Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

 

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

Gummerus 2025

224 s.

En ole koskaan tehnyt yksin mitään monta päivää kestävää, en vaellusta enkä pitkää kävely- tai pyöräretkeä. Ehkä juuri siksi on erittäin kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia. 

Anna Koikkalainen on tehnyt useita noin viikon kestäneitä yksinvaelluksia Lapissa. Kirjassa hän kertoo reissustaan ja siitä, millaista on olla yksin ja kohdata muita ihmisiä vain satunnaisesti. On täydellisiä hetkiä ihastuttavissa maisemissa mutta myös epävarmuutta ja koko touhun kyseenalaistamista. Isossa roolissa on ihmisen ja luonnon suhde. Kirkkaasti jää mieleen toteamus, että tunturit eivät tarvitse Koikkalaista mutta hän tarvitsee tuntureita. 

Nykyisin huomaan voimaantuvani ajatuksesta, että olen turhankulkija. Haluan vain asua vaelluksen kuplassa, maailmassa, jonka piirrän itse itselleni tunturit ääriviivoinaan. Herätä, vaeltaa, syödä, nukkua.

Yksinvaeltajalle aika on kokonaan omaa. Sitä raamittavat vain päivänkierto, valo ja pimeys. Yksinvaeltajana voin tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Luen koko päivän teltassa. Makaan vain. Lasken, kuinka monta kertaa käki kukkuu. Kävelen hitaasti. Laulan. Haudutan teetä loputtomiin. Pohdin täydellisen telttapaikan kriteerejä. Tuudittaudun lintukonserttiin. 

Levon vastapainona saan tunturiretkillä tutkailla rajojani, niin ruumiillisia kuin henkisiä. Minua kiinnostaa tietää, mitä jaksan. En pidä vaelluksiani millään lailla äärimmäisenä urheiluna. Mutta tunturissa ratkon uudenlaisia ongelmia, joudun uudenlaisiin ponnisteluihin. Joudun kulkemaan teräväreunaisten kivien piikittämässä louhikossa, jossa pelkään kaatuvani. Joudun tekemään uupuneena päätöksiä, jotka määrittävät matkani kulun, jopa oman hyvinvointini. Joudun pinnistelemään jaksaakseni vielä viimeiset kilometrit- ja joskus vielä muutaman kilometrin noiden viimeisiksi luulemieni jälkeenkin, kun telttapaikkaa ei löytynytkään sieltä, mistä ajattelin. 

Päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi lohdullisuus. Vaellukselle voi lähteä, vaikka ei olisi huippukuntoon trimmattu. On ihan ok, suorastaan hyvä aloittaa vaellusura reitiltä, joka on kokonaan merkattu. Ei tarvitse suorittaa eikä tehdä urotekoja. Kokenutkin vaeltaja eksyy, Koikkalaisen tapauksessa eksyminen kuuluu asiaan eikä vaellus ole sama jos ei välillä ole vähän hukassa. 

Pidän kovasti kirjan rakenteesta. Jokainen luku on nimetty yhdellä sanalla, ja kyseisessä luvussa kerrotaan siihen liittyvistä asioista eri vaelluksilta. Yhtäkään reittiä ei kuljeta alusta loppuun, eikä mukana ole karttaa näyttämässä missä kaikkialla Koikkalainen on vaelluksillaan kulkenut. On paljon pohdintaa elämästä, luonnosta ja yksin olemisesta, ja käytännön vinkit ja ohjeet lomittuvat mukaan sujuvasti. Tulee olo että en lue retkeilyopasta vaan kokemuksia siitä, kuinka kokonaisvaltaista näennäisen yksinkertainen vaeltaminen on. 

Olen ihan fiiliksissä, ja se ehkä liittyy lukemisen ajankohtaan. Tulin toissapäivänä kotiin reissulta, jossa pyöräilimme ystäväni kanssa kaksi päivää Saariston Rengastiellä. Matkustimme yhdessä mutta olimme silti pyörien satulassa yksin. Lossi- ja lauttamatkat katkaisivat ajoa, mutta emme juuri jutelleet silloin vaan olimme omissa oloissamme. Päiväetapin jälkeen kävimme syömässä, illan makasimme majapaikassa ollen pitkiä aikoja hiljaa. En välttämättä uskaltaisi lähteä vaeltamaan tai pyöräilemään tai kävelemään moneksi päiväksi yksin, mutta olen onnekas että minulla on ystävä jonka kanssa mennä, ja jonka kanssa ei tarvitse koko ajan olla äänessä vaan molemmilla on hyvä olla silloinkin kun ollaan hiljaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen". 

Yksinvaeltaja on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus. 

Kotimaan matkailua: Koli

Koli. Sinne kiivettiin ja sieltä laskeuduttiin alas.

Kesäloman viimeisellä viikolla olin muutaman päivän Itä-Suomen kiertueella. Tiistaina 19.7. ajettiin kolmen naisen voimin Tampereelta Kuopioon. Olimme perillä vasta alkuillasta, joten emme jaksaneet muuta kuin käydä Puijolla näkötornissa. Se oli kyllä kokemisen arvoinen, maisemat ovat aivan huikeat.

Itse asiassa Kuopio - Koli - Valamo päätti pidemmän reissuni. Viikko oli aika hulinaa, en edes tiedä montako sataa kilometriä tuli istuttua autossa. Reitti oli: To 14.7 Vantaa-Tampere junalla, Tampere-Juupajoki autolla. Pe 15.7 Juupajoki - Lappeenranta autolla. La 16.7 Lappeenranta - Orivesi autolla. Su 17.7 Orivesi - Vantaa - Tampere autolla. Ma 18.7 pysyteltiin Tampereella. Ti 19.7 Tampere - Kuopio autolla. Ke 20.7 Kuopio - Koli autolla. To 21.7 oltiin Kolin upeissa maisemissa. Pe 22.7 Koli - Jyväskylä autolla, Jyväskylä - Lahti bussilla ja Lahti - Vantaa junalla. :) 

Keskiviikkona lähdimme Kuopiosta heti aamupalan jälkeen, jotta pääsimme Kolin maastoihin ajoissa. Parkkialue oli melko täynnä mutta onneksi paikka löytyi. Hotelli Kolissa oli uskomattoman ystävällinen palvelu; saimme vaihtaa saunatiloissa vaellusvaatteet, vaikka hotellihuone oli varattu vasta torstain ja perjantain väliseksi yöksi.

Ihan putkeen ei mennyt vaellus mutta hauskaa oli. Lähdimme matkaan Ukko-Kolilta, suuntana Kiviniemi, reittinä Herajärven kierros. Alussa pysähdyimme usein, koska oli pakko mennä näköalapaikoille ottamaan valokuvia. En yhtään ihmettele, että eri alojen taiteilijat ovat käyneet täällä hakemassa inspiraatiota! 

Olimme päässeet 700 metriä, kun huomasimme olevamme nälkäisiä. Nauratti; kas kun ei kenenkään mieleen juolahtanut että aamupalasta on jo pitkä aika ja ehkä olisi kannattanut pitää lounastauko ennen klo 13 tapahtunutta lähtöä. Kiipesimme kuitenkin vielä Mäkrävaaralle noin kolmen kilometrin päähän, missä pidimme voileipä- ja suklaatauon.

Mäkrävaaralle oli pitkä ja jyrkkä nousu.

Vajaan puolen tunnin tauko teki hyvää. Jo nuo kolme kilometriä tuntuivat rasitusvammasta kärsineessä lonkassani mutta tauon jälkeen se oli kuin uusi. Päivä oli kuuma ja aurinko paistoi, joten pidimme aika monta juomataukoa sekä toisen ruokatauon. Kokonaissaldo päivään oli matkamittarin mukaan 17,15 km, todellisuudessa ehkä puolisen kilometriä pidempi koska gps:n löytyminen kesti aika kauan. 

Menomatka. Aika liikkeellä 4.22,45 keskisykkeellä 128.

Loppumatkasta aloimme olla aika väsyneitä, sen huomasi siitä että varpaat kopsahtelivat puunjuuriin eikä puhetta tullut yhtä paljoa kuin aiemmin. Onneksemme ennätimme perille Kiviniemen tilalle juuri ennen kuin alkoi sataa. Siellä meille oli varattu aittamajoitus, ruoka, sauna sekä aamupala, kaikki tämä hintaan 45 €. Illalla päärakennus oli auki noin yhteentoista saakka, saimme siis vielä saunan jälkeen jäätelöä. Ruokapuolen sulkeuduttua oli etuovi kuitenkin auki koko yön, joten eteisen sisävessa oli käytössä koko ajan. Aamupala oli käsittämättömän hyvä, ainakin yhtä hyvä jollei parempi kuin hotelleissa, Leipää oli useampaa lajia, samoin jogurttia ja teetä. Meiltä kysyttiin haluammeko puuroa, kun halusimme niin sitä meille keitettiin :) 

Paluumatkan teimme niin, että alkumatkasta menimme nelisen kilometriä tietä pitkin. Tavoitteena oli säästää minun lonkkaani, ystäväni joulukuussa leikattua jalkaa sekä ystäväni serkun mahdollista juoksijan polvea. Sääennuste muuttui koko ajan, mutta sadetta oli ennustettu noin kello 10-12.30. Ajatuksena oli päästä mahdollisimman pitkälle ennen sadetta, jota ei sitten lopulta tullutkaan, onneksi. Tuumasimme, että vaikka mennään osa matkasta tiellä niin metsäosuutta kyllä riittää. Teimme pienen oikopolun myös loppupäässä; emme kiivenneet uudelleen Mäkrävaaralle ja siitä Ukko-Kolille vaan kiersimme Mäkrävaaran sivulta suoraan parkkialueelle ja sieltä hotellille. Matkamittariin kertyi 17,31 km.

Paluumatka. Aika liikkeellä 4.20,04 keskisykkeellä 119.

Illalla kävimme syömässä hotellissa pizzaa ja ajoimme pienen kierroksen kylällä, sen jälkeen makasimme huoneessa. Vasen jalkani tuntui siltä, että mikään asento ei ole hyvä. Varsinaista kipua ei ollut, mutta huomasin viimeisellä taukopaikalla pari kilometriä ennen päätepistettä, että vasemman reiden ulkosyrjään ja etuosaan sattui hieroessa, oikealle puolelle ei. Sinänsä hyvä että kipulääkekuuri oli vielä päällä, kun otin iltalääkkeen niin ärtyneisyys helpotti niin että jalan oli hyvä olla miten vaan. Oli ehkä vähän riskaabelia lähteä "epäkuntoisella" jalalla, mutta matkaa oli suunniteltu niin kauan että ei käynyt mielessä perua. Kuitenkin vaellusta oli vain kaksi päivää ja nekin ilman aikataulua, että saatiin mennä rauhassa ja pitää taukoja aina kun huvitti. 

Kokonaisuutena reissu oli aivan huikea. Maisemat olivat jylhät ja rauhoittavat. Metsässä piti keskittyä siihen mihin astuu, niin siinä kaikki kiireet ja huolet jäivät taustalle. 

Ystäväni sanoi, että seuraavan kerran kun aloitamme uuden harrastuksen niin voisimme miettiä vähän tarkemmin. Että kannattaako heti lähteä kahden päivän reissulle ja jos lähtee, niin kannattaisi miettiä vähän tarkemmin mitä pitäisi ottaa mukaan. Meillä oli makkarapaketteja nuotiopaikkoja varten mutta ei minkäänlaisia tulentekovälineitä. Onneksi kohtasimme yhdellä taukopaikalla herrasmiehen, joka antoi meille koko paketin sytytyspaloja :D Ystäväni sai rakkoja vaelluskengistä - jotka eivät ikinä ennen ole hiertäneet - eikä meillä tietenkään ollut laastaria matkassa. Kiviniemestä löytyi neula ja teippiä ensiavuksi, ja jälleen kohtasimme matkalla avuliaan kanssakulkijan eli rouvan jolla oli mukana hänelle tarpeettomia rakkolaastareita. Onnea siis oli mukana!

Paluumatkalla käytiin Heinävedellä Valamon luostarissa, en ollut käynyt sielläkään koskaan aiemmin. Piipahdimme uudessa ja vanhassa kirkossa, taidenäyttelyissä ja kaupassa. Lisäksi bongasin kirjaston, mistä olin hyvin iloinen :)

Pari päivää kotona oltua tuli olo, että haluan mennä uudestaan vaellusreissulle. Kolin polut eivät olleet niin pahoja kuin pelkäsin, mutta haastetta oli silti riittämiin. Kaksi päivää riitti mainiosti. Jäi siitä kuitenkin sellainen olo, että jo parin päivän päästä oli ajatuksissa että koska uudelleen. Joko Kolille, tai Karhunkierroksen osa tai Lappiin tai...