Jari Järvelä: Klik

 

Jari Järvelä: Klik

Tammi 2020

335 s.

Olen ollut innoissani Jari Järvelästä jo vuosien ajan, esimerkiksi postauksissa kirjoista Särkyvää ja Se ken tulee viimeiseksi. Sanon samaa kuin aiemmin; pidän siitä että kirjan avatessaan ei koskaan tiedä, mitä tulee. Aiheet ovat vaihtelevia, eivätkä tarinat ole keskenään samanlaisia. 

Tuorein teos Klik vie meidät Iriksen mukana 1900-luvun kuohuvaan Eurooppaan. Lyhytkasvuinen Iris lähetetään kotoa pois, Taivaansini-nimiseen keuhkotautiparantolaan. Hän ei ole sairas, mutta lääkärit ovat antaneet hänelle lyhyen elinaikaennusteen. Perheyrityksen menestykselle on parempi saada Iris pois näkyvistä. Vastoin kaikkia odotuksia hän elää vanhemmaksi kuin kukaan perheestään. 

Ensikosketuksen kameraan ja valokuvaamiseen Iris saa lapsena, kun Signe Brander tulee kuvaamaan heidän kartanoaan. Neljän päivän aikana Iris lumoutuu tavalla, joka ei koskaan jätä häntä rauhaan. Minne tahansa hän menee, hän löytää aina kuvattavaa. Alicante, Pariisi, Hampuri, köyhät, kuuluisat, sota... Iris ottaa loistavia kuvia, mutta lyhytkasvuisena naisena hän ei koskaan saa niistä kunniaa. Hänen "ystävänsä" Henri Cartier-Bresson ja Robert Capa käyttävät hänen kuviaan ominaan, saaden niillä maailmanmainetta. Lisäksi Iris onnistuu kuvaamaan tilanteita, joita kukaan muu ei. Näitä kuvia hän ei kuitenkaan näytä kenellekään. Sitten, kun hän olisi valmis paljastamaan totuuden, kohtalo päättää toisin.

Vivian herähtää kirkkaaseen nauruun, jolla voisi leikata lasia.

- Hiljaa, poliisi käskee mutta Vivian ei saa nauruaan katkaistua. Poliisi kääntyy mulkoilemaan minua, vaikka olen koko ajan pysytellyt hipihiljaa. 

- Ja mitä sanottavaa sinulla piru vie on tähän? poliisi äsähtää. Hän roikottaa toisessa kädessään nukkea ja toisessa kädessään irtokättä. Nyt nukelta putoaa jalka, katseemme kääntyy siihen.

- Minä näin noita Normandiassa, sanon.

Vivian vie minut isäntäperheensä kotiin, hän on oikeasti lastenhoitaja. Hänellä on oma huone, jonne lapsilta on pääsy kielletty. Sängyn vieressä on kolme kenkälaatikkoa, niiden sisällä ei ole kenkiä, vaan neliönmuotoisia Rolleiflex-kuvia, sadoittain.

- Mitä sinä teet näillä? kysyn.

- Otan yhden rullan päivässä, Vivian sanoo. - Kaksitoista kuvaa. En enempää, en vähempää. Ne ovat päiväkirjani. Ne ovat minä.

Minulle tuli tästä mieleen Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Siinä Allan kiersi nuorena maailmaa ja tapasi liudan merkkihenkilöitä, jättäen kädenjälkensä moniin suuriin keksintöihin mutta saamatta niistä koskaan kunniaa. Iris kuvaa merkittäviä ihmisiä ja tapahtumia, saamatta niistä koskaan kunniaa. Hänen tiensä kulkee Normandian maihinnoususta koulukuvaajaksi. 

Pieni koko ei lannista Iristä, päinvastoin. Kun hän Taivaansinessä tajuaa, että perhe ei oleta hänen palaavan, hän päättää selviytyä. Kun hän uhkaa tulla kotiin, hänelle luvataan kuukausiraha kunhan hän pysyy poissa. Kuukausirahan turvin hän lähtee Espanjaan. Biologinen perhe on hänet hylännyt, joten hän etsii perheen muualta. Vaikka monet hänen uusista tuttavistaan ja ystävistään käyttävät häntä ja hänen valokuviaan hyväksi, ei hän silti luovu heistä. Kamera on hänen elämänsä, muu tulee siinä sivussa.

Tarina on koskettava ja hurjan kiehtova. Se herättää miettimään, tapahtuuko tällaista oikeasti, todennäköisesti. Onhan monien kuvataiteilijoidenkin kanssa niin, että heidän nimissään on mestariteoksia, jotka ovat osin tai kokonaan heidän oppilaidensa tai jonkun muun tekemiä. Minulle heräsi myös kiinnostus, että mistä Järvelä on saanut idean kirjaansa. Näkikö hän jonkun kuvan, kenties sen missä on "Iriksen" varjo kulmassa, ja siitä se sitten lähti? Lukiessa oli myös ihan pakko etsiä netistä kuvia mainituista otoksista. 

Huh, mikä kirja, todella hieno! 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Klikin kohtaan 11, "vaihtoehtohistoria". Tämä jos mikä kutkuttaa hermoa, entä jos? Se sopisi haasteessa myös esimerkiksi kohtiin 6, "kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella" ja 15, "fiktiivinen kertomus jossa mukana todellinen henkilö".

Klik on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämää sekä Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
270 s.

Jari Järvelä on kirjailija, jonka kirjoista ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Se on ehdottomasti etu, voi olla varma ettei koskaan tule tunnetta että hän kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen. Olen aiemmin lukenut kirjat Château Inkeroinen, Parempi maailma ja Särkyvää. Kun luin Se ken tulee viimeiseksi -kirjan esittelytekstiä, tuumin että tämäkin on pakko lukea.

Idea on mainio: Christiemäinen tarinakulku, jossa joukko ihmisiä on eristettynä, ja vähitellen kuolema korjaa satoa. Väkeä tipahtaa joukosta yksi kerrallaan, melko tiiviiseen tahtiin. Jäljellä olevat muuttuvat koko ajan vainoharhaisemmiksi, miettiessään kuka joukosta on syyllinen. Christie kohtaa nykyajan; mukana on tosi-tv. 

Alussa mukana on kymmenen henkilöä. Heidät on valittu tuhansien hakijoiden joukosta osallistumaan kilpailuun, jonka palkintona on miljoona euroa. Tehtävä ei ole helppo; on käveltävä läpi Euroopan vaarallisin vaellusreitti GR20. Mukana telttakamppeet ja kenttäradio, josta he saavat satunnaisesti ohjeita matkantekoon. Kilpailun järjestää mystinen herra Pohjonen, joka on itse vaeltanut reitin läpi ja muuttunut sitä myöten luuserista rikkaaksi ja menestyväksi. Joukkio lähtee matkaan toiveikkaana, mutta tunnelma muuttuu pian. Kukaan ei ole osannut aavistaa, kuinka raskas vaellusreitti on. Jokaisella on myös oman elämän painolastit kannettavana, eikä kantapäitä koputteleva kuolema helpota asioita. 

Muutkin sulkivat silmänsä, yksi kerrallaan. Välillä yksi silmä raottui, varmisti ettei kukaan yrittänyt mitään, vaikka lyödä kivenmurikalla toista hengiltä. Jos jonkun jalka liikahti ja loiskautti vettä, kaikki neljätoista silmää rävähtivät hetkeksi auki, kunnes ne taas sulkeutuivat. 

Laskettujen silmäluomien takana pääkopissa myllersi. Yksi laski kuinka paljon miljoona oli jaettuna seitsemällä, toinen mietti montako kolmesta oli tapettu: yksi, kaksi vai kaikki kolme? Kolmas koetti tasata hengitystään ja ajatteli, että vedessä alkoi olla hyytävän kylmä mutta hän ei voisi nousta ensimmäiseksi, koska silloin kaikki epäilisivät häntä syylliseksi. Eivätkä olisi hirveän väärässä. 

Tykkäsin kirjasta kovasti. Järvelä osaa kirjoittaa fyysisesti ja intensiivisesti, niin että lukija tuntee keskipäivän kuumuuden ja kenkien hiertämät rakot, tuntee olevansa osa retkuetta. Väistämättä lukija joutuu mukaan miettimään, keitä on enää jäljellä, kuka lähtee seuraavaksi, kuka ja mitä on kaiken takana. 

Henkilöhahmot ovat herra Pohjosta myötäillen luusereita. Käsittämättömän avuttomia ja typeriä ja turhamaisia ja ja ja! Samaan aikaan hirveän ärsyttäviä ja hassuja. Pakko myöntää, että tykkään kaikista mutta tykkään heistä sen verran vähän etten ole erityisen pahoillani kuolemista. Jos se on ollut Järvelän tarkoituskin niin hyvin on onnistunut! :)  

Loppuratkaisua en tietenkään paljasta, toteanpa vaan että se on varsin yllätyksellinen ja laittaa lukijan miettimään lukemaansa ihan uudelta kantilta. Melkeinpä tekisi mieli lukea kirja uudelleen, testata miten lukukokemus muuttuu kun tietää loppuratkaisun. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 26, "kirja kertoo paikasta, jossa et ole koskaan käynyt". Vaeltamisesta minulla on kokemus vain kahden päivän Kolin reissulta, mutta olemme ystävien kanssa miettineet että seuraavat lomakohteet voisivat olla sellaisia missä pääsee patikoimaan. GR20 on ilmeisesti olemassa, ihan sinne eivät taitoni ja uskallukseni vielä riitä mutta ehkä joskus...  

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää
Tammi 2014
221 s.

Niinhän siinä sitten kävi, että Särkyvää piti lukea yhdellä istumalla alusta loppuun. Huvittava mutta silti kauhean surullinen tarina vangitsi heti alussa ja piti otteessa koko ajan. 

Teemu on elämässään epäonnistunut, ei omasta vaan muiden mielestä. Vaimo on heittänyt hänet ulos avioliitosta ja ilmoittanut ettei Teemu näe lapsiaan enää ikinä. Isänsä vanhalla Ladalla - taattua 70-luvun teknologiaa - Teemu aloittaa ajomatkan kohti Espanjaa, kohti härkäjuoksua, kohti itsemurhaa. Mukanaan hänellä on pahvilaatikollinen tärkeitä tavaroita.

Jo alkumatkasta Teemu saa seuraa. Tien varrelta hän poimii matkaan liftarityttö Agnesin. Tällä ei tunnu olevan tarkkaa määränpäätä, joten he menevät Espanjaan saakka yhdessä. Matkanteolla on kiire, mutta samalla ei ole.  Härkäjuoksu on tiettynä päivänä, mutta aikaa on riittävästi pysähdellä siellä täällä, ihmetellä matkakumppania, pohtia elämää, muistella hyvää ja huonoa, perustella miksi itsemurha pitää tehdä Lasse Viren - shortsit jalassa. 

Teemu istuu kiviaidalla, sisilisko vilahtelee kivien välistä ja näyttää kymmeneltä. Jos liskon häntään saisi sidottua punaisen langan, sen reittiä pystyisi seuraamaan.

Sisiliskon kivenkoloihin ja särmiin säkkäröimä punainen lanka piirtäisi miehen elämän. On siinä alku ja loppu ja helvetisti kiemuraa välissä.

Kunnia takakansitekstin tekijälle, se on hyvä, osuva ja houkutteleva kuvaus kirjasta. Sen perusteella odotin paljon, ja ilokseni voin myöntää että odotukset ylittyivät. Särkyvää on erinomainen kertomus Teemusta, oman elämänsä yksinäisestä (anti)sankarista. Se herättää miettimään, miksi jotakuta pidetään epäonnistujana, miksi pitää täyttää tietyt kriteerit tullakseen hyväksytyksi. Samalla se muistuttaa, että yhden totuus voi olla täysin toisenlainen kuin jonkun muun.

Kirjasta on blogattu (ja tykätty), muun muassa blogeissa Tarinoiden taikaa, Ja kaikkea muuta, Luettua elämää, Lumiomena ja Booking it some more.