Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perttu Lämsä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perttu Lämsä. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. helmikuuta 2022

Anu Patrakka: Katumuksen kallio

 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio

Kansi: Perttu Lämsä

Into 2022

289 s.




Anu Patrakan Rui Santos -sarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Tapahtumat sijoittuvat jälleen Portoon, mutta tällä kertaa liikutaan kirkon piirissä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle rakastetun papin Nicolaun kuoltua. Oliko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai rikos? Pian poliisi saa selville, että Nicolau ei ehkä ollutkaan niin nuhteeton, kuin papin olettaisi olevan. Kun tapahtuu murhayritys, ja vähän sen jälkeen löytyy seuraava ruumis, poliisi on visaisen tehtävän edessä. Kuinka saada selville tapahtumien kulku, kun yhdellä sun toisella kirkkoon ja pappilaan liittyvällä henkilöllä on salaisuuksia, joita he eivät suinkaan aio paljastaa poliisille? Ja miksi kirkkoherra on niin tavattoman innokas kuittaamaan kaikki tapaukset onnettomuuksiksi?

Kirkkoherra odotti kärsivällisesti, kun jokainen vuorollaan kävi jättämässä viimeisen tervehdyksen. Arkun kansi nostettiin paikoilleen ja ruuvattiin kiinni, suntio laittoi siihen vielä lukon, jonka avaimen ojensi vainajan vanhimmalle pojalle. Kantajat asettautuivat paikoilleen ja tarttuivat kahvoihin, nostivat arkkua. Kirkkoherra vilkaisi hautakuoppaa, jonka päälle oli laitettu poikittain pari lankkua.
- Hetkinen, hän sanoi ja meni katsomaan tarkemmin. - Nauhat puuttuvat. Miksei niitä ole laitettu paikoilleen? 
Hän kurkisti kuoppaan siltä varalta, että arkun hautaan laskemista varten tarvittavat pitkät nauhat olisivat luiskahtaneet sinne. 
Nauhojen sijaan kuopan syvyyksissä näkyi epämääräinen mytty. Afonso Certo siristi silmiään nähdäkseen paremmin montun pimeyteen, ja erotti sitten jalat ja kädet ja pään.
Haudan pohjalla lojui ruumis. 

Olen fanittanut sarjaa alusta asti, ja teen sitä yhä. Mielestäni sarja on ollut tasaisen vahva, eikä siinä ole yhtään muita heikompaa osaa välissä. Portugali on itselleni vieras ja siksi kovin kiinnostava tapahtumapaikka. Tässä kirjassa ollaan varsin vähän Rui Santosin kotona, mutta se on vain hyvä että kotiasiat eivät aina hallitse ajatuksia. Etenkin kun tapahtumat sijoittuvat pitkälti pieneen seurakuntaan, jossa pienuudestaan huolimatta riittää ihmissuhdesotkuja ja salaisuuksia. 

Pidän sarjan ihmiskuvauksesta. Henkilöhahmot ovat yksilöitä iloineen ja suruineen, ja kaikki tuntuvat yhtä tärkeiltä. Esimerkiksi tässä kirjassa seurakunnan papit eivät ole yhtenäinen joukko, vaan heistä nostetaan esiin heidän ominaisuuksiaan ja historiaansa. Kaikista hahmoista opitaan enemmän kuin pintaraapaisu, minkä vuoksi Patrakan tarinat ovat hyvin inhimillisiä ja lähelle tulevia. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Portugalin, Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan rikospaikalla, ja Helmet-lukuhaaste saa kohdan 32, "kirjassa rikotaan yhteisön normeja". 

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Englanninkielinen alkuteos Still Life (2005)
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Perttu Lämsä
Bazar 2019
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Dekkarigenreä sulostuttaa uusvanha tuttavuus, Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä, joka on aiemmin julkaistu suomeksi kymmenkunta vuotta sitten, WSOY:n toimesta nimellä Naivistin kuolema. Uusintajulkaisu on tarpeen; meidän kirjastomme kappale Naivistin kuolemasta on kovin kellastunut. Lisäksi kirja on pienikokoinen, ja siis fonttikin kovin pientä. Aiemmin Pennyltä on suomennettu kaksi kirjaa, Bazar julkaisee ne uudelleen ja lisäksi ainakin kolmannen osan. Toivottavasti enemmänkin!

Minä pidän kovasti tällaisista kylädekkareista. Ehkä se johtuu siitä, että olen kotoisin pikkukaupungista jossa kaikki tunsivat kaikki, tai siis tuntevat edelleen. Ehkä siksi kanadalainen Three Pinesin kylä tuntuu niin kotoisalta. Kun Jane Neal murhataan, kylä järkyttyy. Katseet kääntyvät muualle; murhaajan täytyy olla joku ulkopuolinen, se ei voi olla kukaan meikäläisistä. Quebeckiläinen komisario Armand Gamache on toista mieltä. Jollakin kyläläisistä on murha tunnollaan, ja hän aikoo selvittää kenellä. Tehtävä on tavanomaista hankalampi, sillä kukaan ei ole nähnyt mitään, kukaan ei ole kuullut mitään, kukaan ei tiedä mitään - paitsi sen että syyllinen ei ole Three Pinesista! Selvitystyötä hidastaa myös se, että murha-ase on sellainen jota lähes kuka tahansa kyläläisistä osaa käyttää. 

"Se oli joku metsästäjä, eikö niin?"
"Sitä ei oikeastaan tiedetä. Mutta ellei ollut, tuleeko mieleenne joku?"
Gabri kurotti itselleen muffinin. Beauvoir ymmärsi sen luvaksi tehdä samoin. Muffinit olivat vielä paistolämpimiä. 
Gabri oli ääneti kahden muffinin ajan ja sanoi sitten hiljaa: "Ei tule mieleen ketään. Mutta", hän käänsi läpitunkevat ruskeat silmänsä Gamacheen, "pitäisikö edes tulla? Tarkoitan, että eikö juuri se ole murhassa niin kauheaa? Sen tuloa ei näe. Taisin muotoilla tämän vähän huonosti." Hän kurotti itselleen vielä yhden muffinin ja söi sen ruusuineen päivineen. "Ne ihmiset, joille olen ollut eniten vihoissani, ovat tuskin edes huomanneet mitään. Onko tässä nyt järkeä?"
Gabri näytti anovan Gamachelta, että tämä ymmärtäisi. 
"On. Hyvin paljon", Gamache sanoi, ja tarkoitti mitä sanoi. Vain harvat pystyivät oivaltamaan yhtä nopeasti, että harkituissa murhissa on useimmiten kyse pitkään muhineista tulahdutetuista tunteista - ahneudesta, mustasukkaisuudesta, pelosta. Kuten Gabri sanoi, ihmiset eivät näe murhan tuloa, koska murhaaja on mielikuvien ja pettävän julkisivun mestari, joka osaa luoda järjellisen, jopa tyynen ulkokuoren. Mutta sen alla piilee hirveyksiä. Ja siksi ilme, jonka Gamache uhrien kasvoilla useimmiten näki, ei ollut pelokas eikä raivostunut. Se oli yllättynyt.

Johtuuko lie kyläympäristöstä, että henkilöhahmot ovat toinen toistaan herkullisempia persoonia. Ihmiset tapaavat toisiaan päivittäin, vierailevat toistensa kodeissa, harrastavat yhdessä. He pystyvät puhumaan toisilleen suoraan, mistä seuraa nasevaa sanailua ja humoristisia tilanteita. Vaikka on tapahtunut murha, kyläläiset pysyttelevät järkevinä eivätkä panikoi. Siksi tietynlainen kodikkuus päilyy tapahtumien yllä. On ihan ok, enemmänkin kuin ok, itse asiassa sehän kuuluu täällä asiaan että poliisi istuu keinutuolissa tai syö muffineja tehdessään kuulusteluja. 

En keksi kirjasta mitään negatiivista sanottavaa, minulle se upposi heti. Toki jos joku kaipaa hiuksianostattavaa jännitystä tai sarjamurhaajia niin hänelle tämä kenties on liian leppoisa. Minä kuitenkin kaipaan raakuuksien rinnalle kevyempää, sellaista minkä lukeminen on hauskaa ja mistä jää hyvä mieli (vaikka murhattua sääliikin). 

Kuolema kiitospäivänä ilmestyy 4.6. Ennakkokappaleen on lukenut myös Leena Lumi. 

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta
Into 2019
Kansi: Perttu Lämsä
277 s.








En ole koskaan käynyt Portugalissa, mutta mitä useamman Anu Patrakan kirjan luen, sitä enemmän maa kiinnostaa. Kunhan en vain törmäisi Rui Santosiin, joka miettii "(...) että jälleen törmäsi työssään suomalaisiin. Mikä oikeasti oli todennäköisyys, että niin tapahtuisi?" Ei hänellä mitään suomalaisia vastaan ole, ihmetteleepä vaan mistä niitä riittää rikospaikoille.

Tällä kertaa tutkinnan osana on suomalaispariskunta Pikijoki. Taidemaalari Rafael on yhdessä Pia-vaimonsa kanssa jättänyt Suomen ja muuttanut portugalilaiseen kylään. Rafael haluaa vain maalata, muulla ei ole väliä. Pia yrittää saada Rafaelin töitä näyttelyihin ja sitä kautta myydyksi. Se on kuitenkin vaikeaa. 

Eräänä päivänä rannalta löytyy ruumis. Pia on varma, että kyseessä on Rafael. Vaan eipä ole. Kuka siis on kuollut mies, joka makaa Rafaelin vaatteiden lähellä? Ja missä Rafael on? Rui Santos ei ehdi päästä tutkimuksissa edes alkuun, kun Piakin katoaa. Mistä on kysymys? Kuka on oikeasti kadonnut ja kuka ei halua tulla löydetyksi? Portugalin poliisilla on pähkinä jos toinenkin purtavaksi salaisuuksia kaivellessaan. 

Miksi mies oli ottanut rannekellon mukaansa? Oliko hän niitä miehiä, jotka eivät koskaan ottaneet sitä pois kädestään? Vaimo oli kuitenki pyynnöstä etsinyt sitä. Pikainen haku internetissä oli kertonut, ettei kyseinen kellomerkki ollut kovin kallis, jollei sitten kyseessä ollut kultakello. 

Rui Santos nojautui tuolissaan taaksepäin ja nosti jalat pöydälle. Hän tuijotti rannalla käynnin jälkeen kiillotettujen nahkakenkien kärkiä. Miksi kengät tehtiin niin suipoiksi? Jalkaterähän oli leveä. Miksi ihmiset pakotettiin ahtamaan jalkansa liian kapeisiin ja epämukaviin kenkiin, joissa isovarvas ei mahtunut olemaan suorassa? Hän huokaisi.

Miksi hän ei halunnut uskoa, että suomalaistaiteilija oli kadonnut mereen?

Kirjan miinus on se, että se on liian lyhyt. Tai vaihtoehtoisesti se, että Piaa ja Rafaelia on liikaa suhteessa Rui Santosiin. Olisi ollut kiva lukea enemmän tapahtumista poliisiasemalla, nyt tuntuu siltä että tapahtumat etenevät harvakseltaan muutamalla haastattelulla. Välillä ihan unohtuu, että kyseessä on Rui Santos - sarjan kirja, tai dekkari / trilleri. Vaikka Pikijokien parisuhde-elämä on tärkeä motivaattori tapahtumakululle, olisi sitä voinut olla vähemmän. 

Patrakan vahvuus on ihmisten kuvaaminen. Hän osaa piirtää tarkkoja muotokuvia varsin vähäisestäkin materiaalista. Voi olla, että henkilöhahmo esiintyy vain muutaman lyhyen kerran, ehkä vain yhdesti tai kahdeksi, silti hän tuntuu elävältä ja todelliselta. Lukijana on helppo sujahtaa mukaan tapahtumiin, olla osa tapahtumapaikkaa, istua kahvilan sivupöydässä tai poliisilaitoksella jonkun huoneen nurkassa. 

En tiedä, millainen Portugalin sää keskimäärin on, tätä sarjaa lukemalla tuntuu että siellä on aina kaunista ja lämmintä. Joskus tuulee niin että meri myrskyää. Patrakka kuvaa paitsi ihmisiä myös paikkoja ja asioita hyvin kouriintuntuvasti. Lukiessa alkoi tehdä mieli sämpylöitä ja appelsiinimehua, ja mennä kävelemään hiekkarannalle. 

On mielenkiintoista nähdä, montako osaa sarja saa. En usko sen päättyvän tähän kolmanteen kirjaan, Rui Santosissa kumppaneineen on ehdottomasti ainesta vielä ainakin muutamaan tarinaan. 

Syyllisyyden ranta on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta.