Timo Kyllönen: Aava

 

Timo Kyllönen: Aava

Aikamedia 2019

349 s.

Olen joskus aiemmin sanonut, että lukijana on kiva yllättyä positiivisesti. Timo Kyllösen teokset ovat menneet itseltäni ohi, mutta niistä taisi olla kuva Facebookissa niin kiinnostuin, ja ainakin esikoiskirja Aava oli vakuuttavaa luettavaa.

Matias Virta on freelance-valokuvaaja, joka on vuosien ajan kuvannut Pajulampea hanhineen. Sen lisäksi hän on tutkinut lampea sukeltamalla. Kerran sukellusreissu päättyy siihen, että vedestä noustessaan hän törmää asemieheen. Kuka pitää lammen seutua niin tiukasti omaisuutenaan, että on valmis puolustamaan sitä aseistettuna? Ja miksi lammelle halutaan rakentaa pumppaamo pullovesibisnekselle, kun saman laatuista vettä saisi helpomman matkan päästä? Koska alue on Matiakselle tärkeä, hän haluaa vastauksia. Ei aikaakaan kun hän pääsee ison jutun jäljille, ison joka laajenee vieläkin suuremmaksi. Poliisituttavansa avulla hän saa apua, mutta monia mutkia on matkassa ennen kuin juttu on selvä. 

- Mitä hän vastasi? Matias kiinnostui.

- Samaa kuin aikaisemminkin, virtaustutkimuksia.

- Niinpä niin. Voin luvata sinulle, että niistä ei ole kysymys, Matias sanoi päättäväisesti.

- Mistä sitten on? Rosa huudahti.

Hän tosiaankin halusi tietää.

- Ennen kuin puhumme siitä lisää, voisitko kertoa, mitä siellä on tehty viime päivinä?

- Toki. Meiltä lähti ensimmäinen vesierä pullottamolle ja sieltä se viedään markkinoille. Uusi vesilasti odottaa parhaillaan kuljetusta, ja joka päivä pumpataan lisää. 

Matian huokaisi linjan toisessa päässä. Hän ei tiennyt, mistä aloittaa.

- Minulla on sinulle paljon kerrottavaa ja pelkään pahoin, etteivät ne ole hyviä uutisia, hän sanoi kiertelemättä.

- Sinä siis tarkoitat, että pohjaveteen liittyy jotain epäilyttävää? Rosa kuulosti pettyneeltä.

- Ei, en tarkoita sitä. Pohjavesi on varmasti kunnossa.

- Mistä sitten on kysymys?

Hämmästyin lukiessa monta kertaa, hyvässä mielessä. Tapahtumat lähtevät käyntiin vauhdilla, Matiaksen ja asemiehen kohtaaminen tapahtuu jo muutaman sivun jälkeen. Sen jälkeen ne etenevät kuin juna, turhia hidasteluita ja jaaritteluita ei ole. Yllättävän aikaisin tapahtumat selviävät ja rikolliset on saatu kiinni, mutta koska sivuja on vielä paljon jäljellä, lukija voi odottaa uutta käännettä. Lopun osalta jännitin, pysyykö paketti koossa, riittääkö jännitystä ja toimintaa kun isoin vaihe tarinasta on ohi. Suotta huolehdin, kokonaisuus pysyy kasassa loppuun saakka. Useamman kerran ilahduin siitä, että Kyllönen ohittaa kliseet. Oli tunne, että perusdekkarissa olisi tietyissä kohdissa tapahtunut tiettyjä asioita, joten olin iloinen kun tässä tapahtuukin jotain muuta. 

Ympäristöteema ei ole dekkarissa ainutlaatuinen, mutta ei myöskään läpikaluttu aihe. Aavassa paikallisluonto on arvossaan, mutta Matiaksen hanhi-innostusta ja tietämystä ei (onneksi) tungeta lukijalle sivukaupalla. Luonto, vuodenkierto ja rikollisuus kulkevat sujuvasti rinnakkain, kokonaisuus on tasapainossa ja lukukokemus on kaikin puolin miellyttävä. 

Lainasin kirjastosta myös Kyllösen teoksen Quadro, ihan summassa eli en edes tiedä vielä onko se jatkoa Aavalle vai onko siinä uusi henkilögalleria. Käy kummin vain!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 20, "luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, "kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella", 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu" ja 45, "esikoiskirja".

Aava on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Tuulin viemää.

Christian Rönnbacka: Majakka

Christian Rönnbacka: Majakka
Kansi Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2019
300 s.

Olen kirjoittanut aiemmin Rönnbackan kirjoista Julma, Rakennus 31 ja Kylmä syli. Mietin, että voinko kirjoittaa enää mitään uutta, toistamatta itseäni. Yhä edelleen innostun sarjan huumorista, nasevista kommenteista jotka eivät kuitenkaan ole päälleliimattuja vaan luontevia. Edelleen pidän siitä, että kirjat ovat keskenään erilaisia, koskaan ei voi aloittaessaan tietää, mitä tällä kertaa on luvassa. Sarjan ehdoton vahvuus on, että vaikka tyyli on tunnistettava ei koskaan tunnu siltä, että olisin lukenut saman tarinan jo aiemmin. En vieläkään tiedä, miltä Antti Hautalehto näyttää, joskin hän jostain syystä on alkanut muistuttaa Antti Reiniä. 

Onkin hiukan hämmentävää havaita, että Majakka on sarjan seitsemäs osa. Seitsemäs! Lukijana olen tietysti iloinen siitä, että en ole kokenut yhtään puutumisen ja kyllästymisen tunteita matkan varrella. 

Söderskärin majakka on ollut pimeänä 30 vuotta, kunnes eräänä syysyönä majakan valo syttyy palamaan. Antti Hautalehto sattuu lomailemaan lähistöllä ystävänsä Larsin (- aina yhtä mainio hahmo) kanssa, ja niinpä illanvietto jää kesken kun miehet lähtevät katsomaan lähemmin. Hetkeä myöhemmin majakan läheltä löytyy ruumis ja lomailu loppuu siihen. 

Karu luoto ei juurikaan kuiskinut salaisuuksiaan. Muutama hapettunut haulikonhylsy paljasti, että siellä käytiin metsästämässä, ja lokin tai merimetson kakkaa oli ympäriinsä. Se ei auttanut heitä paskaakaan jutun selvittämisessä. Antti palasi takaisin kivelle muiden luo.

- Mistä te tulisitte rantaan etelätuulella? hän kysyi sukeltajilta.

- Veneelläkö?

- Pienellä veneellä, Antti mietti. - Tai kumiveneellä.

- Tuosta loivasta kulmasta voisi päästä, toinen nyökkäsi oikealle. - Katsoin merikortista, että siinä vieressä on syvempi monttu joka loivenee. Tuonnempana on toinen kohta, mutta se ei ole läheskään niin hyvä kuin tässä. 

- Voitteko sukeltaa ensin tämän reunan? Antti pyysi.

- Sukelletaanhan me. Osaatko varmistaa, jos me mennään molemmat? 

- Osaan, Antti hymähti. - Tuonne uppeluksiin minua ei saa. Minuun tarttui kerran pikkujouluaikaan Porvoonjoessa vesikauhu.

- Nyt en ymmärtänyt, sukeltaja sanoi.

- Minut napattiin joen penkalta kainaloon ja kiskottiin pinnan alle.

- Taidankin muistaa kuulleeni siitä. Kylmään syliin kiskoi sinia.

- Niin teki. Sen jälkeen en ole meinannut vesilätäkköön uskaltaa astua. Mutta anrusta tohdin vielä pitää.

Meri-ihmisenä pidän kovasti siitä, että kirjassa ollaan paljon niin saarilla kuin veneessä. Ehkä siitä syystä alun pitkähkö johdattelu ei tunnu liian pitkältä. Turistimatka majakkasaarelle ja myöhemmin siellä tehty kepponen vievät valtaosan ensimmäisestä liki sadasta sivusta, mutta minua se ei haitannut. Pidin kovasti lukemastani, ja kyllä poliisitkin pääsevät esiin jo alkupuolella, vaikka kirjan "päärikoksen" selvittely alkaakin varsin myöhään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 25, "kirjassa ollaan saarella". Söderskärin majakalle pääsee ihan oikeastikin, yleisöristeilyjä näyttäisi olevan kesäaikaan runsaasti tarjolla. Äskettäin puhuimme kotona päiväretkestä Porvooseen, jospa mentäisiin kesällä ja käytäisiin samalla majakalla... 

Majakka on luettu myös blogeissa Mikä kirja se oli sekä Maalla ja muilla mailla. 

Lukuhaasteen sivuraide 7. Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2019
287 s.

Kaksikko Eppu Nuotio - Pirkko Soininen on pukannut maailmaan kolmannen osan Salome Virta - sarjaan. En tiedä sanooko kolmas kerta totuuden, mutta Punainen vaate on sarjan kirjoista paras. Pidin avausosasta Nainenparvekkeella, sen sijaan toinen osa Sakset tyynyn alla jätti minut kylmäksi. Siinä koin Salomen olevan käsittämättömän kylmä, itsekäs ja huonotapainen, eikä itse tarinasta jäänyt mieleen juuri mitään. Liekö syynä osin myös se, että käsitelty maalaus (ja taiteilija) oli itselleni aiemmin tuntematon.

Nyt kuitenkin Salome on taas oivassa vedossa sotkeutuessaan taideväärennösten maailmaan. Tarina alkaa Berliinistä, jossa Salome osallistuu juhliin. Illan isäntä näyttää hänelle taidekokoelmaansa, jonka helmi on Elin Danielson-Gambogin maalaama omakuva. Vähän myöhemmin Salome kuulee, että kyseinen omakuva kuuluu Turun taidemuseon kokoelmiin. Ja koska on millainen on, Salome ei kertakaikkiaan voi jättää asiaa sikseen. Poliiseja toki on turha sotkea mukaan, siitä aiheutuu vain vaivaa ja pahaa mieltä Salomen läheisille. Sitä paitsi hän on aivan kyvykäs selvittämään mysteerejä itsekin.

Toisessa tasossa tarina seuraa Elin Danielsson-Gambogin elämää hänen kirjeidensä välityksellä. Ystävä Dora Wahlroos on ensin suuri tuki, sittemmin petturi. Kirjeenvaihto tuntuu aluksi ehkä vähän irralliselta, vaikka koko ajan odotinkin että sen merkitys omakuvalle varmasti paljastuu jossain vaiheessa. Kiinnostavaa se on kuitenkin, etenkin 1800-luvun lopun ja vuosisadan vaihteen naistaiteilijan asemasta, siitä että nainen joutuu uurastamaan enemmän kuin mies saadakseen hyväksyntää ja menestystä. Myös siitä ristiriidasta, että naisen odotetaan avioituvan ja jäävän kotiäidiksi, vaikka hänellä olisi palo ja edellytys työskennellä taiteilijana.

Salome hakee tiskiltä toisen kahvin, avaa kannettavansa ja alkaa googlailla. Mitä ihmettä hän oikein on tekemässä? Miten tämä asia mitenkään hänelle kuuluu? Mitä väliä sillä on, jos Lemken työhuoneen seinällä roikkuu suomalaisen naistaiteilijan teoksesta väärennös? Ketä taulu voisi siellä vahingoittaa? Salome yrittää ylipuhua itseään luopumaan hankkeesta, joka on viemässä häntä jo täyttä vauhtia mukanaan. Hän muistuttelee mieleensä, kuinka ikävästi kaikki oli viimeksi päättyä, miten hiuskarvan varassa kaikki oli, jopa hänen henkensä. Hän muistelee, miten haavoittuvaiseksi tunsi itsensä kaiken sen jälkeen, miten hän päätti, ettei enää ikinä työntäisi nenäänsä muiden asioihin. Mutta nythän kyseessä on vain väärennös. Mitä pahaa hänen vaatimattomista tutkimuksistaan voisi koitua?

Salome siemaisee kahviaan ja puntaroi asiaa huolellisesti eri kanteilta - kaksi minuuttia. Sen jälkeen hän klikkaa auki sähköpostiohjelman ja kirjoittaa Stefan Lemkelle. Tuomakselle hän ei voi mainita asiasta mitään, sillä sillä sekunnilla, kun Arvo Joenmaa kuulisi Elin Danielson-Gambogin nimen, hän tietäisi, että Salome on saanut vihiä jostakin. Ja sitten isä ja poika seuraisivat hänen jokaista askeltaan. Ei kiitos, Salome ajattelee, tämä on hoidettava omin päin.

Tarina on viihdyttävä, se etenee oikein mukavaan tahtiin. Salomen yksityiselämä on puolittaisessa kaaoksessa, mutta se kulkee mukana eikä sitä jäädä vatvomaan. Taideväärennöspuoli etenee ehkä liiankin helposti, tuntuu että Salomen kohdalle osuu tavattoman paljon onnellisia sattumuksia ja juuri oikeiden henkilöiden tapaamisia. Kuitenkin olo on mukava koko ajan, ei yhtään tunnu siltä että tarina etenisi pikakelauksella.

Sarjan toisen osan jälkeen mietin, että jättäisin lukemisen siihen. Onko lie sitten kaunis kansi vai taulun kuva kansiliepeessä vai mikä, mutta jokin sai tarttumaan Punaiseen vaatteeseen, ja kun sitä aloitti lukea niin olikin vaikea löytää kohtaa missä voisi pitää tauon. Nyt olen taas innoissani ja kaipaan kovasti neljättä osaa.

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 44, ”kirja kertoo Berliinistä”. Salome asuu siellä, samoin hänen miesystävänsä. Siellä sijaitsee omakuva, josta koko juttu lähtee liikkeelle. Vaikka liikutaan myös Krakovassa, Helsingissä ja Tampereella, on Berliini keskuspaikka. Ja on kiva, että kaupunkia ja sen ihmisiä myös kuvataan, se ei ole pelkkä kulissi.

Kati Routa: Vihanpitäjät

Kati Routa: Vihanpitäjät
Kansi: Jussi Kaakinen
Crime Time 2018
298 s.

Tiedättekös kuulkaa, minä sitten tykkään näistä kotimaisista dekkareista, kun ei tarvi mässäillä irrotetuilla raajoilla eikä kryptisillä viesteillä, vaan jännitystä saadaan ja ylläpidetään muilla keinoin. Pidän myös päähenkilöistä, kuten tästä Kati Roudan Rosi Tikkurista. Ihana räväkkä Rosi, joka sanoo asiat suoraan. Ensi alkuun ei ole kauhean uskottavaa, että poliisiharjoittelijan paikalta poispotkittu Rosi alkaa tutkia kadonneen teinipojan tapausta omin päin, mutta tilanne muuttuu kun Joelista paljastuu yhteys Rosiin. 

Neljätoistavuotiaan pojan katoaminen ei ole asia, joka nousee poliisin prioriteettilistalla korkealle. Karkaaminen on todennäköisempi selitys, etenkin kun selviää että poika on ollut kovin yksinäinen. Rosi kuitenkin uskoo, että kyse on jostain muusta, jostain vakavasta. Hänen mielestään ei voi ohittaa esimerkiksi sellaista tosiasiaa, että pojan toimittajaisä on saanut uhkausviestejä. 

Siinä se röhnötti hänen autossaan repsikan paikalla, miehen pikkuveli, yhtä tanakasti hönössä kuin veljensä aikoinaan, mutta kalliimmin pukeutuneena, silti kuin ihmisen varjona. Esa Ketovuori oli horjahtanut portaikkoon ja kierinyt seuraavalle tasanteelle pehmeästi kuin humalaiset aina, ilman naarmuja tai mustelmia, ainoina jälkinä pudotuksestaan rapaa ja hiekoitushiekkaa mustissa muotivaatteissaan. Hän oli taluttanut sen takaisin ulos ja työntänyt työautoon selviämään.

Poika kateissa puolitoista viikkoa, mahtoi se olla rikki. Taru pakkasi siivousvälineitä autonperään ja tunsi miestä kohtaan sekä myötätuntoa että raivoa. Mistä juontui niin syvä veliviha, että se oli mennyt puhumaan poliiseille potaskaa? Niin suureen katkeruuteen hän oli aiemmin törmännyt vain kirjoissa, silloin, kun oli vielä ehtinyt lukemaan. 

Ihmiselämät ovat melkoisessa sotkussa Vihanpitäjissä. On salaisuuksia, turhautumista, katkeruutta, on haikailua ja haihattelua. Yllättäviä yhteyksiä ja sukulaisuuksia putkahtelee tuon tuosta, ei kuitenkaan niin paljoa että mentäisiin saippuaoopperaan asti. Toimiva ratkaisu on se, että moni henkilöhahmo saa äänen ja eri luvuissa tapahtumia seurataan eri henkilöiden kokemana. Hahmogalleria on riemastuttavan värikäs ilman kliseisiä tyyppejä. 

Niskakarvoja nostattavaa jännitystä ei löydy, sen verran paksu huumorikerros tarinaa kuorruttaa. Mutta onhan tämä erinomaisen viihdyttävää luettavaa.

Vihanpitäjät on luettu myös blogeissa Kaksi sivullista, Kirjarouvan elämää ja Kirjat kertovat.

Helmet-lukuhaasteessa venytän hiukan haastekohdan rajoja ja laitan tämän kohtaan 4, "kirjailijan ainoa teos". Kati Routa on salanimi, jonka takana on Katariina Romppainen - kirjailija joka on kirjoittanut niin lapsille kuin aikuisille. Kuitenkin, kyseessä on Romppaisen ensimmäinen dekkari, ja tätä genreä varten hän on luonut kirjailijan nimeltä Kati Routa.

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta
Into 2019
Kansi: Perttu Lämsä
277 s.

En ole koskaan käynyt Portugalissa, mutta mitä useamman Anu Patrakan kirjan luen, sitä enemmän maa kiinnostaa. Kunhan en vain törmäisi Rui Santosiin, joka miettii "(...) että jälleen törmäsi työssään suomalaisiin. Mikä oikeasti oli todennäköisyys, että niin tapahtuisi?" Ei hänellä mitään suomalaisia vastaan ole, ihmetteleepä vaan mistä niitä riittää rikospaikoille.

Tällä kertaa tutkinnan osana on suomalaispariskunta Pikijoki. Taidemaalari Rafael on yhdessä Pia-vaimonsa kanssa jättänyt Suomen ja muuttanut portugalilaiseen kylään. Rafael haluaa vain maalata, muulla ei ole väliä. Pia yrittää saada Rafaelin töitä näyttelyihin ja sitä kautta myydyksi. Se on kuitenkin vaikeaa. 

Eräänä päivänä rannalta löytyy ruumis. Pia on varma, että kyseessä on Rafael. Vaan eipä ole. Kuka siis on kuollut mies, joka makaa Rafaelin vaatteiden lähellä? Ja missä Rafael on? Rui Santos ei ehdi päästä tutkimuksissa edes alkuun, kun Piakin katoaa. Mistä on kysymys? Kuka on oikeasti kadonnut ja kuka ei halua tulla löydetyksi? Portugalin poliisilla on pähkinä jos toinenkin purtavaksi salaisuuksia kaivellessaan. 

Miksi mies oli ottanut rannekellon mukaansa? Oliko hän niitä miehiä, jotka eivät koskaan ottaneet sitä pois kädestään? Vaimo oli kuitenki pyynnöstä etsinyt sitä. Pikainen haku internetissä oli kertonut, ettei kyseinen kellomerkki ollut kovin kallis, jollei sitten kyseessä ollut kultakello. 

Rui Santos nojautui tuolissaan taaksepäin ja nosti jalat pöydälle. Hän tuijotti rannalla käynnin jälkeen kiillotettujen nahkakenkien kärkiä. Miksi kengät tehtiin niin suipoiksi? Jalkaterähän oli leveä. Miksi ihmiset pakotettiin ahtamaan jalkansa liian kapeisiin ja epämukaviin kenkiin, joissa isovarvas ei mahtunut olemaan suorassa? Hän huokaisi.

Miksi hän ei halunnut uskoa, että suomalaistaiteilija oli kadonnut mereen?

Kirjan miinus on se, että se on liian lyhyt. Tai vaihtoehtoisesti se, että Piaa ja Rafaelia on liikaa suhteessa Rui Santosiin. Olisi ollut kiva lukea enemmän tapahtumista poliisiasemalla, nyt tuntuu siltä että tapahtumat etenevät harvakseltaan muutamalla haastattelulla. Välillä ihan unohtuu, että kyseessä on Rui Santos - sarjan kirja, tai dekkari / trilleri. Vaikka Pikijokien parisuhde-elämä on tärkeä motivaattori tapahtumakululle, olisi sitä voinut olla vähemmän. 

Patrakan vahvuus on ihmisten kuvaaminen. Hän osaa piirtää tarkkoja muotokuvia varsin vähäisestäkin materiaalista. Voi olla, että henkilöhahmo esiintyy vain muutaman lyhyen kerran, ehkä vain yhdesti tai kahdeksi, silti hän tuntuu elävältä ja todelliselta. Lukijana on helppo sujahtaa mukaan tapahtumiin, olla osa tapahtumapaikkaa, istua kahvilan sivupöydässä tai poliisilaitoksella jonkun huoneen nurkassa. 

En tiedä, millainen Portugalin sää keskimäärin on, tätä sarjaa lukemalla tuntuu että siellä on aina kaunista ja lämmintä. Joskus tuulee niin että meri myrskyää. Patrakka kuvaa paitsi ihmisiä myös paikkoja ja asioita hyvin kouriintuntuvasti. Lukiessa alkoi tehdä mieli sämpylöitä ja appelsiinimehua, ja mennä kävelemään hiekkarannalle. 

On mielenkiintoista nähdä, montako osaa sarja saa. En usko sen päättyvän tähän kolmanteen kirjaan, Rui Santosissa kumppaneineen on ehdottomasti ainesta vielä ainakin muutamaan tarinaan. 

Syyllisyyden ranta on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

Annika Eronen: Yöhön kadonnut
Myllylahti 2018
351 s.

Annika Erosen toisessa dekkarissa komisario Hannu Savolainen joutuu palaamaan aiempaan selvittämättömäksi jääneeseen tapaukseen. 10-vuotias Linda Rask katosi 12 vuotta sitten, eikä hänestä sen koommin nähty jälkeäkään. Ei myöskään löydetty, ei elävänä eikä kuolleena. Nyt katoaa Tage Iversen, tanskalainen professori, joka juuri ennen katoamistaan tutki Lindasta kirjoitettua lehtiartikkelia. Mihin hän oli kiinnittänyt huomiota, mitä lehdessä oli sellaista mikä oli aikanaan mennyt poliisilta ohi? Miksi hän ei kertonut ajatuksestaan poliisille, ja ennen kaikkea, miksi ja minne hän on kadonnut? 

Hämeenlinnan poliisilla on käsissään juttu, josta ei ota selvää onko se yksi juttu vai monta. Tai ovatko kaikki osaset juttuja ensinkään. Lisäksi mukaan tulee uusia kiemuroita, jotka osaltaan laajentavat tutkintaa. Kuka hiippailee öisellä Katumajärvellä, missä on Linda Raskin päiväkirja jota kukaan ei ole nähnyt, entä miten Afganistan liittyy kuvioon? Kaiken työhuolen ohella Savolaisen huomiota vaatii hänen luokseen puolivahingossa muuttava sairas kissa. 

Paitsi Katumajärvi. Se kyllä yhdisti näitä kolmea viimeksi mainittua. Asuiko järven rannalla sarjamurhaaja, joka ei valikoinut uhrejaan millään tavalla? Savolaisen oli vaikea uskoa siihen. Jotakin muuta oli tekeillä, jotakin, mihin hänen olisi pitänyt löytää avain jo kauan aikaa sitten.

Ehkä hän ei ollutkaan työssään niin hyvä kuin oli ajatellut, Savolainen pohti. Eihän se välttämättä mennyt niin, että se työ, josta ihminen tykkäsi, oli se, jossa hän oli kaikista paras. Ehkä joku muu olisi jo heti alussa pystynyt selvittämään tämän kaiken pohjia myöten.

Tarina toimii pääasiassa hyvin. Afganistan-kuvio tulee mukaan kovin yllättäen ja myöhäisessä vaiheessa, siihen olisin kaivannut jotain pohjustusta jo kirjan alkupuolella. Nyt on vähän olo että okei, ketäs nämä hahmot ovat ja miten he liittyvät Katumajärveen. Merkitys kyllä selviää ja osoittautuu olennaiseksi, mutta jotain vihiä heidän osuudestaan olisi saanut tulla jo aiemmin. 

Se mitä en jaksa käsittää on, että miksi pitää käyttää samoja nimiä. Tämä tapahtuu muissakin kirjoissa, ei vain tässä. Että kun Savolainen asuu Hämeenlinnassa Rautatienkadulla niin tarviiko syyttäjä Jaalan olla Tampereella hotellissa Rautatienkadulla. Ja kun yhden sivuhenkilön nimi on Henri, niin tarviiko ohimennen mainitun ylikomisarion olla myös nimeltään Henri. Sitten ehkä, jos nimien kesken tapahtuisi juonen kannalta olennaisia sekaannuksia, mutta kun niin ei ole. 

Henkilöhahmot ovat kirjan ehdoton vahvuus. Yleensä jokaisesta kirjasta löytyy inhokki, tästä ei. Ainakin minä pidin kaikista hahmoista. Lisäksi on ihan mahtavaa, että poliisilaitoksella on porukan kesken hyvä henki, ilman keskinäistä kyräilyä. Savolainen on selkeä päähenkilö, mutta hänen ei tarvi ratkaista tapausta yksin, ajattelemalla ja muille ajatuksiaan paljastamatta. Ei, Hämeenlinnassa toimii tiimi. Iloitsen tietenkin siitäkin, että Erosen poliiseilla ei ole päihdeongelmia. Miten virkistävää, kun aamun huolena on kissan huono ruokahalu, ei se montako krapularyyppyä tai pilleriä pitää ottaa että saa itsensä siirrettyä poliisiasemalle aamupalaveriin! Lisäksi naiset ovat tasaveroisia poliiseja, eikä heitä pidetä pyrkyreinä tai tyttösinä. Ja Leevi-kissa, siinä vasta huipputyyppi onkin! :) 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 7, "kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt". Niitä on useita. Tampereen Rautatienkadun Scandicissa olen ollut koulutuksessa, myös Sorinkadun poliisiasema on tuttu. (Tarkennettakoon, että odottelin ystävääni joka haki infoa poliisikouluun hakemisesta.) Toisen ystäväni asuessa joitain vuosia sitten Hämeenlinnassa olen kävellyt minäkin kirjaston ohi ja käynyt Aulangolla, Linnan puistossa en ehkä käynyt mutta ainakin lenkkeilin rantatiellä Linnan vieressä.

Yöhön kadonnut on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Kirjavinkit ja Luetut.net. 

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja
Otava 2018
303 s.

Karl Axel Björk seikkailee jo viidennessä kirjassa. Edellisen kirjan loisteliaasta oopperamaailmasta siirrytään täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Tällä kertaa tie vie hänet Berliiniin, kaksien kasvojen kaupunkiin. 1920-luvun Berliini on iloinen, riehakas, väsymätön. Samalla se on köyhä, synkkä ja vaarallinen. 

Helsingissä ministeri Ritavuori on murhattu. Björk ei saa osallistua tutkimuksiin, mikä tekee hänet vihaiseksi ja turhautuneeksi. Kun esimies on kuollut, Björk ei halua jatkaa työssään. Onneksi on Gustav-setä, joka tarjoaa hänelle töitä. Setä epäilee, että yrityksen Berliinin-konttorissa on tekeillä jotain hämärää. Rahavirta on pienempi kuin pitäisi, ja hän haluaa selvittää miksi. Björk on oikea mies tehtävään. Pian osoittautuu, että kavallus on yksinkertainen asia selvitettäväksi, ehkä liiankin. Olisin toivonut sen olevan vähän hankalampi tapaus. Nyt se tuntuu löyhältä, vähän kuin täytteeltä että saadaan syy Björkin Berliinin-matkaan. 

Kauaa ei Björk ehdi olla Berliinin maaperällä, kun hän lukee lehdestä ikäviä uutisia. On löytynyt silvottu ruumis, eikä se ole ainoa. Erinäisten sattumusten kautta Björk ystävystyy poliisimiehen kanssa ja pääsee mukaan tutkimuksiin. Tiergartenin teurastaja osoittautuu ovelaksi, varjoksi varjojen joukossa. Kilpajuoksu aikaa vastaan tuottaa ahdistusta ja mustelmia, mutta Björk ei ole mies joka antaa periksi. 

Onpa aikamoinen tapaus, hän ajatteli, kun käveli siltaa kohti. Ei Suomessa tuollaisia helvetistä karanneita ollut. Kotosalla iskettiin reilusti puukolla ja ammuttiin pistoolilla niin, että uhri kuoli melkein saman tien. Oli tosin ollut se myrkyttäjä, Käärme. Se oli saanut hänet tolaltaan. Siinä ihmisessä oli ollut paljon sairaalloista. Tämä teurastaja, hänkin oli selvästi mieleltään sairas, vielä sairaampi kuin Käärme, jolla oli sentään jonkinlainen ymmärrettävä motiivi kamaliin tekoihinsa. 

Mutta uskoisi, että hullu jäisi kiinni helpommin kuin tervejärkinen.

Jack the Ripper, Björk muistutti itseään. Siinä oli hullu murhaaja, jota ei koskaan ollut saatu kiinni.

Hän kääntyi Koch-kadulle. Piti siirtää tuumailut sedän yritykseen. Tilikirjat tuntuivat vain kovin epätodellisilta sen jälkeen, kun oli pohtinut ihmissielun mustimpia sopukoita.

Aiempiin osiin verrattuna tämä on synkempi ja raskaampi. Björk on puolivieraassa maassa, vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka hän tutustuu naapureihinsa, olosuhteet eivät anna myöten kepeälle seurustelulle. Tapauksen tutkinta valvottaa Björkiä, eikä Berliini ole helppo paikka ihmiselle joka yrittää pysyä erossa morfiinista. Rakkaudelle on sijansa, mutta rakkauskin on epätoivon merkitsemää. 

Mielestäni Hämeen-Anttila on erittäin taitava ajan kuvaaja. Huomaa, että hän tietää mistä kirjoittaa. Berliini ja sen ihmiset tuntuvat eläviltä, lukija tuntee kulkevansa Björkin varjona, olevansa osallisena, haluavansa metsästää murhaajaa. 

Viime aikoina on ilmestynyt aika paljon kirjoja, joissa rikosten kohteena ovat lapset. Monet ovat siihen kyllästyneet. Kun tässä paljastui uhrien olevan lapsia, ensireaktioni oli pettymys. Lapsia, taas! Myöhemmin ajattelin, että mitä ikinä kirjoissa tapahtuu, todellinen maailma on vielä kamalampi. Mitä ikinä kirjojen lapsille tapahtuu, todellisessa maailmassa on suuri määrä lapsia, jotka tälläkin hetkellä kokevat kammottavampia asioita kuin mitä haluan tietää. Rumat asiat eivät katoa sillä, että ne jätetään kirjoista pois.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Tiergartenin teurastajan kohtaan 17, "kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa". Sata vuotta myöhemmin tapahtuu edelleen sitä, että toisia lapsia pidetään vähempiarvoisina kuin toisia, että on lapsia joita kohdellaan kaltoin kotonaan, että on ihmisiä jotka kokevat että lapset ovat vapaata riistaa heille. Onneksi on Karl Axel Björk, hän on kuin kynttilän liekki pimeydessä, hän lämmittää ja valaisee pahaa maailmaa. 

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
270 s.

Jari Järvelä on kirjailija, jonka kirjoista ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Se on ehdottomasti etu, voi olla varma ettei koskaan tule tunnetta että hän kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen. Olen aiemmin lukenut kirjat Château Inkeroinen, Parempi maailma ja Särkyvää. Kun luin Se ken tulee viimeiseksi -kirjan esittelytekstiä, tuumin että tämäkin on pakko lukea.

Idea on mainio: Christiemäinen tarinakulku, jossa joukko ihmisiä on eristettynä, ja vähitellen kuolema korjaa satoa. Väkeä tipahtaa joukosta yksi kerrallaan, melko tiiviiseen tahtiin. Jäljellä olevat muuttuvat koko ajan vainoharhaisemmiksi, miettiessään kuka joukosta on syyllinen. Christie kohtaa nykyajan; mukana on tosi-tv. 

Alussa mukana on kymmenen henkilöä. Heidät on valittu tuhansien hakijoiden joukosta osallistumaan kilpailuun, jonka palkintona on miljoona euroa. Tehtävä ei ole helppo; on käveltävä läpi Euroopan vaarallisin vaellusreitti GR20. Mukana telttakamppeet ja kenttäradio, josta he saavat satunnaisesti ohjeita matkantekoon. Kilpailun järjestää mystinen herra Pohjonen, joka on itse vaeltanut reitin läpi ja muuttunut sitä myöten luuserista rikkaaksi ja menestyväksi. Joukkio lähtee matkaan toiveikkaana, mutta tunnelma muuttuu pian. Kukaan ei ole osannut aavistaa, kuinka raskas vaellusreitti on. Jokaisella on myös oman elämän painolastit kannettavana, eikä kantapäitä koputteleva kuolema helpota asioita. 

Muutkin sulkivat silmänsä, yksi kerrallaan. Välillä yksi silmä raottui, varmisti ettei kukaan yrittänyt mitään, vaikka lyödä kivenmurikalla toista hengiltä. Jos jonkun jalka liikahti ja loiskautti vettä, kaikki neljätoista silmää rävähtivät hetkeksi auki, kunnes ne taas sulkeutuivat. 

Laskettujen silmäluomien takana pääkopissa myllersi. Yksi laski kuinka paljon miljoona oli jaettuna seitsemällä, toinen mietti montako kolmesta oli tapettu: yksi, kaksi vai kaikki kolme? Kolmas koetti tasata hengitystään ja ajatteli, että vedessä alkoi olla hyytävän kylmä mutta hän ei voisi nousta ensimmäiseksi, koska silloin kaikki epäilisivät häntä syylliseksi. Eivätkä olisi hirveän väärässä. 

Tykkäsin kirjasta kovasti. Järvelä osaa kirjoittaa fyysisesti ja intensiivisesti, niin että lukija tuntee keskipäivän kuumuuden ja kenkien hiertämät rakot, tuntee olevansa osa retkuetta. Väistämättä lukija joutuu mukaan miettimään, keitä on enää jäljellä, kuka lähtee seuraavaksi, kuka ja mitä on kaiken takana. 

Henkilöhahmot ovat herra Pohjosta myötäillen luusereita. Käsittämättömän avuttomia ja typeriä ja turhamaisia ja ja ja! Samaan aikaan hirveän ärsyttäviä ja hassuja. Pakko myöntää, että tykkään kaikista mutta tykkään heistä sen verran vähän etten ole erityisen pahoillani kuolemista. Jos se on ollut Järvelän tarkoituskin niin hyvin on onnistunut! :)  

Loppuratkaisua en tietenkään paljasta, toteanpa vaan että se on varsin yllätyksellinen ja laittaa lukijan miettimään lukemaansa ihan uudelta kantilta. Melkeinpä tekisi mieli lukea kirja uudelleen, testata miten lukukokemus muuttuu kun tietää loppuratkaisun. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 26, "kirja kertoo paikasta, jossa et ole koskaan käynyt". Vaeltamisesta minulla on kokemus vain kahden päivän Kolin reissulta, mutta olemme ystävien kanssa miettineet että seuraavat lomakohteet voisivat olla sellaisia missä pääsee patikoimaan. GR20 on ilmeisesti olemassa, ihan sinne eivät taitoni ja uskallukseni vielä riitä mutta ehkä joskus...  

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
Otava 2017
351 s.

Karl Axel Björkin tutkimukset ovat edenneet jo neljänteen kirjaan. Tällä kertaa hän osuu rikoksen tapahtumapaikalle ja tulee välittömästi osalliseksi suljetun huoneen mysteeristä. Rauhallinen oopperailta muuttuu tragediaksi, kun laulajatähti Emelie Edberg löytyy kuolleena. Katsomossa sattuu olemaan lääkäri, joka havaitsee hyvin pian että kyseessä on henkirikos. 

Björkillä ja poliisilla on kova työ selvittää tapahtumien kulku. Suljetun huoneen mysteeri kun on talon kokoinen - yleisöä ja siten potentiaalisia murhaajia on runsain mitoin. Eikä voida poissulkea sitä, että syyllinen on joku talon henkilökunnasta. Entäpä kun Edberg olikin saanut roolin vain viikkoa aikaisemmin, alkuperäinen tähti kun perui. Oliko murhaajan tähtäimessä Edberg vai rooliin toivottu Irma Tervani? 

Rossi otti hänen sanansa kuitenkin todesta. - Niinkö? Onko se vielä näyttämöllä?

- On, ja ooppera loppuu viiden minuutin päästä. Pelkään hetkeä, jolloin taputus alkaa ja esiintyjät hajaantuvat. Metelin ja epäjärjestyksen takia pistoolin laukaus tai muu väkivallanteko voi taas jäädä huomaamatta.

- Olette oikeassa, sanoi Rossi. - Meidän täytyy päästä näyttämön sivuun katsomaan, ettei mitään tapahdu. Seuratkaa minua, minulla on avain. Toisessa lämpiössä on kaksi konstaapelia, sitä kautta ei kukaan pääse pakoon. 

Seinän läpi kumisi sama juhlava sävelmä, joka oli alkusoitossa liikuttanut Björkin kyyneliin. Se ja jännitys saivat hänen sydämensä pamppailemaan, varsinkin kun Rossi ei saanut heti ovea auki vaan joutui sovittelemaan avainta lukkoon usean kerran. Sitten ovi aukesi, ja he syöksyivät konttorin läpi käytävään, joka johti pukuhuoneisiin ja näyttämön sivulle. 

Jälleen kerran Hämeen-Anttila on kirjoittanut kiinnostavaa ja leppoisaa hyvän mielen tekstiä. 1920-luvun Helsinki avautuu lukijan silmien eteen hyvin aidon oloisena. Neidit ovat neitejä, ja kahvilassa juodaan suklaajuomaa. Hiukan huvitti kun luin postaustani sarjan ykkösosasta Yön sydän on jäätä; olisin voinut kirjoittaa melkeinpä täsmälleen samoin nyt ja vain vaihtaa kirjan nimen :) Björkin hahmo on mainio, vaikka nyt hänen sydämensä onkin hiukan kevyempi kuin aiemmin. Naisiakin pyörii ympärillä miltei riesaksi asti. Hauska juttu, jotenkin olen mieltänyt Björkin keski-ikäiseksi mutta tässä sanotaankin jossain kohtaa että hän on noin kolmekymppinen, pahoittelut etten muista tarkkaa ikää mutta kuitenkin huomattavasti nuorempi kuin miksi hänet olin ajatellut. Virkamiehen ura haittaa etsivänhommia, mutta sosiaalinen elämä on aiempaa vilkkaampaa. Tosin hänellä on nyt muitakin syitä käydä oopperassa kuin viedä nainen ulos. 

Koston kukat on kaikinpuolin onnistunut keitos - vai pitäisikö sanoa suklaajuoma? :) Ajankuvaus on viehättävää, ja tapahtumat riittävän jännittäviä. Jos jotain täytyy moittia, niin sitä että turkiskaupan ryöstön selvitys jäi vähän nopeaksi ja irralliseksi tapahtumaksi. Ei siitä silti mitään haittaa ollut. Jonkun makuun saattaa olla liikaa asiaa oopperaelämästä ja musiikista, mutta minulle se toimi. Nykyinen oopperatalo on tuttu paikka, mutta olen käynyt myös entisessä paikassa nykyisen Aleksanterin teatterin talossa.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa, Sivumerkkejä ja Illuusioita. 

Helmet-lukuhaasteesta saadaan täytettyä kohta "kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt". 

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja
Crime Time 2016
218 s.

Uskallanko tunnustaa? Ehkä uskallan: en ole koskaan lukenut yhtään Tuija Lehtisen kirjoittamaa aikuistenkirjaa. Johtunee siitä, että viihdekirjallisuus ei ole ykkössijalla kiinnostuksen kohteissani. Mutta Mirkka-kirjat, ne on luettu moneen kertaan! Ja ne muutkin nuortenkirjat, silloin 90-luvulla...

Olikin varsin kiinnostavaa tutustua Lehtisen seuraavaan aluevaltaukseen, dekkariin. Väärä vainaja on sarjan avausosa, ja minä kyllä innostuin kovasti. Erja Repo on ihastuttavan räväkkä oman tiensä kulkija, joka ei anna kenenkään hyppiä nenälleen. 

Sarjan alussa Erja on juuri jäänyt eläkkeelle poliisin työstään. Rauhallisia eläkepäiviä ei kuitenkaan ole luvassa. Vastikään menehtyneen äitinsä asunnolla Erja tapaa naisen, joka haluaa kertoa mieltänsä painavat huolet. Jennin kummitäti on kuollut ja krematoitu, mutta Jenni on varma siitä että vainaja on joku muu kuin Outi. Hiukan vastentahtoisesti Erja suostuu selvittelemään asiaa, ja saakin eteensä mutkikkaan tapauksen. Vaaditaan useamman palapelin kokoaminen ja jokunen lasillinen grappaa ennen kuin kiemuraisen tapauksen koko kuva selkiytyy. 

Painosta päätellen laatikossa voisi olla koruja tai miksei jopa ase, sillä mistä sitä tiesi, mitä viattoman pulmusen hahmoon oli kätkeytynyt. Tämä oli tässä, Erja ajatteli ja raotti laatikon kantta. Kissinvillat se oli. Erja tuijotti laatikon sisältöä äimistyneenä. Kuusi erilaista kissanruokapurkkia sievästi vieri vieressä. Gourmet-laatua. Ei jumalauta, Erja ulvaisi mielessään. Oliko tämä naisen ruokavarasto pahan päivän varalle? Oliko tällä ollut kissa jossain vaiheessa? Vai Outillako se oli ollut? Kummalla vain, varmaa oli, että asunnossa viimeksi ollut oli käpälöinyt mirrinmurkinoita.

Sormenjäljet, niinpä. Niistä voisi löytyä niin Outin kuin tuntemattoman DNA:ta. Kuten kymmenien muidenkin aina kaupan hyllyttäjistä lähtien. Suurimmalla osalla oli kuitenkin hommissa aina hanskat käsissä, joten ehkä oli olemassa pienen pieni mahdollisuus päästä purkkien piilottajan jäljille. Edellyttäen tietenkin, että tämä oli sormenjälkirekisterissä. Hän ei kuitenkaan voinut kiikuttaa todisteita rikoslaboratorioon ja panna prosessiä käyntiin. Ensin pitäisi tehdä rikosilmoitus ja saada joku vakuuttumaan, että kannatti tutkia. Se oli yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin hänellä ei ollut mitään konkreettista esitettävän. Olisi tarvittu ruumis, mutta se oli puhallettu, ja toinen tuhkattu savuna ilmaan.

Tässä kohtaa tämä oli juuri oikea kirja, koska se palautti uskoani dekkareihin. Äskettäin luin Gard Sveenin Verikarkelot, ja sen jälkeen olo oli että taas samaa. Tuntuu siltä, että viime aikoina kaikki dekkarit ovat käsitelleet lapsia tai nuoria, silvottuina tai uhrattuina, unohtamatta sitä että päähenkilöpoliisi riitelee pomonsa kanssa ja kaikilla on aina puhelin joko kiinni tai akku tyhjänä. Väärä vainaja on suoranainen piristysruiske, se päräyttää meikäläisen lukuhermoon kuin Erjan Harrikka. 

Miinus tulee kirjan lyhyydestä. Tapahtumat ovat hiukan liian nopeatempoisia, paikkoja on paljon ja yhdellä kertaa niissä viivytään varsin lyhyen aikaa. Jouduin toisinaan miettimään että ahaa, Pähkinärinne, mitä ja ketä siellä onkaan. Henkilöitä on monia eikä heistä saada vielä mitenkään syvällistä kuvaa, mutta saadaan vihjeitä siitä millainen rooli heillä on Erjan elämässä ollut.

Henkilöhahmot ovat loistavia, keskinäiset kemiat toimivat, oli kyseessä sitten negatiivinen tai positiivinen kemia. Erityisesti nautin Erjan ja hänen entisen luokkakaverinsa Anna-Kaisan keskinäisestä sanailusta. Toisen kauna ja toisen piittaamattomuus luovat mahdottoman herkullista tilannekomiikkaa. Polkupyöräilevä toimittaja Vattulainen herättää uteliaisuuden; mikäs tuo on miehiään? Huumoria on paljon mutta se ei ole osoittelevaa, se esiintyy kipakoina kommentteina ja jopa yksittäisinä sanoina.  

Seuraava osa Viesti menneisyydestä ilmestyy lähiaikoina, menee lukulistalle. Toivottavasti siinä on enemmän sivuja, jotta päästään vielä syvemmälle henkilöhahmojen elämään. Ja toivottavasti siinä on vähän myös suvantokohtia, ettei Erja paina pikakelauksella paikasta toiseen. 

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017
310 s.

Timo Saarto on itselleni uusi kirjailija. Nimenä tietysti tuttu mutta kirjoja en ole lukenut. Kuoleman kuukausi on Saarron kolmas teos, mutta kirjat ovat "yksittäiskappaleita" eivätkä sarjaa, joten ei väliä missä järjestyksessä ne lukee. Eikös ole ihan hyvä aloittaa kolmannesta, niin on jo valmiina pari eikä tarvi odotella niiden ilmestymistä?

Kuoleman kuukausi sijoittuu itsenäistyvän Suomen aikaan, marraskuuhun 1917. Kuukauden aikana tapahtuu monenlaista kuohuntaa niin yhteiskunnassa kuin yksittäisten ihmisten kesken. Poliittiset tapahtumat, yleislakko ja nurkan takana odottava sisällissota heijastuvat henkilöiden arkeen. Elämä on epävarmaa, kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu.

Ja sitten on heitä, joiden elämä päättyy kesken. Pikkupoika löytää ruumiin, ja paikalle sopivasti osuva miliisi Leo Waara tarttuu toimeen. Vasta puoli vuotta miliisinä toiminut Waara on tarkkasilmäinen, ja ehtii tehdä havaintoja ennen kuin etsivä osasto komentaa hänet syrjään. Hän on varma siitä, että tapaus ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin mitä etsivät ajattelevat. Samaan aikaan toisaalla etsivän osaston virasta erotettu poliisi Anders Autio lähtee selvittämään kollegansa kuolemaa. Oliko kyseessä onnettomuus vai murha? Kaksi eri tapahtumalinjaa vyöryy liikkeelle ja lähestyy vääjäämättä toisiaan. 

Kaasutehdas oli viime ajat toiminut venäläisten tykkimiesten majoitustilana. Heidät oli vastikään siirretty muualle, ja laitapuolen kulkijat olivat ottaneet paikan omakseen. Anders mietti mitä kaikkea hän tulisi sisällä kohtaamaan. Samalla hän ihmetteli mikä oli vetänyt Rolf Tiaisen tehtaalle.

Lähestyvät askeleet narskuivat pihasoralla. Anders vetäytyi nurkan taakse. Sarana vingahti. Anders kurkisti mutta ehti nähdä vain tummanvihreän päällystakin selkämyksen ennen kuin ovi sulkeutui. Hän hiipi ikkunan luo ja huomasi valon häilähtävän sisällä. Sitten tuli taas pimeää.

Ovi ei ollut lukossa. Anders avasi sen varovasti ja astui sisälle halliin, johon tihkui heikkoa valoa korkeista ikkunoista. Osa ruuduista oli särjetty. Lasinsirpaleet narskuivat hänen kenkiensä alla. Tuuli huokaili vaimeasti työntyessään sisälle hylättyyn tehtaaseen.

Saarto kirjoittaa asioista yksityiskohtaisesti, kuitenkaan hukuttamatta lukijaa pikkuseikkoihin. Ihmisten, ympäristön ja tapahtumien kuvaus on tarkkaa, ja ainakin minun mielelleni hyvin visuaalista. Pääni sisällä näin itseni kulkemassa Helsingin kaduilla, varjoissa, hevosvaunuissa, väkijoukossa...Välillä unohdin lukevani dekkaria vaikka kaikki kerrottu liittyykin kuolemantapauksiin tavalla tai toisella. 

Erityisen paljon pidin Leo Waaran hahmosta. Kuten hän itse toteaa, hän ei ole saanut opastusta rikosten ratkaisuun. Hän on epävarma itsestään ja osaamisestaan niin muiden miliisien, kuulusteltavien kuin tavallisten kansalaisten edessä. Samalla hän on kiukkuinen itselleen epävarmuudestaan. Hyvät kommentit ja erilaiset toimintatavat tulevat mieleen liian myöhään, tilanteen jo mentyä ohi. Silti hän uskaltaa luottaa itseensä, ja jatkaa tapahtuman selvittelyä senkin jälkeen kun etsivä osasto on tehnyt pidätyksen. Varsin sympaattinen hahmo siis! 

Se mikä myös nousee vahvasti esiin, on tarinan yhtenäisyys. Isot tapahtumat ja yksittäiset sanat ovat kaikki toisiinsa limittyviä, ja ennen kaikkea uskottavia. Historialliset faktat taustoittavat tarinaa mainiosti. Lukeminen on toisinaan sekä jännittävää että hauskaa samaan aikaan. Takaa-ajot ovat aina hurjia, mutta entä kun miliisillä on aseen sijasta käytössään vihellyspilli? Tai kun karski, tilanteen jämäkästi haltuunsa ottava mies kuvataan "kahden tikun väliin nostettuna rasvapallona"? Voiko lukija olla ilahtumatta tunnelmankevennyksistä? Minä en. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa sekä Tarua ja totta. Helmet-lukuhaasteessa se menee kohtaan "tarinassa selvitetään rikos".

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä
Myllylahti 2011
216 s.

Kiinnostuin Metropoliitta Panteleimonin uutuuskirjasta Murha kirjapiirissä, mutta tietenkään en voi lukea sitä koska se kuuluu sarjaan ja ensin on luettava sarjan muut osat. Eipä sillä, ei sarjan avausosa Murha kirkonkylässä vaikuttanut takakansitekstin perusteella laisinkaan epäkiinnostavalta tai ikävältä lukukokemukselta :D 

Eikä se sitä ollutkaan, päinvastoin. Hektisessä ja raa'assa maailmassa on aina tilaa tällaisille hidastempoisille ja vähäverisille dekkareille. Vaikka kirja sijoittuu 1950-luvulle, ei aikakausi erityisesti korostu vaan tunnelma on ajaton. 

Heti alkusivuilla löytyy ruumis. Paikallispoliisi Aulis Urhonen ja nimismies Felix Kurki arvelevat kyseessä olevan onnettomuuden. Kun lääkärinlausunto mahdollistaa tällaisen tulkinnan, tapaus suljetaan. Lukihäiriöisen Urhosen Elisabet-rouva kirjoittaa pöytäkirjan ja tulee näin ollen tuntemaan tapauksen. Kun yöllisille tapahtumille löytyy silminnäkijä, alkaa murhatutkinta. Urhonen ja rikoskomisario Jyrki Palokoski alkavat selvittää yön todellista kulkua. Miksi Valde Mikkinen päätyi tanssilavan sijaan kosken kivikkoon?

Kylä on pieni ja asukkaita vähän, mutta tapaus on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. On julkisia salaisuuksia mutta myös yksityisiä. Palapeli saa lisää paloja, mutta moni niistä herättää uusia kysymyksiä. Kun ihmiset eivät ole halukkaita kertomaan asioistaan poliisille, alkaa myös Elisabet osallistua tutkimuksiin. Naisena hän saa selville yhtä sun toista, osin ihan vahingossakin. Kun syyllinen lopulta paljastuu, on se järkytys koko Koskijärven kylälle.

Kahvi juotiin nopeasti. Palokoski muisti kiittää emäntää herkullisesta kakusta. Muuta keskustelua ei nyt katsottu tarpeelliseksi käydä. Miehet siirtyivät kanslian puolelle. Elisabet korjasi kahvipöydän ja vei toimiston puolelle mehukannun ja pari lasia. Poistuttuaan huoneesta hän jätti aivan kuin vahingossa välioven auki ja jäi istumaan sen lähelle sohvaan vieressään nippu kuvalehtiä.

Palokoski istuutui kirjoituspöydän ääreen ja levitti sille paperinippunsa. Hän kohotti katsettaan pöydän vastakkaisella puolella istuvan Urhosen puoleen. 

- Tehdäänpä nyt yhteenveto tästä Mikkisen tapauksesta, että mitä on mihinkin aikaan tapahtunut ja kuka olisi tappaja. Aloitahan sinä. Minä teen tässä samalla ylöspanoa.

Pidin kirjasta paljon. Vaikka kyseessä on dekkari, on se kuitenkin yhdenlainen hyvänmielen kirja. Vanhahtava kieli on ihastuttavaa luettavaa. Mielestäni kieli on myös visuaalista, ainakin minä sain päähäni hyvin selkeitä kuvia niin ihmisistä kuin maisemista. Pieni maalaiskylä ihmisineen on kuvattu niin, että ne vaikuttavat tutuilta. On olo, että asukkaat voisivat olla vaikka isovanhempieni naapurustoa, tavallisia ihmisiä tavallisine asioineen. Ehkä siinä piileekin kirjan viehätys; ei aina tarvi olla jotain ihmeellisen erikoista tai poikkeavaa, on poikkeava sitten superteknologiaa tai sadistinen sarjamurhaaja. 

Ainoa häiritsevä asia oli se, että yhden ihmisen nimi muuttuu pitkin kirjaa. Matkustajakoti-kahvilan omistaja rouva Ronkainen on toisinaan Maritta, toisinaan Marketta. Aluksi ajattelin että Impi Kyyhkynen kutsui tätä Marketaksi kiukuissaan, mutta ei. Rouva on ensimmäisellä tapaamisella poliisien kanssa Maritta ja myöhemmin Marketta. Myös Herkku-Nurkka vaihtelee mutta vain kerran. Tuossa kirjoitusasussa se on tekstissä, mutta sisäkannen kartassa nimi on Herkkunurkka. Harmillista epätäsmällisyyttä mutta ei se liikaa vaivannut.

Kyllähän se niin on, että nyt odotan innokkaasti sarjan seuraavien osien lukemista. Uskon niiden olevan yhtä viehättäviä kuin nämä. 

Murhan kirkonkylässä laitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa, Ja kaikkea muuta sekä Kirjavuori.

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset
WSOY 2016
440 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Markus Ahosen Isaksson-sarja on edennyt jo neljänteen osaan. Sydämenmurskajaiset jatkaa sympaattisen ylikonstaapelin tutkimuksia pääkaupunkiseudulla. 

Nimensä kansainvälistänyt maailmankansalainen Karl Bellman palaa kotimaahan vain kohdatakseen kohtalonsa. Miksi hän palasi Suomeen ja miksi hän kuoli? Oliko kuolema onnettomuus, tahallinen teko vai rikos? Markku Isaksson kollegoineen saa pian huomata, että tapaus on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Epäselviä kuolemantapauksia löytyy enemmänkin, ja kuvio laajenee laajenemistaan aina 1980-luvun lopulle, nuorten rippikesään asti.

"Jos tämä rippileirikytkös pitää kutinsa, riparilaisten hiljaisuus tuntuu omituiselta. Jos väkeä on mennyt multiin enemmänkin, luulisi että joku tietää jotain."

"Porukka on voinut olla hyvinkin hajallaan eikä kukaan ole osannut yhdistää kuolemantapauksia. Täytyy huomioida, että rippileiristä on kulunut jo 28 vuotta. Olivatko kaikki niin kovasti tekemisissä toistensa kanssa edes niinä aikoina, asuivatko edes samalla alueella. Leiri on saattanut olla vain yksi ohimenevä hetki ihmisten elämän virrassa. Ei edes välttämättä kovin tärkeä. Mahtoiko olla Bellmanillekaan. Tällähän ei ollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ainakaan aikuisena. Uskoi enemmänkin itseensä."

Isaksson muisti omat nuoruuden tuttavansa, jotka olivat asuneet vuosikaudet samoilla kulmilla mutta joihin saattoi törmätä vain harvoin. Ystäviä, joiden kanssa nähtiin kerran puolessa vuodessa. Tuttavia, joita tavattiin vain kerran parissa vuodessa. Sisko perheineen saattoi nähdä omia ystäviään useammin Suomessa käydessään, vaikka he asuivat Euroopan länsilaidalla. Ja äidin, josta hän oli kauan sitten putkahtanut maailmaan ja jonka luokse Myyrmäkeen hän oli luvannut mennä jonain iltana, mutta ei ollut ehtinyt.

Kun asui lähellä, oli mahdollista pitää yhteyttä. Ainakin teoriassa, sillä ruuhkavuodet veivät ajan. Mutta hautajaisiin kaikki pääsivät lyhyelläkin varoitusajalla, koska sitä menoa ei voinut enää siirtää.  

Olen aiemmin pitänyt valtavan monista ruotsalaisista dekkareista, koska niissä on tapahtumien taustalla ollut salaisuus, ja nykyhetken tekoihin on ollut selkeä syy. Ikävä kyllä yhä useampi niistä - ainakin suomennetuista -  on muuttunut suuntaan, jossa tekijä on psyykkisesti sairas sadisti eikä teoille ole muuta syytä kuin tekijän niistä saama mielihyvä.

Senpä takia Sydämenmurskajaisia on niin miellyttävää lukea. Lukeminen etenee rauhallisesti, kun ei tarvitse kilpailla aikaa vastaan ja siirtyä nopeilla leikkauksilla sivulta seuraavalle, paikasta toiseen. Tapahtumien hidas eteneminen tekee lukemisesta rentouttavaa. Toisaalta juonikuvio on sen verran monimutkainen, että hidas lukeminen on siksikin perusteltua.  

Pidän Isakssonin hahmosta. Ihanaa että päähenkilö on tavallinen ihminen ilman päihde-, uhkapeli- ynnä muita riippuvuuksia. Perhe-elämäkin on tasapainoista. Tykkäsin kovasti myös siitä, että tutkinnan yhteydessä Isaksson muistelee menneitä, niin omaa elämäänsä kuin vanhoja tutkimuksia. Usein muistot ovat sellaisia, joista tulee lukijalle monenlaista pohdittavaa. Edellä mainittu pätee myös lukuihin, joissa asioita katsellaan muiden henkilöiden näkökulmasta. On helppo alkaa miettiä omaa elämäänsä, lähiympäristöään, maailmaa yleensä. 

Isaksson mietti, olivatko tässäkin tapauksessa polut johtaneet jo nuoruudessa väärille teille. Tai isä Valkosen tapaan käynyt todella huono onni, oli hän elänyt miten kuuliaista ja ihmisiä kunnioittavaa elämää.

Nuorten retkahtaminen väärille teille olisi saattanut olla odotettavampaa. Isaksson selaili listoja ja tajusi, miten erilaisia ja toisaalta samanlaisia piirteitä pääkaupunkiseudun eri puolten lähiöissä elävillä nuorilla oli hänen nuoruudessaan ollut. Hän mietti omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Länsi-Vantaalla. Tutut hiljaisempia ja kiltimpiä nuoria höykyttäneiden terrorisoijien kasvot Myyrmäessä muistuivat jälleen vahvoina mieleen ja hetken hän kiristeli jälleen hampaitaan. Minkälaisia rikossarjoja noilta kulmilta olikaan aikoinaan jäänyt selvittämättä. Ja mitä menneisyydessä hampaankoloon jäänyttä edelleen muhi monen sisimmässä.

Kyseessä on tavallaan hyvän mielen dekkari, toisaalta taas ei. Ei siltä kannalta, että lukiessa naurattaisi. Ei, tapahtumat ovat traagisia ja monissa kohdissa lukija saattaa tuntea surua. Koko kirjan ajan vallitsee melankolinen vire. Kyllä siltä pohjalta, että henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja helposti lähestyttäviä. Kyllä, koska sivuja voi käännellä leppoisasti tietäen että luvassa on yli 400 sivua rauhallista, ajatuksia herättävää menoa. Kyllä siksi, koska tarina on mieleenpainuva ja kirjan luettuaan muistaa lukeneensa sen. 

Olen asunut pääkaupunkiseudulla puolitoista vuotta, joten oli erityisen hauskaa lukea tutuista ja tutuhkoista jutuista. Heti alkumetreillä nauratti; Bellman menee kovin tuttua reittiä, lentokentältä bussikyydillä Aviapoliksen asemalle ja edelleen I-junalla Helsinkiin. Etenkin I-juna on tullut tutuksi niin matkoilla Helsingistä kotiin kuin kotoa tai työhuoneelta Korsosta Myyrmäkeen ja Martinlaaksoon :D 

Sydämenmurskajaiset on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjat kertovat, Ullan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena ja Lukuneuvos. 

Jyrki Heino: Kelmit

Jyrki Heino: Kelmit
S&S 2016
272 s.

Jyrki Heino jatkaa ansiokasta sarjaa luutnantti Carl Wennehielmistä. Olen lukenut sekä Kellarin että Kellon ja tykännyt molemmista. On varmaan arvattavaa, että nautin suuresti myös Kelmien lukemisesta. 

Aiemmissa osissa kaupunginviskaali Appengren on ollut ehkä hieman pienemmässä roolissa kuin tässä uusimmassa. Ehkä hän on ollut niin tiiviisti osa Wennehielmiä, nyt hän tutkii asioita omin päin ja tapahtumia kuvataan kohtalaisen paljon myös hänen näkökulmastaan. Hyvä niin. 

Wennehielm itse on aivan yhtä mainio tapaus kuin ennenkin. Olen aiemmin verrannut hänen seikkailujaan Poirot'n sattumuksiin, ja teen sen taas. Eikös vaan käykin niin, että kun Wennehielm on Naantalissa hermoja lepuuttamassa niin sinne samaan kaivohuoneeseen sattuu yksi jos toinenkin vilpillinen henkilö. Eikä aikaakaan niin yksi joukosta löytyy kuolleena. Wennehielm ei usko ensimmäiseen selitykseen vaan lähtee penkomaan tapausta.

Samoihin aikoihin Turussa löytyy kuollut kirjankuvittaja. Tapauksesta syytetään piikatyttöä, joka vannoo viattomuuttaan. Kaupunginviskaalin velvollisuus on syyttää jotakuta, eikä Appengren aio syyttää piikaa ellei hän pysty uskomaan tämän syyllisyyteen. Pian Appengrenin ja Wennehielmin tutkimukset risteävät, ja Wennehielm huomaa astuneensa vaikutusvaltaisten tahojen varpaille. Huoli perheen turvallisuudesta on suuri, mutta niin on myös tarve selvittää totuus. 

Elettiin Herran vuotta 1800. Valistuneimmat aavistivat maailman muuttuvan kiihtyvällä vauhdilla, vaikka päivät yhä seurasivat toisiaan näennäisen samankaltaisina. Monet tervehtivät edistystä riemulla, mutta useimmat kavahtivat tulevaisuuden arvaamattomuutta. Uuden sataluvun käynnistyessä luutnantti Wennehielm lähestyi viittäkymmentä ikävuotta. Vatsa oli pulskistunut sopivan miehekkääksi ja muutenkin hän oli mielestään hyvässä ruumiin kunnossa, lukuun ottamatta nuoruuden päivinä sodassa ruhjoutunutta jalkaa. Sen kanssa luutnantti oli vähitellen oppinut elämään, ja kepin avulla kulku sujui sutjakkaasti.

(...)

Turun vähäisimmät kadut olivat hyvin kapeita. Jos vastakkaisten talojen ikkunat sattuivat samalle kohdalle, näki vaivatta kamarista toiseen. Rehellisiä ihmisiä arjen jakaminen naapurin kanssa ei tietenkään häirinnyt - aioastaan niitä, joilla oli salattavaa. Entinen kaupungininsinööri Ek oli ottanut tehtäväkseen vähentää salaisuuksien määrää. Taukoamatta hän tarkkaili lähimmäisiään suoraan ikkunasta tai epäsuorasti katupeilien kautta. Pieninkään rike tai synti ei jäänyt mieheltä huomaamatta. Palkollisten erheet Ek saattoi välittömästi näiden isäntien tietoon. Porvarien ja säätyläisten hairahduksista kelpo kasööri riensi uutisoimaan maistraatin virkamiehille. Appengren oli aina kiertänyt kaukaa tämän kansalaisista rehellisimmän, mutta nyt heidän oli kohdattava.

Pidän kirjan kielestä. Sanavalinnat osuvat kohdalleen, ne eivät tunnu kieli poskessa hiotuilta eivätkä keinotekoisilta vaan täysin luonnollisilta. Huumoria on ollut jo aiemmissa osissa, tässä ehkä vielä enemmän. Välillä melkein nauratti ääneen, vaikka tuntui että sehän olisi täysin sopimatonta kun tässä ollaan lukijana mukana tapaamassa milloin ketäkin arvohenkilöä tai "arvohenkilöä".

Ajankuvaus on tarkkaa ja sitä on kiinnostavaa lukea. Enpä ole tiennyt kaivohuoneista tai prunninjuomisesta yhtään mitään! Turku ei ole itselleni tuttu paikka, olen käynyt siellä vain muutaman kerran, mutta kaupunkikuvaus on kiehtovaa luettavaa. 

Hauskaa, että kirjassa on paljon paikallaanoloa ja kohteliasta seurustelua, ei pelkkää toimintaa. Wennehielmin yksityiselämäkin tuntuu olevan esillä aiempaa enemmän. Kaisa-mamsellin mielipiteiden miettiminen, kodin laajennus, pelko hoitaa pientä lasta ynnä muut seikat tuovat Wennehielmin hahmoon ihan uusia puolia. 

Saapa nähdä, saavatko Wennehielmin seikkailut vielä jatkoa. Toivottavasti. 

Kelmit on luettu myös Kirjasähkökäyrässä ja Kirjarepussa.

  

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Max Seeck: Hammurabin enkelit
Tammi 2016
416 s.

Max Seeckin esikoisteos Hammurabin enkelit vaikuttaa olevan yksi syksyn odotetuimmista dekkareista, ainakin kun katsoo Helmet-kirjastojen varausjonoja ja lueskelee some-keskusteluja. Eipä siinä mitään, hyvää kannattaa odottaa!

En päässyt kirjassa vauhtiin, monta päivää meni niin, että luin luvun tai kaksi kerrallaan. Sen jälkeen menikin loput kaksi kolmasosaa parissa illassa. Mietin loppuun päästyäni, miksi en saanut luettua ensimmäistä kolmannesta putkeen. Keksin hyvin yksinkertaisen ratkaisun: pelkäsin että kirjassa on liikaa paikkoja ja liikaa henkilöitä. Alussa on italialainen Antonio Kroatiassa, suomalainen Raimo Helsingissä, suomalainen Daniel Helsingissä, kroatialainen Borko Kroatiassa... Olen lukenut Tom Clancya, Ilkka Remestä ynnä muita, joiden kirjoissa viipotetaan ympäri maailmaa ja henkilöhahmoja vilahtelee runsaasti, niinpä on vaikea muistaa kuka on kuka ja mistä kuka tuntee kenetkin ja keillä kaikilla on yhteistä historiaa. 

Tässä ei kuitenkaan ole niin. Keskeisiä henkilöitä on lopulta vain muutama, samoin tapahtumapaikkoja. Vaikka ollaan milloin Eduskunnassa, milloin Suomen suurlähetystössä Zagrebissa, milloin pakomatkalla eri puolilla Balkania, joka paikassa tavataan vain muutama henkilöhahmo ja heidätkin tipotellen. On helppo pysyä mukana, missä ollaan ja kenen matkassa. Se jos mikä tekee lukemisesta sujuvaa.

Daniel Kuisma on puolustusvoimien erityisasiantuntija, joka lähetetään Kroatiaan selvittämään Suomen suurlähetystön työntekijän katoamista. Tehtävä ei ole helppo. Juttua on tutkittu huolimattomasti ja useita asioita on jätetty kokonaan selvittämättä. Daniel sekä hänelle työpariksi osoitettu Annika Lehto ulkoministeriöstä saavat avukseen paikallisesta poliisista Josip Buvinan, ja yhdessä kolmikko yrittää saada selville, mitä Jare Westerlundille on tapahtunut. Kuten dekkarigenreen kuuluu, yllätyksiä riittää ja kukin joutuu tahoillaan pohtimaan, keneen loppupeleissä voi luottaa. Eikä piipahduksia menneisyyteen voi välttää, etenkään Daniel, joka on kokenut Bosnian sodan 1990-luvulla varsin läheltä.

"Aivan. Mutta oli miten oli, pöly ei ole vielä suinkaan laskeutunut. Veikkaan että viimeisessä vaihtoehdossa vastapuoli pyrkii tuhoamaan johtolankoja ja varmistamaan. että katoaminen jää ikuiseksi arvoitukseksi. Siksi pidän melko varmana, että saamme seuraa ennen pitkää joka tapauksessa." Daniel painoi huulensa tiukasti yhteen. Annika näytti yhtäkkiä pelokkaalta ja epävarmalta. Naisesta aikaisemmin huokunut itsevarmuus ja määrätietoisuus olivat ilmeisesti kokeneet kolauksen. 

"Älä huoli", Daniel jatkoi, "tyhmiä he eivät ole. Meidän vahingoittamisemme olisi pahin virhe jonka he voisivat tehdä. Heidän kannaltaan on tietysti järkevintä, että poistumme täältä tyhjin käsin. Mutta vahingoittumattomina. Muutenhan tänne lappaa lisää tutkijoita ja poliiseja." Hän katsoi rauhoittavasti Annikaan. 

"Kun sanoit, että kaikki tietävät tulostamme, tarkoititko, että joku suurlähetystössä vuotaa tietoja?" Annika kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

"Täällä tieto liikkuu niille, jotka sitä haluavat ja ovat valmiita siitä maksamaan. En väitä, että kukaan suomalaisista diplomaateista raportoisi suoraan Westerlundin sieppaajille, mutta ketjuun mahtuu monta pikkulintua aina siivoojista autonkuljettajiin", Daniel sanoi ja näki WC:n oven avautuvan.

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Tarina on jännittävä, vauhdikas ja yllätyksellinen. Väkivalta ei ole liian veristä, enemmänkin kyse on takaa-ajosta ja kissa-hiiri -leikistä. Kroatia tapahtumaympäristönä on erikoinen mutta erinomaisen onnistunut valinta. 

Ainoa asia, mistä en pitänyt, on Annikan hahmo. Jo alussa hänet nähdään Raimo Hämäläisen silmin vartaloa myötäilevässä valkoisessa jakkupuvussa, kauniina, seksikkäänä ja itsevarmana. Vähän myöhemmin hän on Danielin silmin viehättävä ja siro. Josip Buvina tytöttelee häntä. Ja kuinka ollakaan, tuo ulkoministeriön määrätietoinen tutkija itkee silmät punaisena tultuaan höynäytetyksi ja huomattuaan ettei Daniel luota häneen kahden päivän tuttavuuden jälkeen. Ei! Miksi oi miksi ainoasta keskeisestä naishahmosta on tehty pillittävä objekti vartalonmyötäisissä vaatteissa? Miksei Annika tuijota mieshenkilöitä ja puntaroi heidän "hohdokkaita olemuksiaan"? Ehkä paisuttelen asiaa liikaa mutta sittenpähän paisuttelen :)

Muuten Hammurabin enkelit on kaikinpuolin mainio kirja. Samaa mieltä ollaan myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Haikuarvioissa. 

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015
317 s.

1920-luvun Viipuri ja alkoholin salakuljetus lieveilmiöineen ei äkkiseltään kuulosta kolmekymppisen naislukijan mukavuusalueelta. Otinkin pitkälle junamatkalle varuiksi mukaan myös toisen kirjan. Sinisen kuoleman kuva osoittautui kuitenkin kiinnostavaksi ja ajatuksia herättäväksi dekkariksi. 

Oikeustieteen opiskelija Jussi Kähönen on ollut suojeluskunnassa ja toiminut vankileirin vartijana Suomenlinnassa. Hän on nähnyt siellä heikompien hyväksikäyttöä, petturuutta ja valehtelua, mikä on vienyt hänen uskoaan oikeuden voittoon. Opinnot eivät enää kiinnosta. Yliopistolla hän tapaa Salomon Eckertin ja ystävystyy tämän kanssa. Jätettyään opinnot kesken hän pyrkii poliisiksi ja pääseekin kurssille. Erinäisten sattumusten jälkeen parivaljakko päätyy Viipuriin, jossa edessä on taistelu alkoholin salakuljetusta vastaan. Miten saada roistot kuriin, kun kuvioissa on mukana vallanhimoa, rahaa, oman edun tavoittelua ja häikäilemättömyyttä? Miten päästä pikkutekijöiden ohi ja päästä käsiksi organisaattoreihin? Keneen voi luottaa, kuka ei ole viinan valtaama? Montako ruumista tarvitaan ennen kuin kaikki on ohi? 

Tullikamarin iskussa löytyi toistatuhatta litraa laitonta alkoholia. Iloitsimme löydöstämme, koska luulimme sen olevan jättisaalis. Vasta tulevat vuodet osoittivat, että oikeiden kultasuonten rinnalla tämä takavarikko oli vain pisara meressä.

Takavarikolla oli kahdenlaisia seurauksia. Ensinnäkin lehdet kirjoittivat siitä laajasti. Maaherra Hackzell kutsui meidät eräänä aamupäivänä teelle ja kehui vuolaasti ripeitä otteitamme: "Järjestelmällinen poliisityö salakuljettajia vastaan on alkanut." Samalla isku kuitenkin sai salakuljettajat varovaisemmiksi - ja teki meidän työmme vaikeammaksi.

Jakelu jatkui pian ennallaan, mutta alkoholin tuonti siirtyi Viipurin keskustasta esikaupunkeihin, jossa sitä oli paljon hankalampaa valvoa ja selvittää. Lisäksi yhden erän tuhoaminen salakuljetusketjun välistä oli aina joltakin pois: syntyi moniulotteisia velkasuhteita, joiden merkitystä emme vielä tuolloin ymmärtäneet. Monet pienemmät pirtukuriirit velkaantuivat salakuljettajille takavarikkomme johdosta niin pahoin, ettei heillä ollut enää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa laitonta viinakauppaa. 

Nämä seikat valkenivat meille salakuljetuksesta pidätettyjen kuulusteluissa. Kuulusteltavat ja kiinnijääneet olivat alimpien portaiden edustajia: pelkkiä työrukkasia, joiden saama hyöty oli pieni suhteessa heidän ottamaansa riskiin. Todelliset hyötyjät olivat organisaatiossa paljon ylempänä, heistä emme olleet tavanneet vielä ensimmäistäkään. Kuulustelemamme kuriirit ja työnjohtajat kertoivat auliisti omista tekemisistään ja vierittelivät vastuuta toisille vertaisilleen, mutta yläpuolellaan olevista salakuljettajista he eivät puhuneet sanaakaan. Vaikenemisen syy valkeni meille vähitellen.

Porvali on kirjoittanut useita sotahistoriallisia teoksia, mikä näkyy hänen romaanissaan uskottavana ajankuvana. Sotaa salakuljetusta vastaan käydään todella sotana. Koska sormenjälkiä ei vielä hyväksytä oikeudessa todisteeksi, on tekijä(t) saatava nalkkiin muulla tavoin. Murhaajat ja murhaajiksi epäillyt saavat huomata, että poliisilla on kovat keinot saada heidät vastuuseen teoistaan.

Lukiessa ajattelin, että tarina on oikeastaan ajaton. Tässä kirjassa se on laiton alkoholikauppa, jossain nykyaikaan sijoittuvassa kenties huume- tai ihmiskauppaa. Kuvio on kuitenkin aina sama: vain pikkukaloja tarttuu verkkoon kun taas ravintoketjun huiput pitävät verkkoa hyppysissään. Sinisen kuoleman kuvassa yksityiskohdat tekevät tarinasta persoonallisen. On jopa hieman eksoottista, kun roistoja jahdataan hiihtämällä metsässä. Suojattu linja on kaukainen haave, koska puhelut kulkevat välittäjän kautta. Ja todella, siitä ei ole kovinkaan kauaa kun sormenjälki ei vielä kelvannut syyksi kuulusteluun, saati langettavaan tuomioon. Tai että rikospaikalta oli mahdollista ottaa ehkä vain yksi valokuva, tai pahimmassa tapauksessa tyytyä piirrokseen.

Koukuttavuus on hiukan alleviivattua. Aika monta kertaa tulee vihje tulevasta, tyyliin "[K]artta ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, mitä Ekku seuraavaksi järjesti" tai "[S]e oli viimeinen kerta, kun näimme Lindqvistin". Niitä oli sen verran paljon, että kiinnitin asiaan huomiota, mutta ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Kieli on muuten sujuvaa, asiat kuvataan ilman turhia koukeroita mutta niin että tapahtumat ja henkilöt ovat hyvin eläväisiä. 

Kansiliepeessä kerrotaan, että kirja on Karelia Noir - sarjan avausosa. Hyvä niin, tästä jäi sellainen olo että mielelläni lukisin lisää etsiväkaksikon seikkailuja. Ne ovat jännittäviä mutta huumorilla höystettyjä. 

Pakko vielä kommentoida sarjan nimeä. Nyt alkaa olla niin paljon kaikkea Noir, että kohta lukijan on vaikea muistaa mitä kaikkea on. Uudet sarjat alkavat hukkua massaan. Tiedättehän, Greben & Leanderin Moskova Noir, Kerrin Berlin Noir, Lapiduksen Stockholm Noir, Baggen Hämeenlinna Noir, Kondorin Budapest Noir... Että kohta voisi olla aika palata siihen, että sarja tunnettiin päähenkilön / päähenkilöiden nimellä :)   

Sinisen kuoleman kuvaa on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet ainakin Suketus, Jonna, Kirjavuorenpeikko, Niina Huvila, Lukuneuvoja ja Nina.

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Christian Rönnbacka: Kylmä syli
Bazar 2015
317 s.

Olen aiemmin kirjoittanut Cristian Rönnbackan kirjoista Rakennus 31 ja Julma. Tykkäsin molemmista, etenkin siitä että toisin kuin monet muut sarjat nämä eivät ole keskenään identtisiä. Juonikuviot ovat joka kerta hyvinkin erilaiset, eikä lukija osaa aavistaa etukäteen mitä tuleman pitää.

Antti Hautalehto - sarja on kotimaisen rikoskirjallisuuden taidonnäyte. Sen neljäs osa Kylmä syli on tasaisen vahva alusta loppuun. 

Talvisessa Porvoossa katoaa mies, joka löytyy myöhemmin hukkuneena. Pian hyisestä joesta löytyy toinen mies, nippa nappa elossa. Miksi miehet ovat pudonneet tai hypänneet jokeen, miehet joilla on takana hauska ilta ja edessä iloinen tulevaisuus? Antti Hautalehto haluaa tutkia tapaukset tarkasti ja alkaa pian epäillä niiden liittyvän toisiinsa. Rikos vahvistuu, kun jälkimmäiselle jokeen joutumiselle löytyy silminnäkijä. Pian tapaus muuttuu yhä laajemmaksi ja hankalammaksi. Jälkiä ei ole, silminnäkijä katoaa, valvontakameroista ei ole apua... Millaista aavetta poliisit jahtaavat?

Antti avasi vainajan päällä olevan talvitakin ja koetti povitaskua. Sieltä löytyi lompakko. Ensimmäisessä muovitaskussa oli hymyilevä kuva naisesta, jonka Antti tunnisti. Lesken kuva, hän ajatteli ja kaivoi esiin ajokortin. Onneksi ne nykyään olivat muovia. Vanhan ajan punainen pahviajokortti ei ollut oikein pitänyt nesteistä eikä eritteistä, vaan oli mennyt usein muusiksi vaikka olisi ollut haperossa muovitaskussa. Kortista Antti luki nimen joka arvatenkin täsmäsi. No niin. Sitten oli edessä se kaikkein vittumaisin rasti. Suruviesti ja tunnistaminen. Vai oliko nyt kyseessä ehdollinen suruviesti: näyttää siltä että ukkosi on kuollut, mutta tietenkin on vielä olemassa pieni virhemarginaali, tosin en hirveästi uskoisi sen varaan... Nyt vaan tarttis käydä kurkkaamassa onko se tuolla oikeuslääketieteellisen jääkaapissa. Voi paska... Tietenkin piti olla tyytyväinen siitä että kadonnut oli löytynyt ja omaiset saisivat asian päätökseen. 

Antti ei nähnyt, kuinka muiden ohi ajavien autojen seassa hiljalleen etenevän valkoisen pakettiauton kuljettaja katsoi heidän suuntaansa.

Mies oli lähtenyt ajelemaan joenrantaa nähtyään pelastuslaitoksen auton perässä trailerilla veneen. Hän oli jättänyt auton kauemmaksi ja kävellyt metsän kautta katsomaan jokeen laskettua venettä. Hän huomasi epäilleensä oikein. Paikalla oli selvästi poliisin ruumiskoira ja sen ohjaajan seurassa kiharapäinen noin nelikymppinen mies, joka varmasti oli poliisi. Mies katsoi kun sukeltajat nostivat mytyn pintaan. Mytyllä oli samanlainen sininen takki yllään kuin nuorella pikkujouluista palanneella sällillä, sillä jonka hän oli vienyt uimaan. Mies palasi autolleen mutta ei voinut malttaa kiusausta ajaa paloautojen ohi ja katsoa tilannetta lähempää.

Kirjan huumori upposi minuun täysillä. Onhan se välillä aika rankkaa ja raadollista, mutta niin se tapaa olla raskaissa ammateissa. Omalta lähihoitajan uraltani muistan ruokatuntijutut, olivat ne aika hirveitä (ja toisinaan hyvin eritepitoisia) mutta auttoivat jaksamaan. 

Tässä postausta kirjoittaessani aloin miettiä, että minulla ei ole mitään mielikuvaa Antti Hautalehdon ulkonäöstä. Sitaattia kirjoittaessani mietin, että jaa, onkohan se Antti kenet rannalla nähdään, onko hänellä kiharat hiukset? En tiedä eikö häntä ole kuvailtu kovin tarkkaan vai olenko vaan aina kiirehtinyt lukemaan eteenpäin. Sinänsä sillä ei ole mitään väliä, olipahan hassua havaita että näin on.

Kylmä syli alkaa hyvin pahaenteiseen sävyyn, mikä pakottaa lukemaan eteenpäin ja sitten sitä ollaankin jo koukussa. Rikokset näyttävät yksinkertaisilta mutta taustalta paljastuu yllätyksiä. Tapahtumien tempo on melko verkkainen mutta jännite säilyy eikä tarinassa ole tylsiä kohtia. Kyseessä on siis oivallinen jännäri.

Kirja on luettu myös blogeissa Luin viimeksi, Kirjan vuoksi ja Lukeva tutkija.