Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
270 s.

Jari Järvelä on kirjailija, jonka kirjoista ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Se on ehdottomasti etu, voi olla varma ettei koskaan tule tunnetta että hän kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen. Olen aiemmin lukenut kirjat Château Inkeroinen, Parempi maailma ja Särkyvää. Kun luin Se ken tulee viimeiseksi -kirjan esittelytekstiä, tuumin että tämäkin on pakko lukea.

Idea on mainio: Christiemäinen tarinakulku, jossa joukko ihmisiä on eristettynä, ja vähitellen kuolema korjaa satoa. Väkeä tipahtaa joukosta yksi kerrallaan, melko tiiviiseen tahtiin. Jäljellä olevat muuttuvat koko ajan vainoharhaisemmiksi, miettiessään kuka joukosta on syyllinen. Christie kohtaa nykyajan; mukana on tosi-tv. 

Alussa mukana on kymmenen henkilöä. Heidät on valittu tuhansien hakijoiden joukosta osallistumaan kilpailuun, jonka palkintona on miljoona euroa. Tehtävä ei ole helppo; on käveltävä läpi Euroopan vaarallisin vaellusreitti GR20. Mukana telttakamppeet ja kenttäradio, josta he saavat satunnaisesti ohjeita matkantekoon. Kilpailun järjestää mystinen herra Pohjonen, joka on itse vaeltanut reitin läpi ja muuttunut sitä myöten luuserista rikkaaksi ja menestyväksi. Joukkio lähtee matkaan toiveikkaana, mutta tunnelma muuttuu pian. Kukaan ei ole osannut aavistaa, kuinka raskas vaellusreitti on. Jokaisella on myös oman elämän painolastit kannettavana, eikä kantapäitä koputteleva kuolema helpota asioita. 

Muutkin sulkivat silmänsä, yksi kerrallaan. Välillä yksi silmä raottui, varmisti ettei kukaan yrittänyt mitään, vaikka lyödä kivenmurikalla toista hengiltä. Jos jonkun jalka liikahti ja loiskautti vettä, kaikki neljätoista silmää rävähtivät hetkeksi auki, kunnes ne taas sulkeutuivat. 

Laskettujen silmäluomien takana pääkopissa myllersi. Yksi laski kuinka paljon miljoona oli jaettuna seitsemällä, toinen mietti montako kolmesta oli tapettu: yksi, kaksi vai kaikki kolme? Kolmas koetti tasata hengitystään ja ajatteli, että vedessä alkoi olla hyytävän kylmä mutta hän ei voisi nousta ensimmäiseksi, koska silloin kaikki epäilisivät häntä syylliseksi. Eivätkä olisi hirveän väärässä. 

Tykkäsin kirjasta kovasti. Järvelä osaa kirjoittaa fyysisesti ja intensiivisesti, niin että lukija tuntee keskipäivän kuumuuden ja kenkien hiertämät rakot, tuntee olevansa osa retkuetta. Väistämättä lukija joutuu mukaan miettimään, keitä on enää jäljellä, kuka lähtee seuraavaksi, kuka ja mitä on kaiken takana. 

Henkilöhahmot ovat herra Pohjosta myötäillen luusereita. Käsittämättömän avuttomia ja typeriä ja turhamaisia ja ja ja! Samaan aikaan hirveän ärsyttäviä ja hassuja. Pakko myöntää, että tykkään kaikista mutta tykkään heistä sen verran vähän etten ole erityisen pahoillani kuolemista. Jos se on ollut Järvelän tarkoituskin niin hyvin on onnistunut! :)  

Loppuratkaisua en tietenkään paljasta, toteanpa vaan että se on varsin yllätyksellinen ja laittaa lukijan miettimään lukemaansa ihan uudelta kantilta. Melkeinpä tekisi mieli lukea kirja uudelleen, testata miten lukukokemus muuttuu kun tietää loppuratkaisun. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 26, "kirja kertoo paikasta, jossa et ole koskaan käynyt". Vaeltamisesta minulla on kokemus vain kahden päivän Kolin reissulta, mutta olemme ystävien kanssa miettineet että seuraavat lomakohteet voisivat olla sellaisia missä pääsee patikoimaan. GR20 on ilmeisesti olemassa, ihan sinne eivät taitoni ja uskallukseni vielä riitä mutta ehkä joskus...  

Kotimaan matkailua: Koli

Koli. Sinne kiivettiin ja sieltä laskeuduttiin alas.

Kesäloman viimeisellä viikolla olin muutaman päivän Itä-Suomen kiertueella. Tiistaina 19.7. ajettiin kolmen naisen voimin Tampereelta Kuopioon. Olimme perillä vasta alkuillasta, joten emme jaksaneet muuta kuin käydä Puijolla näkötornissa. Se oli kyllä kokemisen arvoinen, maisemat ovat aivan huikeat.

Itse asiassa Kuopio - Koli - Valamo päätti pidemmän reissuni. Viikko oli aika hulinaa, en edes tiedä montako sataa kilometriä tuli istuttua autossa. Reitti oli: To 14.7 Vantaa-Tampere junalla, Tampere-Juupajoki autolla. Pe 15.7 Juupajoki - Lappeenranta autolla. La 16.7 Lappeenranta - Orivesi autolla. Su 17.7 Orivesi - Vantaa - Tampere autolla. Ma 18.7 pysyteltiin Tampereella. Ti 19.7 Tampere - Kuopio autolla. Ke 20.7 Kuopio - Koli autolla. To 21.7 oltiin Kolin upeissa maisemissa. Pe 22.7 Koli - Jyväskylä autolla, Jyväskylä - Lahti bussilla ja Lahti - Vantaa junalla. :) 

Keskiviikkona lähdimme Kuopiosta heti aamupalan jälkeen, jotta pääsimme Kolin maastoihin ajoissa. Parkkialue oli melko täynnä mutta onneksi paikka löytyi. Hotelli Kolissa oli uskomattoman ystävällinen palvelu; saimme vaihtaa saunatiloissa vaellusvaatteet, vaikka hotellihuone oli varattu vasta torstain ja perjantain väliseksi yöksi.

Ihan putkeen ei mennyt vaellus mutta hauskaa oli. Lähdimme matkaan Ukko-Kolilta, suuntana Kiviniemi, reittinä Herajärven kierros. Alussa pysähdyimme usein, koska oli pakko mennä näköalapaikoille ottamaan valokuvia. En yhtään ihmettele, että eri alojen taiteilijat ovat käyneet täällä hakemassa inspiraatiota! 

Olimme päässeet 700 metriä, kun huomasimme olevamme nälkäisiä. Nauratti; kas kun ei kenenkään mieleen juolahtanut että aamupalasta on jo pitkä aika ja ehkä olisi kannattanut pitää lounastauko ennen klo 13 tapahtunutta lähtöä. Kiipesimme kuitenkin vielä Mäkrävaaralle noin kolmen kilometrin päähän, missä pidimme voileipä- ja suklaatauon.

Mäkrävaaralle oli pitkä ja jyrkkä nousu.

Vajaan puolen tunnin tauko teki hyvää. Jo nuo kolme kilometriä tuntuivat rasitusvammasta kärsineessä lonkassani mutta tauon jälkeen se oli kuin uusi. Päivä oli kuuma ja aurinko paistoi, joten pidimme aika monta juomataukoa sekä toisen ruokatauon. Kokonaissaldo päivään oli matkamittarin mukaan 17,15 km, todellisuudessa ehkä puolisen kilometriä pidempi koska gps:n löytyminen kesti aika kauan. 

Menomatka. Aika liikkeellä 4.22,45 keskisykkeellä 128.

Loppumatkasta aloimme olla aika väsyneitä, sen huomasi siitä että varpaat kopsahtelivat puunjuuriin eikä puhetta tullut yhtä paljoa kuin aiemmin. Onneksemme ennätimme perille Kiviniemen tilalle juuri ennen kuin alkoi sataa. Siellä meille oli varattu aittamajoitus, ruoka, sauna sekä aamupala, kaikki tämä hintaan 45 €. Illalla päärakennus oli auki noin yhteentoista saakka, saimme siis vielä saunan jälkeen jäätelöä. Ruokapuolen sulkeuduttua oli etuovi kuitenkin auki koko yön, joten eteisen sisävessa oli käytössä koko ajan. Aamupala oli käsittämättömän hyvä, ainakin yhtä hyvä jollei parempi kuin hotelleissa, Leipää oli useampaa lajia, samoin jogurttia ja teetä. Meiltä kysyttiin haluammeko puuroa, kun halusimme niin sitä meille keitettiin :) 

Paluumatkan teimme niin, että alkumatkasta menimme nelisen kilometriä tietä pitkin. Tavoitteena oli säästää minun lonkkaani, ystäväni joulukuussa leikattua jalkaa sekä ystäväni serkun mahdollista juoksijan polvea. Sääennuste muuttui koko ajan, mutta sadetta oli ennustettu noin kello 10-12.30. Ajatuksena oli päästä mahdollisimman pitkälle ennen sadetta, jota ei sitten lopulta tullutkaan, onneksi. Tuumasimme, että vaikka mennään osa matkasta tiellä niin metsäosuutta kyllä riittää. Teimme pienen oikopolun myös loppupäässä; emme kiivenneet uudelleen Mäkrävaaralle ja siitä Ukko-Kolille vaan kiersimme Mäkrävaaran sivulta suoraan parkkialueelle ja sieltä hotellille. Matkamittariin kertyi 17,31 km.

Paluumatka. Aika liikkeellä 4.20,04 keskisykkeellä 119.

Illalla kävimme syömässä hotellissa pizzaa ja ajoimme pienen kierroksen kylällä, sen jälkeen makasimme huoneessa. Vasen jalkani tuntui siltä, että mikään asento ei ole hyvä. Varsinaista kipua ei ollut, mutta huomasin viimeisellä taukopaikalla pari kilometriä ennen päätepistettä, että vasemman reiden ulkosyrjään ja etuosaan sattui hieroessa, oikealle puolelle ei. Sinänsä hyvä että kipulääkekuuri oli vielä päällä, kun otin iltalääkkeen niin ärtyneisyys helpotti niin että jalan oli hyvä olla miten vaan. Oli ehkä vähän riskaabelia lähteä "epäkuntoisella" jalalla, mutta matkaa oli suunniteltu niin kauan että ei käynyt mielessä perua. Kuitenkin vaellusta oli vain kaksi päivää ja nekin ilman aikataulua, että saatiin mennä rauhassa ja pitää taukoja aina kun huvitti. 

Kokonaisuutena reissu oli aivan huikea. Maisemat olivat jylhät ja rauhoittavat. Metsässä piti keskittyä siihen mihin astuu, niin siinä kaikki kiireet ja huolet jäivät taustalle. 

Ystäväni sanoi, että seuraavan kerran kun aloitamme uuden harrastuksen niin voisimme miettiä vähän tarkemmin. Että kannattaako heti lähteä kahden päivän reissulle ja jos lähtee, niin kannattaisi miettiä vähän tarkemmin mitä pitäisi ottaa mukaan. Meillä oli makkarapaketteja nuotiopaikkoja varten mutta ei minkäänlaisia tulentekovälineitä. Onneksi kohtasimme yhdellä taukopaikalla herrasmiehen, joka antoi meille koko paketin sytytyspaloja :D Ystäväni sai rakkoja vaelluskengistä - jotka eivät ikinä ennen ole hiertäneet - eikä meillä tietenkään ollut laastaria matkassa. Kiviniemestä löytyi neula ja teippiä ensiavuksi, ja jälleen kohtasimme matkalla avuliaan kanssakulkijan eli rouvan jolla oli mukana hänelle tarpeettomia rakkolaastareita. Onnea siis oli mukana!

Paluumatkalla käytiin Heinävedellä Valamon luostarissa, en ollut käynyt sielläkään koskaan aiemmin. Piipahdimme uudessa ja vanhassa kirkossa, taidenäyttelyissä ja kaupassa. Lisäksi bongasin kirjaston, mistä olin hyvin iloinen :)

Pari päivää kotona oltua tuli olo, että haluan mennä uudestaan vaellusreissulle. Kolin polut eivät olleet niin pahoja kuin pelkäsin, mutta haastetta oli silti riittämiin. Kaksi päivää riitti mainiosti. Jäi siitä kuitenkin sellainen olo, että jo parin päivän päästä oli ajatuksissa että koska uudelleen. Joko Kolille, tai Karhunkierroksen osa tai Lappiin tai...