Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Anneli Kanto: Haihtuneet

Crime Time 2023

254 s. 

Anneli Kanto, tuo taituri joka osaa kirjoittaa mitä tahansa kenen ikäisille tahansa, on vasta nyt tehnyt kurkistuksen dekkaripuolelle. Haihtuneet aloittaa Näkijä-sarjan, jonka toinen osa Saalistetut ilmestyy syksyllä. 

Kirkkojärvelle saapuu punatukkainen nainen, meedio. Hän jättää kaupan ilmoitustaululle mainoksen palveluistaan ja saa pian ensimmäiset asiakkaat. On arkisia huolia niin rakkauteen kuin työhön liittyen, mutta myös muuta. Kuusi vuotta sitten kylältä katosi maalitehtaan johtaja ja kaksi nuorta naista. Kukaan ei tiedä miksi he katosivat, eikä heistä ole sen jälkeen nähty  jälkeäkään. Kylän elämä on jatkunut, mutta katoamiset vaivaavat monen mieltä. 

Pieni, hiipuva kylä aikoo saada uutta mainetta Kultalampi-projektilla, jolla Pyhälammen rantaan rakennetaan luksustaloja, ja entinen tehdas saa uuden ilmeen yritystiloilla ja asunnoilla. Kaikki eivät suinkaan kannata hanketta, joten meedion kortteja tarvitaan tähänkin asiaan. 

Kylää hallitsee veripuhtaiden lahko, jonka karismaattinen johtaja kerää bussilasteittain kuulijoita kaukaakin. Tiukkoja sääntöjä niin pukeutumisen kuin syömisen suhteen noudattava uskonnollinen yhteisö ei hyväksy meediota lainkaan, mistä seuraa epämukavia, jopa vaarallisia hetkiä. 

Meedio osoittautuu hahmoksi, johon kyläläisten on helppo turvautua. Hän kertoo monelle rohkaisevia asioita ja saa vastavuoroisesti kuulla erinäisiä salaisuuksia niin asiakkaistaan kuin muista. Vähitellen kuuden vuoden takaiset asiat keriytyvät auki. 

Näkijä kuuli jo korvissaan kylän puheet.

"Nyt se Silvennoisen lumppu on ruvennut näkemään aaveita."

"Kun ei muuta enää keksinyt, niin rupesi spiritismiä pelaamaan."

"Sekaisin se on mennyt, sanokaa minun sanoneen, ei tuo ole terveen ihmisen puuhaa."

"Silvennoisen ämmä sen noidan tänne hommasi, uskokaa pois. Miten se muuten olisi osannut kylään tulla."

Asialle ei enää voinut mitään, eikä se ollut Noora Näkijän syytä. Ehkä kauhakuormaajamies oli varta vasten kiivennyt alas koneestaan tarkkaillakseen oudon henkilön saapumista. Mutta ehkä harmissa oli valoisa puoli ja juorut toisivat näkijälle uusia asiakkaita. Kaikki julkisuus oli hyvää julkisuutta, myös pahansuopa. 

Olen tämän kanssa jonkin verran hämmennyksissä. Yksi miete on, että miksi tämä on dekkari eikä "tavallinen" romaani. Vaikka cozy crime eli pehmodekkari on nyt in, niin kaipaisin dekkariksi luokiteltuun kirjaan jonkinlaista rikostutkintaa. Olin lukenut kansiliepeestä kirjailijan kommentin halusta kirjoittaa dekkarin, jossa on "nokkela juoni, mielenkiintoisia henkilöitä ja paljon johtolankoja". Lukiessa mietin jopa, olenko tyhmä, kun yli 100 sivua luettuani en ole havainnut johtolankoja. Tuntui myös kummalliselta, että siihen mennessä kadonneet oli hädin tuskin mainittu. Sen sijaan Kultalampi-rakennushanke ja lahkonjohtaja saarnoineen olivat olleet hyvinkin paljon esillä. 

Henkilöhahmot ovat kyllä todella kiinnostavia. Päähenkilöitä on sivumäärään nähden melko paljon, mutta he ovat niin persoonallisia että on helppo pysyä mukana kuka on kuka ja mitä tekee. Pieni paikkakunta voisi olla tiivis yhteisö, mutta Kirkkojärvellä näin ei ole. Katoamiset ovat repineet siteitä erilleen, saarnaaja Luukas on noussut entistä voimakkaammaksi hahmoksi ja hänen kanssaan olisi syytä pysyä hyvissä väleissä, uusi kunnanjohtaja, joka on sekä nuori että kunnianhimoinen sekoittaa pakkaa, ja sitten saapuu vielä meedio. 

Kannon ilmiömäistä taitoa osoittaa se, kuinka monta isoa asiaa hän ehtii käsitellä 250 sivussa.  Kaikki sopii sujuvasti yhteen, eikä aukkoja jää. Kanto ei harrasta turhaa jaarittelua, mutta lukiessa ei tule myöskään sellainen olo että edettäisiin pikakelauksella. Kokonaisuus on ehyt.

On mielenkiintoista nähdä, miten sarja jatkuu. Mikään ei viittaa siihen, että seuraavan osan pitäisi tapahtua Kirkkojärvellä tai että siinä pitäisi olla muita ykkösosan hahmoja kuin meedio itse. 

Haihtuneita on luettu varsin paljon, ja siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Kirsin kirjanurkka, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjarouvan elämää.

Christian Rönnbacka: Majakka

Christian Rönnbacka: Majakka
Kansi Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2019
300 s.

Olen kirjoittanut aiemmin Rönnbackan kirjoista Julma, Rakennus 31 ja Kylmä syli. Mietin, että voinko kirjoittaa enää mitään uutta, toistamatta itseäni. Yhä edelleen innostun sarjan huumorista, nasevista kommenteista jotka eivät kuitenkaan ole päälleliimattuja vaan luontevia. Edelleen pidän siitä, että kirjat ovat keskenään erilaisia, koskaan ei voi aloittaessaan tietää, mitä tällä kertaa on luvassa. Sarjan ehdoton vahvuus on, että vaikka tyyli on tunnistettava ei koskaan tunnu siltä, että olisin lukenut saman tarinan jo aiemmin. En vieläkään tiedä, miltä Antti Hautalehto näyttää, joskin hän jostain syystä on alkanut muistuttaa Antti Reiniä. 

Onkin hiukan hämmentävää havaita, että Majakka on sarjan seitsemäs osa. Seitsemäs! Lukijana olen tietysti iloinen siitä, että en ole kokenut yhtään puutumisen ja kyllästymisen tunteita matkan varrella. 

Söderskärin majakka on ollut pimeänä 30 vuotta, kunnes eräänä syysyönä majakan valo syttyy palamaan. Antti Hautalehto sattuu lomailemaan lähistöllä ystävänsä Larsin (- aina yhtä mainio hahmo) kanssa, ja niinpä illanvietto jää kesken kun miehet lähtevät katsomaan lähemmin. Hetkeä myöhemmin majakan läheltä löytyy ruumis ja lomailu loppuu siihen. 

Karu luoto ei juurikaan kuiskinut salaisuuksiaan. Muutama hapettunut haulikonhylsy paljasti, että siellä käytiin metsästämässä, ja lokin tai merimetson kakkaa oli ympäriinsä. Se ei auttanut heitä paskaakaan jutun selvittämisessä. Antti palasi takaisin kivelle muiden luo.

- Mistä te tulisitte rantaan etelätuulella? hän kysyi sukeltajilta.

- Veneelläkö?

- Pienellä veneellä, Antti mietti. - Tai kumiveneellä.

- Tuosta loivasta kulmasta voisi päästä, toinen nyökkäsi oikealle. - Katsoin merikortista, että siinä vieressä on syvempi monttu joka loivenee. Tuonnempana on toinen kohta, mutta se ei ole läheskään niin hyvä kuin tässä. 

- Voitteko sukeltaa ensin tämän reunan? Antti pyysi.

- Sukelletaanhan me. Osaatko varmistaa, jos me mennään molemmat? 

- Osaan, Antti hymähti. - Tuonne uppeluksiin minua ei saa. Minuun tarttui kerran pikkujouluaikaan Porvoonjoessa vesikauhu.

- Nyt en ymmärtänyt, sukeltaja sanoi.

- Minut napattiin joen penkalta kainaloon ja kiskottiin pinnan alle.

- Taidankin muistaa kuulleeni siitä. Kylmään syliin kiskoi sinia.

- Niin teki. Sen jälkeen en ole meinannut vesilätäkköön uskaltaa astua. Mutta anrusta tohdin vielä pitää.

Meri-ihmisenä pidän kovasti siitä, että kirjassa ollaan paljon niin saarilla kuin veneessä. Ehkä siitä syystä alun pitkähkö johdattelu ei tunnu liian pitkältä. Turistimatka majakkasaarelle ja myöhemmin siellä tehty kepponen vievät valtaosan ensimmäisestä liki sadasta sivusta, mutta minua se ei haitannut. Pidin kovasti lukemastani, ja kyllä poliisitkin pääsevät esiin jo alkupuolella, vaikka kirjan "päärikoksen" selvittely alkaakin varsin myöhään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 25, "kirjassa ollaan saarella". Söderskärin majakalle pääsee ihan oikeastikin, yleisöristeilyjä näyttäisi olevan kesäaikaan runsaasti tarjolla. Äskettäin puhuimme kotona päiväretkestä Porvooseen, jospa mentäisiin kesällä ja käytäisiin samalla majakalla... 

Majakka on luettu myös blogeissa Mikä kirja se oli sekä Maalla ja muilla mailla. 

Kati Routa: Vihanpitäjät

Kati Routa: Vihanpitäjät
Kansi: Jussi Kaakinen
Crime Time 2018
298 s.

Tiedättekös kuulkaa, minä sitten tykkään näistä kotimaisista dekkareista, kun ei tarvi mässäillä irrotetuilla raajoilla eikä kryptisillä viesteillä, vaan jännitystä saadaan ja ylläpidetään muilla keinoin. Pidän myös päähenkilöistä, kuten tästä Kati Roudan Rosi Tikkurista. Ihana räväkkä Rosi, joka sanoo asiat suoraan. Ensi alkuun ei ole kauhean uskottavaa, että poliisiharjoittelijan paikalta poispotkittu Rosi alkaa tutkia kadonneen teinipojan tapausta omin päin, mutta tilanne muuttuu kun Joelista paljastuu yhteys Rosiin. 

Neljätoistavuotiaan pojan katoaminen ei ole asia, joka nousee poliisin prioriteettilistalla korkealle. Karkaaminen on todennäköisempi selitys, etenkin kun selviää että poika on ollut kovin yksinäinen. Rosi kuitenkin uskoo, että kyse on jostain muusta, jostain vakavasta. Hänen mielestään ei voi ohittaa esimerkiksi sellaista tosiasiaa, että pojan toimittajaisä on saanut uhkausviestejä. 

Siinä se röhnötti hänen autossaan repsikan paikalla, miehen pikkuveli, yhtä tanakasti hönössä kuin veljensä aikoinaan, mutta kalliimmin pukeutuneena, silti kuin ihmisen varjona. Esa Ketovuori oli horjahtanut portaikkoon ja kierinyt seuraavalle tasanteelle pehmeästi kuin humalaiset aina, ilman naarmuja tai mustelmia, ainoina jälkinä pudotuksestaan rapaa ja hiekoitushiekkaa mustissa muotivaatteissaan. Hän oli taluttanut sen takaisin ulos ja työntänyt työautoon selviämään.

Poika kateissa puolitoista viikkoa, mahtoi se olla rikki. Taru pakkasi siivousvälineitä autonperään ja tunsi miestä kohtaan sekä myötätuntoa että raivoa. Mistä juontui niin syvä veliviha, että se oli mennyt puhumaan poliiseille potaskaa? Niin suureen katkeruuteen hän oli aiemmin törmännyt vain kirjoissa, silloin, kun oli vielä ehtinyt lukemaan. 

Ihmiselämät ovat melkoisessa sotkussa Vihanpitäjissä. On salaisuuksia, turhautumista, katkeruutta, on haikailua ja haihattelua. Yllättäviä yhteyksiä ja sukulaisuuksia putkahtelee tuon tuosta, ei kuitenkaan niin paljoa että mentäisiin saippuaoopperaan asti. Toimiva ratkaisu on se, että moni henkilöhahmo saa äänen ja eri luvuissa tapahtumia seurataan eri henkilöiden kokemana. Hahmogalleria on riemastuttavan värikäs ilman kliseisiä tyyppejä. 

Niskakarvoja nostattavaa jännitystä ei löydy, sen verran paksu huumorikerros tarinaa kuorruttaa. Mutta onhan tämä erinomaisen viihdyttävää luettavaa.

Vihanpitäjät on luettu myös blogeissa Kaksi sivullista, Kirjarouvan elämää ja Kirjat kertovat.

Helmet-lukuhaasteessa venytän hiukan haastekohdan rajoja ja laitan tämän kohtaan 4, "kirjailijan ainoa teos". Kati Routa on salanimi, jonka takana on Katariina Romppainen - kirjailija joka on kirjoittanut niin lapsille kuin aikuisille. Kuitenkin, kyseessä on Romppaisen ensimmäinen dekkari, ja tätä genreä varten hän on luonut kirjailijan nimeltä Kati Routa.

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja
Crime Time 2016
218 s.

Uskallanko tunnustaa? Ehkä uskallan: en ole koskaan lukenut yhtään Tuija Lehtisen kirjoittamaa aikuistenkirjaa. Johtunee siitä, että viihdekirjallisuus ei ole ykkössijalla kiinnostuksen kohteissani. Mutta Mirkka-kirjat, ne on luettu moneen kertaan! Ja ne muutkin nuortenkirjat, silloin 90-luvulla...

Olikin varsin kiinnostavaa tutustua Lehtisen seuraavaan aluevaltaukseen, dekkariin. Väärä vainaja on sarjan avausosa, ja minä kyllä innostuin kovasti. Erja Repo on ihastuttavan räväkkä oman tiensä kulkija, joka ei anna kenenkään hyppiä nenälleen. 

Sarjan alussa Erja on juuri jäänyt eläkkeelle poliisin työstään. Rauhallisia eläkepäiviä ei kuitenkaan ole luvassa. Vastikään menehtyneen äitinsä asunnolla Erja tapaa naisen, joka haluaa kertoa mieltänsä painavat huolet. Jennin kummitäti on kuollut ja krematoitu, mutta Jenni on varma siitä että vainaja on joku muu kuin Outi. Hiukan vastentahtoisesti Erja suostuu selvittelemään asiaa, ja saakin eteensä mutkikkaan tapauksen. Vaaditaan useamman palapelin kokoaminen ja jokunen lasillinen grappaa ennen kuin kiemuraisen tapauksen koko kuva selkiytyy. 

Painosta päätellen laatikossa voisi olla koruja tai miksei jopa ase, sillä mistä sitä tiesi, mitä viattoman pulmusen hahmoon oli kätkeytynyt. Tämä oli tässä, Erja ajatteli ja raotti laatikon kantta. Kissinvillat se oli. Erja tuijotti laatikon sisältöä äimistyneenä. Kuusi erilaista kissanruokapurkkia sievästi vieri vieressä. Gourmet-laatua. Ei jumalauta, Erja ulvaisi mielessään. Oliko tämä naisen ruokavarasto pahan päivän varalle? Oliko tällä ollut kissa jossain vaiheessa? Vai Outillako se oli ollut? Kummalla vain, varmaa oli, että asunnossa viimeksi ollut oli käpälöinyt mirrinmurkinoita.

Sormenjäljet, niinpä. Niistä voisi löytyä niin Outin kuin tuntemattoman DNA:ta. Kuten kymmenien muidenkin aina kaupan hyllyttäjistä lähtien. Suurimmalla osalla oli kuitenkin hommissa aina hanskat käsissä, joten ehkä oli olemassa pienen pieni mahdollisuus päästä purkkien piilottajan jäljille. Edellyttäen tietenkin, että tämä oli sormenjälkirekisterissä. Hän ei kuitenkaan voinut kiikuttaa todisteita rikoslaboratorioon ja panna prosessiä käyntiin. Ensin pitäisi tehdä rikosilmoitus ja saada joku vakuuttumaan, että kannatti tutkia. Se oli yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin hänellä ei ollut mitään konkreettista esitettävän. Olisi tarvittu ruumis, mutta se oli puhallettu, ja toinen tuhkattu savuna ilmaan.

Tässä kohtaa tämä oli juuri oikea kirja, koska se palautti uskoani dekkareihin. Äskettäin luin Gard Sveenin Verikarkelot, ja sen jälkeen olo oli että taas samaa. Tuntuu siltä, että viime aikoina kaikki dekkarit ovat käsitelleet lapsia tai nuoria, silvottuina tai uhrattuina, unohtamatta sitä että päähenkilöpoliisi riitelee pomonsa kanssa ja kaikilla on aina puhelin joko kiinni tai akku tyhjänä. Väärä vainaja on suoranainen piristysruiske, se päräyttää meikäläisen lukuhermoon kuin Erjan Harrikka. 

Miinus tulee kirjan lyhyydestä. Tapahtumat ovat hiukan liian nopeatempoisia, paikkoja on paljon ja yhdellä kertaa niissä viivytään varsin lyhyen aikaa. Jouduin toisinaan miettimään että ahaa, Pähkinärinne, mitä ja ketä siellä onkaan. Henkilöitä on monia eikä heistä saada vielä mitenkään syvällistä kuvaa, mutta saadaan vihjeitä siitä millainen rooli heillä on Erjan elämässä ollut.

Henkilöhahmot ovat loistavia, keskinäiset kemiat toimivat, oli kyseessä sitten negatiivinen tai positiivinen kemia. Erityisesti nautin Erjan ja hänen entisen luokkakaverinsa Anna-Kaisan keskinäisestä sanailusta. Toisen kauna ja toisen piittaamattomuus luovat mahdottoman herkullista tilannekomiikkaa. Polkupyöräilevä toimittaja Vattulainen herättää uteliaisuuden; mikäs tuo on miehiään? Huumoria on paljon mutta se ei ole osoittelevaa, se esiintyy kipakoina kommentteina ja jopa yksittäisinä sanoina.  

Seuraava osa Viesti menneisyydestä ilmestyy lähiaikoina, menee lukulistalle. Toivottavasti siinä on enemmän sivuja, jotta päästään vielä syvemmälle henkilöhahmojen elämään. Ja toivottavasti siinä on vähän myös suvantokohtia, ettei Erja paina pikakelauksella paikasta toiseen.