Myllylahti 2018
351 s.
Annika Erosen toisessa dekkarissa komisario Hannu Savolainen joutuu palaamaan aiempaan selvittämättömäksi jääneeseen tapaukseen. 10-vuotias Linda Rask katosi 12 vuotta sitten, eikä hänestä sen koommin nähty jälkeäkään. Ei myöskään löydetty, ei elävänä eikä kuolleena. Nyt katoaa Tage Iversen, tanskalainen professori, joka juuri ennen katoamistaan tutki Lindasta kirjoitettua lehtiartikkelia. Mihin hän oli kiinnittänyt huomiota, mitä lehdessä oli sellaista mikä oli aikanaan mennyt poliisilta ohi? Miksi hän ei kertonut ajatuksestaan poliisille, ja ennen kaikkea, miksi ja minne hän on kadonnut?
Hämeenlinnan poliisilla on käsissään juttu, josta ei ota selvää onko se yksi juttu vai monta. Tai ovatko kaikki osaset juttuja ensinkään. Lisäksi mukaan tulee uusia kiemuroita, jotka osaltaan laajentavat tutkintaa. Kuka hiippailee öisellä Katumajärvellä, missä on Linda Raskin päiväkirja jota kukaan ei ole nähnyt, entä miten Afganistan liittyy kuvioon? Kaiken työhuolen ohella Savolaisen huomiota vaatii hänen luokseen puolivahingossa muuttava sairas kissa.
Paitsi Katumajärvi. Se kyllä yhdisti näitä kolmea viimeksi mainittua. Asuiko järven rannalla sarjamurhaaja, joka ei valikoinut uhrejaan millään tavalla? Savolaisen oli vaikea uskoa siihen. Jotakin muuta oli tekeillä, jotakin, mihin hänen olisi pitänyt löytää avain jo kauan aikaa sitten.
Ehkä hän ei ollutkaan työssään niin hyvä kuin oli ajatellut, Savolainen pohti. Eihän se välttämättä mennyt niin, että se työ, josta ihminen tykkäsi, oli se, jossa hän oli kaikista paras. Ehkä joku muu olisi jo heti alussa pystynyt selvittämään tämän kaiken pohjia myöten.
Tarina toimii pääasiassa hyvin. Afganistan-kuvio tulee mukaan kovin yllättäen ja myöhäisessä vaiheessa, siihen olisin kaivannut jotain pohjustusta jo kirjan alkupuolella. Nyt on vähän olo että okei, ketäs nämä hahmot ovat ja miten he liittyvät Katumajärveen. Merkitys kyllä selviää ja osoittautuu olennaiseksi, mutta jotain vihiä heidän osuudestaan olisi saanut tulla jo aiemmin.
Se mitä en jaksa käsittää on, että miksi pitää käyttää samoja nimiä. Tämä tapahtuu muissakin kirjoissa, ei vain tässä. Että kun Savolainen asuu Hämeenlinnassa Rautatienkadulla niin tarviiko syyttäjä Jaalan olla Tampereella hotellissa Rautatienkadulla. Ja kun yhden sivuhenkilön nimi on Henri, niin tarviiko ohimennen mainitun ylikomisarion olla myös nimeltään Henri. Sitten ehkä, jos nimien kesken tapahtuisi juonen kannalta olennaisia sekaannuksia, mutta kun niin ei ole.
Henkilöhahmot ovat kirjan ehdoton vahvuus. Yleensä jokaisesta kirjasta löytyy inhokki, tästä ei. Ainakin minä pidin kaikista hahmoista. Lisäksi on ihan mahtavaa, että poliisilaitoksella on porukan kesken hyvä henki, ilman keskinäistä kyräilyä. Savolainen on selkeä päähenkilö, mutta hänen ei tarvi ratkaista tapausta yksin, ajattelemalla ja muille ajatuksiaan paljastamatta. Ei, Hämeenlinnassa toimii tiimi. Iloitsen tietenkin siitäkin, että Erosen poliiseilla ei ole päihdeongelmia. Miten virkistävää, kun aamun huolena on kissan huono ruokahalu, ei se montako krapularyyppyä tai pilleriä pitää ottaa että saa itsensä siirrettyä poliisiasemalle aamupalaveriin! Lisäksi naiset ovat tasaveroisia poliiseja, eikä heitä pidetä pyrkyreinä tai tyttösinä. Ja Leevi-kissa, siinä vasta huipputyyppi onkin! :)
Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 7, "kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt". Niitä on useita. Tampereen Rautatienkadun Scandicissa olen ollut koulutuksessa, myös Sorinkadun poliisiasema on tuttu. (Tarkennettakoon, että odottelin ystävääni joka haki infoa poliisikouluun hakemisesta.) Toisen ystäväni asuessa joitain vuosia sitten Hämeenlinnassa olen kävellyt minäkin kirjaston ohi ja käynyt Aulangolla, Linnan puistossa en ehkä käynyt mutta ainakin lenkkeilin rantatiellä Linnan vieressä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti