Anu Patrakka: Sydänvaras

 

Anu Patrakka: Sydänvaras

Otava 2026

272 s. 

Sarjan neljännessä osassa Nelson Monteiro kokee painetta monelta taholta. Tyttöystävä haluaisi muuttaa yhteen mutta Nelsonia arveluttaa sillä hän kokee isänsä muistisairauden esteeksi. Emilia alkaakin vihjailla mahdollisuudesta muuttaa takaisin Suomeen. Töissä on ratkottavana murhasarja, jossa miehiä kuolee kauhistuttavan tiheään tahtiin eikä juuri muita vihjeitä ole kuin murskattu suklaasydän ja epämääräiset vihjailut naisystävistä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii nopeita tuloksia. Tutkinnassa Nelson joutuu epämukavuusalueelleen, kun hän joutuu tekemään profiilin treffisovellukseen. 

- Agudasta on löytynyt ruumis, Kiame ilmoitti.

- Onko kyseessä varmasti henkirikos? Ettei mennä turhan päiten.

- Ei pienintäkään epäilystä. Kuulemma pahaa jälkeä. Ana lähti sinne hetki sitten.

Monteiro haki mielessään parasta reittiä joen yli entiseen kalastajakylään. Hän oli väärällä puolella Portoa käyttääkseen Atlantin tuntumassa kohoavaa Arrábidan siltaa, ja se olisi joka tapauksessa työmatkaliikenteen tukkima tähän aikaan iltapäivästä. Jäljelle jäi reitti Freixon kautta.

Puoli tuntia myöhemmin hän nousi autosta kookkaan keltaiseksi maalatun talon edessä. Kasvoille hulmahti kuumankostea suolainen ilma, joka oli niin paksua, että sitä oli raskas hengittää. Korvia hiveli aaltojen taukoamaton pauhu, hiekkadyynit alkoivat kymmenen metrin päästä. Ei hullumpi paikka asua, Monteiro ajatteli itsekseen. 

Tykkäsin jälleen kerran. Koko sarjassa on jotenkin alakuloinen tunnelma, mutta aina myös iloa. Poliisikolmikon keskinäiset mutkattomat välit tarkoittavat luottamusta ja lämpöä. Pidän myös siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän; kertaakaan ei tarvitse pysähtyä miettimään että kukahan tämä oli ja missä hänet tavattiin edellisen kerran. Tykkään ihan tosi paljon myös siitä, että hahmojen kokemat ongelmat ovat tavallisia asioita, sellaisia joita voisi tapahtua ehkä kenelle tahansa lukijalle. Ollaan menossa neljännessä osassa enkä kertaakaan ole kyllästynyt, en kertaakaan ole ajatellut että taas jauhetaan samaa asiaa. 

Pidän siitä, että Patrakka ei nouki paikallisia nähtävyyksiä ja esittele niitä, vaan kuvaa hyvin elävästi esimerkiksi sitä millaista on kesän ensi helteillä tai hiukan rapistuvassa talossa. Tapahtumat ja miljöö ovat saumattomasti yhdessä, kumpikaan ei ole toisen päälle liimattu. Matkakuume tässä kyllä herää!

Jostain syystä Emilia alkoi vähän ärsyttää viime osassa, ja nyt vielä enemmän. En saa kiinni, että miksi. Ehkä alitajuisesti palaan aikaan, jolloin omassa suhteessani ulkomaalaisen miesystävän kanssa oli hetki, että joko muutetaan yhteen tai erotaan. Me tosin asuimme riiusteluajan koko ajan eri maissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä". 

Anu Patrakka: Ihailija

 

Anu Patrakka: Ihailija

Otava 2025

271 s. 

Kolmas osa Nelson Monteiro -sarjaa vie meidät Lissaboniin ja fado-musiikin maailmaan. Monteiron vapaa viikonloppu suomalaisen Emilian kanssa muuttuu työntäyteiseksi, kun Nelsonille tuttu koditon kuolee. Manuel on ollut kuolemaan johtaneen yliajon ainoa silminnäkijä, joten Nelsonin poliisinvaistot heräävät. Onko jommassakummassa tai molemmissa kuolemantapauksissa jotain hämärää? Emilian kierrellessä museoita ja kauppoja yksin Nelson voi omistautua tutkimuksilleen. Yliajon uhri oli kuuntelemassa Nelsonin tuntemaa fado-laulajaa Maria Glóriaa, joten Nelson on yhteydessä laulajaan ja tämän kotiapulaiseen Rosaan, entinen fado-laulaja tämäkin. 

Vähän kerrassaan Nelsonille ja lukijalle avautuu maailma, jossa musiikin voima on valtava ja jossa ihmissuhteista tulee herkästi tuhovoimaisia. Lisääntyvä köyhyys ja rakennetun ympäristön rapistuminen vievät toivoa entisestään. 

- Onko hänkin...

- Aikoja sitten.

Ääni särähti. Monteiro ei voinut olla säälimättä yksin jäänyttä vanhaa naista. Selviäisikö tämä hautajaisjärjestelyistä ja muista kuolemaan liittyvien asioiden hoitamisesta sitten kun pojan ruumis luovutettaisiin? Oliko Elsa Alvesilla edes varoja hautajaisten maksamiseen? Kodin kunnosta päätellen ei. 

- Olen todella pahoillani menetystenne vuoksi, Monteiro sanoi latteasti. 

- Seuraavaksi on minun vuoroni, ja kyllähän minä täältä jo joutaisin.

Elsa Alves nousi ylös sen merkiksi, että tapaaminen oli päättynyt. Hän saattoi Monteiron ovelle ja potkaisi ohi kulkiessaan käytävälle kasattuja rojuja. 

- Me ihmiset olemme sisimmältämme oravia, keräämme kaikenlaista. Turhia tavaroita ja ihmisiä ympärillemme ja pelkäämme päästää niistä irti. Eikä meistä jää jäljelle muuta kuin painaumat ihmisten mielissä, ja ajan mittaan nekin tasoittuvat, kunnes katoavat kokonaan. Olin vaimo ja äiti, nyt minulta on viety kaikki. Elämäni on yhtäkkiä tyhjää. 

Monteiro seisoi käsi ovenrivalla ja kuunteli katkeraa yksinpuhelua, eikä tiennyt mitä sanoa. Vanhasta naisesta huokui muutakin kuin surua pojan poismenon vuoksi. Oliko se vihaa? Mutta miksi, ja mitä tai ketä kohtaan?

Pidän kovasti Patrakan dekkareista, erityisesti sen takia että niissä sekä uhrit, tekijät että rikokset ovat ihan tavallisia. Ei olla prameiden palatsien kulisseissa tai suljettujen ovien takana salaseuroissa, eikä yritetä ratkoa symbolien tai mystisten viestien merkitystä. Ei, eletään tavallista elämää jossa olosuhteet tekevät joistakin rikollisia ja toisista uhreja. 

Tässä kirjassa päästään tuntemaan se katkeruus, jota mennyt loisto aiheuttaa. Kun on ollut pitkään menestyvä laulaja, on raskasta päästää irti huomatessaan että nuorempi laulaja saa isommat aplodit.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 21, "kirjassa on muusikko".

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Amman lukuhetki ja Kirsin Book Club.

Anu Patrakka: Kiusaaja

 

Anu Patrakka: Kiusaaja 

Otava 2024

281 s.

Tykkäsin Anu Patrakan Rui Santos -sarjasta, ja ihan yhtä paljon olen tykännyt Nelson Monteiron tutkimuksista. Molempia lukiessa tuntuu kuin olisi itse mukana tapahtumissa, eikä kertaakaan tule fiilis että lukisi dekkarin muotoon piilotettua matkaopasta. 

Sarjan toinen osa vie yliopistomaailmaan. Viiden opiskelijan joukko kokoontuu illalla vanhalle myllylle initiaatioriittiin. Kyse ei suinkaan ole yhteishengen luomisesta vaan yhden henkilön nöyryyttämisestä. Pian yksi osallistujista löytyy kuolleena. Jäljet johtavat vahvasti tiettyyn suuntaan, mutta Monteiro tiimeineen ei lukittaudu siihen. Kun ruumiita tulee lisää, paine kasvaa. Kuka haluaa parikymppiset opiskelijat hengiltä? 

Rikostutkinnan ohella Monteiro pähkäilee tunteitaan suomalaista Emiliaa kohtaan. Lisämaustetta tuo  muistisairauden oireita osoittava isä. 

Monteiro silmäili kivirakennusta. Se oli yllättävän hyvässä kunnossa, ottaen huomioon ettei sitä ollut käytetty todennäköisesti muutamaan kymmeneen vuoteen. Piha oli tasoitettu, katto oli uusittu, sivurakennuksen kiviseinä paikattu. Myllyrakennuksen ainoa ikkuna oli suojattu järein raudoin, ovi oli levällään. Sisällä pilkotti pari kookasta saviruukkua, ehkä alun perin oliivien säilytykseen tarkoitettua, ja vanha puutuoli.

Täydellinen paikka piilotella kaapattua ihmistä, Monteiro ajatteli. Kukaan ei kuulisi avunhuutoja. 

Tykkään siitä, kuinka monipuolisesti Porto tulee kirjassa esiin. Patrakka kuljettaa lukijaa niin varakkaissa kuin köyhissä oloissa, menestyvissä ammateissa kuin hämärähommissa. Lukija pääsee kurkistamaan paikalliseen noituuteen ja uskomuksiin, samalla kun voi miettiä vihan ja rakkauden, ystävyyden ja koston olemusta. 

Vaikka kirjassa tapahtuu kamalia asioita, Patrakka onnistuu luomaan lämminhenkisen tunnelman. Vaikka olosuhteet ovat toisilla hyvinkin ankeat, henkilöhahmot eivät ole vajonneet toivottomuuteen. Alakuloa ja haikeutta on kyllä, mutta myös luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. 

Saa nähdä kuinka pitkä sarjasta tulee, seuraavaa osaa odotellessa!

Anu Patrakka: Arvoton

 

Anu Patrakka: Arvoton

Otava 2023

311 s. 

Kuusiosaisesta Rui Santos -sarjasta tunnettu Anu Patrakka aloittaa, ainakin ensimmäisen osan perusteella, astetta synkemmän sarjan. Pääosassa on Lissabonista Portoon muuttanut Nelson Monteiro, joka on vaihtanut huumepuolelta murhatutkijaksi. Paluu synnyinkaupunkiin 30 vuoden jälkeen saa ikävän alun, kun rannalta löytyy ihmisen pää. Muut ruumiinosat pysyvät piilossa. Pään piirteet viittaavat itä-Aasiaan, mikä ei tee tunnistamisesta yhtään helpompaa. Maassa on runsaasti ulkomaista työvoimaa, joka liikkuu paikasta toiseen tarpeen mukaan. Lisäksi kaikki eivät ole hakeneet työ- tai oleskelulupaa. 

Toinen päähenkilö on suomalainen Emilia, joka on vaihtanut kovapalkkaisen it-osaajan työn etänä tehtävään asiakaspalveluun. Uusi työ ja uusi maa ovat kaivattu irtiotto, mutta yksinäisyys on kova. Kun Emilia tutustuu bangladeshilaiseen Araniin, hän saa ystävän mutta tutustuu samalla työelämän kurjimpiin puoliin. 

Emilian, Aranin ja Nelsonin polut risteävät, ja siinä yhteydessä myös Nelson näkee yhteiskunnan kurjempia puolia. Hänen, poliisikollega Anan ja Emilian pohdinnat herättelevät myös lukijaa. Tiedätkö, millaisista olosuhteista syömäsi ruoka ja käyttämäsi vaatteet tulevat? Keskiössä pysyy kuitenkin rikos, jonka poliisi haluaa selvittää. Kuka uhri oli ja miksi hänet murhattiin? 

Maaseutu kuihtui hiljalleen, varsinkin sisämaassa. Talot autioituivat ja rapistuivat, kunnes ne eivät enää olleet asumiskelpoisia. Portugali oli hylättyjen raunioiden maa.

Monteiro tiesi, että muun muassa Alentejossa, Lissabonista etelään, oli kokonaisia konttikyliä, joihin siirtotyövoima majoittui. Parhaimmillaan niissä oli täydet mukavuudet, ilmastointi ja lämmitys, satelliittitelevisiot, keittiöt ja kylpyhuoneet. Konttikylä oli silti konttikylä, se oli tehokas tapa estää siirtolaisia integroitumasta yhteiskuntaan. Ehkeivät he edes halunneet sitä. Ehkä he halusivat vain tehdä ankarasti töitä ja ansaita rahaa ja palata takaisin kotimaahansa.

Monteiro yritti asettua paloittelu-uhrin asemaan ja kuvitella mitä tämä oli käynyt läpi. Se oli kuitenkin mahdotonta. He eivät tienneet miehestä mitään, vielä vähemmän pedosta, joka hänet oli tappanut.

Olin etukäteen hiukan jännittynyt, jotenkin olin lukemistani kommenteista ymmärtänyt että tämä olisi hyvinkin rankkaa luettavaa. Pelkäsin pahempaa kuin mitä sitten oikeasti luin. Kurjuutta ja riistoa kuvataan paljon, mutta ei liikaa eikä liian alleviivaavasti. On hyvä, että tarina etenee sekä siirtotyöläisten että parempiosaisten kokemana, jolloin todellisuudesta nähdään useammat puolet. Tarinassa nousee esiin monia mielenkiintoisia kysymyksiä, esimerkiksi halpavaatteista. Kun ostaa muutamalla eurolla t-paidan, niin paljonko siitä on sen tekijälle tuloa? Mutta jos ei osta kyseistä paitaa, saako ompelija palkkaa ollenkaan? Ehkä pelkäsin - jälleen turhaan - myös sitä, että lukijan päälle vyörytettäisiin syyllisyyttä ja painostettaisiin tuntemaan huonoa omaatuntoa valinnoistaan. Näin ei ole, vaan henkilöhahmot miettivät siirtotyöläisten asemaa luontevana osana tarinaa, jatkaen sen jälkeen arkeaan kunnes pysähtyvät seuraavan kerran pohtimaan jotain. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, joskaan en avausosassa vielä kiintynyt Nelson Monteiroon yhtä vahvasti kuin mitä aikanaan Rui Santosin kanssa kävi. Erityisen plussan annan siitä, että jo tässä ensimmäisessä kirjassa kolmeen päähenkilöpoliisiin tutustutaan kohtalaisen perusteellisesti. On mukava jatkaa seuraavaan osaan, kun oletettavasti ei joudu muistelemaan että kukas tämä oli ja millaisista kotiolosuhteista. On kiinnostavaa nähdä, onko Emilia mukana tulevissa osissa. Samoin odotan suurella mielenkiinnolla, onko kakkososassa teemana edelleen yhteiskunnan huono-osaisimmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa hylätään jotain". Kyllä ovat niin välitysfirmat kuin työnantajat hylänneet inhimillisyyden tavassa, joilla he kohtelevat työvoimaansa ja miten järjestävät heidän elinolosuhteensa. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa muutos on "uusi työpaikka tai työelämän jättäminen". 

Arvoton on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta ja Amman kirjablogi.

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta
Into 2019
Kansi: Perttu Lämsä
277 s.

En ole koskaan käynyt Portugalissa, mutta mitä useamman Anu Patrakan kirjan luen, sitä enemmän maa kiinnostaa. Kunhan en vain törmäisi Rui Santosiin, joka miettii "(...) että jälleen törmäsi työssään suomalaisiin. Mikä oikeasti oli todennäköisyys, että niin tapahtuisi?" Ei hänellä mitään suomalaisia vastaan ole, ihmetteleepä vaan mistä niitä riittää rikospaikoille.

Tällä kertaa tutkinnan osana on suomalaispariskunta Pikijoki. Taidemaalari Rafael on yhdessä Pia-vaimonsa kanssa jättänyt Suomen ja muuttanut portugalilaiseen kylään. Rafael haluaa vain maalata, muulla ei ole väliä. Pia yrittää saada Rafaelin töitä näyttelyihin ja sitä kautta myydyksi. Se on kuitenkin vaikeaa. 

Eräänä päivänä rannalta löytyy ruumis. Pia on varma, että kyseessä on Rafael. Vaan eipä ole. Kuka siis on kuollut mies, joka makaa Rafaelin vaatteiden lähellä? Ja missä Rafael on? Rui Santos ei ehdi päästä tutkimuksissa edes alkuun, kun Piakin katoaa. Mistä on kysymys? Kuka on oikeasti kadonnut ja kuka ei halua tulla löydetyksi? Portugalin poliisilla on pähkinä jos toinenkin purtavaksi salaisuuksia kaivellessaan. 

Miksi mies oli ottanut rannekellon mukaansa? Oliko hän niitä miehiä, jotka eivät koskaan ottaneet sitä pois kädestään? Vaimo oli kuitenki pyynnöstä etsinyt sitä. Pikainen haku internetissä oli kertonut, ettei kyseinen kellomerkki ollut kovin kallis, jollei sitten kyseessä ollut kultakello. 

Rui Santos nojautui tuolissaan taaksepäin ja nosti jalat pöydälle. Hän tuijotti rannalla käynnin jälkeen kiillotettujen nahkakenkien kärkiä. Miksi kengät tehtiin niin suipoiksi? Jalkaterähän oli leveä. Miksi ihmiset pakotettiin ahtamaan jalkansa liian kapeisiin ja epämukaviin kenkiin, joissa isovarvas ei mahtunut olemaan suorassa? Hän huokaisi.

Miksi hän ei halunnut uskoa, että suomalaistaiteilija oli kadonnut mereen?

Kirjan miinus on se, että se on liian lyhyt. Tai vaihtoehtoisesti se, että Piaa ja Rafaelia on liikaa suhteessa Rui Santosiin. Olisi ollut kiva lukea enemmän tapahtumista poliisiasemalla, nyt tuntuu siltä että tapahtumat etenevät harvakseltaan muutamalla haastattelulla. Välillä ihan unohtuu, että kyseessä on Rui Santos - sarjan kirja, tai dekkari / trilleri. Vaikka Pikijokien parisuhde-elämä on tärkeä motivaattori tapahtumakululle, olisi sitä voinut olla vähemmän. 

Patrakan vahvuus on ihmisten kuvaaminen. Hän osaa piirtää tarkkoja muotokuvia varsin vähäisestäkin materiaalista. Voi olla, että henkilöhahmo esiintyy vain muutaman lyhyen kerran, ehkä vain yhdesti tai kahdeksi, silti hän tuntuu elävältä ja todelliselta. Lukijana on helppo sujahtaa mukaan tapahtumiin, olla osa tapahtumapaikkaa, istua kahvilan sivupöydässä tai poliisilaitoksella jonkun huoneen nurkassa. 

En tiedä, millainen Portugalin sää keskimäärin on, tätä sarjaa lukemalla tuntuu että siellä on aina kaunista ja lämmintä. Joskus tuulee niin että meri myrskyää. Patrakka kuvaa paitsi ihmisiä myös paikkoja ja asioita hyvin kouriintuntuvasti. Lukiessa alkoi tehdä mieli sämpylöitä ja appelsiinimehua, ja mennä kävelemään hiekkarannalle. 

On mielenkiintoista nähdä, montako osaa sarja saa. En usko sen päättyvän tähän kolmanteen kirjaan, Rui Santosissa kumppaneineen on ehdottomasti ainesta vielä ainakin muutamaan tarinaan. 

Syyllisyyden ranta on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Tuomas Nyholm: Leijona

Tuomas Nyholm: Leijona
Otava 2017
365 s.

Tuomas Nyholmin kolmas dekkari Leijona aloittaa uuden sarjan. Saapa nähdä monenko osan mittaiseksi se kasvaa; avauksen perusteella voi toivoa siitä trilogiaa laajempaa. Ei kovin tavanomaista, että kotimaisen kirjailijan dekkarissa sekä henkilöt että tapahtumat ovat ulkomailla. Tällä kertaa seikkaillaan Portugalissa, ei tyypillisin valinta sekään. 

Daniel Amaral da Costa on mokannut poliisintyössään. Virallisesti mitään ei ole tapahtunut mutta laitoksella tiedetään paremmin. Samoin tietää Daniel itse. Uusi alku Lissabonissa ei tule olemaan helppo. Ennen kuin perustyö alkaa, Daniel kutsutaan huippusalaiseen tehtävään. Yhdessä brasilialaisen Rorion Sinhan kanssa he muodostavat uuden yksikön, jonka on tarkoitus löytää pahamaineinen Leijona, rikollinen jota on etsitty lapsikaappausten takia jo vuosia.

Parivaljakko käy vaikeaa tehtävään tietämättä, että Leijonan kintereillä on yksinäinen kostaja. Joaquim on menettänyt kaiken, ja hänen uusi elämäntehtävänsä on tuhota kaikki asiaan liittyvät henkilöt. Askel askeleelta, henkilö henkilöltä, lenkki lenkiltä hän lähestyy ketjun huippua. Toiselta suunnalta lähestyvät Daniel ja Rorion, eikä räjähdystä voi välttää.

Mutta kuka tuo Leijona on, ja mitä hän on tehnyt? Mikä on totta ja mikä legendaksi kasvanutta huhua? 

Matkalla Leijonan luolaan sekä Daniel että Joaquim joutuvat miettimään, mikä on totta ja mikä valhetta, keneen voi luottaa, mikä on oikein ja väärin, voiko väkivallan oikeuttaa jotenkin...

Päästyään kadulle hän soitti heti Sinhalle, jolla oli tuoretta raportoitavaa: tulokset olivat juuri valmistuneet. Maria Luísa oli kaapattu samalla BMW:llä, jonka he olivat löytäneet. 

"Jokainen näyte erikseen. Haluan -"

"Tiedän kyllä. Kaikki on hoidossa", Sinha vastasi.

Daniel tunsi olevansa täynnä virtaa. He olivat edistyneet. BMW oli valtava harppaus. Heille aukesi selkeitä väyliä edetä. Sen lisäksi oli puhelin. Vaikka auton paikallistaminen olikin ollut ulkopuolisen tekijän ansiota, katastrofaalisesti alkanut tapaus oli nyt edennyt sen pisteen yli, jossa säälittävä hakuammunta muuttui oikeaksi poliisityöksi. Enää kyse ei ollut pelkästä onnesta ja sitkeydestä. Daniel tiesi realiteetit ja sen, kuinka alussa he olivat, mutta ensimmäistä kertaa sitten Maria Luísan katoamisen jälkeen hän uskoi operaatioon. Hän yritti parhaansa mukaan ruokkia innostustaan ja työntää syrjään sen kiusallisen tosiasian, että ilman satamaan tehtyä iskua he istuisivat yhä asunnossaan Pinheirolla kahlaamassa suttuisia liikennekuvia.

Käsittämätön onnenpotku vai osa jotakin vielä tuntematonta kokonaisuutta? Sitä Daniel ei osannut sanoa, mutta juuri nyt hän ei antanut asian häiritä. Yhtä kiusallista ajatusta hän ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan.

Tappajalla oli heitä paremmat tiedot.

Tykkäsin Leijonasta paljon, todella paljon, niin paljon että se on mielestäni paras kotimaisen tekijän kirjoittama dekkari pitkään aikaan. Tarina ei sinänsä ole uusi eikä erityisen yllätyksellinenkään, mutta se on kerrottu intentiivisellä tavalla. Se pitää näpeissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Samalla se on kerrottu hyvin visuaalisesti; ainakin minä sain vahvoja kuvia mieleeni niin henkilöistä kuin tapahtumapaikoista. Elokuvaa odotellessa! :) 

Pidin siitä, että tarina herättelee miettimään hyvän ja pahan välistä veteen piirrettyä viivaa. Kuvernöörin ja poliisikomentajan perustama supersalainen yksikkö voi ohittaa kaikki lait, heillä on kaikki valtuudet ja oikeudet, kaikki muu jää taka-alalle jotta Leijona saadaan kiinni. "Hyvis"poliiseilla kyllä käy kentällä ollessa mielessä, onko tämä tai tuo moraalisesti oikein, mutta tehtävän suorittaminen pakottaa moiset ajatukset taustalle. Toisaalla "pahis", yksinäinen kostaja selvittää asioita eli oikeastaan tekee poliisin työt, joskin hänellä asioiden ratkominen tapahtuu vain väkivallan keinoin. Mutta jos poliisi ei saa murhaajia ja huumekauppiaita ynnä muita rikollisia kiinni, onko väärin että hän hoitaa asian omalla tavallaan? Väkivaltaa on aika paljon mutta useimmiten se on tapahtumien jälkiselvittelyä, ei itse veritekoja. Väkivalta on myös kohtalaisen "siistiä" ja kliinistä; nopeaa ja tehokasta ilman suolenpätkiä ja kidutusta.

Monissa dekkareissa tarinaa kerrotaan myös pahiksen näkökulmasta, mikä aina tuo tarinaan lisäsyvyyttä. Leijonassa poliisi-Daniel ja lonely rider - Joaquim saavat kumpikin paljon tilaa. Se on mielestäni hyvä ratkaisu. Juuri Joaquimin osuudet laittavat pohtimaan moraalikysymyksiä. Ne myös syventävät tarinaa suuntiin, jotka vain Danielin silmin nähtynä eivät veisi lukijaa yhtä tiiviisti mukaan tapahtumiin. 

Kuittaan tällä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjassa on monta kertojaa".

Leijona on luettu myös blogeissa Mummo matkalla ja Kirsin Book Club.