Noah Hawley: Ennen syöksyä

Noah Hawley: Ennen syöksyä
Englanninkielinen alkuteos Before the Fall (2016)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
490 s.

Noah Howley on paitsi kirjailija myös käsikirjoittaja. Huomasin tosin vasta kirjan luettuani, että hän on ollut tekemässä yhtä suosikkisarjoistani, Bonesia. En tiedä, olisiko tieto muuttanut lukukokemusta, ehkä. Olisin saattanut asettaa kirjalle suuret miellyttämispaineet. Nyt lähdin lukemaan "vain" etuliepeen esittelytekstin varassa, toki sekin antoi odottaa kiinnostavaa tarinaa. 

Hän miettii sitä isoa aaltoa. Sen vaimeaa kumua. Sen kohoamista näkökenttään. Korkeuksiin kurottavaa suolavesijyrkännettä kuunvalossa, hiipimässä takaapäin heitä kohti kuin sadun jättiläinen. Se lähestyi ääneti kuin aave, sieluton ja tarkoitukseton vihollinen. Luonto kaikkein vaarallisimmillaan ja ankarimmillaan. Hän oli tarttunut poikaan ja sukeltanut. 

Yksityiskone lähtee Martha's Vineyardista kohti New Yorkia kyydissään yksitoista matkustajaa. Jotain odottamatonta tapahtuu, ja pian lähdön jälkeen kone putoaa mereen. Yhdeksän ihmistä kuolee, kaksi selviytyy. Eloon jää Scott Burroughs, mies jolle tarjottiin lentokyytiä kotiin, sekä pieni poika JJ. Yöllisessä meressä Scott suorittaa sankariteon, ui tuntikausia, kilometritolkulla, kunnes lopulta löytää rantaan. Pian Scott huomaa olevansa valtaisan mediahuomion kohteena, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on urhoollinen sankari, joka pelasti pienen pojan hengen. Kuka hän on, ja miksi hän oli koneessa? Miksei hän muista turman yksityiskohtia? Miksi hän on maalannut tauluja katastrofeista, muun muassa lentokoneturmasta? On myös liuta muita kysymyksiä. Oliko kyseessä onnettomuus vai rikos? Jos rikos, niin kuka oli varsinainen kohde? Median lisäksi asia kiinnostaa noin viittä eri virastoa, jotka yrittävät yhteistyössä saada Scottin muistamaan tapahtumat tarkasti. 

Lukijalle avataan vähän kerrassaan henkilöiden elämää; heidän elämänsä tärkeitä sattumuksia miltei loppuun saakka. Lukija saa pohtia samoja kysymyksiä kuin viranomaiset ja toimittajat, saa arvailla syytä ja mahdollista syyllistä. Hän saa miettiä, keitä koneessa olleet oikein ovat, hän saa tietää salaisuuksia, joutuu valitsemaan uskooko vai epäileekö. Jos jotain olisin toivonut niin sitä, että "täydelliset pikkuvaimot" Margaret Bateman ja Sarah Kipling olisivat olleet jotain lisää. Että jompikumpi olisi esimerkiksi vaihtanut henkilöllisyyttä tai elänyt kaksoiselämää. 

Aallonharja kohosi heidän ylleen vavahdellen, se oli viisikerroksinen talo hallitun romahduksen partaalla, ja sitten hän sukelsi, puristi pojan itseään vasten ehtimättä vetää edes henkeä ennen kuin keho otti ohjat, sillä se ei voinut jättää selviytymistä mielen abstraktin askartelun varaan. Jalat potkivat, hän vajosi mustaan veteen, tunsi miten aallon pyöritys tempaisi kaiken mukaansa ja sitten alkoi kamppailu vajoamisen hellittämätöntä painetta vastaan, kun hirviön kourat vetivät häntä syvyyksiin niin ettei tehtävissä ollut muuta kuin pidellä pojasta kiinni ja selviytyä.

Takakannessa The New York Times sanoo tämän olevan "yksi vuoden parhaista jännitysromaaneista". Sellaisena en tätä pidä, nimittäin jännityskirjana. Yhtenä parhaista kylläkin. Scottin ja JJ:n yöllinen taistelu meren armoilla on vavisuttavaa luettavaa. Pidän siitä, että henkilöistä paljastuu vähitellen uusia puolia, että alussa saatu ensivaikutelma saattaakin osoittautua täysin vääräksi. Pidän myös siitä, että vaikka luvut ovat suhteellisen lyhyitä, ei tarinassa hypähdellä nopeilla leikkauksilla, ajassa ja paikassa, sinne ja tänne. 

Kiinnostavuutta lisää se, että tapahtumille on monta mahdollista kulkua, monta mahdollista vaikuttajaa, ja kaikki linjat ovat sekä yhtä mahdollisia että auki ihan viimeisille sivuille asti. Loppuratkaisusta jäi jännä tunne, toisaalta olo että niinpä tietenkin, toisaalta että ai näinkö se sitten meni. En osaa päättää, onko loppuratkaisu mielestäni "oikea" vai ei. Olen samaan aikaan pettynyt sekä ratkaisuun että syylliseen (voi mitä menit tekemään!), ja kuitenkin iloinen että kaikelle löytyi syy. 

Helmet-lukuhaasteessa ruksaan kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Löysin tämän kirjaston uutuuspöydältä, kansi ei erityisemmin pistänyt silmään tai houkutellut lukemaan. Lievetekstin perusteella päädyin lainaamaan tämän ja onneksi tein niin. 

Lisäksi osallistun tällä Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen. Ennen syöksyä sopinee kohtaan 6, "New Yorkiin sijoittuva kirja". Ei siellä koko aikaa olla mutta osa kumminkin.  

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix
Englanninkielinen alkuperäisteos The Nix (2016)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2017
719 s.

Nix on kirja, jolta en osannut odottaa mitään. Luin toki esittelyn ja takakansitekstin, mutta silti olin vähän kysymysmerkkinä. 700 sivua äidin ja pojan suhdetta taustanaan 50 vuotta Yhdysvaltain historiaa, onko kyseessä suuri sukupolviromaani, uusi Paul Auster vai ajanhukka?

Alussa päähenkilö Samuel on elämäänsä kohtalaisen tyytyväinen yliopiston professori. Pian hän kokee järkytyksen; presidenttiehdokkaan kimppuun on hyökätty ja syyllinen on hänen äitinsä - äiti joka häipyi kuvioista yhtäkkiä, yli 20 vuotta aikaisemmin. Samuel ei haluaisi olla tekemisissä äitinsä kanssa mutta saa huomata että on pakko. Epäonnistuminen kirjan kirjoittamisessa aiheuttaa sen, että kustantaja vaatii ennakkopalkkiota takaisin. Vaihtoehtona on henkilökohtainen konkurssi tai äidin tarinan kirjoittaminen. Mutta mitä kirjoittaa äidistä, josta ei ole kuullut mitään sen jälkeen kun tämä lähti? Äidistä, josta mediahuomion ansiosta paljastuu ihan uusia puolia. Niin vain Samuel matkustaa äitinsä Fayen luo, ja pääsemme seuraamaan myös tämän tarinaa 1960-luvun lopulta alkaen.

Monestiko hän on kuvitellut sen mielessään? Montako kertaa hän on elättänyt mielessään kuvitelmaa jälleennäkemisestä? Ja kaikkina näinä tuhansina kertoina, näinä miljoonina kertoja, on joka kerta käynyt niin, että hän on todistanut äidilleen olevansa menestyvä ja fiksu ihminen. Hän on tärkeä, aikuinen ja kypsä. Hän osoittaa, miten merkityketöntä äidin poissaolo on ollut. Hän osoittaa, ettei todellakaan tarvitse äitiään.

Jälleennäkemiskuvitelmissa äiti rukoilee aina anteeksiantoa eikä hän itse itke. Niin kaikki menee joka kerta.

Mutta miten hän saisi sen kaiken tapahtumaan? Tosielämässä? Siitä hänellä ei ole aavistustakaan. 

Lukiessa oli hiukan omituinen olo. Välillä tuli olo että en halua jatkaa lukemista, ei siksi että en tykkäisi kirjasta vaan siksi, että pelkään mitä Fayelle tai Samuelille tapahtuu seuraavaksi. Molemmat tuntuvat niin lapsina kuin aikuisina kovin yksinäisiltä, ulkopuolisilta ja haavoittuvaisilta. He ovat sinisilmäisiä ja "yli"luottavaisia, minkä vuoksi he eivät osaa ennakoida ikäviä tapahtumia. He eivät epäile muita ihmisiä ja näiden tarkoitusperiä, minkä seurauksena elämä yllättää aika kovalla kädellä. Tuo naiivius oli välillä ärsyttävää.

Kun aloittaa lukemaan tiiliskiveä, aina miettii että riittääkö asiaa niin pitkään tarinaan. Nixissä riittää. On 1960-luku, 1980-luku ja 2010-luku, on hipit, seksuaalivähemmistöt, tietokonepelit, Vietnamin sota, ihastumiset ja rakastumiset ja pettymykset, yliopistomaailma ennen ja nyt... Kaikesta tästä huolimatta tarina on tasapainoinen. Mikään aikataso tai kumpikaan päähenkilö ei ole liian hallitseva, vaan kaikkeen paneudutaan riittävästi. Sivuhenkilöitä on tietysti paljon, mutta kuitenkin sen verran maltillinen määrä että lukija pysyy kärryillä siitä kuka on kuka. Jos jotain olisin karsinut, niin Pwnagen osuuden. Hänellä on paikkansa tarinassa mutta eipä mikään juuri muuttuisi vaikka hän olisi poissa. 

Nix on saanut runsaasti blogihuomiota, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Suketus, Maija, Liisa, Hande ja Amma.  

Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen tämä sopii mainiosti. En tiedä uskaltaisinko laittaa kohtaan 9, sukupolvikuvaus, koska jos nyt ruksaan yhden kohdan viidestätoista voi käydä niin etten saa muita kirjoja sopimaan mihinkään... :)