Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Robert Seethaler: Kokonainen elämä
Saksankielinen alkuteos Ein ganzes Leben (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Aula & Co 2020
130 s.

Tiedättekö kuulkaa, olen tavattoman onnellinen! Niin kertakaikkisen onnellinen siitä, että Kokonainen elämä on ilmestynyt ja että sain lukea sen. Olen harvoin tuntenut näin suurta iloa kirjasta, näin kokonaisvaltaista tunnemyrskyä. On vaikea pukea sanoiksi kokemusta, mutta yritän.

1900-luvun alussa noin nelivuotias Andreas Egger saapuu syrjäiseen laaksoon. Lapsuus ei ole helppo ankaran ja väkivaltaisen ottoisän luona. Andreaksesta kasvaa kuitenkin sekä fyysisesti että henkisesti vahva mies, joka 18-vuotiaana lähtee tienaamaan omaa rahaa. Fyysisen vahvuuden ansiosta hän pääsee rakentamaan köysirataa, henkinen vahvuus vie rakennustyössä kaikkein vaarallisimmille vuorenrinteille. Andreas ei pelkää, vaan antaa tulla mitä tuleman pitää. Vuorenrinteelle hän rakentaa myös kodin ja perheen. Pitkän elämänsä aikana hän kokee isoja asioita, on sota ja sotavankeus, sotavuosien jälkeinen paluu laaksoon, muuttunut ympäristö ja identiteetin uusi määrittäminen. Ajat muuttuvat, laakso muuttuu, ja vaikka Andreas ei paljoa vaadikaan, ei ole helppo löytää paikkaansa. Hän on kuitenkin aina ollut loistava sopeutuja, tarttuen siihen mitä elämä on hänen eteensä tuonut.

Toisinaan Egger kulki vanhan tonttinsa ohi. Siihen kohtaan, jossa hänen talonsa oli ennen seissyt, oli vuosien saatossa kasaantunut ylhäältä vierineitä kiviä eräänlaiseksi valliksi. Kesäisi lohkareitten välissä loisti valkokukkainen unikko, ja talvisin lapset hyppivät raunioitten yli suksillaan. Egger katseli, kuinka he viilettivät alas rinnettä, ponkaisivat hyppyriltä hihkaisun saattelemana ja lensivät ilman halki, kunnes tekivät hallitun alastulon tai lähtivät kierimään lumessa värikkäinä palloina. Egger ajatteli kynnystä, jolla hän ja Marie olivat niin monena iltana istuskelleet, ja säleveräjää, jonka koruttoman haan hän oli muotoillut pitkästä teräsnaulasta. Lumivyöryssä veräjä oli yksinkertaisesti kadonnut kuten niin monet muutkin esineet, joita ei lumien sulettuakaan enää ollut löytynyt mistään. Ne vain olivat poissa, aivan kuten niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Egger tunsi, miten suru paisui hänen sydämessään. Hänen mielestään heillä olisi ollut vielä niin paljon tekemistä elämässään, todennäköisesti paljon enemmän kuin hän pystyi kuvittelemaan.

Enimmäkseen Egger oli retkillään vaiti. "Kun suu aukeaa, menevät korvat kiinni", oli Thomas Mattl aina sanonut, ja Egger oli samalla kannalla. Puhumisen sijasta hän mieluummin kuunteli opastettaviaan, jotka hengästyneellä lörpötyksellään tutustuttivat hänet outoihin kohtaloihin ja mielipiteisiin. Ilmeisesti ihmiset etsivät vuorilta jotain, jonka he uskoivat joskus kauan sitten kadottaneensa. Egger ei ikinä saanut selville, mistä siinä tarkkaan ottaen oli kysymys, mutta vuosien kuluessa hän tuli yhä varmemmaksi siitä, etteivät turistit loppujen lopuksi niinkään kompastelleet hänen perässään kuin jonkin tuntemattoman, sammumattoman kaipauksen perässä.

Onnellinen olen siksi, että tarinassa on tavattoman paljon suunnattoman kauniita kohtauksia. Kauneus tulee tunnelmasta ja Eggerin hienoista pohdinnoista, usein ihan pienestä yksityiskohdasta. Esimerkiksi talon rakentaminen, hiekkapaperin putoaminen, etuvartioasema kalliokielekkeellä 4000 metrin korkeudessa ja niin edelleen. Isot aplodit suomentajalle, hienoa työtä myös häneltä!

Tiiviiseen sivumäärään mahtuu yksittäisen ihmisen elämä, ja samalla liki vuosisadan mittainen yhteiskunnallinen muutos. Köysirata on laajentunut laskettelukeskukseksi, suuri Bittermann & Söhne pienenee ja kuihtuu pois, ihmiset muuttuvat yhä suulaammiksi ja levottomimmiksi. Kaiken keskellä Egger on kuin vakaa kallio, turvapaikka johon nojata. Häntä eivät kaada mitkään tuulet. 

Hän keräsi niitä, ja koska se oli pitkästyttävää työtä, hän antoi niille nimet. Ja kun häneltä loppuivat nimet, hän antoi niille sanat. Ja kun hänelle jossain vaiheessa valkeni, että tontilla oli enemmän kiviä kuin hän tunsi sanoja, hän vain aloitti taas alusta. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja". Vahva suositus, enkä usko olevani ainoa kirjastolainen, joka näin sanoo. Myös Kirjavinkit-blogissa on pidetty Kokonaisesta elämästä. 

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Englanninkielinen alkuteos Still Life (2005)
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Perttu Lämsä
Bazar 2019
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Dekkarigenreä sulostuttaa uusvanha tuttavuus, Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä, joka on aiemmin julkaistu suomeksi kymmenkunta vuotta sitten, WSOY:n toimesta nimellä Naivistin kuolema. Uusintajulkaisu on tarpeen; meidän kirjastomme kappale Naivistin kuolemasta on kovin kellastunut. Lisäksi kirja on pienikokoinen, ja siis fonttikin kovin pientä. Aiemmin Pennyltä on suomennettu kaksi kirjaa, Bazar julkaisee ne uudelleen ja lisäksi ainakin kolmannen osan. Toivottavasti enemmänkin!

Minä pidän kovasti tällaisista kylädekkareista. Ehkä se johtuu siitä, että olen kotoisin pikkukaupungista jossa kaikki tunsivat kaikki, tai siis tuntevat edelleen. Ehkä siksi kanadalainen Three Pinesin kylä tuntuu niin kotoisalta. Kun Jane Neal murhataan, kylä järkyttyy. Katseet kääntyvät muualle; murhaajan täytyy olla joku ulkopuolinen, se ei voi olla kukaan meikäläisistä. Quebeckiläinen komisario Armand Gamache on toista mieltä. Jollakin kyläläisistä on murha tunnollaan, ja hän aikoo selvittää kenellä. Tehtävä on tavanomaista hankalampi, sillä kukaan ei ole nähnyt mitään, kukaan ei ole kuullut mitään, kukaan ei tiedä mitään - paitsi sen että syyllinen ei ole Three Pinesista! Selvitystyötä hidastaa myös se, että murha-ase on sellainen jota lähes kuka tahansa kyläläisistä osaa käyttää. 

"Se oli joku metsästäjä, eikö niin?"

"Sitä ei oikeastaan tiedetä. Mutta ellei ollut, tuleeko mieleenne joku?"

Gabri kurotti itselleen muffinin. Beauvoir ymmärsi sen luvaksi tehdä samoin. Muffinit olivat vielä paistolämpimiä. 

Gabri oli ääneti kahden muffinin ajan ja sanoi sitten hiljaa: "Ei tule mieleen ketään. Mutta", hän käänsi läpitunkevat ruskeat silmänsä Gamacheen, "pitäisikö edes tulla? Tarkoitan, että eikö juuri se ole murhassa niin kauheaa? Sen tuloa ei näe. Taisin muotoilla tämän vähän huonosti." Hän kurotti itselleen vielä yhden muffinin ja söi sen ruusuineen päivineen. "Ne ihmiset, joille olen ollut eniten vihoissani, ovat tuskin edes huomanneet mitään. Onko tässä nyt järkeä?"

Gabri näytti anovan Gamachelta, että tämä ymmärtäisi. 

"On. Hyvin paljon", Gamache sanoi, ja tarkoitti mitä sanoi. Vain harvat pystyivät oivaltamaan yhtä nopeasti, että harkituissa murhissa on useimmiten kyse pitkään muhineista tulahdutetuista tunteista - ahneudesta, mustasukkaisuudesta, pelosta. Kuten Gabri sanoi, ihmiset eivät näe murhan tuloa, koska murhaaja on mielikuvien ja pettävän julkisivun mestari, joka osaa luoda järjellisen, jopa tyynen ulkokuoren. Mutta sen alla piilee hirveyksiä. Ja siksi ilme, jonka Gamache uhrien kasvoilla useimmiten näki, ei ollut pelokas eikä raivostunut. Se oli yllättynyt.

Johtuuko lie kyläympäristöstä, että henkilöhahmot ovat toinen toistaan herkullisempia persoonia. Ihmiset tapaavat toisiaan päivittäin, vierailevat toistensa kodeissa, harrastavat yhdessä. He pystyvät puhumaan toisilleen suoraan, mistä seuraa nasevaa sanailua ja humoristisia tilanteita. Vaikka on tapahtunut murha, kyläläiset pysyttelevät järkevinä eivätkä panikoi. Siksi tietynlainen kodikkuus päilyy tapahtumien yllä. On ihan ok, enemmänkin kuin ok, itse asiassa sehän kuuluu täällä asiaan että poliisi istuu keinutuolissa tai syö muffineja tehdessään kuulusteluja. 

En keksi kirjasta mitään negatiivista sanottavaa, minulle se upposi heti. Toki jos joku kaipaa hiuksianostattavaa jännitystä tai sarjamurhaajia niin hänelle tämä kenties on liian leppoisa. Minä kuitenkin kaipaan raakuuksien rinnalle kevyempää, sellaista minkä lukeminen on hauskaa ja mistä jää hyvä mieli (vaikka murhattua sääliikin). 

Kuolema kiitospäivänä ilmestyy 4.6. Ennakkokappaleen on lukenut myös Leena Lumi. 

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix
Englanninkielinen alkuperäisteos The Nix (2016)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2017
719 s.

Nix on kirja, jolta en osannut odottaa mitään. Luin toki esittelyn ja takakansitekstin, mutta silti olin vähän kysymysmerkkinä. 700 sivua äidin ja pojan suhdetta taustanaan 50 vuotta Yhdysvaltain historiaa, onko kyseessä suuri sukupolviromaani, uusi Paul Auster vai ajanhukka?

Alussa päähenkilö Samuel on elämäänsä kohtalaisen tyytyväinen yliopiston professori. Pian hän kokee järkytyksen; presidenttiehdokkaan kimppuun on hyökätty ja syyllinen on hänen äitinsä - äiti joka häipyi kuvioista yhtäkkiä, yli 20 vuotta aikaisemmin. Samuel ei haluaisi olla tekemisissä äitinsä kanssa mutta saa huomata että on pakko. Epäonnistuminen kirjan kirjoittamisessa aiheuttaa sen, että kustantaja vaatii ennakkopalkkiota takaisin. Vaihtoehtona on henkilökohtainen konkurssi tai äidin tarinan kirjoittaminen. Mutta mitä kirjoittaa äidistä, josta ei ole kuullut mitään sen jälkeen kun tämä lähti? Äidistä, josta mediahuomion ansiosta paljastuu ihan uusia puolia. Niin vain Samuel matkustaa äitinsä Fayen luo, ja pääsemme seuraamaan myös tämän tarinaa 1960-luvun lopulta alkaen.

Monestiko hän on kuvitellut sen mielessään? Montako kertaa hän on elättänyt mielessään kuvitelmaa jälleennäkemisestä? Ja kaikkina näinä tuhansina kertoina, näinä miljoonina kertoja, on joka kerta käynyt niin, että hän on todistanut äidilleen olevansa menestyvä ja fiksu ihminen. Hän on tärkeä, aikuinen ja kypsä. Hän osoittaa, miten merkityketöntä äidin poissaolo on ollut. Hän osoittaa, ettei todellakaan tarvitse äitiään.

Jälleennäkemiskuvitelmissa äiti rukoilee aina anteeksiantoa eikä hän itse itke. Niin kaikki menee joka kerta.

Mutta miten hän saisi sen kaiken tapahtumaan? Tosielämässä? Siitä hänellä ei ole aavistustakaan. 

Lukiessa oli hiukan omituinen olo. Välillä tuli olo että en halua jatkaa lukemista, ei siksi että en tykkäisi kirjasta vaan siksi, että pelkään mitä Fayelle tai Samuelille tapahtuu seuraavaksi. Molemmat tuntuvat niin lapsina kuin aikuisina kovin yksinäisiltä, ulkopuolisilta ja haavoittuvaisilta. He ovat sinisilmäisiä ja "yli"luottavaisia, minkä vuoksi he eivät osaa ennakoida ikäviä tapahtumia. He eivät epäile muita ihmisiä ja näiden tarkoitusperiä, minkä seurauksena elämä yllättää aika kovalla kädellä. Tuo naiivius oli välillä ärsyttävää.

Kun aloittaa lukemaan tiiliskiveä, aina miettii että riittääkö asiaa niin pitkään tarinaan. Nixissä riittää. On 1960-luku, 1980-luku ja 2010-luku, on hipit, seksuaalivähemmistöt, tietokonepelit, Vietnamin sota, ihastumiset ja rakastumiset ja pettymykset, yliopistomaailma ennen ja nyt... Kaikesta tästä huolimatta tarina on tasapainoinen. Mikään aikataso tai kumpikaan päähenkilö ei ole liian hallitseva, vaan kaikkeen paneudutaan riittävästi. Sivuhenkilöitä on tietysti paljon, mutta kuitenkin sen verran maltillinen määrä että lukija pysyy kärryillä siitä kuka on kuka. Jos jotain olisin karsinut, niin Pwnagen osuuden. Hänellä on paikkansa tarinassa mutta eipä mikään juuri muuttuisi vaikka hän olisi poissa. 

Nix on saanut runsaasti blogihuomiota, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Suketus, Maija, Liisa, Hande ja Amma.  

Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen tämä sopii mainiosti. En tiedä uskaltaisinko laittaa kohtaan 9, sukupolvikuvaus, koska jos nyt ruksaan yhden kohdan viidestätoista voi käydä niin etten saa muita kirjoja sopimaan mihinkään... :) 

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Englanninkielinen alkuperäisteos The Museum of Extraordinary Things (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2015
447 s.

Alice Hoffmanilta on suomennettu useampi kirja, joista olen aiemmin lukenut vain Punaisen puutarhan. Pidin siitä kyllä, mutta jostain syystä se on jäänyt ainoaksi luetuksi. Ihmeellisten asioiden museo oli kirja, josta en ollut varma kiinnostaako vai ei. Pyörittelin sitä muutaman kerran kädessäni kunnes lopulta lainasin. Ja niinhän siinä kävi, että luin sen parissa illassa :)

Kirjan nykyhetki on vuoden 1911 kevät New Yorkissa, mutta tarinassa liikutaan myös 1800-luvun lopulla, vuorotellen päähenkilöiden Coralien ja Eddien näkökulmasta. Heillä molemmilla on ollut varsin eriskummallinen elämä.

Coralie Sardie elää eristyksissä isänsä kanssa talossa, johon kuuluu Ihmeellisten asioiden museo. Sinne isä - jota kutsutaan vain nimellä Professori - on palkannut ihmiskummajaisia. Museo on ollut suosittu, mutta vähitellen kilpailu asiakkaista kiristyy niin että Professorin on keksittävä aina uusia vetonauloja. Eräänä vuonna uusi tähti on Coralie, jota isä on kouluttanut määrätietoisesti jo vuosia. Coraliesta tulee ihmismerenneito. Hänen maailmaansa ei saa tulla muuta kuin isä, museo ja taloudenhoitaja Maureen. Koittaa kuitenkin aika, jolloin Coralie saa yöllisellä uinnillaan Hudson-joella vilauksen siitä, mitä voisi olla museon ja vesitankin ulkopuolella. Hän alkaa kaivata vapauteen.

Eddie Cohen on ajautunut etsijäksi; hänellä on poikkeuksellinen taito löytää kadonneita ihmisiä. Työ "velhon" palkollisena ei ole sopivaa juutalaispojalle, ja niinpä Eddien ja hänen isänsä välit rikkoutuvat. Eddie hylkää juutalaisuuden ja pian myös etsijyyden, ja keskittyy valokuvaamiseen. Kamerallaan hän haluaa paljastaa New Yorkin salaisuudet, sen epäoikeudenmukaisuudet, sen surut, sen kauneuden. Menneisyyttä ei kuitenkaan pääse pakoon. Juutalainen Samuel Weiss pyytää Eddietä etsimään kadonneen tyttärensä Hannahin, mihin tämä suostuu vastentahtoisesti. Työ vie hänet kohtaamaan Coralien, ja loppu on kliseisesti sanoen historiaa. 

Pimenevä yötaivas oli tuota pikaa täynnä tähtiä. Rannalla oli kesäkuukausina niin paljon väkeä, ettei siellä pystynyt kävelemään törmäämättä muihin, mutta nyt se oli tyhjä lukuun ottamatta öljylampun valossa uurastavia, toisilleen huutelevia simpukanetsijöitä. Oli laskuveden aika, ja ilma tuoksui vesikasveilta. Coralie riisuutui hämärän keskellä alusvaatteisilleen ja otti kengät jalastaan. Hän piti yli kaiken siitä, miltä hiekka tuntui laskuveden aikaan ja miten se kiskoi häntä sisäänsä, maailmaan johon hän voisi upota kokonaan. Sitten nousuvesi alkoi vyöryä kohti rantaa, ja pian hän oli vyötäröään myöten vedessä. Hän erotti ympärillään hohtavan kalvon, sen saivat aikaan kalat, jotka olivat liian pieniä ihmissilmän erottaa ja joita ei päiväsaikaan huomannut ollenkaan. Tässä piili pimeyden etu: pysyit samana kuin aina ennekin, mutta kukaan ei voinut nähdä sinua.

Tarina on kaunis, erilainen ja koskettava. Coralien ja Eddien elämät ovat erittäin epätavallisia mutta eivät mahdottomia tai yliluonnollisia. Maailma on täynnä kummallisuuksia, joten miksei tuollainen olisi ollut mahdollista vuosisata sitten. 

Kirja vangitsee mukaansa heti alusta ja imaisee lukijan syvälle tarinaan. Pidin kirjan rakenteesta, siitä että seurataan vuorotellen Coralieta ja Eddietä. Aina luvun alussa on kursiivilla kirjoitettuna menneisyyttä, sen jälkeen tavallisella fontilla nykyisyyttä. Alussa mietin, onko lukeminen raskasta kursiivin vuoksi; kirjoittajakoulussa ohjaaja sanoi että kursiivi on lukijalle työläämpää eikä sitä pitäisi olla pitkiä pätkiä. Tässä se kuitenkin toimi, eivätkä parikymmentä peräkkäistä sivua kursiivia haitanneet. Ehkä siihen vaikutti myös se, että fontista ja muotoilusta riippumatta kaikki oli kiinnostavaa.

Jos jotain olisin kaivannut lisää, niin Professorin näkökulmaa. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miksi hän on sellainen kuin on. Mitä hänen historiassaan piilee, miksi ja miten hänestä on tullut "hullu tiedemies" joka on valmis ihan mihin tahansa saadakseen museonsa menestymään. Coralie lukee hänen päiväkirjaansa ja siinä  selviää jotain, mutta olisin halunnut päästä syvemmälle hänen ajatuksiinsa. 

Ihmeellisten asioiden museon ovat lukeneet myös Suketus, Tiina, Katja Jalkanen, Laura, Takkutukka ja Elegia.