - Te lapset nukutte yön aikana suurin piirtein 12 tuntia. Mutta esimerkiksi koala tai taskuhiiri nukkuvat vuorokaudessa yli 20 tuntia.

Tässä on mielestäni kivasti yhdistetty hauskat faktat kertomuksen osaksi. Ei olla pelkästään sillä linjalla että "wau, uskoisitko tätä", vaan lapset kysyvät ja ihmettelevät, isä vastaa. Lapsia tietenkin kiinnostaa, esimerkiksi se, mitä tapahtuu jos lepakko pissaa uniensa aikana, se kun nukkuu pää alaspäin. He haluaisivat kokeilla sitä itsekin, mutta jostain kumman syystä isä ei innostu ajatuksesta...

On paljon kirjoja, joissa on kerrottu eläinten hassuista tai oudoista tavoista. Valtaosin ne ovat kuitenkin puhtaasti tietokirjoja; jos niissä on jotain tarinaa niin se on muutaman lauseen mittainen. Tämä sen sijaan kuvakirja nukkumaanmenosta, jossa nyt vaan saadaan samalla tietoon monia kiinnostavia juttuja. Veikkaan että aika harva lapsi - tai aikuinenkaan - tietää, että leijona nukkuu noin 20 tuntia vuorokaudessa, että mustekala voi vaihtaa väriä nukkuessaan tai että merisaukot nukkuvat käpälä käpälässä.

Tämä voi olla myös toimiva vihjekirja aikuiselle; jos lasta / lapsia on vaikea saada rauhoittumaan nukkumaan, kokeile jotain muuta kuin yleensä. Kerro lasta kiinnostavia asioita, niin hän voi tulla huomaamattaan hammaspesulle ja yöpukukin saattaa mennä päälle melkein itsestään. Toisaalta, uskon että tämä kiinnostaa monia lapsia myös nukkumaanmenoajan ulkopuolella. 

Kirja on luettu myös blogissa Lastenkirjavuosi.

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

Annika Eronen: Yöhön kadonnut
Myllylahti 2018
351 s.

Annika Erosen toisessa dekkarissa komisario Hannu Savolainen joutuu palaamaan aiempaan selvittämättömäksi jääneeseen tapaukseen. 10-vuotias Linda Rask katosi 12 vuotta sitten, eikä hänestä sen koommin nähty jälkeäkään. Ei myöskään löydetty, ei elävänä eikä kuolleena. Nyt katoaa Tage Iversen, tanskalainen professori, joka juuri ennen katoamistaan tutki Lindasta kirjoitettua lehtiartikkelia. Mihin hän oli kiinnittänyt huomiota, mitä lehdessä oli sellaista mikä oli aikanaan mennyt poliisilta ohi? Miksi hän ei kertonut ajatuksestaan poliisille, ja ennen kaikkea, miksi ja minne hän on kadonnut? 

Hämeenlinnan poliisilla on käsissään juttu, josta ei ota selvää onko se yksi juttu vai monta. Tai ovatko kaikki osaset juttuja ensinkään. Lisäksi mukaan tulee uusia kiemuroita, jotka osaltaan laajentavat tutkintaa. Kuka hiippailee öisellä Katumajärvellä, missä on Linda Raskin päiväkirja jota kukaan ei ole nähnyt, entä miten Afganistan liittyy kuvioon? Kaiken työhuolen ohella Savolaisen huomiota vaatii hänen luokseen puolivahingossa muuttava sairas kissa. 

Paitsi Katumajärvi. Se kyllä yhdisti näitä kolmea viimeksi mainittua. Asuiko järven rannalla sarjamurhaaja, joka ei valikoinut uhrejaan millään tavalla? Savolaisen oli vaikea uskoa siihen. Jotakin muuta oli tekeillä, jotakin, mihin hänen olisi pitänyt löytää avain jo kauan aikaa sitten.

Ehkä hän ei ollutkaan työssään niin hyvä kuin oli ajatellut, Savolainen pohti. Eihän se välttämättä mennyt niin, että se työ, josta ihminen tykkäsi, oli se, jossa hän oli kaikista paras. Ehkä joku muu olisi jo heti alussa pystynyt selvittämään tämän kaiken pohjia myöten.

Tarina toimii pääasiassa hyvin. Afganistan-kuvio tulee mukaan kovin yllättäen ja myöhäisessä vaiheessa, siihen olisin kaivannut jotain pohjustusta jo kirjan alkupuolella. Nyt on vähän olo että okei, ketäs nämä hahmot ovat ja miten he liittyvät Katumajärveen. Merkitys kyllä selviää ja osoittautuu olennaiseksi, mutta jotain vihiä heidän osuudestaan olisi saanut tulla jo aiemmin. 

Se mitä en jaksa käsittää on, että miksi pitää käyttää samoja nimiä. Tämä tapahtuu muissakin kirjoissa, ei vain tässä. Että kun Savolainen asuu Hämeenlinnassa Rautatienkadulla niin tarviiko syyttäjä Jaalan olla Tampereella hotellissa Rautatienkadulla. Ja kun yhden sivuhenkilön nimi on Henri, niin tarviiko ohimennen mainitun ylikomisarion olla myös nimeltään Henri. Sitten ehkä, jos nimien kesken tapahtuisi juonen kannalta olennaisia sekaannuksia, mutta kun niin ei ole. 

Henkilöhahmot ovat kirjan ehdoton vahvuus. Yleensä jokaisesta kirjasta löytyy inhokki, tästä ei. Ainakin minä pidin kaikista hahmoista. Lisäksi on ihan mahtavaa, että poliisilaitoksella on porukan kesken hyvä henki, ilman keskinäistä kyräilyä. Savolainen on selkeä päähenkilö, mutta hänen ei tarvi ratkaista tapausta yksin, ajattelemalla ja muille ajatuksiaan paljastamatta. Ei, Hämeenlinnassa toimii tiimi. Iloitsen tietenkin siitäkin, että Erosen poliiseilla ei ole päihdeongelmia. Miten virkistävää, kun aamun huolena on kissan huono ruokahalu, ei se montako krapularyyppyä tai pilleriä pitää ottaa että saa itsensä siirrettyä poliisiasemalle aamupalaveriin! Lisäksi naiset ovat tasaveroisia poliiseja, eikä heitä pidetä pyrkyreinä tai tyttösinä. Ja Leevi-kissa, siinä vasta huipputyyppi onkin! :) 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 7, "kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt". Niitä on useita. Tampereen Rautatienkadun Scandicissa olen ollut koulutuksessa, myös Sorinkadun poliisiasema on tuttu. (Tarkennettakoon, että odottelin ystävääni joka haki infoa poliisikouluun hakemisesta.) Toisen ystäväni asuessa joitain vuosia sitten Hämeenlinnassa olen kävellyt minäkin kirjaston ohi ja käynyt Aulangolla, Linnan puistossa en ehkä käynyt mutta ainakin lenkkeilin rantatiellä Linnan vieressä.

Yöhön kadonnut on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Kirjavinkit ja Luetut.net. 

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä
Myllylahti 2011
216 s.

Kiinnostuin Metropoliitta Panteleimonin uutuuskirjasta Murha kirjapiirissä, mutta tietenkään en voi lukea sitä koska se kuuluu sarjaan ja ensin on luettava sarjan muut osat. Eipä sillä, ei sarjan avausosa Murha kirkonkylässä vaikuttanut takakansitekstin perusteella laisinkaan epäkiinnostavalta tai ikävältä lukukokemukselta :D 

Eikä se sitä ollutkaan, päinvastoin. Hektisessä ja raa'assa maailmassa on aina tilaa tällaisille hidastempoisille ja vähäverisille dekkareille. Vaikka kirja sijoittuu 1950-luvulle, ei aikakausi erityisesti korostu vaan tunnelma on ajaton. 

Heti alkusivuilla löytyy ruumis. Paikallispoliisi Aulis Urhonen ja nimismies Felix Kurki arvelevat kyseessä olevan onnettomuuden. Kun lääkärinlausunto mahdollistaa tällaisen tulkinnan, tapaus suljetaan. Lukihäiriöisen Urhosen Elisabet-rouva kirjoittaa pöytäkirjan ja tulee näin ollen tuntemaan tapauksen. Kun yöllisille tapahtumille löytyy silminnäkijä, alkaa murhatutkinta. Urhonen ja rikoskomisario Jyrki Palokoski alkavat selvittää yön todellista kulkua. Miksi Valde Mikkinen päätyi tanssilavan sijaan kosken kivikkoon?

Kylä on pieni ja asukkaita vähän, mutta tapaus on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. On julkisia salaisuuksia mutta myös yksityisiä. Palapeli saa lisää paloja, mutta moni niistä herättää uusia kysymyksiä. Kun ihmiset eivät ole halukkaita kertomaan asioistaan poliisille, alkaa myös Elisabet osallistua tutkimuksiin. Naisena hän saa selville yhtä sun toista, osin ihan vahingossakin. Kun syyllinen lopulta paljastuu, on se järkytys koko Koskijärven kylälle.

Kahvi juotiin nopeasti. Palokoski muisti kiittää emäntää herkullisesta kakusta. Muuta keskustelua ei nyt katsottu tarpeelliseksi käydä. Miehet siirtyivät kanslian puolelle. Elisabet korjasi kahvipöydän ja vei toimiston puolelle mehukannun ja pari lasia. Poistuttuaan huoneesta hän jätti aivan kuin vahingossa välioven auki ja jäi istumaan sen lähelle sohvaan vieressään nippu kuvalehtiä.

Palokoski istuutui kirjoituspöydän ääreen ja levitti sille paperinippunsa. Hän kohotti katsettaan pöydän vastakkaisella puolella istuvan Urhosen puoleen. 

- Tehdäänpä nyt yhteenveto tästä Mikkisen tapauksesta, että mitä on mihinkin aikaan tapahtunut ja kuka olisi tappaja. Aloitahan sinä. Minä teen tässä samalla ylöspanoa.

Pidin kirjasta paljon. Vaikka kyseessä on dekkari, on se kuitenkin yhdenlainen hyvänmielen kirja. Vanhahtava kieli on ihastuttavaa luettavaa. Mielestäni kieli on myös visuaalista, ainakin minä sain päähäni hyvin selkeitä kuvia niin ihmisistä kuin maisemista. Pieni maalaiskylä ihmisineen on kuvattu niin, että ne vaikuttavat tutuilta. On olo, että asukkaat voisivat olla vaikka isovanhempieni naapurustoa, tavallisia ihmisiä tavallisine asioineen. Ehkä siinä piileekin kirjan viehätys; ei aina tarvi olla jotain ihmeellisen erikoista tai poikkeavaa, on poikkeava sitten superteknologiaa tai sadistinen sarjamurhaaja. 

Ainoa häiritsevä asia oli se, että yhden ihmisen nimi muuttuu pitkin kirjaa. Matkustajakoti-kahvilan omistaja rouva Ronkainen on toisinaan Maritta, toisinaan Marketta. Aluksi ajattelin että Impi Kyyhkynen kutsui tätä Marketaksi kiukuissaan, mutta ei. Rouva on ensimmäisellä tapaamisella poliisien kanssa Maritta ja myöhemmin Marketta. Myös Herkku-Nurkka vaihtelee mutta vain kerran. Tuossa kirjoitusasussa se on tekstissä, mutta sisäkannen kartassa nimi on Herkkunurkka. Harmillista epätäsmällisyyttä mutta ei se liikaa vaivannut.

Kyllähän se niin on, että nyt odotan innokkaasti sarjan seuraavien osien lukemista. Uskon niiden olevan yhtä viehättäviä kuin nämä. 

Murhan kirkonkylässä laitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa, Ja kaikkea muuta sekä Kirjavuori.

Dekkariviikko: Nemo Rossi: Mafian linnut

Nemo Rossi: Mafian linnut
Päällys Sami Saramäki
Myllylahti 2013
344 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Mikäpä sopisi paremmin Dekkariviikon lukemistoksi kuin Arkeomysteeri-sarjan kakkososa! Rooman susista tutut Leo, Kaius ja Silva törmäävät epäilyttäviin taide-esineisiin ja hämäräperäisiin tyyppeihin, selvittävät kidnappausta ja päätyvät seikkailemaan aina roomalaisiin katakombeihin asti. Peräänsä he saavat niin rosvot kuin poliisitkin.

He pysähtyivät niille jalansijoilleen. Jostain tosiaan kuului ääniä. Tippuiko katosta vesipisaroita tai kilahteliko jokin metalliesine kiveä vasten? Ja sitten: matala ääni kuulosti kaukaiselta puheelta, josta ei saanut selvää. Jossain helähti kuin metallinen ovi olisi auennut. 

Tunnelin ahtaudessa, kaiuttomien tuffiseinien välissä, Leon oli mahdotonta paikallistaa, mistä äänet kuuluivat. Hänestä tuntui, että jos nuo ensimmäiset äänet kuuluivat heidän edestään, niin tuo helähdys olikin kuulunut heidän takaansa. Tai ehkä se oli päinvastoin. Tai ehkä hän vain kuvitteli kaiken, eikä oikeasti mitään kuulunutkaan.

Silva hiipi eteenpäin, katsoi taakseen, nosto varoittavasti sormen huulilleen ja nyökkäsi edessä olevaan käytävän mutkaan päin. Henkeään pidätellen he kurkistivat kulman taakse.

Pidin sarjan avausosasta ja pidin myös jatkosta. Tarina on melkoinen palapeli, joka tarjoaa haastetta lukijalle. Vauhtia ja jännitystä riittää, mutta mukana on ripaus myös huumoria ja ihastusta. Itseäni nauratti esimerkiksi kohta, jossa suomalainen opettaja tunnistaa puhelun taustaäänistä bussimerkin ja -mallin. Onnekkaita sattumia, mutta sopivassa määrin niin etteivät nuoret saa asioita selville liian helposti.

Tekstistä huomaa, että kirjoittajilla on vahvat tiedot niin taiteesta kuin teknologiastakin. Asiantuntemus näkyy mutta se kulkee sujuvasti osana tapahtumia. Asioista on poimittu kiinnostavimpia puolia, eikä lukijaa väsytetä liiallisilla yksityiskohdilla.

Pidin kirjasta yksityishenkilönä, mutta iloitsen siitä myös ammattini puolesta. Kirjastossa käy säännöllisesti nuoria ja heidän vanhempiaan kysymässä jännityskirjoja, nimenomaan kirjoja jotka eivät ole fantasiaa. Usein olen suositellut Musta kaista - sarjaa, mutta on hienoa saada lisää tekijöitä ja uusia vaihtoehtoja.