Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

Bazar 2022

318 s.

Voi että minä sitten tykkään Hautalehto-sarjasta! Nyt ollaan jo kymmenennessä osassa, ja yhä vaan poliisijoukkio ratkoo rikoksia voimainsa tunnossa, lämpöä ja huumoria unohtamatta. 

Tällä kertaa vastassa on kaiku menneisyydestä, Order of the Bolt -jengi. Porukka on ollut hajotettuna mutta koonnut voimansa uudelleen. Ja vaikka jengi on kansainvälinen, sillä on kalavelkoja suomalaisten kanssa, etenkin Hautalehdon ja Kannaksen. Suomalaisveikkoset ottavat kuitenkin tilanteen lunkisti. Vaikka he ovat nyt liikkuvia maalitauluja, heillä on työ tehtävänä. Samalla he toki valmistautuvat kohtaamaan vihollisen, yhdessä tutun poliisitiimin kanssa. 

Antti käveli ulos talosta ja repi kertakäyttöhansikkaat käsistään. Sitten hän avasi valkoisen haalarinsa vetoketjun ja istahti talon portaille. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kun Jonna kantoi viimeiset muovisäkkiin pakkaamansa tavarat poliisiautoon. Simon oli tutkinut pihassa olevan auton, listannut esineet ja kuvannut kaiken. Jonna riisui oman haalarinsa, ja Simon sulki auton oven ja laittoi kameran laukkuunsa. 

- Hitto kun näissä umpipuvuissa tarkenee, Jonna sanoi. - Saa mennä suihkuun, kun päästään kamarille. Miten ihmeessä sä pystyt olemaan näissä joka päivä? hän kysyi Simonilta. 

- Zen-tila, Simon murahti ja kaivoi haalarin sisältä nuuskapurkin.

- Sulla muka joku harmoninen tila? Jonna naurahti.

- Sellainen sisäinen hiljainen hiihtäjä, Simon vastasi. - Kun kaiken tekee todella rauhallisesti ja hötkyilemättä, pysyy hiki nahan alla.

- Onko asunto nyt raavittu läpi? Antti keskeytti. - Aseen täytyy olla jossain piilotettuna. 

- Pitääkö pyytää tänne koira etsimään sitä? Jonna sanoi ja katsoi hoitamatonta pihaa. - Tämä on sellainen monien mahdollisuuksien piha, jos asunnonvälittäjältä kysyttäisiin. Se voi olla täällä maastossakin. 

Jussi oli remmillään kytkettynä Transporterin vetokoukkuun ja valpastui kuullessaan sanan koira. Se otti hieman paremman ryhdin, jotta sekin huomattaisiin, mutta ilmeisesti se ei ollut vielä riittävän pätevä muihin kuin isäntänsä määräämiin tehtäviin. 

Pidän erityisesti henkilöhahmoista ja heidän keskinäisestä dynamiikastaan. Poliisivoimissa ydintiimi on pieni ja tiivis, ja kun osa porukasta on uhattuna, toiset puolustavat heitä. Toki pientä skismaa on niin pomon kuin toisten yksiköiden kanssa, mutta pääosin tunnelma on kannustava, toverillinen. Kaveria autetaan niin töissä kuin vapaalla. Hersyvä huumori keventää, ja vitsit ovat onneksi pysyneet tuoreina. Isoimmat kliseet loistavat muutenkin poissaolollaan, mikä tekee tarinasta entistä paremman. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan tästä kohdan 7, "kirja kertoo ystävyydestä". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan mökillä tai huvilalla. 

Christian Rönnbacka: Tulen aika

 

Christian Rönnbacka: Tulen aika 

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Bazar 2021 

333 s.

Antti Hautalehto -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan, ja meno jatkuu yhtä tuoreena kuin aiemmissa kirjoissa. Mukana on tuttuja hahmoja ja aina yhtä toimivaa huumoria, unohtamatta persoonallisia mutta toimivia juonenkäänteitä. Rönnbacka osaa edelleen välttää ärsyttäviä dekkarikliseitä, ja murhaajajahdin päätös saa paatuneen dekkarilukijan innostumaan. 

Sarja on syytä lukea järjestyksessä, ihan siksikin kun se on hyvä, mutta myös siksi että tässä viitataan vahvasti edellisen kirjan tapahtumiin. Se oli sen verran hurjaa menoa, että nyt Hautalehto on tehnyt irtioton. Vaan mihinkä poliisi ammattitaidostaan ja kohtalostaan pääsee, ei mihinkään. Tuskin Hautalehto on päässyt ihmisten ilmoille kun hänelle on jo uusi tapaus tiedossa. Pääkaupunkiseudulla on sattunut useampi ampumatapaus, jossa rikoksen kohteena on ollut maahanmuuttaja. Poliisin perustama Lähiorauha-ryhmä alkaa tutkia tapauksia, tavoitteena saada väkivallan kierre poikki ennen sen leimahtamista ilmiliekkeihin. Työparikseen Hautalehto saa Ruotsista Henna Björkin, jolla on vankka kokemus niin jengi- kuin maahanmuuttaja-asioissa. Björkillä on tuloonsa myös henkilökohtainen syy, mikä tietenkin sekoittaa kuvioita sopivassa määrin. 

Antti päätti puhelun ja valitsi Salomaan numeron. Kolmannella tuutilla Salomaa vastasi.

- Risto.

- Antti. Pystytkö puhumaan?

- Paperitöitä olin tekemässä. Paikassa missä ministeritkin käyvät yksin.

- Huorissa? Antti kysyi.

- Huusissa. Yksityinen toimenbidee.

- Kiitos kun vastasit kesken pyhän toimituksen.

- Virkamiehen palkka juoksee pöntölläkin. Itse asiassa tein jokin aika sitten laskelman, että jos olen virkaurani aikana jokaisena työpäivänä ollut kymmenen minuuttia pöntöllä, silloin olen tienannut pelkästään huusissa kymppitonnin.

- Sitten en ole lainkaan pahoillani, että keskeytin, Antti hymähti. - Laitan sinulle kohta vielä yhden puhelinnumeron, jolle haet teletiedot. Perustelut tulee myös. Olen täällä keikalla, en pääse printtailemaan enkä skannaamaan. Tehdään niin, että allekirjoitat sen pyynnön minun puolestani. Olet nähnyt sen minun puumerkin. Pistät sitten pakkokeinotuomarille. Pidät tästä turpasi kiinni, kunnes päästään Hennan kanssa takaisin. 

Ehdottoman ilahtunut olen siitä, että vanha tuttavamme Lars on mukana tässäkin kirjassa, ei isossa roolissa mutta kuitenkin. Pidin myös Hennasta, hänen elämästään saadaan riittävästi tuokiokuvia, jotta hänkin alkaa tuntua läheiseltä. Rönnbackalla on taito tiivistää, Tulen aika ei ole pientä pränttiä vaan väljää ja nopealukuista, silti se tuntuu sivumääräänsä paljon suuremmalta ja syvemmältä. Rönnbacka ei jaarittele, vaan osaa kertoa isoja asioita pienessäkin lausemäärässä. Ydin tulee esiin, ja lukija voi halutessaan kuvitella lisää. Ja vaikka monista asioista tulee paljon tietoa, sävy ei ole koskaan opettavainen vaan tieto sulautuu sujuvasti tarinan osaksi. 

Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, uskallan ennustaa että Hautalehto-sarja ei ole vielä tässä. Pidän kirjojen erilaisuudesta, olen saattanut aiemminkin sanoa että ei tunnu siltä kuin lukisi samaa kirjaa joka vuosi uudelleen. Uutta aloittaessa ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Ja mikä tärkeintä, vaikka Hautalehdon perheasiat ovat toisinaan ihan perseestä, niin niitä ei vatvota ylenmäärin. Asiat joko ratkeavat tai eivät, siinä se. Ja vaikka välillä työpaikallakin asiat ovat perseestä, Hautalehto puskee eteenpäin kuin höyryjuna eikä jää voivottelemaan.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Tulen ajan kohtaan 12, "kirjassa ollaan metsässä". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 14, "kirja on osa kirjasarjaa" tai 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

 

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

Bazar 2020 

261 s.

En voi sille mitään, mutta minulle tuli mieleen Aku Ankka lukiessani hikistä mutta hersyvää tarinointia Christian Rönnbackan ja Lars Candolinin veneensiirtoretkistä. Kun on saatu idea ajaa vene vettä pitkin Tammisaaresta Pietarsaareen, idea muovataan suunnitelmaksi ja sitä noudatetaan kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta. 

Tarina alkaa siitä, että Candolin löytää veneen. Koska kukaan ei kysele sitä poliisin löytötavaroista puoleen vuoteen, hänestä tulee sen omistaja. Hän haluaa siirtää sen Tammisaaresta mökille Hiidenvedelle, ja tekee ensimmäisen reissun ystävänsä Johnin kanssa. 10 vuotta myöhemmin hän tekee saman matkan Christianin kanssa, mutta kaksikko jatkaakin matkaa Hiidenvedeltä Hämeenlinnaan ja edelleen aina Pietarsaareen asti. Reissu jaetaan useaan lyhyempään pätkään, ja sitä toteutetaan monen vuoden aikana. Vene viedään välissä jonnekin säilytykseen, mutta matka jatkuu aina samasta kohtaa mihin edellisreissu lopetettiin. Vaikka joka retkellä sattuu vaikka mitä kummallista, miehet eivät lannistu vaan palaavat aina jatkamaan matkaa. Siinä on lukijakin huojentunut, kun kaksikko saavuttaa lopulta määränpään. 

Jos tämän maakaistaleen sahaisi poikki, koko Länsi-Suomi kelluisi irtonaisena, sillä tämä on ainut pätkä kiinteää maata Tammisaaren ja Pietarsaaren välissä. Siinä koko kaistale kelluisi merellä, kunnes tärmäisi Ahvenanmaahan. Meillä ei kuitenkaan ollut lapioita mukana, joten emme alkaneet kaivaa kannasta irti.

(...)

Olimme päässeet tietä vetämämme kilometrin lisäksi noin 500 metriä. Se oli selkeästi paska saldo, kun siihen lisätään vielä aamulla ajettu yli 350 kilometriä ja sama takaisin. Hyötysuhde oli olematon. Emme kuitenkaan vaipuneet itsesääliin. Olimme toivoneet parempaa, ja toivon ruoskimana ahnehtineet tänne uskomatta tiedustelutietoa. Veneessä oli ollut kaksi jääräpäätä, ehkä pässinpäätäkin, ja he olivat päässeet juuri niin pitkälle kuin he sillä kertaa ansaitsivat. Eikä päivämme ollut vielä ohi. Jätimme veneen odottamaan toimittajaa ja kuvaajaa ja menimme huoltoautolle.

(...)

Penkalla näkyi auto, joka oli joskus ehkä ollut sininen. Se näytti olevan hyvinkin vanha. Siitä olisi varmaan joku mobilisti ollut innoissaan, mutta siellä se on varmaan vieläkin. Vettä ei ollut vieläkään kuin selässä ja otsassa. Veneestä jäi maalia ja lasikuitua hirveitä määriä, kun raahasimme sitä pohja rahisten eteenpäin. Pitkästä aikaa löytyi kivetön kohta. Vihreän tiheän ruohikon juuret olivat juuri ja juuri veden peitossa, ja tuntui kuin olisimme raahanneet venettä riisipellossa.

On uskomatonta, mitä kaikkea reissuilla sattui! Ratkeavat housut ja veneen moottoriongelmat lienevät jossain määrin odotettuja juttuja, sen sijaan runsas moottorisahan käyttötarve, käden murtuminen ja monet vähävetiset joet ovat ikävämpiä yllätyksiä. Minulle hauskimpia pätkiä olivat ne, jossa venettä vedettiin kärryllä maalla, milloin kaupunkien keskustojen milloin peltojen halki. Kirjan kansikuva on muuten sellaiselta reissulta, jossa sää toi yllätyksenä jäätä ja lunta, reitillä jossa veden ulkopuolista kulkua tuli useita kilometrejä.

Hyvä ettei itselleni tullut hiki lukiessa, kuinka monet vesiväylät olivat melkein umpeen kasvaneita ja kuinka paljon lihasvoimaa matkanteko vaati. Pitkät päivät, heikohko ruuan määrä, auringon paahde tai kastuneet vaatteet loivat vielä lisähaasteita matkaajille. Lukiessa sai monesti todeta, että tätä se suomalainen sisu on, että jatketaan etapin loppuun vaikka väsyttää ja matka-aika on ollut ehkä kolminkertainen odotettuun nähden. Toisaalta, sisun mukana kulki myös järki, ja jotkut ratkaisut todettiin viisaiksi tehdä vaikka olisikin haluttu tehdä toisin. 

On ollut mielenkiintoinen idea ajaa veneellä vanhaa ristiretkien reittiä, ja on mielenkiintoista lukea matkan sattumuksista. Veikkaan, että monella ei kantti kestäisi tehdä tuollaista retkeä, ja aika moni matkaan lähtenyt olisi varmasti luovuttanut kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Mutta lukijoiden iloksi Candolin & Rönnbacka hoitivat homman maaliin. Samalla minulle jäi olo että tässäkö tämä nyt oli, eikö tule enää uusia retkiä? Jatko-osaa toivotaan! 

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 25, "kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa". 

Riskiretki on luettu myös Kirjavinkeissä.

Christian Rönnbacka: Majakka

Christian Rönnbacka: Majakka
Kansi Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2019
300 s.

Olen kirjoittanut aiemmin Rönnbackan kirjoista Julma, Rakennus 31 ja Kylmä syli. Mietin, että voinko kirjoittaa enää mitään uutta, toistamatta itseäni. Yhä edelleen innostun sarjan huumorista, nasevista kommenteista jotka eivät kuitenkaan ole päälleliimattuja vaan luontevia. Edelleen pidän siitä, että kirjat ovat keskenään erilaisia, koskaan ei voi aloittaessaan tietää, mitä tällä kertaa on luvassa. Sarjan ehdoton vahvuus on, että vaikka tyyli on tunnistettava ei koskaan tunnu siltä, että olisin lukenut saman tarinan jo aiemmin. En vieläkään tiedä, miltä Antti Hautalehto näyttää, joskin hän jostain syystä on alkanut muistuttaa Antti Reiniä. 

Onkin hiukan hämmentävää havaita, että Majakka on sarjan seitsemäs osa. Seitsemäs! Lukijana olen tietysti iloinen siitä, että en ole kokenut yhtään puutumisen ja kyllästymisen tunteita matkan varrella. 

Söderskärin majakka on ollut pimeänä 30 vuotta, kunnes eräänä syysyönä majakan valo syttyy palamaan. Antti Hautalehto sattuu lomailemaan lähistöllä ystävänsä Larsin (- aina yhtä mainio hahmo) kanssa, ja niinpä illanvietto jää kesken kun miehet lähtevät katsomaan lähemmin. Hetkeä myöhemmin majakan läheltä löytyy ruumis ja lomailu loppuu siihen. 

Karu luoto ei juurikaan kuiskinut salaisuuksiaan. Muutama hapettunut haulikonhylsy paljasti, että siellä käytiin metsästämässä, ja lokin tai merimetson kakkaa oli ympäriinsä. Se ei auttanut heitä paskaakaan jutun selvittämisessä. Antti palasi takaisin kivelle muiden luo.

- Mistä te tulisitte rantaan etelätuulella? hän kysyi sukeltajilta.

- Veneelläkö?

- Pienellä veneellä, Antti mietti. - Tai kumiveneellä.

- Tuosta loivasta kulmasta voisi päästä, toinen nyökkäsi oikealle. - Katsoin merikortista, että siinä vieressä on syvempi monttu joka loivenee. Tuonnempana on toinen kohta, mutta se ei ole läheskään niin hyvä kuin tässä. 

- Voitteko sukeltaa ensin tämän reunan? Antti pyysi.

- Sukelletaanhan me. Osaatko varmistaa, jos me mennään molemmat? 

- Osaan, Antti hymähti. - Tuonne uppeluksiin minua ei saa. Minuun tarttui kerran pikkujouluaikaan Porvoonjoessa vesikauhu.

- Nyt en ymmärtänyt, sukeltaja sanoi.

- Minut napattiin joen penkalta kainaloon ja kiskottiin pinnan alle.

- Taidankin muistaa kuulleeni siitä. Kylmään syliin kiskoi sinia.

- Niin teki. Sen jälkeen en ole meinannut vesilätäkköön uskaltaa astua. Mutta anrusta tohdin vielä pitää.

Meri-ihmisenä pidän kovasti siitä, että kirjassa ollaan paljon niin saarilla kuin veneessä. Ehkä siitä syystä alun pitkähkö johdattelu ei tunnu liian pitkältä. Turistimatka majakkasaarelle ja myöhemmin siellä tehty kepponen vievät valtaosan ensimmäisestä liki sadasta sivusta, mutta minua se ei haitannut. Pidin kovasti lukemastani, ja kyllä poliisitkin pääsevät esiin jo alkupuolella, vaikka kirjan "päärikoksen" selvittely alkaakin varsin myöhään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 25, "kirjassa ollaan saarella". Söderskärin majakalle pääsee ihan oikeastikin, yleisöristeilyjä näyttäisi olevan kesäaikaan runsaasti tarjolla. Äskettäin puhuimme kotona päiväretkestä Porvooseen, jospa mentäisiin kesällä ja käytäisiin samalla majakalla... 

Majakka on luettu myös blogeissa Mikä kirja se oli sekä Maalla ja muilla mailla. 

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Christian Rönnbacka: Kylmä syli
Bazar 2015
317 s.

Olen aiemmin kirjoittanut Cristian Rönnbackan kirjoista Rakennus 31 ja Julma. Tykkäsin molemmista, etenkin siitä että toisin kuin monet muut sarjat nämä eivät ole keskenään identtisiä. Juonikuviot ovat joka kerta hyvinkin erilaiset, eikä lukija osaa aavistaa etukäteen mitä tuleman pitää.

Antti Hautalehto - sarja on kotimaisen rikoskirjallisuuden taidonnäyte. Sen neljäs osa Kylmä syli on tasaisen vahva alusta loppuun. 

Talvisessa Porvoossa katoaa mies, joka löytyy myöhemmin hukkuneena. Pian hyisestä joesta löytyy toinen mies, nippa nappa elossa. Miksi miehet ovat pudonneet tai hypänneet jokeen, miehet joilla on takana hauska ilta ja edessä iloinen tulevaisuus? Antti Hautalehto haluaa tutkia tapaukset tarkasti ja alkaa pian epäillä niiden liittyvän toisiinsa. Rikos vahvistuu, kun jälkimmäiselle jokeen joutumiselle löytyy silminnäkijä. Pian tapaus muuttuu yhä laajemmaksi ja hankalammaksi. Jälkiä ei ole, silminnäkijä katoaa, valvontakameroista ei ole apua... Millaista aavetta poliisit jahtaavat?

Antti avasi vainajan päällä olevan talvitakin ja koetti povitaskua. Sieltä löytyi lompakko. Ensimmäisessä muovitaskussa oli hymyilevä kuva naisesta, jonka Antti tunnisti. Lesken kuva, hän ajatteli ja kaivoi esiin ajokortin. Onneksi ne nykyään olivat muovia. Vanhan ajan punainen pahviajokortti ei ollut oikein pitänyt nesteistä eikä eritteistä, vaan oli mennyt usein muusiksi vaikka olisi ollut haperossa muovitaskussa. Kortista Antti luki nimen joka arvatenkin täsmäsi. No niin. Sitten oli edessä se kaikkein vittumaisin rasti. Suruviesti ja tunnistaminen. Vai oliko nyt kyseessä ehdollinen suruviesti: näyttää siltä että ukkosi on kuollut, mutta tietenkin on vielä olemassa pieni virhemarginaali, tosin en hirveästi uskoisi sen varaan... Nyt vaan tarttis käydä kurkkaamassa onko se tuolla oikeuslääketieteellisen jääkaapissa. Voi paska... Tietenkin piti olla tyytyväinen siitä että kadonnut oli löytynyt ja omaiset saisivat asian päätökseen. 

Antti ei nähnyt, kuinka muiden ohi ajavien autojen seassa hiljalleen etenevän valkoisen pakettiauton kuljettaja katsoi heidän suuntaansa.

Mies oli lähtenyt ajelemaan joenrantaa nähtyään pelastuslaitoksen auton perässä trailerilla veneen. Hän oli jättänyt auton kauemmaksi ja kävellyt metsän kautta katsomaan jokeen laskettua venettä. Hän huomasi epäilleensä oikein. Paikalla oli selvästi poliisin ruumiskoira ja sen ohjaajan seurassa kiharapäinen noin nelikymppinen mies, joka varmasti oli poliisi. Mies katsoi kun sukeltajat nostivat mytyn pintaan. Mytyllä oli samanlainen sininen takki yllään kuin nuorella pikkujouluista palanneella sällillä, sillä jonka hän oli vienyt uimaan. Mies palasi autolleen mutta ei voinut malttaa kiusausta ajaa paloautojen ohi ja katsoa tilannetta lähempää.

Kirjan huumori upposi minuun täysillä. Onhan se välillä aika rankkaa ja raadollista, mutta niin se tapaa olla raskaissa ammateissa. Omalta lähihoitajan uraltani muistan ruokatuntijutut, olivat ne aika hirveitä (ja toisinaan hyvin eritepitoisia) mutta auttoivat jaksamaan. 

Tässä postausta kirjoittaessani aloin miettiä, että minulla ei ole mitään mielikuvaa Antti Hautalehdon ulkonäöstä. Sitaattia kirjoittaessani mietin, että jaa, onkohan se Antti kenet rannalla nähdään, onko hänellä kiharat hiukset? En tiedä eikö häntä ole kuvailtu kovin tarkkaan vai olenko vaan aina kiirehtinyt lukemaan eteenpäin. Sinänsä sillä ei ole mitään väliä, olipahan hassua havaita että näin on.

Kylmä syli alkaa hyvin pahaenteiseen sävyyn, mikä pakottaa lukemaan eteenpäin ja sitten sitä ollaankin jo koukussa. Rikokset näyttävät yksinkertaisilta mutta taustalta paljastuu yllätyksiä. Tapahtumien tempo on melko verkkainen mutta jännite säilyy eikä tarinassa ole tylsiä kohtia. Kyseessä on siis oivallinen jännäri.

Kirja on luettu myös blogeissa Luin viimeksi, Kirjan vuoksi ja Lukeva tutkija. 

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Christian Rönnbacka: Rakennus 31
Bazar 2014
Kansi: Jussi Jääskeläinen
335 s.

Christian Rönnbacka on yksi suosikeistani kotimaisista dekkaristeista. Antti Hautalehto - sarjan kirjoissa on ollut kaikki kohdallaan. Eikä sarjan kolmas osa, Rakennus 31, tee poikkeusta.

Nikkilän entinen mielisairaala ei olekaan hylätty. Rakennuksessa numero 31 asustaa Mestari, joka on koonnut ympärilleen Sisarten hovin. Heillä on tehtävä, jonka toteuttamista mikään ei saa estää. 

Metsiköstä löytyy tyhjä hautakuoppa, sitten toinen, yhä vaan lisää. Poliisit ovat ymmällään, ihmiset peloissaan ja lehdistö riemuissaan: miksi poliisi ei tee mitään! Poliisit miettivät, mistä on kysymys. Kuoppien kaivaminen ei ole rikos eli periaatteessa niiden tutkimiseen ei kannata tuhlata resursseja. Toisaalta kuopat ovat pahaenteisiä; miksi niihin on jätetty paperilappusia? Onko ne tarkoitus täyttää myöhemmin?

Lopulta yhdestä kuopasta löytyy ruumis, eikä se olekaan ihan mikä tahansa vaan ehta Jeesus-kopio. Merkkejä on niin orjantappurakruunusta kuin ristiinnaulitsemisesta. Kaiken huipuksi ruumis katoaa ennen ruumiinavausta ja tallentuu liikennekameraan. Antti Hautalehto kollegoineen saa viettää monta kummallista hetkeä, ennen kuin tapauksen taustat alkavat hahmottua ja kokonaisuus selvitä.

He etsivät tuloksetta rakennuksesta työkaluja jotka pystyisivät seinään, kunnes tulivat kolmannen kerroksen kerhotilaan jonka keskellä oli pingispöytä. Antin kasvoille nousi leveä hymy kun hän näki huoneen kulmassa vanhan omatekoisen painonnostopenkin.

- Paljonko nousee penkistä? Antti kysyi ja tarttui painonnostotankoon.

- Ei tuossa ole kuin arviolta 80 kiloa, Lars vastasi. - Jonkun amiksen näppynaaman sorvaamia rojuja. Ei täytä olympiakomitean kriteerejä.

- Ei niin, mutta kohta meillä on muurinmurtaja! Antti riemuitsi. - Tällä mennään seinän läpi niin että heilahtaa. Kannetaan nämä yläkertaan.

- Sinähän keksit oikein kolmiottelun näin syntymäpäiväsi kunniaksi, Lars totesi ja tarttui isoimpaan levypainoon. 

Olen tykännyt aiemmista osista mutta tästä pidin vielä enemmän. Syitä on monta. Tarina on hieno, todella omaperäinen ja yllättävä. Se on kummallinen, mutta silti uskottava. Surullisia ja jopa makaabereja tapahtumia höystää naseva huumori, joka saa välillä nauramaan ääneen. Poliisien käymissä keskusteluissa on runsaasti vitsailua tai ironissävytteistä kommentointia, mutta yhtään ei tullut sellainen tunne että sitä olisi ollut liikaa. Pikemminkin tuntuu siltä, että huumoria tarvitaan jotta pystytään sietämään sekä paikallaan polkemista, tietämättömyyttä, turhautumista että pahuutta.

Uskon, että tässä on kirja, jonka tulen lukemaan myöhemmin uudelleen, ehkä useammankin kerran. Toivon, että sarja saa jatkoa vielä monta osaa.