Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

 

Steffen Kretz: Myrskyn edellä. Hyökkäys Capitoliin ei ollut jonkin loppu vaan alku

Tanskankielinen alkuteos Storm på vej - Angrebet på kongressen var ikke afslutningen. Det var begyndelsen. (2023)

Suomentanut Kari Koski

Docendo 2024

352 s.

Mietin monta kertaa että nyt lopetan lukemisen mutta jatkoin aina vaan. Myrskyn edellä on kertakaikkisen kammottavaa luettavaa siitä, mikä kaikki Yhdysvalloissa on tällä hetkellä pielessä. Tämän luettuani minua pelottaa entistä enemmän. 

Toimittaja Steffen Kretz on asunut Yhdysvalloissa, matkustanut siellä paljon ja toiminut kirjeenvaihtajana. Hän on päässyt tapaamaan niin maan pahamaineisimman postinumeroalueen asukasta kuin multimiljonäärejä näiden yksityisklubilla. Hän tuntee maan perinpohjin ja analysoi kirjassa, mikä on johtanut tämänhetkiseen kahtiajakoon missä vihollinen on toisen puolueen kannattaja eikä uhka enää tulekaan Yhdysvaltojen rajan ulkopuolelta. Kauheata on myös se, kuinka miljonäärit "palkkaavat" poliitikkoja ajamaan heille veronkevennyksiä, jolloin esimerkiksi tiet, koulut ja muut yhteiset asiat pitää rakentaa ja korjata velkarahalla. Valkoisten rahalla investoidaan, jolloin mustien asuttamat alueet rapistuvat. 

Kretz aloittaa yhdestä miehestä, Guy Reffittistä, joka oli kärjessä hyökkäämässä kongressitaloon. Hän kertoo, kuinka aivan tavallinen mies radikalisoitui ja miten se on vaikuttanut tämän perheeseen. Yksittäisestä henkilöstä Kretz jatkaa toisiin yksittäisiin henkilöihin tuoden samalla mukaan koko ajan enemmän yleistä asiaa. 

"Ei suoriteta mitään seulontaa siitä, kuuluvatko valkoiset kokelaat tai joku heidän perheenjäsenensä johonkin äärijärjestöön. Ehkäpä siitä olisi hyvä aloittaa? Väkivaltaisia yhteenottoja tulisi paljon vähemmän, jos Baltimoren poliisi rekrytoisi paikallista väkeä niiltä alueilta, joilla heidän on tarkoitus partioida. Miksi määrätä poliiseja kaupunginosiin, joita he eivät tunne, jotka eivät ole koskaan kiinnostaneet heitä ja joihin he eivät ole henkilökohtaisesti panostaneet mitään?"

Poliisikoulutus myös muistuttaa enemmänkin taisteluun lähetettävien sotilaiden koulutusta kuin järjestyksenvalvojien, joiden tehtävänä on auttaa kansalaisia ja toimia välittäjinä riidoissa. Yhdysvaltoihin 11. syyskuuta 2001 tehdyn terrori-iskun jälkeen maan poliisivoimat ovat militarisoituneet sekä varusteiltaan että koulutukseltaan. Nykyään koulutuksesta vastaavat usein sotavoimien erikoisjoukkojen entiset sotilaat, ja varusteita hankitaan muun muassa puolustusministeriö Pentagonin ylijäämävarastoista, jotka ovat pullollaan Irakin ja Afganistanin sotien jäljiltä. Kun poliisit määrätään rynnäköimään kaupungeissa järjestettyihin mielenosoituksiin panssariajoneuvoillaan sonnustautuneina luotiliiveihin ja kypäriin, aseet ladattuina kovilla, se välittää heille viestin siitä, että käynnissä on sota ja vihollinen on kaduilla. 

Mietin, että osa Trumpin fanaattisimmista kannattajista vaikuttaa niin kahjoilta, että onkohan vain ajan kysymys milloin Trumpin toimia kyseenalaistavia henkilöitä alkaa tipahdella ikkunoista. Osa fanaatikoista myös varustautuu sisällissotaan. Pystyykö Yhdysvallat enää olemaan osa länsimaiden turvallisuutta, jos tai kun se on kahtiajakautunut ja sekaisin? Millaiseen kaaokseen maa ajautuu tulevien neljän vuoden aikana? 

Kretzin mukaan 2030-luvulla valkoihoiset jäävät Yhdysvalloissa vähemmistöiksi, joten heillä on nyt kamala kiire puolustaa etujaan. En silti ymmärrä, että kuusikymppinen nainen pitää puoliautomaattista kivääriä sänkynsä alla. Enkä ymmärrä, että republikaanien ja aselobbareiden ratkaisu kouluampumisiin on opettajien aseistaminen. 

Kaikessa kauheudessaan tämä on silmiä avaava lukukokemus. Harmi ettei Kretz pysty tarjoamaan lohtua, vaan ainakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi jos nyt ei suoranainen epätoivo niin syvä huolestuneisuus kumminkin. 

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 43, "kirjalla ei ole päähenkilöä" ja tämän vuoden haasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa on konflikti". 

Noah Hawley: Ennen syöksyä

Noah Hawley: Ennen syöksyä
Englanninkielinen alkuteos Before the Fall (2016)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
490 s.

Noah Howley on paitsi kirjailija myös käsikirjoittaja. Huomasin tosin vasta kirjan luettuani, että hän on ollut tekemässä yhtä suosikkisarjoistani, Bonesia. En tiedä, olisiko tieto muuttanut lukukokemusta, ehkä. Olisin saattanut asettaa kirjalle suuret miellyttämispaineet. Nyt lähdin lukemaan "vain" etuliepeen esittelytekstin varassa, toki sekin antoi odottaa kiinnostavaa tarinaa. 

Hän miettii sitä isoa aaltoa. Sen vaimeaa kumua. Sen kohoamista näkökenttään. Korkeuksiin kurottavaa suolavesijyrkännettä kuunvalossa, hiipimässä takaapäin heitä kohti kuin sadun jättiläinen. Se lähestyi ääneti kuin aave, sieluton ja tarkoitukseton vihollinen. Luonto kaikkein vaarallisimmillaan ja ankarimmillaan. Hän oli tarttunut poikaan ja sukeltanut. 

Yksityiskone lähtee Martha's Vineyardista kohti New Yorkia kyydissään yksitoista matkustajaa. Jotain odottamatonta tapahtuu, ja pian lähdön jälkeen kone putoaa mereen. Yhdeksän ihmistä kuolee, kaksi selviytyy. Eloon jää Scott Burroughs, mies jolle tarjottiin lentokyytiä kotiin, sekä pieni poika JJ. Yöllisessä meressä Scott suorittaa sankariteon, ui tuntikausia, kilometritolkulla, kunnes lopulta löytää rantaan. Pian Scott huomaa olevansa valtaisan mediahuomion kohteena, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on urhoollinen sankari, joka pelasti pienen pojan hengen. Kuka hän on, ja miksi hän oli koneessa? Miksei hän muista turman yksityiskohtia? Miksi hän on maalannut tauluja katastrofeista, muun muassa lentokoneturmasta? On myös liuta muita kysymyksiä. Oliko kyseessä onnettomuus vai rikos? Jos rikos, niin kuka oli varsinainen kohde? Median lisäksi asia kiinnostaa noin viittä eri virastoa, jotka yrittävät yhteistyössä saada Scottin muistamaan tapahtumat tarkasti. 

Lukijalle avataan vähän kerrassaan henkilöiden elämää; heidän elämänsä tärkeitä sattumuksia miltei loppuun saakka. Lukija saa pohtia samoja kysymyksiä kuin viranomaiset ja toimittajat, saa arvailla syytä ja mahdollista syyllistä. Hän saa miettiä, keitä koneessa olleet oikein ovat, hän saa tietää salaisuuksia, joutuu valitsemaan uskooko vai epäileekö. Jos jotain olisin toivonut niin sitä, että "täydelliset pikkuvaimot" Margaret Bateman ja Sarah Kipling olisivat olleet jotain lisää. Että jompikumpi olisi esimerkiksi vaihtanut henkilöllisyyttä tai elänyt kaksoiselämää. 

Aallonharja kohosi heidän ylleen vavahdellen, se oli viisikerroksinen talo hallitun romahduksen partaalla, ja sitten hän sukelsi, puristi pojan itseään vasten ehtimättä vetää edes henkeä ennen kuin keho otti ohjat, sillä se ei voinut jättää selviytymistä mielen abstraktin askartelun varaan. Jalat potkivat, hän vajosi mustaan veteen, tunsi miten aallon pyöritys tempaisi kaiken mukaansa ja sitten alkoi kamppailu vajoamisen hellittämätöntä painetta vastaan, kun hirviön kourat vetivät häntä syvyyksiin niin ettei tehtävissä ollut muuta kuin pidellä pojasta kiinni ja selviytyä.

Takakannessa The New York Times sanoo tämän olevan "yksi vuoden parhaista jännitysromaaneista". Sellaisena en tätä pidä, nimittäin jännityskirjana. Yhtenä parhaista kylläkin. Scottin ja JJ:n yöllinen taistelu meren armoilla on vavisuttavaa luettavaa. Pidän siitä, että henkilöistä paljastuu vähitellen uusia puolia, että alussa saatu ensivaikutelma saattaakin osoittautua täysin vääräksi. Pidän myös siitä, että vaikka luvut ovat suhteellisen lyhyitä, ei tarinassa hypähdellä nopeilla leikkauksilla, ajassa ja paikassa, sinne ja tänne. 

Kiinnostavuutta lisää se, että tapahtumille on monta mahdollista kulkua, monta mahdollista vaikuttajaa, ja kaikki linjat ovat sekä yhtä mahdollisia että auki ihan viimeisille sivuille asti. Loppuratkaisusta jäi jännä tunne, toisaalta olo että niinpä tietenkin, toisaalta että ai näinkö se sitten meni. En osaa päättää, onko loppuratkaisu mielestäni "oikea" vai ei. Olen samaan aikaan pettynyt sekä ratkaisuun että syylliseen (voi mitä menit tekemään!), ja kuitenkin iloinen että kaikelle löytyi syy. 

Helmet-lukuhaasteessa ruksaan kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Löysin tämän kirjaston uutuuspöydältä, kansi ei erityisemmin pistänyt silmään tai houkutellut lukemaan. Lievetekstin perusteella päädyin lainaamaan tämän ja onneksi tein niin. 

Lisäksi osallistun tällä Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen. Ennen syöksyä sopinee kohtaan 6, "New Yorkiin sijoittuva kirja". Ei siellä koko aikaa olla mutta osa kumminkin.  

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun
Schildts&Söderströms 2015
296 s.

Kirjassa eletään 1990-luvun alkua ja myöhemmin vuosikymmenen puoliväliä. Suomalainen Anna on Amerikka-fani, ja lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hänellä on päämääränä hankkia hyvä ammatti ja amerikkalainen aviomies, siinä tie täydelliseen elämään. Miehen hän tapaa, mutta tämäpä onkin bangladeshilainen. Anna on hämmentynyt mutta ei voi tunteilleen mitään. 

Annalle yllätykseksi suhde syvenee avioliittoon asti. Yhtäkkiä hän on suuren valinnan edessä: jättääkö USA ja lähteä Bangladeshiin? Miehensä Taufiqin kanssa he tekevät sopimuksen, Bangladeshiin vuodeksi ja sen jälkee paluu Yhdysvaltoihin. Suomi on poissuljettu vaihtoehto, sinne Anna ei halua palata.

Bangladeshissa seurataan paitsi Annan myös Tasliman ja Delwarin elämää. Taslima on Taufiqin pikkuserkku, ja koska bangladeshilaisille suku on tärkeä tulee hänestä yksi Annan läheisimmistä ihmisistä. Hänen avioliittonsa on onneton, mutta ero ei tule kysymykseen. Hänellä kuitenkin on salaisuutensa, jonka hän tietenkin jakaa Annan kanssa.

Taufiqin isä on merkittävä poliitikko, ja tarinan kolmas näkökulma on autonkuljettaja-Delwarin. Delwar tulee erittäin köyhistä oloista, ja on aina haaveillut toimeentulosta nimenomaan autonkuljettajana. Annan muutettua Bangladeshiin Delwar kuljettaa tätäkin, ihmetellen länsimaisen naisen kummallisia tapoja. 

Samassa Bhabi tuli, syöksähti auton eteen vesipullo kädessään toivottaen "Hyvää huomenta!" banglaksi ja harppoi vauhdilla kohti etupenkkiä. Salaam jähmettyi kurkkuun, Delwar heitti rätin olalleen, hyppäsi avaamaan takaoven. Bhabi pysähtyi empien. Ei kai Bhabi todella aikonut tulla hänen viereensä etupenkille, Delwar seurasi patsasmaisesti paikallaan kuinka Bhabi lopulta kuin raskaan päätöksen tehneenä siirtyi kohti takaovea. Huojentuneena Delwar sulki oven ja istuutui kuskin paikalle. Bhabin tulisi sanoa minne ajetaan, Delwar odotti.

(...)

Ruuhka ei ollut kummoinen, pahin aamuruuhka oli jo ohi eikä lounasaika ollut vielä alkanut. Bhabi säpsähti kirjojen myyjän koputtaessa autonikkunaan, tuijotti epäuskoisena ruutuun liimautunutta naamaa. Hyvä että lasit olivat tummennetut, eikä myyjä nähnyt bideshiä. Bhabi siirtyi toiselle puolelle penkkiä koputuksen toistuessa. Onneksi valo vaihtui vihreäksi ja päästiin eteenpäin törkeää kaupustelijaa komentamatta, Delwar huokasi ja vilkaisi kyyditettäväänsä. Bhabilla oli miesten vaatteet päällään, vain tuo pitkä vaalea tukka paljasti hänet naiseksi, ehkä häntä ei häirittäisi kadulla, ei ainakaan nipisteltäisi.

Kirjasta jäi ristiriitainen olo. Siinä on paljon hyvää mutta olisin kaivannut jotain lisää. Ulkosuomalaisen elämää on mielenkiintoista seurata, mutta olisin lukenut mieluusti tarkemmin Annan arjesta etenkin Bangladeshissa. Nyt päällimmäiseksi jäi olo, että Anna vain istuu sisällä ja odottaa että vuosi kuluu loppuun ja he palaavat Yhdysvaltoihin. Torilla käymiset, juhlat ja muut jäävät liian yksittäisiksi tapahtumiksi. Hääjuhla kuvaa paikallisia perinteitä, mutta olisin halunnut sitäkin lisää. Mitä Bangladeshissa syödään, millainen on ruuhka, mitä torilla tapahtuu, millaisia rakennuksia siellä on?  Tuntuu, että liian iso osa siitä Annasta, joka Bangladeshissa liikkuu kodin ulkopuolella, nähdään Tasliman tai Delwarin kautta, ei Annan itsensä kokemana. Paikallisia ihmisiä edustavat Taufiqin sukulaiset, muut kohtaamiset ovat lyhykäisiä kuten sitaatissa eivätkä kunnolla kuvaa paikallisia oloja. 

Suhteessa Annaan Taslima ja varsinkin Delwar saavat melko vähän tilaa. Etenkin Delwariin olisin halunnut tutustua enemmän, hänen perheeseensä ja ajatusmaailmaansa sekä työpäiviin. Nyt hän pääsee alussa töihin, kuljettelee Annaa ja yhtäkkiä päätyykin naimisiin. Hän jää kovin pinnalliseksi hahmoksi. Uskon, että Annan osuutta tiivistämällä (tai kylmästi sivumäärää lisäämällä) Delwar olisi saanut lisää tilaa ja mahdollisuuden kasvaa.

Kirjan paras anti on kieli. Bruun käyttää kielikuvia taitavasti kuvaten tunnelmia osuvasti. Yksi suosikeistani on kohta, jossa Anna on menossa tapaamaan anoppiaan, ei ensimmäistä kertaa mutta ei vielä kovin monettakaan kertaa: "Astuessaan Andorkillan vanhimpaan taloon bougainvilleoita rönsyilevän portin taakse Anna suki hiuksiaan kuin arka kissa, joka nuolaisee tassujaan ennen anturoiden tarraamista liukkaaseen lattiaan."

Bangladesh on erittäin kiehtova maavalinta kirjaan. Minä ainakaan en tiedä siitä juuri mitään, hyvä jos pääkaupungin. Kirjailijaesittelyn mukaan Bruun on asunut parikymmentä vuotta ulkomailla, sitä ei kerrota että missä. Sen sijaan kustantamon sivuilla sanotaan hänen asuneen myös Bangladeshissa. Olisin toivonut kirjan imeneen tehokkaammin mukaansa, olisin halunnut Bangladeshin hyökkäävän silmille. Niin ei käynyt, vaan Kaikki mikä on sinun jäi odotuksiin nähden valjuksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari Saavalainen ja Maisku, jotka molemmat pitivät siitä varsin paljon. 

Laitan tämän Kirja joka maasta - haasteen kohtaan Bangladesh.