Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

 

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

Gummerus 2025

224 s.

En ole koskaan tehnyt yksin mitään monta päivää kestävää, en vaellusta enkä pitkää kävely- tai pyöräretkeä. Ehkä juuri siksi on erittäin kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia. 

Anna Koikkalainen on tehnyt useita noin viikon kestäneitä yksinvaelluksia Lapissa. Kirjassa hän kertoo reissustaan ja siitä, millaista on olla yksin ja kohdata muita ihmisiä vain satunnaisesti. On täydellisiä hetkiä ihastuttavissa maisemissa mutta myös epävarmuutta ja koko touhun kyseenalaistamista. Isossa roolissa on ihmisen ja luonnon suhde. Kirkkaasti jää mieleen toteamus, että tunturit eivät tarvitse Koikkalaista mutta hän tarvitsee tuntureita. 

Nykyisin huomaan voimaantuvani ajatuksesta, että olen turhankulkija. Haluan vain asua vaelluksen kuplassa, maailmassa, jonka piirrän itse itselleni tunturit ääriviivoinaan. Herätä, vaeltaa, syödä, nukkua.

Yksinvaeltajalle aika on kokonaan omaa. Sitä raamittavat vain päivänkierto, valo ja pimeys. Yksinvaeltajana voin tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Luen koko päivän teltassa. Makaan vain. Lasken, kuinka monta kertaa käki kukkuu. Kävelen hitaasti. Laulan. Haudutan teetä loputtomiin. Pohdin täydellisen telttapaikan kriteerejä. Tuudittaudun lintukonserttiin. 

Levon vastapainona saan tunturiretkillä tutkailla rajojani, niin ruumiillisia kuin henkisiä. Minua kiinnostaa tietää, mitä jaksan. En pidä vaelluksiani millään lailla äärimmäisenä urheiluna. Mutta tunturissa ratkon uudenlaisia ongelmia, joudun uudenlaisiin ponnisteluihin. Joudun kulkemaan teräväreunaisten kivien piikittämässä louhikossa, jossa pelkään kaatuvani. Joudun tekemään uupuneena päätöksiä, jotka määrittävät matkani kulun, jopa oman hyvinvointini. Joudun pinnistelemään jaksaakseni vielä viimeiset kilometrit- ja joskus vielä muutaman kilometrin noiden viimeisiksi luulemieni jälkeenkin, kun telttapaikkaa ei löytynytkään sieltä, mistä ajattelin. 

Päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi lohdullisuus. Vaellukselle voi lähteä, vaikka ei olisi huippukuntoon trimmattu. On ihan ok, suorastaan hyvä aloittaa vaellusura reitiltä, joka on kokonaan merkattu. Ei tarvitse suorittaa eikä tehdä urotekoja. Kokenutkin vaeltaja eksyy, Koikkalaisen tapauksessa eksyminen kuuluu asiaan eikä vaellus ole sama jos ei välillä ole vähän hukassa. 

Pidän kovasti kirjan rakenteesta. Jokainen luku on nimetty yhdellä sanalla, ja kyseisessä luvussa kerrotaan siihen liittyvistä asioista eri vaelluksilta. Yhtäkään reittiä ei kuljeta alusta loppuun, eikä mukana ole karttaa näyttämässä missä kaikkialla Koikkalainen on vaelluksillaan kulkenut. On paljon pohdintaa elämästä, luonnosta ja yksin olemisesta, ja käytännön vinkit ja ohjeet lomittuvat mukaan sujuvasti. Tulee olo että en lue retkeilyopasta vaan kokemuksia siitä, kuinka kokonaisvaltaista näennäisen yksinkertainen vaeltaminen on. 

Olen ihan fiiliksissä, ja se ehkä liittyy lukemisen ajankohtaan. Tulin toissapäivänä kotiin reissulta, jossa pyöräilimme ystäväni kanssa kaksi päivää Saariston Rengastiellä. Matkustimme yhdessä mutta olimme silti pyörien satulassa yksin. Lossi- ja lauttamatkat katkaisivat ajoa, mutta emme juuri jutelleet silloin vaan olimme omissa oloissamme. Päiväetapin jälkeen kävimme syömässä, illan makasimme majapaikassa ollen pitkiä aikoja hiljaa. En välttämättä uskaltaisi lähteä vaeltamaan tai pyöräilemään tai kävelemään moneksi päiväksi yksin, mutta olen onnekas että minulla on ystävä jonka kanssa mennä, ja jonka kanssa ei tarvitse koko ajan olla äänessä vaan molemmilla on hyvä olla silloinkin kun ollaan hiljaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen". 

Yksinvaeltaja on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus. 

Ismo Kopra: Mykkä todistaja. Mitä vainajat kertovat rikostutkijalle

 

Ismo Kopra: Mykkä todistaja. Mitä vainajat kertovat rikostutkijalle

WSOY 2026

270 s. 

Dekkariviikon päätteeksi hypätään tietokirjallisuuden puolelle. Ismo Kopra liittyy niiden eläköityneiden poliisien joukkoon, jotka ovat kirjoittaneet kirjan joistakin uransa merkittävimmistä tapauksista. Kopran näkökulma eroaa muista siten, että hän keskittyy uhrien tunnistamiseen niin henkirikoksissa kuin luonnonkatastrofeissa. Aina kaikki vainajat eivät saa identiteettiä, esimerkiksi sotarikosten uhreja tutkitaan hyvinkin vaillinaisin tiedoin ja vihamielisissä oloissa.

Kopra käsittelee kirjassaan vain kymmenkunta tapausta, mikä on enemmän hyvä kuin huono ratkaisu. Nyt jokainen niistä saa riittävästi tilaa eikä jää pintaraapaisuksi. Lukemisen jälkeen on helppo muistaa, mitä on käsitelty. 

Isoja onnettomuuksia uhrimääriltään ovat Estonia, Thaimaan tsunami, Bosnian joukkomurhat sekä Tuusulan ja Jokelan kouluampumiset, muissa viidessä käsitellyssä jutussa uhreja on yksi. Sillä ei kuitenkaan ole väliä koskeeko tunnistamisen tarve yhtä ihmistä vai satoja, prosessi on sama. 

Vainajan vähäisissä varusteissa ei ollut mitään, mikä olisi antanut viitteitä hänen henkilöllisyydestään. Vainajan taskuista ei löytynyt puhelinta, avaimia, pankkikortteja, ajokorttia, passia eikä ylipäätään mitään, mikä olisi helpottanut tunnistamisessa. Koska kyseellä oli kuitenkin epäilemättä törkeä henkirikos, uhrin tunnistaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Mikäli uhrin henkilöllisyys olisi tiedossa. voitaisiin hänen lähipiiriinsä kohdistaa tutkintaa. Missä uhri oli viimeksi nähty? Kenen seurassa ja milloin? Kuka oli ollut häneen yhteydessä? Kehen tai keihin uhri itse oli ollut viimeksi yhteydessä? Mitä kertovat puhelintiedot? Kuka on soittanut? Kenelle on soitettu? 

(...)

Omassa ajatusmaailmassani suurin ja uhrien omaisten kannalta järkyttävin päätös Estonian onnettomuustutkinnassa oli se, että Ruotsi ei lopulta suostunut nostamaan hylkyä. Teknisesti se ei olisi ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeaa. Varsinkin Ruotsissa omaiset painostivat tutkinnasta päättäviä voimakkaasti siitä, että tietenkin hylky pitää nostaa. Onhan se täysin luonnollista, että omaiset haluavat läheisensä haltuunsa ja saattaa heidät haudan lepoon. Oli täysin käsittämätöntä, että vaikka uhrien omaiset tiesivät tarkalleen, missä heidän läheisensä olivat, heitä ei voitu noutaa pois. He eivät olleet kadoksissa, vaan kaikki tietyssä ja samassa paikassa. 

Tämä on monin paikoin tosi surullista luettavaa, minua itketti useamman kerran. Etenkin Estonian ja Thaimaan tsunamin tapaukset muistotilaisuuksineen ovat koskettavia. Orivedellä syntyneenä ja Tampereella asuvana minuun osui syvälle Oriveden metsävainaja, josta vieläkin iloitsen että hänelle löytyi lopulta nimi. Kilometrien päässä tiestä ja asutuksesta löytynyt nainen oli pitkään nimetön henkilö, josta ei tiedetty kuka hän oli ja miksi hänen elämänsä päättyi kiven juurelle. Tapauksesta kirjoitettiin useita kertoja niin paikallis- kuin maakuntalehdessä, ja luulen että moni muukin tunsi helpotusta kun nainen viimein sai henkilöllisyyden ja päätyi omaistensa luo. 

Luen true crimea varsin valikoivasti, ja yksi syy nirsoiluun on se etten kestä rikollisten nousua julkkiksiksi. Sen sijaan tällaisesta pidän, missä keskiössä on uhri ja missä sekä uhreja että heidän omaisiaan käsitellään erittäin kunnioittavasti. Rikollisten motiivit nostetaan esiin mutta heistä ei tehdä millään tavalla esikuvan kaltaisia tai sankareita. 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

Johnny Kniga 2026 

252 s. 

Toimittaja, dokumentaristi Jouni Hokkanen on erikoistunut Korean niemimaan kulttuuriin. Tätä kirjaa varten hän on haastatellut naisloikkareita Etelä-Koreassa mutta myös tutustunut pohjoisen naapurin propagandaan. Kirjassaan Hokkanen kuvaa vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta naisten asemassa, etenkin siitä näkökulmasta kuinka he itse ovat ottaneet itselleen tilaa. Puolueelta salaa tietenkin, ja viranomaisia tarpeen mukaan lahjoen. 

Naiset salakuljettavat esimerkiksi alusvaatteita, pyörittävät mustaa pörssiä, ilmaisevat seksuaalisuuttaan avoimemmin, ovat alkaneet hankkia ajokortteja... Joutuen silti yhä pelkäämään ilmiantoja ja työleirille tai pahimmillaan teloitetuksi tulemista. Hallinnon silmissä kukaan ei saa erottua joukosta, paitsi ne nuoret naiset jotka ovat liikenteenohjaajia (joutuen siitä hommasta eläkkeelle 26-vuotiaina) tai puoluepamppuja viihdyttäviä esiintyjiä. Pinnan alla kuitenkin kuplii, sillä etenkin Etelä-Koreasta salakuljetetaan yhä enemmän elokuvia ja musiikkia. Lisäksi kansalaiset ihmettelevät esimerkiksi sitä, miksi diktaattorin tyttärellä saa olla pitkät hiukset kun muilla naisilla ei saa olla. Muuttuuko ihmettely joskus kapinaksi? 

Ko ei koskaan ollut Kim Jong Ilin virallinen vaimo, vain rakastaja. Kim Jong Ilille hän oli läheinen, mutta valtion virallisessa kertomuksessa hän oli lopulta pelkkä kiusallinen alaviite - erityisesti siksi, että hän kuuluin songbun-kastijärjestelmän alimpaan luokkaan. Hänen syntyperänsä ja menneisyytensä tanssijana olivat niin suuria tahroja, että edes pistooli kädessä poseeraaminen vallankumouksellisessa propagandafilmissä ei pystynyt puhdistamaan niitä. Hänen taustansa oli niin japanilainen, ettei yksikään virkamies uskalla sitä myöntää. On jopa esitetty hurja väite, että Ko olisi ollut japanilaisen sotilaan ja korealaisen lohtunaisen lapsi - skenaario, joka pohjoiskorealaisessa ideologiassa on niin hirvittävä, ettei sitä voi edes kuvitella. 

Tämä tarkoittaa, että Kim Jong Un on valtion virallisen ideologian näkökulmasta äpärä - avioton lapsi. Japanissa syntyneen tanssijan poika, jonka isä oli tukenut imperialistisia sotatoimia! Tämä totuus ei sovi Paektu-verilinjan legendaan, jonka mukaan Kimien dynastia polveutuu niemimaan korkeimmalta, jumalalliselta vuorelta. Siksi äidin nimi, menneisyys ja kasvot oli pakko häivyttää historian hämärään. 

On kyllä hurjaa luettavaa tämäkin. Ja kiinnostavaa, koska kovin paljoa en ole nähnyt kirjoja nimenomaan naisten asemasta. Minulla ainakin oli käsitys että naisten asema on surkea eikä heitä juuri näy, mutta näin se olekaan. Koska naisten ei tarvitse ilmoittautua työpalveluun, he pystyvät pyörittämään mustaa pörssiä ja salakuljetustoimintaa. Tiukka jännite on siinä, että naiset haluavat aiempaa enempää vapauksia mutta valtio yrittää kontrolloida kaikkia yhtä vahvasti kuin ennenkin. Kiinnostavaa nähdä, tapahtuuko Pohjois-Koreassa joskus muutos. 

Kirjassa on hyvää pohdintaa siitä, mikä maan tulevaisuus on. Kim Jong Un on tuonut joitain vuosia sitten nyt teini-ikäisen tyttärensä julkisuuteen, mikä on melkein ennenkuulumatonta. Aiemmin perilliset on esitelty kansalle vasta aikuisina. Pelkääkö Jong Un, ettei hän elä vanhaksi? Entä miten kansa ja etenkin armeija suhtautuvat naishallitsijaan, jos se on tytär Ju Ae tai sisar Yo Jong? Voiko tulla naisten välinen valtataistelu? Jos seuraava diktaattori ei ole valmiina, nouseeko kansa vaatimaan muutosta? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen". Tästä varmaan saisi mielenkiintoisia keskusteluja. 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

Gaudeamus 2026

359 s. 

En osaa selittää, mikä minua kiehtoo avaruusaiheisissa tietokirjoissa. Ehkä siinä vaan on taikaa, että sadat ihmiset monessa eri maassa työskentelevät yhteisen tavoitteen eteen, tavoitteen jonka toteutumiseen voi mennä kymmeniä vuosia niin että osa porukasta ei ole enää näkemässä sitä. Matkalla on aina monenlaisia vaikeuksia voitettavana, ja sitten kun alus on saatu liikkeelle on silti hirvittävän monta asiaa joka vielä voi mennä vikaan. Jännitettävää siis riittää. 

Rosetta lähti matkaan maaliskuussa 2005, saapuen kohdekomeetalleen liki vuosikymmen myöhemmin, joulukuussa 2014. Ensimmäiset ajatukset matkasta oli heitetty ilmoille keväällä 1985. Matka ideasta toteutukseen vaati paljon rahaa, erimielisyyksien ratkomista, viivästyksien sietämistä, jopa kaksi kohteen vaihtoa kun aiemmat komeettaehdotukset eivät eri syistä olleetkaan mahdollisia.  

Kirjan alussa on satakunta sivua tietoa niin fysiikan laeista kuin komeetoista ja aurinkokunnasta yleensä. Mielestäni niitä osuuksia voi halutessaan lukea valikoiden ja loikkia joidenkin kohtien yli jos tuntuu että ne eivät kiinnosta tai niitä on liian vaikea ymmärtää. Kirjassa on runsaasti kiehtovaa ja jännittävää asiaa myös siinä vaiheessa kun päästään itse Rosettan suunnitteluun ja toteutukseen. 

Kun tuhannet tutkijat ja insinöörit eri puolilla Eurooppaa suunnittelevat ja rakentavat vuosikymmenen ajan avaruusalusta, jonka on tarkoitus saavuttaa päämääränsä toisen vuosikymmenen kestävän matkan jälkeen, haasteet toimivalle tiedon hallinnalle ovat poikkeuksellisen suuret. Nyt ei ole varaa samaan kuin helsinkiläisellä katutyömaalla, jolla kaivinkone onnistuu löytämään kauan sitten kadun alle haudatun vesijohdon aivan eri paikasta kuin missä sen kauan sitten piirretyn kartan mukaan pitäisi olla.

(...)

Alus saatiin lopulta suunnatuksi radalle, jolla se saavuttaisi talviunen päättyessä komeetan radan enintään 50 000 kilometrin etäisyydellä. Tämä saattaa kuulostaa hakuammunnalta vähän sinne päin. Ottaen huomioon, että ohjausoperaatio tehtiin yli kolme vuotta etukäteen ja operaation jälkeen alus matkaisi yli 300 miljoonan kilometrin matkan omillaan, tarkkuusvaatimus ei ollut ollenkaan vaatimaton. 

Lukiessa saa kyllä hämmästyä monta kertaa, etenkin erilaisista laskutoimituksista. Onhan se nyt kertakaikkisen ihmeellistä, että avaruudessa kulkevien kappaleiden kiertoratoja tutkimalla pystytään laskemaan, minkä vuoden minä kuukautena pitäisi päästä matkaan, jos halutaan päästä x vuoden kuluttua kappaleelle y, huomioiden että matkalla hyödynnetään muutaman muun kappaleen kiertorataa jotta ne linkoavat aluksen oikeaan suuntaan riittävällä nopeudella. 

Hyvä että kirjassa on mukana jonkin verran kuvia, ne auttoivat ainakin minua hahmottamaan eri asioita ja myös erilaisia mittasuhteita. Plussaa myös siitä, että asiat on esitetty varsin yleistajuisesti ja ymmärrettävästi. En ole luonnontieteilijä ja pysyin suurimman osan ajasta kärryillä ilman hankaluuksia. 

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

 

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

Ruotsinkielinen alkuteos Detta möte (2002)

Suomentanut Saara Villa

Schildts 2003

291 s. 

On aika jatkaa Vuosi Afrikassa -lukuhaastettani, jottei se pääse unohtumaan. 

Kesällä 2000 Vivi-Ann Sjögren oli yksi kuudestatoista taiteilijasta, jotka saivat stipendin Villa Karoon Beniniin. Syksyllä hän asettui instituuttiin. Stipendiaatteja tuli ja meni, sillä jotkut olivat siellä vain muutaman viikon, jotkut kolme kuukautta. Paikalliset toimivat palveluskuntana ja oppaina. Sekä Sjögren että moni muu koki ristiriitaisia tunteita. Tuntui oudolta kun mitään ei saanut tehdä itse vaan koko ajan passattiin, mutta samalla se oli keino työllistää paikallisia asukkaita. 

Jakson päätyttyä Sjögren palasi kotiin mutta huomasi sairastuneensa "Afrikka-kuumeeseen". Hänen oli päästävä takaisin, nopeasti. Pian hän olikin takaisin Beninissä, päästen tutustumaan entistä syvemmin paikallisiin ihmisiin, tapoihin, uskomuksiin ja historiaan. 

Illalla liikuin läpikuultavassa huoneessa kuin valaistulla näyttämöllä. Ulkona oli yleisöä tai sitten ei. Minä luin, kirjoitin, join teeni, siirsin lasia jossa oli kukkia ja erivärisiä lehtiä puutarhasta - jonkinlainen yleisö varmasti oli, minä en ollut yksin. Sisällä huoneessa olivat gekkoliskot, arkoina kuten aina, välillä hengähtämättömän hiljaa hetkellistä näkymättömyyttä tavoitellen, muuten nopeina vaaleina varjoina. 

Meren tuuli puhalsi hyttysverkkoseinistä sisään, nosteli papereita, hulmutteli huiveja ja liinoja. Toi mukanaan savun hajua, irti tempaistuja sanoja, naurua. Kylä viuhui suoraan huoneen läpi, ulkona oli pelkkää pimeyttä.

Myöhemmin illalla portti nitisi: yövartija. Hänen vajansa oli minun makuuhuoneeni takana, hyttysverkkoikkunan läpi saatoimme kuulla toistemme hengityksen. 

Pelätä?

Vaikka kirja on jo neljännesvuosisadan takaa, se ei tunnu vanhentuneelta. Historia ei ole muuttunut, enkä usko että esimerkiksi hautajaisperinteet tai kiemuraiset mutta läheiset sukulaissuhteet ovat muuttuneet ainakaan paljoa. Ilmasto, eläimistö ja malarian uhka lienevät pitkälti ennallaan. Jotkut Sjögrenin tapaamista ihmisistä ovat varmasti poissa, ja esimerkiksi hänen minankielen opettajansa on muuttunut keski-ikäiseksi, mikäli yhä on elossa. 

Pidän siitä, että Sjögren keskittyy kuvaamaan paikallista elämää ja historiaa, eikä kirjoita minä-keskeisesti että minkä parissa on työskennellyt stipendiaattina ja miten työ on edistynyt. Stipendiaattien keskinäiset illanistujaiset jäävät maininnan tasolle, sillä Sjögrenille on tärkeämpää havainnoida instituutin ulkopuolista elämää. Hän opiskelee paikallista kieltä, mikä auttaa ihmisiin tutustumisessa. Hän nimenomaan hakee kontakteja eikä halua pysyä etäisenä tarkkailijana. Hän pystyykin kirjoittamaan asioista neutraalisti, ilman arvostelevaa tai vähättelevää katsetta. 

Kuten niin monessa Afrikan maassa, myös Beninissä on samanlaisia ongelmia. Menneisyyden orjakauppa on traumaattista historiaa, ja nykyaikana köyhyys on iso osa yhteiskuntaa. Sjögren ei unohda näitä, mutta ne eivät ole hallitsevia. Yksittäiset keskustelut ihmisten kanssa ovat tärkeitä, yritys ymmärtää sitä millaista on elää Beninissä. Kirjan tunnelma ei siis ole synkkä vaan melko lämmin. Sjögren on avoimen utelias mutta ei tungetteleva. 

Nykyajan ilmapiirissä soisin mahdollisimman monen lukevan erilaisia matkakertomuksia. Niin hirveän kärkkäästi ollaan osoittelemassa muita ja kummastelemassa milloin pukeutumista, milloin tatuointeja, milloin kulttuurisia perinteitä, eikä osata ajatella että esimerkiksi mämminsyönti tai palkallinen arkipyhä on jonkun muun silmissä todella kummallinen tapa. 

Tämän vuoden Helmet-haasteeseen täytän kohdan 39, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin" ja vuoden 2025 haasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan kannessa tai nimessä on käärme". Ainakin tulkitsen tuon piirrosotuksen olevan käärme, ja niistä myös puhutaan useaan otteeseen pitkin matkaa. Kirja joka maasta -haasteeni saa Beninin.

David Suchet: Travels with Agatha Christie

 

David Suchet: Travels with Agatha Christie

Constable 2025

240 s. 

Vuonna 1922 Agatha Christie matkusti puolisonsa Archien avecina Etelä-Afrikkaan, Zimbabween, Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Havaijille ja Kanadaan. Reilut sata vuotta myöhemmin näyttelijä David Suchet vaimoineen sai saman mahdollisuuden. He kävivät monissa samoissa paikoissa kuin Christiet ja toisinaan majoittuivat samoissa hotelleissa, mutta tutustuivat myös sellaisiin asioihin joita Christiet eivät nähneet. Alkuperäinen matka kesti kahdeksan kuukautta, myöhempi kaksi. 

Kirja on samalla valokuvateos, sillä Suchet on lapsesta saakka ollut innokas valokuvaaja. Pakko kyllä sanoa, että niin hienoja kuin kuvat ovat niin turhan monessa on hänen vaimonsa mukana. Olisin kaivannut myös paljon enemmän tekstiä, nyt on huomattavan paljon puhetta Poirot-hahmosta ja siitä kuinka Suchet tunnistetaan ympäri maailmaa. 

Our next stop was Rotorua on the North Island, which is home to the hot water springs. Interestingly, Rotorua wasn't on the Empire Mission's agenda, but Agatha left the group and journeyed there by herself. This was no surprise to me. By this point in our journey I had become well acquainted with this rebellious, young Agatha - adventurous and with an insatiable curiosity. During our visit to the hot springs we were shown around by Justin, the great-great-grandson of the woman who showed Agatha Christie around. It was extraordinary! The whole area smelled of sulphur and the ground was hot to the touch, with water boiling and spurting out of the ground.

Odotukseni kirjalle olivat isommat kun mitä sain, eli pettymyksen puolelle kääntyy, aika vahvasti. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää. Mukana on kuvausryhmä, eli ilmeisesti Suchet on tehnyt dokumentin tai tv-sarjan alkuperäisestä matkasta. Miksi siis kirja? Lisäksi hän mainitsee useamman kerran vaimonsa tehneen ahkerasti muistiinpanoja matkalla, perustuuko kirja näihin muistiinpanoihin ja jos kyllä niin miksei Sheila ole toinen tekijä? Ja kun yhdellä sivulla mainitaan kolmatta kertaa "privileged", niin käy kyllä ilmi että tavallisella tallaajalla ei ole mitään asiaa vierailla näissä paikoissa. Entä miksi Justinin iso-isoäitiä ei voida mainita nimeltä, miksi hänet jätetään naiseksi joka näytti Agathalle paikkoja.

Muutaman valokuvan yhteydessä on teksti että Christie otti kuvan samasta paikasta tai omalla matkallaan Agatha seisoi juuri tässä; olisi ollut mielenkiintoista jos alkuperäisen matkan kuvia olisi ollut mukana kirjassa niin lukija olisi voinut itse havaita samankaltaisuudet ja erot. 

Päällimmäinen tunne on, että alkuperäistä matkaa käsitellään ohimennen ja Suchetien tekemä matka vedetään läpi pikakelauksella. Juuri mistään kohteesta ei jää mieleen mitään, kun moni asia saa vain muutaman rivin tilaa ja sitten lähdetään seuraavaan paikkaan. Tuplamäärä sivuja ilman valokuvamäärän lisäystä olisi todennäköisesti tehnyt lukukokemuksesta paljon antoisamman. 

Kirja kiinnosti muutenkin, mutta saan siitä Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 3, "kirja liittyy Agatha Christieen (kuolemasta 50 v.)"

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Gummerus 2026

247 s. 

Suojelupoliisi. Supo. Salaista ja vielä salaisempaa. Tiedustelua, terrorismistorjuntaa, vakoilua. Maailma, jossa kirjallisuuden mukaan työskentelee superälykkäitä, ainakin kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvia ihmisiä, ehkä diplomaattien jälkeläisiä. Ja naiset ovat poikkeuksetta sekä nuoria että veretseisauttavan kauniita. Eikö? 

Ei. Saana Nilsson kumoaa nipun ennakkoluuloja ja kertoo miten asiat oikeasti ovat. Hän itse päätyi Supoon työharjoitteluun ihan tavallisena parikymppisenä poliittisen historian opiskelijana. Tuli ja jäi taloon, edeten arkistosta esikuntapäälliköksi. Hän kertoo kuinka talo on muuttunut vajaan parinkymmenen vuoden aikana, ja miksi hänestä on hyvä asia että mukana on entistä enemmän siviilitaustaisia työntekijöitä.

Kokoushuoneissa ei ole puhelimia eikä älykelloja, mutta supolainen voi somettaa, kertoa työstään podcastissa ja osallistua televisioituihin keskustelutilaisuuksiin. Tietenkin on rajattu mitä hän voi kertoa, ja totta on että talon sisällä kaikki eivät tiedä kaikkea, eivät edes korkeassa virassa olevat. Työssä on kova paine ja siihen on helppo upota. 

Joulun alla ampumaradalla järjestetään perinteinen kinkkukisa, jossa halukkaat saavat vuorollaan ampua maalitauluun. Parhaan tuloksen saanut ampuja saa palkinnoksi kinkun. Yhtenä jouluna minäkin osallistun kisaan. En ole koskaan ampunut, joten minua ohjeistetaan tarkasti ennen kuin otan aseen käteeni. Vaikka minulla on kuulosuojaimet, kauhistun kovaa pamausta. Laukaisun hetkellä ase potkaisee kädessäni ja säikähdän niin, että kyyneleet kihoavat silmiini. Osun maalitaulun kiinnityslankaan, ja koko taulu romahtaa lattialle. Kisaa vetävä työkaveri näyttää vielä pelästyneemmältä kuin minä, kun hän peruuttaa nostamaan maalitaulua. Ymmärrän hyvin, ettei hän selvästikään halua kääntää minulle selkäänsä. En saa lainkaan pisteitä suorituksesta, vaikka mielestäni koko maalitaulun pudottamisesta kuuluisi saada edes viipale kinkkua.

Uutena supolaisena yllätyin työyhteisön lämmöstä. Suojelupoliisi oli ulospäin näyttäytynyt kasvottomana ja kylmänä, mutta oikeasti kaikki olikin kotikutoista, pientä ja yksinkertaista. Oli paljon perinteitä, jotka toistuivat samanlaisina vuodesta toiseen. Talvisin järjestettiin rusettiluisteluita ja keräännyttiin yhdessä laskemaan mäkeä. Lucian päivänä viereisen koulun oppilaat tulivat laulamaan supolaisille. 

Kirjassa on paljon vakavia aiheita mutta myös huumoria. Tilannekomiikkaa mutta myös turhautumista riittää siinä, että monet tapahtumajärjestäjät eivät lainkaan tule ajatelleeksi että Suojelupoliisin edustaja voi olla nainen. Hämmästyin mutta samalla kuitenkaan en, että yhä useammin poliittiset päättäjät toivovat Supon muokkaavan analyysiään tai johtopäätöstään niin, että se sopii yksittäisen poliitikon mielipiteisiin ja käsityksiin. Se jos mikä olisi pelottavaa, jos näin tehtäisiin. 

Tosi mielenkiintoinen lukukokemus, joka toivottavasti herättää monet lukijat ajattelemaan. Yksi esimerkki on tuore Kankaanpään tapaus, jossa oikeus ei nähnyt riittävästi todisteita terrorismista mutta tuomitsi porukan muista rikoksista. Nilsson kysyy, oliko se epäonnistuminen, että terrorismiaikeita ei todistettu, vai oliko se sittenkin onnistuminen että tuomio tuli eikä mahdollinen isku toteutunut.  

 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta

Gummerus 2025

416 s.

Jos olet lukenut luontoaiheisia tietokirjoja tai katsonut televisiosta luontodokumentteja, olet saattanut ohimennen törmätä karhukaisiin, noihin ihmeellisen eläinmaailman ehkä kaikkein ihmeellisimpiin otuksiin. Olet saattanut kuulla, että ne selviävät tulivuoren kuumuudessa, merenpohjassa ja avaruuden tyhjiössä. Se mitä et ehkä tiennyt, on että edellä mainittu ei suinkaan päde kaikkiin karhukaisiin. Niitä on tuhansia eri lajeja, ja siinä missä yksi laji selviytyy yhdenlaisissa olosuhteissa niin toinen selviytyy toisenlaisissa. Yksikään ei selviydy kaikissa mahdollisissa ympäristöissä.

Suvi Auvinen luki lehdestä jutun Kuuhun päätyneistä karhukaisista. Hän paitsi liikuttui myös kiinnostui, syvästi molempia. Syväsukellus karhukaisten maailmaan vei hänet Puolaan symposiumiin, Saksaan pappien jäljille, Japaniin retkikunnan mukaan... Toisinaan karhukaiset tuntuivat karkaavan kauas hänen ulottuviltaan, toisinaan joku ihan muu asia toikin ne yllättäen takaisin lähelle. Etukäteen ei koskaan voinut tietää, mihin jokin johtolanka tai uusi ihmiskontakti johtaisi.

Vihdoin tuli eteen jotain, minkä ymmärsin: Edgecombe näytti kuvia karhukaisfossiileista. Vanhin tunnettu karhukaisfossiili oli noin 92 miljoonaa vuotta vanha ja se oli löytynyt meripihkaan jähmettyneenä. Tuoreempi fossiili, Beorn leggi -lajin edustaja, on noin 72 miljoonaa vuotta vanha. Miten alle millimetrin mittainen fossiili tulee edes löydetyksi? Miten sen ikä voidaan määrittää? Ja jos vanhimmat fossiilit ovat alle sata miljoonaa vuotta vanhoja, mistä tutkijat tietävät karhukaisia olleen olemassa jo 600 miljoonaa vuotta sitten? Kirjoitin mieleeni pullahtelevia kysymyksiä ylös ja toivoin, että löytäisin symposiumista vastaukset niihin. 

Koska Auvinen ei ole karhukaistutkija eikä luonnontieteilijä yleensäkään, hän uskalsi esittää kysymyksiä miettimättä mahtavatko ne olla tyhmiä. Olin ilahtunut siitä, kuinka avoimesti tutkijayhteisö otti hänet vastaan ja pyrki auttamaan. Auvisen innostus välittyy tekstistä. Hän on myös hyvin sitkeä ja periksiantamaton; monella olisi homma tyssännyt siihen kun pitää kääntää vanhaa saksankielistä fraktuuratekstiä englannin kautta suomeksi. 

Mistä näitä saksalaisia kristittyjä putoilee karhukaisten maailmaan kuin hyönteisiä Spallanzanin näyteastiaan? Kun pengoin karhukaisten ja tutkijoiden yhteistä historiaa, vastaan tuntui aina ennen pitkää tulevan vuosisatojen takaa saksalainen pappi tai munkki. 

Karhukaisjahdin rinnalla kulkevat kalvava ahdistus työuupuneesta ja masentuneesta puolisosta sekä painava huoli ilmastonmuutoksesta ja maapallon tulevaisuudesta. Onko puolisolla ja planeetalla toivoa tulevaisuudesta? Seuraako parempaa vaihetta aina uusi pudotus kuiluun?

Tosi mielenkiintoinen ja koukuttava kirja! 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 21, "kirjassa käydään museossa". Se olisi ehkä sopinut myös matkakertomukseksi tai kirjaksi jossa keräillään jotain. 

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

SKS 2025

336 s. 

Kirjan 12 lukua kertovat muinaisen eli fossiileista löydetyn satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhan DNA:n merkityksestä niin ihmisten, eläinten kuin kasvien historiassa. Yhdessä esinelöytöjen kanssa DNA voi kertoa esimerkiksi sukulaisuussuhteista, sairauksista tai geneettisestä sopeutumisesta tiettyihin olosuhteisiin. Samalla se muistuttaa tutkimuksen haavoittuvuudesta. DNA:ta on usein vain vähän jäljellä, se kontaminoituu herkästi ja se osoittaa tiettyjä asioita toisten jäädessä piiloon. Esimerkiksi kun seurataan sukulaisuussuhteita äiti- tai isälinjan kautta, pystytään seuraamaan vain geenejä jotka ovat periytyneet äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Muut suhteet pysyvät näkymättöminä. 

Kun geenien vaikutusta yksilön ominaisuuksien määräytymisessä aletaan ymmärtää paremmin, voidaan myös muinaisista ihmislajeista tehdä entistä tarkempia päätelmiä pelkkien genomien perusteella. Nykyisin kehitetään esimerkiksi forensisia menetelmiä, joiden avulla voidaan ennustaa rikoksista epäillyn ulkomuotoa rikospaikalta löytyvien DNA-todisteiden perusteella. Tulevaisuudessa vastaavia menetelmiä voidaan mahdollisesti hyödyntää myös sukulaislajiemme ulkonäön rekonstruoinnissa. Erityisen mielenkiintoista tämä olisi denisovanihmisen tapauksessa, sillä fossiiliaineisto ei juuri tarjoa tietoa tämän lajin ulkonäöstä. 

Arkaaisten ihmislajien genomien vertaaminen nykyihmisiin voi tuoda esiin merkittävää tietoa oman lajimme evoluutiosta. Lajitasolla tarkasteltuna arkaaiset ihmislajit ovat geneettisesti hyvin samanlaisia kuin nykyihmiset, mutta joitain eroja kuitenkin on. Tarkastelemalla niitä perimän kohtia, joissa kaikki nykyihmiset eroavat neandertalinihmisistä, voidaan paikantaa nykyihmisen kehityslinjassa luonnonvalinnan kohteena olleita geenejä. Näiden geenien toimintaa tutkimalla on mahdollista selvittää, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka erottavat meitä ja sukulaislajejamme - mikä tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme. 

On kyllä tosi kiinnostavaa luettavaa kautta linjan! Kahdestatoista luvusta vain pari oli sellaisia, joista en innostunut niin paljon mutta niissäkin oli joitain mielenkiintoisia juttuja. 

Alussa lukijaa varoitellaan siitä, että tekstissä on jonkin verran tieteellistä sanastoa. Kussakin luvussa tieteellinen käsite on lihavoitu silloin kun se esiintyy ensimmäisen kerran, ja yleensä se on selitetty mielestäni hyvinkin ymmärrettävästi. Kirjan lopussa on sanasto, josta voi halutessaan lukea hiukan tarkemman selityksen. Itse koin, että kun on lukenut jokusia biologia-aiheisia kirjoja niin monet käsitteet olivat ennestään tuttuja. 

En tiedä muista, mutta minut tällaiset kirjat palauttavat tehokkaasti maan pinnalle. Jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan huippu, niin on hyvä muistutus että puolet geeneistämme on samoja kuin banaanikärpäsellä. On aika pienistä asioista kiinni, syntyykö ihmiseksi, banaanikärpäseksi vai bonoboapinaksi. Verrattuna eliökunnan aikajanaan me nykyihmiset olemme tallustelleet täällä vain silmänräpäyksen ajan. Ja kun tätä tahtia tuhoamme pallomme elinkelpoisuutta, olemme pian pyyhkiytyneet pois, monien muiden eläin- ja kasvilajien jatkaessa tallustelua.  

Kirja on luettu myös blogissa Kirjavinkit. 

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

Tammi 2025

191 s. 

Se, että Tove Jansson sai valtavan määrän kirjeitä, ei yllätä. Se yllättää, kuinka monet kirjeen lähettäjät kertoivat yksinäisyydestään. Monin paikoin oli surullista lukea, mitä lapset ja nuoret kirjeisiinsä vuodattivat. Toisaalta oli lämmittävää lukea Toven usein lohdullisia ja rohkaisevia vastaussanoja.

Tuula Karjalainen teki suuren työn jäljittäessään kirjeiden lähettäjiä ja heidän Tovelta saamiaan vastauskirjeitä. Arkistoissa on joitain vastauskirjeiden luonnoksia, mutta ne yksistään eivät kertoisi läheskään kaikkea.  

Joidenkin lasten kanssa Janssonin kirjeenvaihto kesti yhden kirjeen verran, joidenkin kanssa pitkään. Läpi vuosikymmenien hänen tyylinsä säilyi samana, eikä hän halunnut lopettaa vastausten lähettämistä edes vanhana ja sairaana. Lähes loppuun asti hän piti yhteyttä ihailijoihinsa ympäri maailmaa. 

Vastauksia lukiessa huomaa selvästi, että Tove paneutui empaattisesti kirjoittajan kysymyksiin ja ongelmiin, oli kyseessä sitten lapsi tai nuori, ja kirjoitti hyvin avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan, usein kipeistäkin asioista, joilla oli jokin yhteys kirjoittajan ongelmiin. Kirjeitten perusteella ongelmat olivat aika yhtenäisiä. Kirjeiden, vastausten ja koko ajatustenvaihdon myötä Tovesta tuli ikään kuin tuhansien lasten uskottu ja melkeinpä kirjeitse toimiva etäterapeutti. 

Jokainen lapsi ja nuori tarvitsee ainakin yhden häntä kuuntelevan aikuisen kasvaakseen onnelliseksi ihmiseksi. Useille kirjoittaneille Tove oli juuri tällainen aikuinen. Vaikka Tove oli hyvin ymmärtävä lukija ja vastaaja, hän saattoi olla varsin suora ja kipakkakin, jos kirje sitä edellytti. 

Ostin kirjan itselleni kirjamessuilta, koska en halunnut jonottaa sitä kirjastosta. Olin sitä selaillut sen saapuessa kirjastoon ja tuli sellainen olo, että vastauskirjeissä varmaan on paljon sellaista, mikä rohkaisee lukijaa tässä ajassa. Onkin kiva että niihin voi palata myöhemmin uudelleen. Kirja on jaettu lukuihin kirjeiden teemojen mukaan, joten jos kaipaa Janssonin sanoja vaikkapa maailmantuskaan niin osio on helppo löytää.

Muotopuolta olisi voinut hioa hiukan lisää. Nyt on jonkin verran toistoa, sellaista että sama asia sanotaan kaksi tai kolmekin kertaa muutaman rivin tai kappaleen välein. Kappalejakoja olisi voinut olla enemmän, koska nyt välillä ajatus hukkuu kun seuraava lause onkin yhtäkkiä ihan eri asiaa kuin edellinen. Mutta nämä nyt ovat pikkuseikkoja muuten oikein mainiossa teoksessa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin (Muumit 80 vuotta)".

Googlaamalla en löytänyt yhtään muuta blogipostausta, yllättävää. 

Topi Linjama: Bach ja Pyöräilyn taito

 

Topi Linjama: Bach ja pyöräilyn taito

Väyläkirjat 2025

224 s. 

Musiikkitieteilijä Topi Linjama yhdistää kirjassaan intohimonsa musiikkiin, pyöräilyyn ja lintubongailuun. Bachin Goldberg-muunnelmat kulkivat mukana, kun Linjama ajoi viiden viikon ajan ympäri Suomea, taittaen matkaa reilut 3300 kilometriä. Eri lintulajeja hän tunnisti yli 140. 

Kirjan luvut on nimetty aarian, kolmenkymmenen muunnelman ja toisen aarian mukaan, mutta joissain luvuissa musiikki mainitaan vain lyhyesti jos ollenkaan. Pyöräily on isossa osassa, samoin kohtaamiset ihmisten kanssa. Yllätyin siitä, kuinka pitkiä päivämatkoja Linjama eteni, useimmiten yli 100 kilometriä, eikä lepopäiviä ollut kuin pari. Yllätyin myös siitä, kuinka vähän telttaöitä hänellä oli; useimmiten yösija löytyi jonkun sukulaisen tai tuttavan luota. Monia ohitettuja paikkakuntia ei mainita, eikä mainituissa viivytä yleensä kuin yksi yö, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kiireen tuntua ei kuitenkaan ole, vaan Linjama ehti havainnoida pyörän satulassa kaikenlaista. 

Olin ajanut kuudessa päivässä 740 kilometriä. Tajusin, ettei Bach eläessään käynyt näin etäällä omasta kodistaan. 

(...)

Yhdeksän maissa Pauli kysyi viestillä, olenko jo hereillä, hän voisi tehdä aamupalan. Ikävä kyllä olin jo hyvän matkan päässä Ylä-Partalantiellä, jonka mutkan takaa yllätin hirvenvasan penkalta evästelemästä. Hirvi pakeni pyöräilijää ilman pissataukoja. Tämä oli taas niitä teitä, joita Janne kirosi järjettömiksi ja Jussi vertasi Keski-Suomen maakuntalaulun sävelmään. Pyöräilevänä musiikkitieteilijänä ajattelin mäkiä intervalliharjoituksina: yleensä mennään peruskuntosykkeellä, mutta ylämäessä lähennellään maksimisykettä. 

Pianisti Glenn Gould suhtautui Goldberg-muunnelmien 17. muunnelmaan hieman samaan tapaan kuin Janne Keski-Suomen mäkiin. Kädet vaeltavat koskettimistoa ylös alas ilman järkevää syytä. 

Persoonallinen matkakertomus, jota lukeakseen ei tarvitse olla musiikin asiantuntija. Alan termistöä käytetään sen verran vähän, ettei ainakaan minua häirinnyt vaikken aina tiennyt mistä on kyse. Myöskään polkupyörän tekniikan tai lintujen tuntemus ei ole lainkaan välttämätöntä. Tärkeämpää on matkalla oleminen. 

Pyöräretki ja siitä lukeminen ovat stressittömiä, koska Linjamalle ei sattunut matkalla juuri mitään odottamatonta. Ei rengasrikkoja tai muita pyörähuolia, ei jalkoja näykkiviä koiria, ei niin huonoa säätä tai rasitus- / muita vammoja, että hän olisi joutunut niiden takia jäämään johonkin odotettua pidemmäksi aikaa. Sekä matkanteko että lukeminen etenevät sujuvasti rullaillen. 

En kuunnellut Bachia kirjaa lukiessani, koin lukemisen viihdyttäväksi ilmakin. Postausta kirjoittaessani laitoin taustalle kirjaston tarjoamasta Medici.tv:stä löytyvän version, jossa pianistina on Angela Hewitt. 

Fiia Suuronen, Pinja Mikkonen & Minna Juuti: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

 

Fiia Suuronen & Pinja Mikkonen: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

Atena 2025

235 s. 

Kurja juttu -podcastin tekijät ovat valinneet kuusi tositapausta vuosien 1986 ja 2023 väliltä. Kuolonuhreja on yhteensä lähes 50, ikäjakauma on alakouluikäisistä lapsista 85-vuotiaaseen. Yhtä vaille kaikki tapaukset on selvitetty, osa nopeasti, osa vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluessa. 

Kirja kuvaa Etelä-Korean yhteiskuntaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Poliisin ja muiden viranomaisten korruptio on ollut yleistä, ja usein tärkeämpää on ollut saada juttu merkittyä selvitetyksi riippumatta siitä, onko se oikeasti selvitetty. Etsintöjä on tehty huolimattomasti, rikospaikkoja on sotkettu, lasten katoamiset on tulkittu karkaamiseksi ja tutkinta on aloitettu monta päivää myöhässä, kuulusteluja on tehty humalassa, epäiltyjä on pahoinpidelty tunnustuksen saamiseksi ja niin edelleen. Monessa jutussa nousee esiin perheiden tekemä pitkäkestoinen työ sen eteen, ettei selvittämätön tapaus unohtuisi eikä viranomaisten tekemiä laiminlyöntejä ja huolimattomuutta lakaistaisi maton alle. 

Poliisin tehottomaan toimintaan turhautuneet paikkakuntalaiset turvautuivat uskomuksiin ja pystyttivät 171-tien varrella sijaitseville pelloille punavaatteisia linnunpelättimiä, joiden tarkoitus oli toimia talismaaneina ja karkottaa paha murhamies pois. Paikkakuntalaiset alkoivat myös ihmetellä, miten oli mahdollista, ettei poliisi ollut pidättänyt vielä ketään tapauksen tiimoilta eikä tekijän henkilöllisyydestä ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Viides murha oli tapahtunut alle kuukausi neljännen jälkeen, ja koska kolme ensimmäistä murhaa oli tapahtunut vain vain kahden kilometrin säteellä Taeanin poliisiasemasta, jossa tutkinnan päämaja sijaitsi, alkoivat myös ulkopaikkakuntalaiset lehdet kiinnostua tapauksesta ja etenkin poliisin tehottomasta toiminnasta. 

Kolmannen uhrin löytyminen huhtikuussa sai poliisin varpailleen. Riehuiko heidän pienessä ja rauhallisessa maalaiskaupungissaan sittenkin sarjamurhaaja? Tuohon aikaan sarjamurhaajan käsite oli kuitenkin Koreassa varsin vieras, eivätkä tutkintatekniikat olleet vielä kovinkaan edistyneitä. Lisäksi Hwaseongin alue itsessään oli varsin kehittymätön ja sen yleinen turvallisuus oli heikolla tolalla, joten raiskaukset ja murhat eivät todellisuudessa olleet kovinkaan harvinaisia rikoksia. Sarjamurhaaja-ajatuksen hyväksyminen johti kuitenkin viimein laajemman tutkimustyön aloittamiseen ja Hwaseongiin perustettiin tutkimuskeskus vain tähän tapaukseen liittyviä tutkintoja varten. 

Mielestäni kirja on toteutettu tyylikkäästi. Rikoksilla ja uhreille tehdyillä kauheuksilla ei mässäillä eikä perheistä tehdä kärsimyksessä uiskentelevia marttyyreita. Sävy pysyy kautta linjan kiihkottomana. Paitsi uhreista niin myös rikollisista kerrotaan heidän historiansa, ja myös syyt rikoksiin mikäli ne ovat tulleet tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä esille. 

Yllättävän moni rikollisista on ihan tavallisia ihmisiä, joista ei päällepäin arvaisi mitä he ovat tehneet. Osa on elänyt tekemiensä murhien aikaan normaalia työssäkäyvän ihmisen perhearkea. Ehkä siksi tutkinnat ovat toisinaan olleet hitaita, koska poliisi ja syyttäjä eivät saata uskoa näiden ihmisten olevan syyllisiä. Ja siksi syyllisen tultua ilmi kansalaiset ovat monesti järkyttyneet. Onkin hyvä että kirjassa on keskenään hyvinkin erilaisia tapauksia, jotta nähdään miten moninaisia syitä rikosten taustalla on ja miten monet uhreista ovat sattumanvaraisia. Tämä kirja näyttää esimerkin siitä, kuinka tosielämän murhaajat ja sarjamurhaajat ovat ainakin Etelä-Koreassa hyvinkin erilaisia kuin mitä amerikkalainen ja pohjoismainen dekkarigenre esittää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa tehdään laittomuuksia". 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

Johnny Kniga 2024

267 s. 

Olen kärsinyt vakavahkosta lukujumista; kirjoja on kesken hyvinkin viisi - kuusi mutta missään en pääse eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Vaan Suosikki-lehden historiikki olikin sellainen, joka tuli luettua parissa päivässä, toivottavasti hyvä lukutahti jatkuu muiden kirjojen kanssa.

Meille tuli Suosikki, se oli tilattu seitsemän vuotta minua vanhemmalle siskolleni. Tilaus päättyi hänen muutettuaan pois kotoa 1990-luvun alussa. Olen siis tuttu etenkin kasarin loppupuoliskon ja ysärin alun Suosikkien kanssa. Niitä luinkin moneen kertaan, ja paras juttu olivat listat; monta sivua parhaiksi äänestettyjä bändejä, laulajia, albumeita, biisejä jne. Alleviivasin listoista ne biisit ja esiintyjät, jotka olivat mielestäni hyviä. Ja oi mikä harmi, että taskupokkareissa oli niin harvoin minun suosikkejani!

Friman ja Mattlar kertovat lehden historian kronologisesti alusta loppuun. Ääneen pääsevät monet lehdessä vakituisesti tai avustajina työskennelleet. Viiden vuosikymmenen aikana Suosikki tavoitti valtavan määrän nuoria. Alamäki alkoi Jyrki Hämäläisen päätoimittajuuden loppuaikoina. Hämäläinen oli jämähtänyt Elvikseen, eikä lehti kyennyt pitämään linjaansa pirstaloituvassa maailmassa, jossa netti nousi yhä tärkeämmäksi. Lisäksi uudistusyritykset ja kilpailu tytöille suunnattujen lehtien kanssa tekivät sen, että Suosikki menetti uskollisia lukijoita saamatta uusia tilalle. Jotenkin harmillinen loppu usean sukupolven rakastamalle nuortenlehdelle. 

Lukijoiden sitouttaminen kuului alusta lähtien Suosikin konseptiin. Kysymys-vastaus-palsta, kirjeenvaihtoilmoitukset ja lukijakilpailut alkoivat lehdissä jo ensimmäisinä vuosina. 

(...)

Kaisaniemenkadun KOP-pankin 20-vuotias virkailija Anneli Laine sai nimensä, kuvansa ja kotiosoitteensa Suosikkiin kesällä 1965, koska hän voitti lehden lukijakilpailussa Austin Mini -auton. Voitto heltisi sille, joka jaksoi kirjoittaa automerkin ja -mallin nimen paperille useimmin. Laine raapusti Austin Mini -tekstin 308 385 kertaa ja sai auton itselleen. Toiseksi tullut kilpailija kirjoitti Austin Minin paperille 291 480 kertaa, mutta jäi ilman palkintoa, sillä jaossa oli vain yksi Mini. Kolmanneksi tullut kirjoitti sanat 273 000 kertaa.

Anneli Laine teki voittajasuorituksensa kirjoittamalla Austin Miniä arkisin kymmenen tuntia ja pyhäpäivisin kuusitoista. Suosikin työntekijöiden urakka ei ollut juuri helpompi, sillä heidän piti laskea Austin Mini -sanojen määrä 2 325 vastauksesta. Niihin oli kirjoitettu Austin Mini yhteensä yli 106 miljoonaa kertaa, ja vastauspapereiden paino ylitti kahden tonnin rajan. Syystä tai toisesta kilpailua ei järjestetty enää uudelleen. 

Mielenkiintoinen kirja, jossa kerrotaan poikkeuksellisen lehden poikkeuksellisesta toimitustavasta. On hämmentävää, miten systemaattisesti lehdessä julkaistiin joko täysin keksittyjä tai ulkomaisista lehdistä käännettyjä mutta omina esitettyjä juttuja. Tiesin lehden henkilöityneen Jyrki Hämäläiseen johtuen tämän yli 30-vuotisesta päätoimittajuudesta, mutta en tiennyt kuinka pitkälle hän määritti sen mitkä artistit ja bändit pääsevät lehteen ja mitkä eivät.

Kansi on ihanan räväkkä, samaa visuaalista ilotulitusta olisin kaivannut sivuille ja kuvaliitteeseen. Johtuuko lie tekijänoikeussyistä, että yhtään lehden kantta tai juttua ei ole mukana? Kuvaliite on suurelta osin mustavalkoinen, ja valtaosin ajalta ennen 1990-lukua. 2000-luvulta on vain päätoimittaja Katja Ståhlin kuva, ei mitään muuta. Mutta jo se olisi riehaannuttanut, jos lukujen otsikoissa olisi ollut suosikkimainen fontti tai edes tähdet i-kirjainten pisteinä. 

Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

 

Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

Tanskankielinen alkuteos Storm på vej - Angrebet på kongressen var ikke afslutningen. Det var begyndelsen. (2023)

Suomentanut Kari Koski

Docendo 2024

352 s.

Mietin monta kertaa että nyt lopetan lukemisen mutta jatkoin aina vaan. Myrskyn edellä on kertakaikkisen kammottavaa luettavaa siitä, mikä kaikki Yhdysvalloissa on tällä hetkellä pielessä. Tämän luettuani minua pelottaa entistä enemmän. 

Toimittaja Steffen Kretz on asunut Yhdysvalloissa, matkustanut siellä paljon ja toiminut kirjeenvaihtajana. Hän on päässyt tapaamaan niin maan pahamaineisimman postinumeroalueen asukasta kuin multimiljonäärejä näiden yksityisklubilla. Hän tuntee maan perinpohjin ja analysoi kirjassa, mikä on johtanut tämänhetkiseen kahtiajakoon missä vihollinen on toisen puolueen kannattaja eikä uhka enää tulekaan Yhdysvaltojen rajan ulkopuolelta. Kauheata on myös se, kuinka miljonäärit "palkkaavat" poliitikkoja ajamaan heille veronkevennyksiä, jolloin esimerkiksi tiet, koulut ja muut yhteiset asiat pitää rakentaa ja korjata velkarahalla. Valkoisten rahalla investoidaan, jolloin mustien asuttamat alueet rapistuvat. 

Kretz aloittaa yhdestä miehestä, Guy Reffittistä, joka oli kärjessä hyökkäämässä kongressitaloon. Hän kertoo, kuinka aivan tavallinen mies radikalisoitui ja miten se on vaikuttanut tämän perheeseen. Yksittäisestä henkilöstä Kretz jatkaa toisiin yksittäisiin henkilöihin tuoden samalla mukaan koko ajan enemmän yleistä asiaa. 

"Ei suoriteta mitään seulontaa siitä, kuuluvatko valkoiset kokelaat tai joku heidän perheenjäsenensä johonkin äärijärjestöön. Ehkäpä siitä olisi hyvä aloittaa? Väkivaltaisia yhteenottoja tulisi paljon vähemmän, jos Baltimoren poliisi rekrytoisi paikallista väkeä niiltä alueilta, joilla heidän on tarkoitus partioida. Miksi määrätä poliiseja kaupunginosiin, joita he eivät tunne, jotka eivät ole koskaan kiinnostaneet heitä ja joihin he eivät ole henkilökohtaisesti panostaneet mitään?"

Poliisikoulutus myös muistuttaa enemmänkin taisteluun lähetettävien sotilaiden koulutusta kuin järjestyksenvalvojien, joiden tehtävänä on auttaa kansalaisia ja toimia välittäjinä riidoissa. Yhdysvaltoihin 11. syyskuuta 2001 tehdyn terrori-iskun jälkeen maan poliisivoimat ovat militarisoituneet sekä varusteiltaan että koulutukseltaan. Nykyään koulutuksesta vastaavat usein sotavoimien erikoisjoukkojen entiset sotilaat, ja varusteita hankitaan muun muassa puolustusministeriö Pentagonin ylijäämävarastoista, jotka ovat pullollaan Irakin ja Afganistanin sotien jäljiltä. Kun poliisit määrätään rynnäköimään kaupungeissa järjestettyihin mielenosoituksiin panssariajoneuvoillaan sonnustautuneina luotiliiveihin ja kypäriin, aseet ladattuina kovilla, se välittää heille viestin siitä, että käynnissä on sota ja vihollinen on kaduilla. 

Mietin, että osa Trumpin fanaattisimmista kannattajista vaikuttaa niin kahjoilta, että onkohan vain ajan kysymys milloin Trumpin toimia kyseenalaistavia henkilöitä alkaa tipahdella ikkunoista. Osa fanaatikoista myös varustautuu sisällissotaan. Pystyykö Yhdysvallat enää olemaan osa länsimaiden turvallisuutta, jos tai kun se on kahtiajakautunut ja sekaisin? Millaiseen kaaokseen maa ajautuu tulevien neljän vuoden aikana? 

Kretzin mukaan 2030-luvulla valkoihoiset jäävät Yhdysvalloissa vähemmistöiksi, joten heillä on nyt kamala kiire puolustaa etujaan. En silti ymmärrä, että kuusikymppinen nainen pitää puoliautomaattista kivääriä sänkynsä alla. Enkä ymmärrä, että republikaanien ja aselobbareiden ratkaisu kouluampumisiin on opettajien aseistaminen. 

Kaikessa kauheudessaan tämä on silmiä avaava lukukokemus. Harmi ettei Kretz pysty tarjoamaan lohtua, vaan ainakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi jos nyt ei suoranainen epätoivo niin syvä huolestuneisuus kumminkin. 

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 43, "kirjalla ei ole päähenkilöä" ja tämän vuoden haasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa on konflikti". 

Ari Leppäniemi: Kutsukaa traumakirurgi. Kriiseistä onnettomuuksiin, sodista tsunamiin

 

Ari Leppäniemi: Kutsukaa traumakirurgi. Kriiseistä onnettomuuksiin, sodista tsunamiin

Otava 2024

288 s. 

Parina viime vuotena on ilmestynyt runsas määrä työelämäkertoja hoito- ja pelastusaloilta. Ari Leppämäen kirja poikkeaa muista siinä, että hänellä on mittava kansainvälinen ura. Jo opiskeluaikana hän lähti vuodeksi Nigeriaan, ja työkokemusta on kertynyt paitsi Yhdysvalloista myös esimerkiksi Tuvalusta ja Sudanista. Kansainvälisyys on tuonut kollega- ja ystävyyssuhteita ympäri maailmaa sekä luottamustehtäviä eri järjestöissä kirurgian alalla. Mittava kokemus on tarkoittanut vastuuta myös Suomessa. 

Leppämäen ura alkoi 1980-luvulla, joten hän on seurannut niin kirurgian kuin sairaalajärjestelmän kehitystä ja muutosta jo pitkään. Kokemus ja hyvät verkostot ovat tuoneet monipuolisia työtehtäviä kotimaassa ja ulkomailla. Suorittavan työn ohella on ollut muutakin, kuten asiantuntijalausuntoja, varautumissuunnitelmien tekemistä ja suuronnettomuuksien uhrien kuljetuksen organisointia. 

Työtunteja ei ole laskettu, mutta jostain välistä on löytynyt aikaa perheen perustamiseen, harrastuksiin ja lomailuun. Hyvä että tämäkin puoli näkyy kirjassa. 

Gynekologiaan liittyy myös tapaus, joka sattui eräänä sunnuntaina. Olimme Eijan kanssa purjehtimassa pienellä Laser-veneellämme laguunissa, kun meitä lähestyi poliisivene. Poliisit kertoivat, että sairaalassa on kaksi potilasta, jotka tarvitsevat kiireellistä keisarileikkausta. Jätimme purjeveneen ankkuriin, menimme poliisiveneen mukana maihin ja teimme kaksi keisarileikkausta. Toisen toimenpiteen jälkeen poliisit toivat meidän takaisin purjeveneelle ja toivottivat hyvää päivänjatkoa. Mahtava systeemi!

(...)

Kävi ilmi, että kyseessä ei ollut itsemurhayritys, vaan hän oli tulossa ystäviensä kanssa juhlista ja oli unohtanut avaimensa kotiin. Koska tarkoitus oli ollut jatkaa juhlia hänen kotonaan, hän kiipesi paloportaita pitkin rakennuksen katolle ja ajatteli pääsevänsä sitä kautta sisään. Oli talvi ja portaat olivat liukkaat, joten hän oli liukastunut kiivetessään ja pudonnut siitä kadulle. Vaikka hoito sinänsä olisi ollut sama joka tapauksessa, tapaus oli hyvä muistutus siitä, että alkuperäinen tieto voi olla joskus harhaanjohtavaa. 

Pidin kirjasta, etenkin kaikki ulkomaankomennukset olivat tosi kiinnostavaa luettavaa, ja niistä varsinkin ne ei-niin-tyypillisissä maissa vietetyt ajat. Myös suuronnettomuuksiin varautuminen ja niiden harjoittelu olivat suosikkejani. Vähiten kiinnostavaa oli tieteellinen tutkimus eläinkokeineen, mutta sitä oli onneksi tosi vähän. Muuten sivut kääntyivät vauhdikkaasti. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 34, "kirjan nimessä on käsky tai kehotus". 

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen

 

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Written in bone. Hidden stories in what we leave behind (2020)

Suomentanut Anna Kangasmaa

WSOY 2024

390 s. 

Dame Sue Black on oikeusantropologi, jota työ on kuljettanut ympäri maailmaa tutkimaan luita ja paljastamaan niiden kertomat salaisuudet. Uutuuskirjassaan hän käy luurangon läpi osa kerrallaan ja kuvaa, mitä kaikkea pään, ruumiin ja raajojen eri luut pystyvät kertomaan ihmisen elämästä ja kuolemasta. Televisiossa kaikki näyttää helpolta mutta todellisuus on toinen. Pirstaloituneita luita ei liimata yhteen pienessä tuntimäärässä, eikä luuranko koskaan kerro täsmällistä ikää. 

Black vie lukijat mukaan kiehtovalle matkalle luurankojen maailmaan. Joka luvussa hän kertoo ensin kyseisen kehon osan luista yleensä, esitellen sen jälkeen tapauksen tai useamman, jossa kyseiset luut olivat pääroolissa. Ajoittain lukeminen on hiukan raskasta, kun luiden kehityksestä lihasten ja luiden kiinnityskohdista tms. kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. 

Oikeusantropologin työssä on pysyttävä viileänä ja hyväksyttävä se, että oma osuus on pieni osa tutkintaa. Kun on selvitetty henkilöllisyys ja kuolintapa, se on siinä. Ja jos antropologi todistaa oikeudessa, hän on siellä oman todistuksensa ajan eikä kuule muuta. Hän ei ehkä koskaan saa tietää, millainen tuomio tuli. 

Sitten Lucina nousi kuvailemaan kryptan olosuhteita ja lopulta minä paljastin, mitä tiesimme arkun päättömästä ruumiista. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan, kun ilmoitin, että jos lordi Lovat oli noin 20-30 -vuotias nainen, olimme toden totta löytäneet hänet. Sen jälkeen salin läpi kävi äänekäs henkäys. En usko, että tuota tulosta oli odottanut kukaan. Mutta sellaista tiede on. Se ei muokkaa itseään tuottaakseen ihmiskunnan toivomia tuloksia, vaan sen päämääränä on kertoa totuus.

(...) 

Tässä tapauksessa se, että pystyimme pelkistä raajoista määrittämään sukupuolen, iän, pituuden, kengännumeron ja hiusten värin samoin kuin arvioida, kuinka kauan jäännökset olivat olleet vedessä, antoi poliisille riittävät tiedot kadonneiden listan vastaavuuksien rajaamiseen ja uhrin nopeaan tunnistamiseen. Se puolestaan johti rikoksentekijän pikaiseen pidätykseen. Pelkistä raajoista havaittujen piirteiden pohjalta tehdyt päätelmät eivät välttämättä yksinään riitä aukottomasi todistamaan vainajan henkilöllisyyttä tuomioistuimelle, mutta niistä voidaan saada tärkeää tietoa tutkinnan suuntaamisen avuksi. 

Black on rautainen ammattilainen, mutta hän kirjoittaa riittävän maanläheisesti. Tieteellisiä termejä on jonkin verran, mutta on avattu mitä ne tarkoittavat. Mukana on huumoria ja itseironiaa tilanteissa, joissa niitä on sopivaa käyttää. Vainajiin hän suhtautuu äärimmäisen suurella kunnioituksella, olivat he sitten lapsia tai aikuisia, tuoreita tai vuosisatoja vanhoja. 

On kiehtovaa lukea luiden kehitysvaiheista ja siitä, mitä kaikkea luut pystyvät meistä kertomaan. Olen joskus ennenkin miettinyt, miten minun henkilöllisyyteni voitaisiin selvittää. Jos jäljellä on muutakin kuin luuranko, kehoni kertoo että molemmat silmäni on leikattu, minulla on pieni sydänvika ja umpilisäke on poistettu. Korvalehdissä on molemmin puolin viisi reikää, joista kummallakin puolella on auki ja käytössä vain yksi. Luuosasto paljastaa vasemman käden keskisormen ja nimettömän rystysissä parantuneet murtumat ja sen, että vasemmasta jalasta on operoitu vaivaisenluu. Hampaani kertovat, että kaikki neljä viisaudenhammasta on poistettu mutta myös, että yläleuassa on yksi hammas vähemmän kuin alaleuassa. Yläleuan rautahampaat kasvoivat niin harvaan, että yhdelle ei ollut enää tilaa. Olen siis jokseenkin helposti tunnistettavissa, mikäli tiettyjä ruumiinosia on tallella tutkittavaksi.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 38, "kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet". 

Luuhun kirjoitettu on luettu myös blogissa Luetut.net. 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Knife (2024)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2024

266 s. 

Elokuussa 2022 Salman Rushdie oli esiintymässä Chautauqua-instituutissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Kesken kaiken lavalle ryntäsi nuori mies, joka puukotti Rushdieta viisitoista kertaa. Kirjailija oli varma, että nyt hän kuolee. Mutta katsomosta rynnänneet auttajat onnistuivat pitämään hänet hengissä helikopterin tuloon saakka, ja muutaman teho-osastoviikon jälkeen hän pääsi muuttamaan ensin kuntoutuslaitokseen ja lopulta kotiin. 

Kotona Rushdie joutui totuttelemaan elämään yksisilmäisenä, samalla kuitenkin iloiten siitä että pystyi työskentelemään. Hänellä oli ideoita uuteen kirjaan, mutta pian hän tajusi, ettei voi kirjoittaa muuta ennen kuin on käsitellyt murhayrityksen. Ensin oli kirjoitettava Veitsi, käytävä läpi henkilökohtainen trauma. 

Ajatollah Ruhollah Khomeinin minulle ja kaikille Saatanallisten säkeiden julkaisuun osallistuneille julistamasta surullisenkuuluisasta tappokäskystä oli kulunut kolmekymmentäkolme ja puoli vuotta, ja tunnustan, että olin niiden vuosien aikana joskus kuvitellut, miten salamurhaaja ilmestyisi johonkin julkiseen tilaisuuteen ja hyökkäisi kimppuuni juuri tällä tavoin. Niinpä tuon murhanhimoisen hahmon syöksyessä minua kohti ajattelin heti ensimmäiseksi: Sinähän se siinä. Nyt sinä siis tulit. Henry Jamesin kerrotaan lausuneen viimeisiksi sanoikseen: "Se on siis viimein tullut, kaikessa arvovaltaisuudessaan." Kuolema lähestyi minuakin, mutta ei se minusta arvovaltaiselta vaikuttanut. Pikemminkin anakronistiselta. 

Seuraavaksi mielessäni kävi: Miksi nyt? Ihan totta? Siitähän on jo niin kauan. Miksi nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kyllähän ajat olivat jo muuttuneet ja aihe loppuunkäsitelty. Ja silti minua lähestyi kovaa kyytiä jonkinlainen aikamatkaaja, murhanhimoinen menneisyyden aave. 

Amfiteatterissa ei ollut minkäänlaisia näkyviä turvajärjestelyjä sinä aamuna - miksi ei? En tiedä - niinpä tuo mies pääsi syöksymään suoraan kimppuuni. Minä vain seisoin aloillani tuijottaen häntä paikoilleni jähmettyneenä kuin mikäkin ajovalojen sokaisema pöhkö kani. 

Sitten hän olikin jo edessäni.

Kun muutamaa päivää myöhemmin selviää, että Rushdie jää henkiin, hän ja vaimonsa Eliza alkavat dokumentoida Rushdien ajatuksia sekä videoin että kirjoituksin. Hän ei koskaan tapaa hyökkääjää, mutta haluaa pohtia tämän motiiveja. Hän myös muistelee monia muita kirjailijoita, jotka ovat joutuneet puukotetuksi, sekä sitä kuinka yleisesti veitsi esiintyy eri yhteyksissä.

Lääkärit, fysioterapeutit ja muut saavat kehon paranemaan vähitellen. Mielelle tarjotaan terapiaa sekä psykiatrin että kirjoittamisen voimin. Rushdie kuitenkin tunnustaa näkevänsä yhä painajaisia. 

Kirjan tylsin osa on kotiinpaluun jälkeen, kun Rushdie käy fiktiivisen keskustelun A:ksi kutsumansa hyökkääjän kanssa. Muu on sekä kiinnostavaa että ajatuksia herättävää. Pidän kovasti siitä, kuinka lämpimästi Rushdie kertoo läheisistään ja siitä, että hän mainitsee instituutissa paikalla olleet auttajat. Nimiä hän ei tiedä, on vain ääniä, sanoja ja käsiä. Hän tuo esiin sen, kuinka vihaan vastataan rakkaudella ja kuinka yllättävän moni on valmis pyyteettömästi auttamaan. 

Vaikka tämä kirja oli pakko kirjoittaa, se ei tunnu terapiakirjalta. On hämmästyttävää, kuinka analyyttisesti Rushdie pystyy kirjoittamaan itseensä kohdistuneesta murhayrityksestä ja mahdollisista syistä sen takana. Kirja laajenee pelkästä hyökkäyksen ja siitä toipumisen kuvauksesta paljon kauemmas ihmisyyteen, uskontoon, valtaan, sokeaan seuraamiseen, pelkojen voittamiseen, rakkauteen... 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja". 

Veitsi on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Anun ihmeelliset matkat ja Sivumerkkejä.

Åsne Seierstad: Afgaanit

 

Åsne Seierstad: Afgaanit

Norjankielinen alkuteos Afghanerne

Suomentanut Onerva Kuusi

Gummerus 2023

496 s.

Naistenviikkohaasteen toinen kirjani ei sekään ole helppoa ja kaunista luettavaa, päinvastoin. Luin Afgaaneja kauan, oli pakko pitää taukoja välissä. Kolmen päähenkilön tarinat ovat erittäin kiinnostavia ja eläväisesti kuvattuja, mutta koska elämä Afganistanissa on niin rajoitettua ja väkivalta on niin arkista, lukeminen oli raskasta. 

Jamila on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, Bashir 1980-luvun lopussa ja Ariana vuosituhannen vaihteessa. Seierstad kertoo heidän kaikkien tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on tavannut heidät sekä heidän perheenjäseniään, ja haastattelujen kautta hän pystyy rakentamaan tarkan kuvan kunkin elämänpolusta. Mielestäni kolmeen henkilöön keskittyminen tuo asiat paljon lähemmäs lukijaa kuin jos asioista kerrottaisiin yleisellä tasolla. 

Jamila on sairastanut polion, minkä vuoksi hänen toinen jalkansa ei toimi. Viisivuotiaana hän näki veljentyttärensä yritykset nousta ensin seisomaan ja sitten kävellä, ja päätti kokeilla samaa. Se avasi hänelle maailman ihan eri tavalla. Menestyvä liikemiesisä ei olisi halunnut päästää Jamilaa kouluun, mutta suostui kun ymmärsi että tyttären avioliitto ei välttämättä toteudu ollenkaan. Koulutuksen myötä Jamilasta tuli naisten oikeuksien puolesta taistelija ja järjestötyöntekijä. Mutta kuten niin moni muu, myös hän joutui lähtemään maanpakoon päätyen Norjan kautta Kanadaan. 

Bashir on halunnut pienestä asti Taliban-taistelijaksi. 12-vuotiaana hän karkaa koulutusleirille, ja sieltä alkaa hänen nousunsa kohti komentajan uraa. Vaimot rakentavat tienvarsipommeja yhtä luontevasti kuin laittavat ruokaa. Nuoret miehet ovat joko taistelijoita tai itsemurhapommittajia. Sittenkin kun Nato-joukot ovat poistuneet maasta, Bashir haluaa lisää sotaa. Olisiko Pakistanin aika kukistua?

Ariana on syntynyt länsimielisen hallinnon aikana, ja hänen nuoruuteensa kuuluvat Netflix ja Justin Bieber. Luokkansa parhaana oppilaana hänelle on tie auki oikeustieteen opintoihin. Kun opinnot ovat loppusuoralla, Taliban palaa valtaan. Ensin on epävarmaa, avataanko yliopistoja naisopiskelijoille ollenkaan, ja kun ne lopulta avataan ovat säännöt hirvittävän tiukat. Arianan elämä muuttuu täysin, kun työskentelymahdollisuudet katoavat eikä jäljelle jää mitään muuta kuin järjestetty avioliitto.

Naisten arkipäivä kului korkeiden savimuurien sisäpuolella. Sisällä he syntyivät ja sisällä he myös kuolisivat. Nainen poistuisi kodistaan ainoastaan kaksi kertaa elämässään, ja kummallakin kerralla valkoisiin puettuna: Kun hänet vastanaineena kannettiin aviomiehensä kotiin. Ja kun hänet kannettiin ulos arkussa, kuolinvaatteeseen puettuna. 

(...)

Nuo viisi tyttöä olivat hädin tuskin täyttäneet kahtakymmentä. He kuuluivat oikeustieteen opiskelijoiden parhaimmistoon. Vaikka koejakso oli vasta puolivälissä, se oli jo ohi. He tiesivät, ettei kukaan, yksikään heistä, pääsisi koskaan tekemään unelmatyötään tuomarina, syyttäjänä, puolustusasianajajana, liikejuristina. 

Myöhemmin Ariana kirjoitti päiväkirjaansa:

"Me olemme arvottomia. Kukaan ei arvosta ponnistelujamme. Me emme ole mitään."

(...)

Vietettyäni talossa jonkin aikaa vaikutelmani oli, että tyttöjen tahtoa taivutetaan sen verran hitaasti, että myös vastustus vähenee asteittain. Nelivuotias Hoda oli esimerkiksi verrattain samanlainen kuin muut tapaamani neljävuotiaat. Riehakas, peloton, leikkisä, kekseliäs. Talon kahdeksanvuotiaat olivat jo peittäneet itsensä, he istuivat päät painettuina, pelkäsivät sanovansa jotain väärin. Ainoa asia, mitä he kertoivat toivovansa, oli oppia Koraani ulkoa. Kun kysyin, oliko heillä muita toiveita, mitä tahansa, he pudistivat vain päätään. 

Kammottava kirja, joka on kuitenkin ehdottoman tärkeä ja lukemisen arvoinen. Suren etenkin Arianan puolesta, olisin toivonut että hän olisi paennut maasta ennen häitään, ettei hän olisi joutunut hautaamaan haaveitaan ja alistumaan. Valtaisa kontrasti on myös maahan jääneiden ja Jamilan mukana Norjaan muuttaneiden lasten elämässä. On hirvittävää ajatella, millaista elämä on naisilla ja lapsilla Afganistanissa. Toivoisin että he kaikki pääsisivät pois. Nyt kun Taliban on kieltänyt koulunkäynnin muilta kuin alakouluikäisiltä tytöiltä, ei pian ole esimerkiksi naislääkäreitä. Saavatko naiset hoitoa pian ollenkaan vai ovatko samaanien varassa? Yksi surullisimmista tapauksista on 14-vuotias leski, joka naitetaan anopin poikapuolelle jotta hän jää taloon. Tytöt saatetaan kihlata jo nelivuotiaina, ja teiniäitiys on tavallista. Jotkut saavat tavata tulevan aviomiehen ennen häitä, mutta harvalta kysytään haluaako hän tämän kanssa naimisiin vai ei. Koulutusta pidetään turhana, tyttö on ennen muuta tuleva vaimo ja kaikki muu on haihattelua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Afganistanin. 

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

 

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

WSOY 2024

255 s. 

Eipä ole hilpeä toinenkaan lukemani Afrikkaan sijoittuva kirja. Päinvastoin, kurjuutta riittää. Lääkäri Seppo Salminen lähtee keväällä 1994 Ruandaan neljäksi kuukaudeksi. Sinä aikana hän hoitaa reilut 2000 potilasta hyvin hankalissa sairaalaoloissa. Työpäivät ovat pitkiä, tilat ja välineet puutteellisia, hoidettavia olisi monta kertaa enemmän kuin mitä on mahdollista hoitaa... 

Kirja perustuu Salmisen päiväkirjamerkintöihin, jotka toimittaja Leena Hirvonen on saattanut kirjan muotoon. Päiväkirjamaisuus on säilynyt, sillä jokaisella luvulla on paitsi otsikko myös päivämäärä. Väkivaltaa ja kuolemaa riittää, eikä lukija voi olla ajattelematta kuinka monta elämää on menetetty ihan turhaan. Paitsi päivittäisestä työstään Salminen kertoo myös Ruandan hutu- ja tutsiheimojen pitkästä keskinäisestä vihanpidosta, joka yltyi suorastaan järjettömäksi 1990-luvun puolivälissä. 

Herään kuudelta. Jostakin naapuritaloistamme tai tieltä talomme edestä, en ole varma suunnasta, kantautuu makuuhuoneeseeni, vuoteeseeni saakka, herkkävireinen laulu. Tuuli kuljettaa laulua mukanaan ja saa sen kuulostamaan etäisesti veisulta. Tai virreltä. Kuitenkin yhtä aikaa hyvin omakohtaiselta ja samalla yhteiseltä, laulajien tuntemalta ja yhteen ääneen laulamalta. Välillä laulu vaimenee, välillä voimistuu. Makaan sängyssäni hiljaa ja kuuntelen. En saa selvää laulun sanoista enkä sävelestäkään kunnolla, mutta erotan useamman laulajan. Kuorossa on ainakin muutama mies, ehkä pari naista. Eri ikäisiä. Kaunista.

Ennen kuin pääsen perille kappaleen tarinasta, kuulen laukauksen.

Toisen.

Kolmannen.

Neljännen.

Viidennen ja viimeisen.

Viimeisen. Viimeisen. Viimeisen. 

Viides laukaus jää kaikumaan huoneeseeni sanattoman ahdistavassa hiljaisuudessa. Laulua, mitään siitä, ei enää kuulu, paitsi päässäni, taustalla. Pari miestä, pari naista. Yhteiset, tutut sävelet. 

Nousen sängystä ja kävelen sairaalalle. 

Kirja päättyy tilanteen rauhoittumiseen, siihen että tyttökouluun perustettu väliaikainen kenttäsairaala voidaan purkaa ja potilaat lähettää oikeisiin sairaaloihin. Kaupungin kadut ovat vilkastuneet, kun naapurimaihin paenneet ruandalaiset ovat palanneet takaisin. 

Olisin kaivannut loppuun vielä yhtä lukua, jossa olisi lyhyesti kerrottu mitä Ruandassa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana. Nyt on ainoastaan takaliepeessä maininta: "Nykyään Ruanda on yksi Afrikan kehittyneimmistä valtioista. Murhenäytelmän traumat eivät kuitenkaan ole täysin parantuneet." Ilmeisesti levottomuuksia yhä on, ainakin Tansania-matkaoppaat kehottavat välttämään matkustamista Ruandan rajalle. 

Kirurgina Ruandassa on kyllä yksi koskettavimmista kirjoista, mitä olen lukenut aikoihin. Vaikka toimintaympäristö on karmea, kirjasta välittyy kuitenkin lämpöä. Salminen suhtautuu työhönsä intohimoisesti ja iloitsee pienistäkin onnistumisista. Puhtaan veden puute aiheuttaa monta turhaa kuolemaa, mutta moni potilas myös selviytyy. Sairaalan vähälukuinen henkilökunta on uuvuksissa, mutta löytää iloa sieltä missä sitä suinkin on löydettävissä. 

Voimakas lukuelämys, mutta en suosittele herkimmille lukijoille. Leikkaushoitoa vaativat vammat eivät ole kaunista luettavaa, vaikka niistä kerrotaan viileän kliinisesti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin". Kirja joka maasta -haasteeni saa Ruandan. 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

Otava 2021

222 s. 

Viola Wallenius on poikkeuksellinen avustustyöntekijä. Hän lähti maailmalle jo nuorena, ja hämmästyttävän pian perusti kenialaisten ystäviensä kanssa oman avustusjärjestön Home Street Homen Keniaan. Rohkeaa ja päättäväistä! Järjestön pyörittäminen ei ole helppoa, sillä pienen toimijan rahoitus on pieni, ja väistämättä on tehtävä valintoja siitä keitä voi auttaa. Tuntuu että ein sanominen on ehkä raskain puoli Walleniuksen työstä. Jos on kaksikymmentä hyväksikäytettyä tyttöä, miten valita ne muutama keitä on varaa auttaa? Järjestön onkin ollut pakko keskittyä tietylle maantieteelliselle alueelle ja tiettyihin teemoihin. 

Kirja osoittaa varsin karulla tavalla, miten monenlaisia ongelmia Keniassa on. Tarjolla on kaikkea mahdollista hallinnon korruptiosta köyhyyden aiheuttamaan ihmiskauppaan. Myös hyvät asiat saattavat aiheuttaa hankaluuksia; kun rakennetaan uusi koulu, sinne haluavat oppilaat myös muista kouluista jolloin se on auttamatta liian pieni. Suuri järkytys minulle oli myös tilanne, jossa suuren avustusjärjestön johtaja oli mukana matkalla, mutta häntä kiinnosti vain selfieiden ottaminen eikä hän  matkan jälkeen ollut enää lainkaan kiinnostunut kohteesta. Miten vastenmielistä! Onneksi vastapainona on Walleniuksen ja hänen tiiminsä onnistumisia. Monet pienet ilon hetket tuovat toivoa isojen synkkien asioiden sekaan. 

Edwardin siskosta oli tullut meidän puuronkeittäjämme, ja keitimme joka aamu yhdessä aamupuuroa esikoululaisille. Aamu alkoi vedenhaulla kaivolta ja nuotion sytyttämisellä. Suureen patakattilaan mahtui 50 litraa puuroa, joka jaettiin tasan parille sadalle eskarilaiselle. Puurohetket olivat mieltä lämmittäviä, kun lapset juoksivat ensimmäisen oppitunnin jälkeen jonoon ja odottivat malttamattomina omaa annostaan. 

Puurojakelu oli uuden järjestömme ensimmäinen projekti. Tavoitteenamme oli aamupuuroa tarjoamalla auttaa nälästä kärsiviä perheitä ja huolehtia, että lapset saisivat vähintään yhden lämpimän aterian päivässä. Ajan mittaan huomasimme, kuinka valtava merkitys puuroaterioilla oli koulunkäynnin kannalta. Esikoulun oppilasmäärät lähtivät nousuun, ja lasten keskittymiskyky ja jaksaminen paranivat huomattavasti.

(...)

Puurohankkeessa törmäsimme pian uuteen haasteeseen. Koska koululla ei ollut lainkaan makeanvedenpistettä tai kaivoa, Makongenin peruskoulun ja esikoulun lapset joutuivat juomaan suolaisen porakaivon vettä. Ajatus pitkistä koulupäivistä pelkän suolaveden voimin sai minut voimaan pahoin. Makean veden puute aiheutti myös sen, että puuronkeittoon tarvittava makea vesi piti kantaa kilometrin päästä kaivolta. 

Salim ehdotti, että toteuttaisimme yhdessä paikallisten nuorten ja koulun oppilaiden vanhempien kanssa puhtaanveden projektin. Vetäisimme puhtaan veden putkien avulla olemassa olevasta makean veden kaivosta. Ajatus kuulosti loistavalta.

Sitaatissa nousee esiin yksi asia, jota pidän todella tärkeänä: yhdessä paikallisten kanssa. Koska mitä järkeä on toteuttaa projekti, jos sen valmistumisen jälkeen paikalliset jätetään yksin ilman että kukaan heistä tietää esimerkiksi miten laitteen vika korjataan tai mistä saa hankittua varaosia. Osallistaminen, osallistuminen, mahdollisuus vaikuttaa ovat tärkeitä asioita, ei pelkästään avustustyössä vaan kaikessa.

Onneksi mukana on ilon hetkiä, muuten tämä olisi tosi raskasta luettavaa. On se vaan niin järkyttävää, miten erilaisissa olosuhteissa tällä pallolla eletään ja selviydytään. Keniassa mukana on lisäksi erilaisia heimoja kulttuureineen, joten eri alueille ei mennä tuosta noin vaan tekemään avustusprojektia. Jos kulttuurissa on mukana vanhoja - kenties väkivaltaisia - perinteitä, ei niitä muuteta hetkessä vaikka kuinka ulkopuolelta tultaisiin kertomaan niiden olevan väärin. 

Lukusuositus ihan kaikille! 

Koti Keniassa on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista sekä Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, joka herättää voimakkaita tunteita". Kirja joka maasta -haasteeni saa Kenian. 

Huh, viimein saan Vuosi Afrikassa -lukuhaasteeni korkattua! On ollut lukemisen kannalta huono alkuvuosi; on ollut tiettyä lukujumia niin ettei mikään kirja etene, välillä ei ole päivässä tunnit riittäneet lukemiseen. Mutta tästä se toivottavasti taas lähtee.