Noah Hawley: Ennen syöksyä

Noah Hawley: Ennen syöksyä
Englanninkielinen alkuteos Before the Fall (2016)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
490 s.

Noah Howley on paitsi kirjailija myös käsikirjoittaja. Huomasin tosin vasta kirjan luettuani, että hän on ollut tekemässä yhtä suosikkisarjoistani, Bonesia. En tiedä, olisiko tieto muuttanut lukukokemusta, ehkä. Olisin saattanut asettaa kirjalle suuret miellyttämispaineet. Nyt lähdin lukemaan "vain" etuliepeen esittelytekstin varassa, toki sekin antoi odottaa kiinnostavaa tarinaa. 

Hän miettii sitä isoa aaltoa. Sen vaimeaa kumua. Sen kohoamista näkökenttään. Korkeuksiin kurottavaa suolavesijyrkännettä kuunvalossa, hiipimässä takaapäin heitä kohti kuin sadun jättiläinen. Se lähestyi ääneti kuin aave, sieluton ja tarkoitukseton vihollinen. Luonto kaikkein vaarallisimmillaan ja ankarimmillaan. Hän oli tarttunut poikaan ja sukeltanut. 

Yksityiskone lähtee Martha's Vineyardista kohti New Yorkia kyydissään yksitoista matkustajaa. Jotain odottamatonta tapahtuu, ja pian lähdön jälkeen kone putoaa mereen. Yhdeksän ihmistä kuolee, kaksi selviytyy. Eloon jää Scott Burroughs, mies jolle tarjottiin lentokyytiä kotiin, sekä pieni poika JJ. Yöllisessä meressä Scott suorittaa sankariteon, ui tuntikausia, kilometritolkulla, kunnes lopulta löytää rantaan. Pian Scott huomaa olevansa valtaisan mediahuomion kohteena, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on urhoollinen sankari, joka pelasti pienen pojan hengen. Kuka hän on, ja miksi hän oli koneessa? Miksei hän muista turman yksityiskohtia? Miksi hän on maalannut tauluja katastrofeista, muun muassa lentokoneturmasta? On myös liuta muita kysymyksiä. Oliko kyseessä onnettomuus vai rikos? Jos rikos, niin kuka oli varsinainen kohde? Median lisäksi asia kiinnostaa noin viittä eri virastoa, jotka yrittävät yhteistyössä saada Scottin muistamaan tapahtumat tarkasti. 

Lukijalle avataan vähän kerrassaan henkilöiden elämää; heidän elämänsä tärkeitä sattumuksia miltei loppuun saakka. Lukija saa pohtia samoja kysymyksiä kuin viranomaiset ja toimittajat, saa arvailla syytä ja mahdollista syyllistä. Hän saa miettiä, keitä koneessa olleet oikein ovat, hän saa tietää salaisuuksia, joutuu valitsemaan uskooko vai epäileekö. Jos jotain olisin toivonut niin sitä, että "täydelliset pikkuvaimot" Margaret Bateman ja Sarah Kipling olisivat olleet jotain lisää. Että jompikumpi olisi esimerkiksi vaihtanut henkilöllisyyttä tai elänyt kaksoiselämää. 

Aallonharja kohosi heidän ylleen vavahdellen, se oli viisikerroksinen talo hallitun romahduksen partaalla, ja sitten hän sukelsi, puristi pojan itseään vasten ehtimättä vetää edes henkeä ennen kuin keho otti ohjat, sillä se ei voinut jättää selviytymistä mielen abstraktin askartelun varaan. Jalat potkivat, hän vajosi mustaan veteen, tunsi miten aallon pyöritys tempaisi kaiken mukaansa ja sitten alkoi kamppailu vajoamisen hellittämätöntä painetta vastaan, kun hirviön kourat vetivät häntä syvyyksiin niin ettei tehtävissä ollut muuta kuin pidellä pojasta kiinni ja selviytyä.

Takakannessa The New York Times sanoo tämän olevan "yksi vuoden parhaista jännitysromaaneista". Sellaisena en tätä pidä, nimittäin jännityskirjana. Yhtenä parhaista kylläkin. Scottin ja JJ:n yöllinen taistelu meren armoilla on vavisuttavaa luettavaa. Pidän siitä, että henkilöistä paljastuu vähitellen uusia puolia, että alussa saatu ensivaikutelma saattaakin osoittautua täysin vääräksi. Pidän myös siitä, että vaikka luvut ovat suhteellisen lyhyitä, ei tarinassa hypähdellä nopeilla leikkauksilla, ajassa ja paikassa, sinne ja tänne. 

Kiinnostavuutta lisää se, että tapahtumille on monta mahdollista kulkua, monta mahdollista vaikuttajaa, ja kaikki linjat ovat sekä yhtä mahdollisia että auki ihan viimeisille sivuille asti. Loppuratkaisusta jäi jännä tunne, toisaalta olo että niinpä tietenkin, toisaalta että ai näinkö se sitten meni. En osaa päättää, onko loppuratkaisu mielestäni "oikea" vai ei. Olen samaan aikaan pettynyt sekä ratkaisuun että syylliseen (voi mitä menit tekemään!), ja kuitenkin iloinen että kaikelle löytyi syy. 

Helmet-lukuhaasteessa ruksaan kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Löysin tämän kirjaston uutuuspöydältä, kansi ei erityisemmin pistänyt silmään tai houkutellut lukemaan. Lievetekstin perusteella päädyin lainaamaan tämän ja onneksi tein niin. 

Lisäksi osallistun tällä Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen. Ennen syöksyä sopinee kohtaan 6, "New Yorkiin sijoittuva kirja". Ei siellä koko aikaa olla mutta osa kumminkin.  

Jessie Burton: Nukkekaappi

Jessie Burton: Nukkekaappi
Englanninkielinen alkuperäisteos The Miniatyrist (2014)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
431 s.

Jessie Burtonin esikoisteos Nukkekaappi on kerännyt paljon hehkutusta, ja onpa se valittu ilmestymisvuonnaan Isossa-Britanniassa vuoden kirjaksi.

Tarina sijoittuu Amsterdamiin vuoden 1686 loppuun. 18-vuotias Nella Oortman saapuu kaupunkiin vastavihittynä vaimona. Uuden kodin ovella vastassa ei olekaan 39-vuotias aviomies vaan tämän kylmäkiskoinen sisar Marin. Alku on hankala, eikä Johanneksen saapuminen helpota tilannetta. Kauppiaan työ pitää miehen kiireisenä, eikä vaimolle löydy aikaa. Pian Nella alaa epäillä naimakauppujen järkevyyttä. Hän tahtoi kauppiaan vaimoksi, tahtoi muuttaa suureen kaupunkiin, tahtoi talon emännäksi ja äidiksi. Lämpimän aviovuoteen sijaan hän saa nukkekaapin, pienoismallin heidän kodistaan. Miksi? 

Kaupungissa työskentelee miniatyristi, jolta Nella tilaa nukkekotiin esineitä. Hän saa mitä tilaa, ja enemmänkin. Hän saa esineitä, jotka paitsi ihmetyttävät myös pelottavat häntä. Kuka miniatyristi on ja miksi hän tietää talon ihmisistä ja tapahtumista niin paljon? Onko hän vakooja tai ennustaja? Päivä päivältä Nella tuntee olonsa epävarmemmaksi, sillä mikään ei mene niin kuin hän on olettanut ja odottanut. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole.

Nella kohottaa kättään puolipimeässä, katselee vihkisormustaan ja vaaleanpunaisia simpukankuoria muistuttavia kynsiään. Assenfeldtissä oli vain yksi tori, mutta ainakin siellä istuvat ihmiset kuuntelivat häntä. Täällä hän on pelkkä nukke, astia johon muut kaatavat puhettaan. Hän ei ole nainut miestä vaan kokonaisen maailman. Hopeaseppiä, käly, omalaatuisia tuttavia, talo jossa hän on eksyksissä ja toinen, pienempi talo, joka pelottaa häntä. Näennäisesti kaikkea on paljon, mutta Nellasta tuntuu kuin häneltä otettaisiin jotakin pois. 

(...)

Vastausta ei kuulu, ei tietenkään, nukkekaapin esineet hohtavat vain alati muuttuvassa hopeisessa valossa. Huomenna menen tapaamaan miniatyristia, Nella miettii, ja sitten selvitetään, mitä tilaamatta tulleet esineet tarkoittavat. Ei voi olla oikein lähettää esineitä tilaamatta. Eihän? Se on kuin astuisi luvatta toisen maalle.

Nella on hyvillään ettei ole enää Assenfeldtissä - se on myönnettävä - mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.

Pidin kirjan Amsterdamista, kiehtovasta mutta kovasta kaupungista hajuineen ja ihmisineen. Elämä perustuu kaikenlaiseen kaupankäyntiin, jossa toisille käy paremmin ja toisille huonommin. Etujen ja omaisuuden tavoittelu sekä säilyttäminen vaativat roolien ylläpitämistä, roolien joihin kuitenkin aina välillä tulee pieniä säröjä. Pienen pienet ilmeen muutokset, huomaamattomat elet ja katse silmissä kertovat niin Nellalle kuin lukijalle, ettei kaikki suinkaan ole sitä miltä näyttää. Itsevarmuus ja huikentelevuus voivat peittää alleen paljonkin. Ehkä eniten se näkyy Nellassa, joka talon seinien sisällä on epävarma nuori nainen Nella Brandt, ulkona itsevarma kauppiaan rouva Petronella Brandt.

Nukkekaapin moninaisista sivuhahmoista, osa esiintyy vain lyhyesti mutta he tuovat paljon eloa tarinaan. Harmi sinänsä, että päähenkilöt, talossa asuva viisikko - Nella, Johannes, Marin sekä palvelijat Cornelia ja Otto - jäävät lopulta aika etäisiksi. En tiedä miksi. Tapahtuma-aika on vain nelisen kuukautta ja sivuja reilusti yli 400, joten tilaa olisi heihin tutustua syvemmin. Ehkä ympäristöä ja tapahtumia on kuvattu niin runsaasti, että henkilöhahmot jäävät liian vähälle huomiolle. Esimerkiksi Nellan elämästä saadaan tietää vain pikkurippeitä ajalta ennen Amsterdamia. Lisäksi ehkä tärkein hahmo eli miniatyristi jää vain viitteenomaiseksi, enkä ainakaan minä ymmärrä hänen motiiveitaan ollenkaan.

Yhden ison pettymyksen koin. En voi kertoa mikä se oli, jotten paljasta juonesta liikaa. Lukiessa tuli olo että "no niinpä tietysti, taas tällainen käänne, eikö mitään muuta ratkaisua olisi ollut, miten ennalta-arvattavaa". Ajankohtaan ja tuon ajan yhteiskunnallisiin oloihin ratkaisu ehkä oli oikea, mutta silti, vastaavia käänteitä tuntuu olevan nykyisin melkein jokaisessa kirjassa.  

Nukkekaappi esineineen on kiehtova, se sekä itse talo luovat vangitsevan tunnelman. Silti, tähänkin olisin kaivannut jotain lisää. Molemmissa taloissa on yhdeksän huonetta, mutta nyt kirjan luettuani en muista että kovinkaan montaa niistä olisi kuvattu sen tarkemmin. En pysty näkemään päässäni talon pohjapiirustusta, en sitä montako huonetta missäkin kerroksessa on. Enkä sitä, miltä näyttää heti talon ulkopuolella. Ehkä luin eteenpäin niin kiireellä, ettei mieleni tallentanut näitä asioita? 

Silti, esittämästäni kritiikistä huolimatta, kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. En tunne aikakautta, joten en pysty arvioimaan kuinka eksaktia kaupungin ja tapakulttuurin kuvaus on. Tarkkaa tai ei, mielenkiintoista se on, on kyse sitten isoista kokonaisuuksista tai pienistä yksityiskohdista, ammattirooleista, maisemasta tai piparkakkujen ihmishahmojen kieltämisestä. Ehkä se johtuu nukkekaapin ja sen esineiden mystisyydestä, mutta jotain maagista tässä on.

Blogeissa kirjasta on pääosin pidetty paljon mutta kriittisiä ääniä löytyy myös. Arvion ovat tehneet muun muassa Maija, Simo Sahlman, riitta k,, Kirjavaras ja Kirjaluotsi.

Nukkekaappi menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja". 

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
Englanninkielinen alkuperäisteos Belgravia (2016)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2016
477 s.

Sanottakoon heti aluksi, että Belgravian myyntivaltit eivät houkutelleet minua. Etukannessa sanotaan "Downton Abbeyn tekijältä" ja takakannessa "Lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen". Täten tunnustettakoon, että en ole koskaan nähnyt yhtään jaksoa kyseistä sarjaa. Siis en ainakaan vielä. 

Kirjan kansi on sellainen, että sitä ei voi ohittaa. Mikä on tuo mahtava rakennus ja mitä siellä tapahtuu? Keitä ovat nuo tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset, ja kuka matkustaa hevosvaunuissa? Kansi antaa odottaa juhlia, yläluokkaa palvelijoineen - mutta myös siihen tiiviisti liittyviä skandaaleja ja juoruja. 

Niitä kaikkia Belgraviassa on mutta myös paljon muuta. 

Vuonna 1815 Trenchardin perhe asuu Brysselissä. Tytär Sophia on rakastunut aateliseen Edmundiin, rikkaan Brockenhurstin suvun perijään, eikä piittaa vanhempiensa paheksunnasta. Edmund rakastaa häntä, joten eri säätyihin kuuluminen ei haittaa. Sophia ja Edmund odottavat edessä olevan loistavan tulevaisuuden. Sitä he eivät saa. Napoleon armeijoineen valloittaa Eurooppaa ja Edmund joutuu osallistumaan sotaan. Sen jälkeen mikään ei ole ennallaan.

25 vuotta myöhemmin Bryssel tanssiaisineen palaa Trenchardien ja muiden mieliin. Isä James on rakentamassa Lontoota ja noussut kohtalaisen merkittävään asemaan. Perheellä on salaisuus, jonka paljastuminen lady Brockenhurstille aiheuttaa tapahtumien vyöryn. Seuraa 400 sivun verran salailua, peittelyä, vakoilua, viettelyä, viattomuutta, katkeruutta, pelkoa - ja tietenkin rakkautta. 

Kirje oli lyhyt. "Kultaseni", siinä luki. "Jos voit tulla käymään perjantaina kello neljä, luulen että voimme suunnitella uutta retkeä Bishopsgateen. Caroline Brockenhurst." Corinne tuijotti pientä kermanväristä paperiarkkia. "Uutta retkeä." Mitä se tarkoitti? Uutta retkeä Bishopsgateen? Hän tiesi kyllä, kuka oli töissä Bishopsgatessa. Kun Charles Pope oli kävellyt yhtä matkaa Marian ja kamarineiti Ryanin kanssa kohti uutta kirjastoa, Ryan oli kertonut hänelle jälkeenpäin keskustelusta kaiken. Oliko tässä syy siihen, miksi hänen suunnitelmansa olivat vaarassa raueta? Entä minkä takia lady Brockenhurst järjesteli Marian tapaamisia kysymättä lupaa häneltä? Sitten hän muisti, miten lady Brockenhurst oli esitellyt juhlissaan Popea vieraille. Oliko taustalla jonkinlainen salaliitto? Jos ei, miksei Maria ollut maininnut kutsusta sanallakaan? Lady Templemore unohtui toviksi mietteisiinsä. Tänään oli torstai. Kreivitär kutsui Marian luokseen seuraavaksi iltapäiväksi. Hänellä oli vuorokausi aikaa. Hän laski kirjeen huolellisesti takaisin, lukitsi salkun ja palautti avaimen piilopaikkaansa. Samalla hän päätti kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että hän menisi käymään kreivittären luona samaan aikaan kun hänen tyttärensä olisi siellä, ja toiseksi sen, että hän menisi toisen kerroksen vaaleansiniseen salonkiin ja istahtaisi hienon sekretäärinsä ääreen. Tunnin kuluttua siitä, kun hän oli asettunut kirjoittamaan, hän soitti kelloa ja antoi palvelijalle kaksi kuorta toimitettavaksi suoraan vastaanottajalle kahteen eri osoitteeseen. 

Oliver päätti kertoa matkansa tuloksista isälle töissä sen sijaan, että olisi ottanut asian puheeksi kotona. Häneltä udeltiin matkasta heti paluupäivänä päivällispöydässä, mutta hän ei paljastanut mitään olennaista vaan tyytyi hämmästelemään uuden Manchesterin laajuutta ja kukoistusta.

Hän oli varma, että paljastukset olisivat isälle sekä yllätys että järkytys, ja siksi oli hienotunteisempaa kertoa ne kaikessa hiljaisuudessa kesken töiden, jotta tunnekuohu saisi tasaantua. Mutta kun konttoristi ohjasi hänet seuraavana aamuna isän puheille, ja isä nousi pöytänsä takaa tervehtimään, hän ei vaikuttanut poikansa näkemisestä kovinkaan hämmästyneeltä.

Heti on pakko kehua suomentaja Markku Päkkilää. Sanavalinnat ovat varsin täydellisiä kuvaamaan 1800-luvun alkupuolta. Kuten sitaatissa; lady Templemore ei "jää ajatuksiinsa" vaan "unohtuu mietteisiinsä". 

Tarina on todella vetävä, lukiessa tuntui siltä että olisi itse ollut mukana tanssisaleissa, päivällispöydässä, pelaamassa uhkapelejä, palvelijajoukossa... Vaikka henkilöhahmoja on paljon, heitä on helppo seurata. Henkilöhahmot on rakennettu todella ovelasti, niin että heistä paljastuu eri puolia ja lukijan suhtautuminen heihin vaihtelee. Lukeminen on siis todella tunteikasta. 

En tiedä mistä johtuu, mutta kirjasta tuli mieleen talvi. Siinä ei ole lumesta tietoakaan, mutta minulle tuli jouluinen olo :) Tiedättehän, onnellinen perhe yhdessä mutta kuitenkin joillakin haikeat tai jopa surulliset mietteet hymyjen takana. Ja se onneton, hyljeksitty kulkuri, joka näkee ikkunasta toisten ilonpidon mutta ei pääse mukaan. 

Ei ihme, että Fellowes on palkittu käsikirjoittajana niin Emmyllä kuin Oscarilla. Belgravia on visuaalinen pukudraama, ja varmasti toimisi sellaisenaan myös elokuvana. Tarina on koukeroinen mutta hallittu niin että lukija on koko ajan turvallisesti mukana eikä missään vaiheessa vaarassa pudota ulkopuolelle. 

Kirjan ovat lukeneet myös Lumiomenan Katja sekä Tuijata. Kulttuuripohdintoja - blogin Tuija. He eivät lämmenneet yhtä paljon kuin minä - johtuneeko siitä että heillä on jonkilainen Downton Abbey -historia mitä minulla ei ole lainkaan? :)  

Tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa rakastutaan".