Anders de la Motte: Keräilijä

 

Anders de la Motte: Keräilijä

Ruotsinkielinen alkuteos Bortbytaren (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Into 2024

453 s. 

Dekkariviikko jatkuu uuden sarjan avausosalla. Anders de la Motte on kirjoittamassa jo ainakin kolmatta sarjaa, ja Keräilijä vie meidät jälleen ihan uudenlaiseen ympäristöön. 

Leonore Asker tutkii nuoren parin katoamista. Hän ei pääse alkua pidemmälle, kun hänet irrotetaan tutkinnasta ja siirretään poliisitalon kellariin, Kadotetuiksi sieluiksi nimitetyn porukan johtoon. Kellarissa työskentelee mitä kummallisin henkilökaarti, jotka tuntuvat kaikki puuhaavan omiaan ilman minkäänlaista koordinaatiota tai edes selkeää juttua. Leo ei anna periksi vaan paneutuu edeltäjänsä aloittamaan pienoismallimaailmaan sijoittuvaan tutkintaan. Kuka lisää figuureja valtavankokoiseen pienoisrautatiehen? Miksi? Pian Leo huomaa, että figuureilla on yhteys paitsi hänen aikaisempaan tutkintaansa myös moneen muuhun juttuun. Mutta koska hän ei ole väleissä paikkansa vieneen tutkijan kanssa, hän päättää selvittää tapauksen yksin. Vain huomatakseen ettei ole yksin; Kadonneiden sielujen kollegat ovat sittenkin hänen puolellaan ja valmiita auttamaan - vaikka sitten salaa. 

"Bengt Sandgren. Mitä hän viime aikoina tutki?"

"E-en oikein tiedä." Rosen valehtelee huonosti.

"Etkö? Luulin, että olet osaston kallio."

Hermoheikko pikku nainen nielaisee jälleen. 

"Hän tutki jotain hieman arkaluontoista, luullakseni. Hän ei oikein halua kertoa siitä."

"Mutta sinä autat häntä?" Hakuammuntaa, mutta osuma tulee. 

"Teen vain vähän hakuja rekistereistä ja sen sellaista."

"Millaisia hakuja?"

Rosen pyöriskelee tuolissaan. 

"Millaisia hakuja?" Asker toistaa. 

"K-kadonneiden henkilöiden rekisteristä. Bengt pyysi minua..." Hän vaikenee ja katsoo Askerin ohi käytävään kuin varmistuakseen, ettei kukaan salakuuntele. "Bengt pyysi minua kokoamaan listan kadonneista henkilöistä, joilla on yhteys Skåneen. Taustatietoa ja sellaista."

"Onko se sinulla vielä?"

Rosen nyökkää. 

"On, hän pyysi minua päivittämään sitä aina silloin tällöin."

"Kuinka kauan olet tehnyt sitä?"

Rosen kohtauttaa olkapäitään.

"Pari vuotta. Viimeksi hän pyysi minua päivittämään listan noin kuukausi sitten."

"Olet siis säännöllisesti pitänyt yllä salaista rekisteriä ja tehnyt hakuja jutuista, joita osastosi tai Sandgren eivät oikeastaan edes tutki?"

"Ei, ei." Rosen levittää kätensä. "En rekisteriä, listaa vain. Bengt sanoi, ettei mitään vaaraa ollut. Hönellä on tapana sanoa..."

Hän pitää tauon ja puree huultaan kuin epäröisi jatkaa.

"Bengtillä on tapana sanoa, että kukaan ei valvo, mitä me tällä osastolla teemme. Että ylempien kerrosten johtajat eivät välitä, mitä asioita tutkimme tai mitä sääntöjä noudatamme, kunhan vain pidämme matalaa profiilia emmekä herätä huomiota."

Asker kohottaa väitteelle kulmiaan. 

Poliisitalon kellarin ohella pääsemme urbaanin löytöretkeilyn maailmaan. Hylätyt, rapistuneet, usein unohdetut ja kartoista kadonneet paikat ovat mitä sopivin ympäristö murhatarinaan. Pienoismallit tuovat myös kivan mausteen. Ihmissuhteissa on toki se nainen-jätti-mieskollegan-mitä-mies-ei-sulata-ja-nainen-saa-kärsiä -kuvio, mutta muuten pahimmat kliseet on vältetty. Kellarikerroksen henkilögalleria on omituisuudessaan ihan superhauska ja kiinnostava. Toivottavasti heihin tutustutaan seuraavassa osassa enemmän. 

Erittäin hyvä, tiukasti otteessaan pitävä sarjan avaus.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjassa harrastetaan."

Keräilijä on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjarouvan elämää. 

Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Anu Patrakka: Katumuksen kallio

 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio

Kansi: Perttu Lämsä

Into 2022

289 s.

Anu Patrakan Rui Santos -sarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Tapahtumat sijoittuvat jälleen Portoon, mutta tällä kertaa liikutaan kirkon piirissä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle rakastetun papin Nicolaun kuoltua. Oliko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai rikos? Pian poliisi saa selville, että Nicolau ei ehkä ollutkaan niin nuhteeton, kuin papin olettaisi olevan. Kun tapahtuu murhayritys, ja vähän sen jälkeen löytyy seuraava ruumis, poliisi on visaisen tehtävän edessä. Kuinka saada selville tapahtumien kulku, kun yhdellä sun toisella kirkkoon ja pappilaan liittyvällä henkilöllä on salaisuuksia, joita he eivät suinkaan aio paljastaa poliisille? Ja miksi kirkkoherra on niin tavattoman innokas kuittaamaan kaikki tapaukset onnettomuuksiksi?

Kirkkoherra odotti kärsivällisesti, kun jokainen vuorollaan kävi jättämässä viimeisen tervehdyksen. Arkun kansi nostettiin paikoilleen ja ruuvattiin kiinni, suntio laittoi siihen vielä lukon, jonka avaimen ojensi vainajan vanhimmalle pojalle. Kantajat asettautuivat paikoilleen ja tarttuivat kahvoihin, nostivat arkkua. Kirkkoherra vilkaisi hautakuoppaa, jonka päälle oli laitettu poikittain pari lankkua.

- Hetkinen, hän sanoi ja meni katsomaan tarkemmin. - Nauhat puuttuvat. Miksei niitä ole laitettu paikoilleen? 

Hän kurkisti kuoppaan siltä varalta, että arkun hautaan laskemista varten tarvittavat pitkät nauhat olisivat luiskahtaneet sinne. 

Nauhojen sijaan kuopan syvyyksissä näkyi epämääräinen mytty. Afonso Certo siristi silmiään nähdäkseen paremmin montun pimeyteen, ja erotti sitten jalat ja kädet ja pään.

Haudan pohjalla lojui ruumis. 

Olen fanittanut sarjaa alusta asti, ja teen sitä yhä. Mielestäni sarja on ollut tasaisen vahva, eikä siinä ole yhtään muita heikompaa osaa välissä. Portugali on itselleni vieras ja siksi kovin kiinnostava tapahtumapaikka. Tässä kirjassa ollaan varsin vähän Rui Santosin kotona, mutta se on vain hyvä että kotiasiat eivät aina hallitse ajatuksia. Etenkin kun tapahtumat sijoittuvat pitkälti pieneen seurakuntaan, jossa pienuudestaan huolimatta riittää ihmissuhdesotkuja ja salaisuuksia. 

Pidän sarjan ihmiskuvauksesta. Henkilöhahmot ovat yksilöitä iloineen ja suruineen, ja kaikki tuntuvat yhtä tärkeiltä. Esimerkiksi tässä kirjassa seurakunnan papit eivät ole yhtenäinen joukko, vaan heistä nostetaan esiin heidän ominaisuuksiaan ja historiaansa. Kaikista hahmoista opitaan enemmän kuin pintaraapaisu, minkä vuoksi Patrakan tarinat ovat hyvin inhimillisiä ja lähelle tulevia. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Portugalin, Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan rikospaikalla, ja Helmet-lukuhaaste saa kohdan 32, "kirjassa rikotaan yhteisön normeja". 

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Into 2021

357 s.

Istuin eilen hetkeksi alas töiden jälkeen, ja hups vaan istuin liikkumatta siihen asti, että olin lukenut ensimmäiset 100 sivua Punaista prinsessaa. Tänään oli vapaapäivä, niin luin aamupalalla ja pitkin päivää, kunnes äsken pääsin loppuun. Hyvä kun muistin hengittää välillä, niin on meno huimaa!

Tampereelta löytyy naisen ruumis, kuolema on epäilyttävä. Poliisikaksikko Berglund ja Ruokosalmi varautuvat tavalliseen tutkintaan, mutta toisin käy. Ruokosalmi tunnistaa uhrin, eikä kumpikaan voi käsittää, miksi juuri tämä nainen on murhattu. Vaan ei aikaakaan kun he saavat puhelun Saksasta. Uhri liittyy RAF:iin, Baader-Meinhof-terroristiryhmään. Miten kummassa nainen on päätynyt Tampereelle, ja miksi hänet murhattiin juuri nyt? Suomalaiset vierailevat Saksassa ja saksalaiset Suomessa, langanpäitä sidotaan yhteen ja puuttuvia etsitään vimmalla. 1970-luvun politiikka ja terrorismi eivät olekaan jääneet menneeseen vaan uhkaavat myös nykyhetken maailmaa.

Suomen talvessa ja myöhäissyksyssä oli Alinan mielestä jotakin samaa: absoluuttista pimeyttä, joka verhoutui sumuun ja pilvisiin aamuihin. Aivan kuin kaiken ylle olisi laskeutunut ikiyö, lopullinen väsymys ja ikuisuuden tuomio, johon edes tähtien vähäinen loiste ei tuonut lohtua, pientä valaistunutta hetkeä. Taivaan jähmettyneet tähtisilmät olivat kovin kaukana. Alina ei muutaman Suomessa vietetyn vuoden - ja etenkin muutaman talven - jälkeen enää ihmetellyt sitä, miksi maassa tehtiin niin paljon itsemurhia. Kaikki masentuivat marraskuussa ja heräsivät uudelleen eloon vappuna. Elleivät olleet tehneet itsemurhaa ennen sitä.

Kaukana Euroopassa Andreas ja Gudrun makasivat samassa haudassa Stuttgartin liepeillä. Alina olisi aikoinaan, ennen tuloaan Suomeen, halunnut käydä laskemassa kukkia heidän haudalleen, mutta tiesi, että toive oli mahdoton. Saksan poliisi vartioi hautausmaata vuosia ja tarkkaili kaikkia haudalla kävijöitä. Alinalle oli jäänyt vain peittely, salailu ja pakeneminen. Koko loppuelämän ajaksi. Hänelle kadun äänet eivät koskaan muuttuisi arkipäiväksi, josta voisi nauttia pelkästään kuljeksien vailla määränpäätä. Hän muisti ajatelleensa jo silloin, että jatkossa hän olisi aina menossa, vaeltamassa jonnekin, ja se "jonnekin" olisi hänen alituinen pakomatkansa. Hän ymmärsi olevansa vanki, kärsivänsä elinkautistuomiota. Vapautuminen edellyttäisi hänen kuolemaansa; sen hetken hän alusi valita itse. Aivan kuten Andreaskin oli tehnyt. 

Mitäpä sitä kiertelemään: Punainen prinsessa on kaikilta osin täydellinen trilleri. Juoni on hengästyttävä, siinä on monia huimia käänteitä ja paljon yllätyksiä. Juonta on kuitenkin helppo seurata koko ajan. Pidän siitä, että mukana on lupsakkaa huumoria, kiitos mainioiden henkilöhahmojen. Niin, tässä onkin vaihteeksi sellainen kirja, että tykkäsin kaikista henkilöistä. Kirjassa kaikki palaset ovat toimivia, ja kokonaisuudesta kasvaa todella vakuuttava ja koukuttava.

Helmet-lukuhaasteeseen minun on laitettava tämä kohtaan 15, "kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi". Kotikaupunkini Tampere on vahvasti esillä, ja sujuvasti liikun mukana Rosendahlin rannassa, Sammonkadulla ja Hervannassa. Lenin-museossa en ole käynyt, mutta tuossa se on korttelin päässä. Saksassa ollaan Berliinissä, Hampurissa ja Bremenissä, ja kuinka ollakaan, olen käynyt niissä kaikissa. Sen vaan haluaisin tietää, onko Klebarsch (Liimainen perse) oikeasti olemassa oleva baari, vaiko mielikuvituksen tuotetta. Tavallaan toivoisin sen olevan oikea :D Hämmästyin kun puolisoni tiesi valtosihteeri (Heinz-Rudolf) Brinkmannin, selvitin että oikea Brinkmann eli kirjan hahmoa aiemmin ja oli etunimeltään Rudolf.

Sanoinko jo, että jestas miten hyvä kirja! On myös sarjan avaus, suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavaksi tulee.

Punainen prinsessa on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni, Mustaa valkoisella, Kirjojen kuisketta ja Sanapari.

Denise Rudberg: Salainen koodi & En andra allians

Denise Rudberg: Salainen koodi

Ruotsinkielinen alkuteos Den första siffran (2019)

Suomentanut Anu Koivunen

Into 2020

286 s.

Denise Rudberg: En andra allians

Forum 2020

282 s.

Denise Rudberg on varsin tuottelias kirjailija, joka on aloittanut uuden, 1940-luvulle sijoittuvan sarjan. Annan aina pisteitä kirjailijalle siitä, että hän uskaltaa jättää joko kokonaan tai vähäksi aikaa menestyneen sarjan, ja kirjoittaa jotain uutta. 

Ensimmäinen osa Salainen koodi on juuri julkaistu suomeksi. Miinukset kirjan nimestä; koska kyseessä on jälleen numeroitu sarja (kuten on Rudbergin Marianne Jidhoff - sarjakin), olisi mielestäni tärkeää että numero yksi olisi jotenkin mukana myös suomenkielisessä nimessä. Runsaasti pluspisteitä siitä, että kansi on oletettavasti sama kuin ruotsinkielisessä alkuteoksessa. Ihanaa, että tyyli on yhtenäinen!

Sarjan avausosa esittelee lukijoille kolme poikkeuksellista naista. Elisabeth on poikatyttö, joka viihtyy huvittelemassa ja on kuin kala vedessä missä tahansa seurassa. Signe on paennut avioliittopaineita ja muuttanut maalta Tukholmaan. Iris on tullut Virosta kahden poikansa kanssa, ja jännittää kaikkea, vaikka Ruotsi onkin hänelle ennalta tuttu maa ja hän osaa kielen.. Niin erilaisia kuin naiset ovatkin luonteeltaan ja taustaltaan, heillä on yhteisenä ominaisuutena terävä ja matemaattisesti lahjakas pää. Sattumalta heidän taitonsa huomataan, he osallistuvat testiin ja pääsevät töihin koodinpurkajiksi. 

- Ei se mitään, se ei ole yleisesti tiedossa. Mutta onko neiti Herrman matemaatikko?

- Ei.

- Onko neiti Herrman suorittanut ylioppilastutkinnon?

- Ei.

- Onko neiti Herrmanilla ansioluettelossaan mitään akateemisia tai vastaavia opintoja?

- Ei, ei muuta kuin tyttökoulu Sveitsissä ja sihteerikoulu. Ymmärrän, että on loukkaavaa, kun kaltaiseni moittii jotakuta arvovaltaista henkilöä. Minä vain sain tarpeekseni, kun minun olisi niiden insinöörien mielestä pitänyt vielä leikata tukkani, jotta he kykenisivät hoitamaan työnsä. Ei se hemmetti vieköön minun vikani ole, jos ne typerät ukot eivät osaa laskea. Anteeksi vain, kenraali, mutta minulle riitti. Heidän hutilointinsa on saanut jatkua aivan liian pitkään. 

Pöydän ympäriltä kuului tukahdutettuja yskäisyjä, ja kenraali silmäsi ympärilleen ennen kuin katsoi taas Elisabethia ankarasti.

- Asiapaperit on toimitettu meille, ja ne osoittavat selvästi, että yksi herroista on yrittänyt huiputtaa Ruotsin asevoimia. Neiti Herrman on juuri paljastanut halpamaisen vakoojan. Kyseinen vakooja on virheellisten tietojen avulla yrittänyt horjuttaa asemaamme puolueettomana kansakuntana keskellä kiivasta sotaa. 

Pidin avausosasta hurjan paljon noin puoliväliin asti. Elisabeth, Signe ja Iris ovat mahtavia tyyppejä, ja on valtavan kiinnostavaa seurata heidän tietään koodinpurkajiksi. Loppuosa valitettavasti vähän lätsähtää, pääosin siksi että itse koodinpurku jää kovin vähälle. Naiset toimistossa ovatkin enemmän kahvinkeittäjiä, ja minusta ainakin tuntuu että heidän taitonsa heitetään hukkaan. Muutenkin itse työ jää vähemmälle, ja tarina keskittyy enemmän naisten yksityiselämään, jossa ei siinäkään juuri tapahdu mitään mistä ei olisi luettu jo aiemmin tarinan mittaan.

Toinen osa En andra allians on ilmestynyt ruotsiksi tänä vuonna, arvaan että se tulee suomeksi ulos joko syksyllä tai viimeistään ensi keväänä. Toivottavasti jo syksyllä! Nimittäin tässä ollaan enemmän toimistolla, saadaan ja ratkotaan saksalaisilta napattuja viestejä, ja kohdataan värvääjiä. Toisaalta tässäkin koen kahdenlaisia tunteita. Iris on mukana noin puoli kirjaa, sen jälkeen hän esiintyy pari kertaa ohimennen luvuissa, jotka on kerrottu Elisabethin tai Signen näkökulmasta. Signellä on terveysongelmia, joita vatvotaan koko kirjan ajan. Elisabeth on taas suosikkini, ihanan epäsovinnaisena, omapäisenä ja sanavalmiina. Pidän siitä, kuinka tiivis ystävyys naisten välille syntyy, ja kuinka etenkin huikentelevaisen oloinen Elisabeth on ystävilleen kovin välittävä ja pyyteetön.

- Då skulle vi önska att fröken Herrman informerar oss om varför ni bett att få träffa oss.

Hon tog en klunk av vattnet och harklade sig.

- Som ni säkert vet tjänstgör jag för tillfället på Karlaplan 4 under ledning av professor Svartström. Dessförinnan var jag sekreterare på Flygstaben i knappt ett år. För en tid sen var jag på en tillställning som arrangerades av min fästman, Charles Lagerman, på Grand Hôtel. Där befann sig två tyska militärer, kommendör Jodl och generalmajor Neuland. De var på det stora hela mycket oförskrämda och jag uppträdde förmodligen inte särskilt älskvärt. Men morgonen efter upptäckte jag att dessa två herror stod utanför min port på Birger Jarlsgatan 18, i samma hus som flygets materielverk och Märthaskolan.

- Så vad gjorde ni?

Elisabeth tog ett djupt andetag och fortsatte:

- Jag bad portvakten släppa ut mig genom utgången som vetter mot Grev Turegatan. Sen när jag kom hem under kvällen så tog jag en omväg för att försäkra mig om att inte bli upptäckt. Därefter såg jag dem inte förrän på nyårsafton då jag var inbjudit till Yxtaholms herrgård tillsammans med min fästman. Då approcherade de mig återigen. Min fästman Dinty, Charles Lagerman, misstänker att de försöker värva mig.

Mielestäni ykkösosa on erittäin hyvä mutta toinen vielä parempi. Siinä tutustutaan naiskolmikkoon vähän syvemmin ja ollaan myös enemmän koodinpurkamisen ja sitä myöten sodankäynnin ytimessä. On hyvä asia, että sodasta kirjoitetaan siitä näkökulmasta, mitä ihan tavalliset ihmiset pystyivät tekemään auttaakseen. Ja kerrankin pääroolissa ovat nuoret naiset! 

Ruotsi oli käsittääkseni puolueeton toisessa maailmansodassa, mikä varmasti antaa kirjailijalle aikamoisen vapauden valita näkökulmansa. Tässä kirjasarjassa ruotsalaiset ovat ainakin näennäisesti ystävällisissä väleissä saksalaisten kanssa, mutta kuitenkin he saamallaan tiedustelutiedolla pyrkivät hidastamaan tai estämään Saksan suunnitelmia. Saapa nähdä, montako osaa kaikkinensa tulee. En usko että kolmas osa on viimeinen, kuviot ovat kaikilta osin vielä pahasti vaiheessa.  

Salainen koodi on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan kirjakaksikon kohtaa 49, "vuonna 2020 julkaistu kirja". Kumpikin sopii myös kohtaan 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa", lisäksi En andra allians käy kohtaan 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu".

Lastenkirjalauantai: Aaron Blabey: Hurja jengi: Kotkottajat pulassa

Aaron Blabey: Hurja jengi: Kotkottajat pulassa

Englanninkielinen alkuteos The Bad Guys. Mission Unpluckable. episode 2 (2015)

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Into 2020 

140 s.

Kirjoitin aiemmin Aaron Blabeyn superhauskasta Hurja jengi - kirjasta, joka onneksi on sarjan avausosa. Jatko-osa Hurja jengi: Kotkottajat pulassa vie pelastustoiminnan uusiin sfääreihin, kun pelastettavana on peräti 10 000 kanan joukko. Jengin johtaja Susi kertoo kanojen elävän ahtaasti häkeissä, ilman auringonvaloa, lasersäteiden vartioimina. Peruslähtökohta pelastusoperaatiolle on, että tehtävä on mahdoton. 

Nelikosta tulee viisikko, kun mukaan laskeutuu hämähäkki Raaja. Tämä sattuu olemaan mitä taitavin hakkeri. Sellaista tarvitaankin, sillä kanojen luo pääsemiseksi vaaditaan erittäin tarkka suunnitelma, suunnitelma jolla hyödynnetään ilmastointikanavaa, vältetään seiniin ja lattiaan koskeminen, vältetään lasersäteet, vältetään huoneessa olevan yksittäisen vartijan huomio ja niin edelleen. (Aikuiset, tuoko tämä mieleen mitään toimintaelokuvaa? :D) 

En laita postaukseen tekstipätkää kirjasta, siitä yksinkertaisesta syystä että teksti ja kuva liittyvät niin saumattomasti toisiinsa, että toisesta ei saa kunnolla irti ilman toista. Teksti on luettuna hauskahkoa, mutta täyteen loistoonsa se pääsee vain kuvituksen kanssa. Laitankin pari esimerkkiä:

Nykylastenkirjoissa mustavalkoinen kuvitus on aika harvinainen, ja niissä harvoissa se on yleensä tylsänlainen. Tässä sarjassa mustavalkoisuus toimii, ehkä jopa paremmin kuin jos se olisi värillinen. Kuvissa on paljon katsottavaa, paljon toiminnallisuutta; väritys saattaisi tehdä siitä liian levottoman. 

Kirja loppuu siihen malliin, että jatkoa on luvassa. Viimeinen sivu paljastaa, että tulossa on pahismarsu sekä mystinen ninja, tuskin maltan odottaa! J

Lastenkirjalauantai: Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!

Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!
Englanninkielinen alkuteos We Don't Eat Our Classmates (2018)
Suomentanut Emilia Miettinen
Into 2020
40 s.

Eppu on pieni dinosaurus, jolla on edessä eskariin meno. Se tietysti jännittää kovasti:

Hämmästys on iso, kun käy ilmi että muut eskarilaiset ovat lapsia. Ja vieläpä herkullisia sellaisia! Eppu ei mahda sille mitään, että hän tuossa tuokiossa ahmaisee lapset. Opettaja tietenkin komentaa sylkemään heidät pois, toisten syöminen ei ole ollenkaan soveliasta! Ei ihme, että muut alkavat pelätä Eppua, ja hän jää yksin. 

Kotona isä tiedustelee, kuinka ensimmäinen päivä oli sujunut. 

"En saanut yhtään ystävää!" Eppu itkee. "Kukaan lapsista ei halunnut leikkiä minun kanssani!"

"Eppu Saurus", isä kysyy. "Söitkö luokkakavereitasi?"

"No... ehkä ihan pikkuisen vain."

"Joskus on hankala saada kavereita", sanoo isä. "Etenkin, jos haluat pistellä heidän poskeesi.Katsos Eppu, lapset ovat sisimmässään iahn niin kuin mekin. Mutta maukkaampia."

Siinä onkin Epulle PALJON pohdittavaa.

Toisena päivänä Eppu yrittää parhaansa ollakseen syömättä toisia, ja onnistuukin melko hyvin. Tarvitaan kuitenkin kohtaaminen terävähampaisen kultakalan kanssa, ennen kuin Eppu pääsee kokonaan irti lapsisyönnistään. 

Ensi alkuun ajattelin, että jestas sentään, onpas tämä hurja tarina. Että onko liiankin hurja. Samalla kuitenkin koko ajan hymyilytti, sekä tekstissä että kuvituksessa on monia huvittavia juttuja. 

Pohjalla on isoja asioita; eskariin meno jännittää, uudet ihmiset jännittävät, pettymys kun jätetään yhteisen toiminnan ulkopuolelle, mikä on oikein ja mikä väärin tekemistä, kuinka pystyä hillitsemään itsensä ja mielitekonsa... 

Lopputulema on, että tämä on mielestäni loistava kirja täydentämään eskariin, päiväkotiin ja kouluun menoon valmistautumista. Koska Eppu on dinosaurus, hahmojen väliset ristiriidat on helppo vetää överiksi. Huumori takaa sen, että lukijalla on hauskaa myös tarinan aikana, ei vasta viimeisellä sivulla. Aikuislukijankin on helppo pysähtyä miettimään omaia käytösmallejaan ja tapaa, joilla kohtaa muita. 

Lastenkirjalauantai: Aaron Blabey: Hurja jengi

Aaron Blabey: Hurja jengi
Englanninkielinen alkuteos The Bad Guys, Episode 1 (2015)
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Into 2020
140 s.







Alussa ovat susi, hai, käärme ja piraija. Kaikki ovat hurjia, vaarallisia petoja, eikös vaan? Tällä kertaa ei. Susi on päättänyt näyttää lukijalle, että hän ja hänen kaverinsa ovat oikeasti tosi kivoja ja lempeitä. Kavereilla tosin kestää hetken päästä mukaan hänen ideaansa. Kun lähdetään pelastamaan kissaa puusta, nelikosta aika monella on oletuksena, että kissasta tulee ateria. Herra Susi saa heidät kuitenkin oivaltamaan, että pelastusoperaatio ilman syömistä on nyt heidän juttunsa. 

Kissa on puolestaan operaatiosta eri mieltä, eikä todellakaan halua tulla tämän jengin pelastamaksi. Käydäänkin hurja henkien taisto. Ensimmäisen tehtävän jälkeen vuorossa on vaativampi: yksi kissa puussa vaihtuu 200 koiraksi koiratarhassa. Herra Sudella on suunnitelma tätäkin varten. Eikä tietenkään kaikki mene ihan niin kuin on suunniteltu... 

Hurja jengi on hauska tarina, jossa on vielä hauskempi kuvitus. Eläinten ilmeet, ilmeettömyys, liikkeet ynnä muut ovat sellaisia, että niille ei voi olla nauramatta. 

Viime vuosina on tullut paljon lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on isoja kuvia tekstin lomassa, lisäksi on käytetty eri fontteja, eri fonttikokoa, lihavointia ja niin edelleen. Joskus mietin, että onko sellainen sittenkään helppolukuista, vai onko se liian levotonta ja vaikeasti seurattavaa. Hurjan jengin etu on siinä, että tekstiä on varsin vähän, joillain sivuilla pari sanaa, joskus pari lausetta. On myös helppo pitää tauko lukemisessa, sillä kaksi eri operaatiota on selkeästi erotettu toisistaan. Sivumäärä voi tuntua isolta, mutta valtaosa on kuvaa joten tarina on helppo- ja nopealukuinen. Lopussa vihjaistaan seuraavasta tehtävästä, 10 000 kanan pelastamisesta. Siitä saamme odottaa suomennosta syksyyn asti. 

Vinkkauslistani pitenee taas, mahtavaa! Ja ennen muuta siksi, että tätä voi vinkata kaikille alakouluikäisille, en usko että olisi kuudesluokkalaisillekaan liian helppo tai tapahtumaköyhä. Jostain luin, mitä lapset toivovat hyvältä kirjalta, vastaus oli huumoria ja seikkailua. Tässä on molempia yllin kyllin. 

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka
Into 2019
344 s.

Matkakertomukset ovat aina kiinnostavia, joskin, mitä kauemmin sitten reissut on tehty, sitä enemmän ne muistuttavat seikkailuja. Kuten Mies ja merilehmä, jossa päästään 1700-luvulle Beringin retkikunnan mukaan kohti Alaskaa. Mukana on saksalainen luonnotutkija Georg Steller, mies jolle luonto oli intohimo ja jonka uteliaisuus oli lähes pohjaton.

Tutkimusmatkat ovat tuolloin olleet aina sekä hankalia että vaarallisia. Hankalia siksi, koska usein on tarvinnut paitsi hankkia tarvikkeita matkalle myös rakentaa laiva jossa lähteä merelle. Tässä tapauksessa matkaan lähdetään Siperian perukoilta, eli lähtöpaikalle on matkustettava tuhansia kilometrejä, maastossa jossa ei ole teitä, aikana jolloin ei kulje junia. Kuten Koivisto toteaa, eräänkin tutkijan yksi ainoa tutkimusretki kesti valmisteluineen kuusitoista vuotta. 

Vaaroja tulee monesta suunnasta. Eletään aikaa, jolloin taudit leviävät helposti. Siperia on harvaan asuttua ja köyhää aluetta, jolloin ryöstelyt ja väkivalta ovat uhkana. Meriä ei ole vielä tutkittu läpikotaisin, joten kartat ovat puutteellisia, jopa virheellisiä. Uusia alueita löydettäessä (ja valloitettaessa) kohdataan alkuasukkaita, joista ei voi tietää löytyykö yhteistä kieltä tai elekieltä vai onko odotettavissa väkivaltaa. 

Stellerin merimatkan kohtalokkuus tulee siitä, että kartta on epätarkka, sää epäsuotuisa ja laivan miehistö keripukin kourissa. Retkue purjehtii seitsemän viikkoa Alaskaan, missä Stellerin epätoivoksi hänellä on vain muutama tunti aikaa kerätä näytteitä ennen paluumatkan alkamista. Matka etenee hitaasti, ja kaiken huipuksi laiva Pyhä Pietari ajautuu karikkoon. Miehistön on rantauduttava, ja pettymyksekseen he huomaavat osuvansa asumattomalle saarelle, juuri ennen talven tuloa. Steller on onneksi neuvokas mies, ja niinpä henkiinjääneet pystyvät suojautumaan, hankkimaan ruokaa ja kuukausien päästä rakentamaan laivan. Kotimatka voi lopulta alkaa. 

Bering on jo hyvin sairas. Hänet tuodaan laivalta varovaisesti kantotuolissa, ja hänelle laitetaan purjekankaalla peitetty suoja yhteen maakuoppaan. Päivä on kolea ja sataa lunta. Steller käy Beringin luona ja hämmästyy tämän mielenrauhaa. He keskustelevan tilanteesta, ja Bering tiedustelee Stellerin mielipidettä. Steller kertoo havainnoistaan ja ilmaisee käsityksensä, että he ovat joutuneet saarelle, jossa ei asu joko lainkaan tai korkeintaan asuu vain hyvin vähän ihmisiä. Kamtsatkan rannikko ei kuitenkaan voi olla kaukana, Steller arvelee, sillä hän on löytänyt rannalle ajautuneet ikkunapuitteet, ristikkoikkunan, joka oli selvästi venäläisen puusepän työtä. Toisaalta rannalle oli ajautunut myös metsästäjän ketunloukku, jossa ei ollut käytetty rautaa, mikä taas viittasi Amerikan alkuperäisväestöön. Ilmeisesti myöskään Amerikka ei ole kaukana.

Tykkäsin tästä kovasti, yhtään ei haitannut etten ollut koskaan kuullutkaan Stellerin nimeä. Koivisto kertoo mukaansatempaavasti 1700-luvun tutkimusretkistä, vallanpitäjien asenteista, akateemisista kiistoista, luonnonmullistuksista ja niin edelleen. On ollut todella hurjaa, miten kauan on mennyt yksittäisen tutkimusmatkan valmisteluihin, ja myös miten tiedonkulun hitaus on aiheuttanut väärinkäsityksiä ja viivästyksiä. Helsingissä on muuten Luonnontieteellisessä museossa stellerinmerilehmän luuranko, liki ainoa kokonainen maailmassa. Muitakin on, mutta ne on koottu yhteen useasta eri luurangosta. 

Koivisto on saanut hienon kirjan tehtyä, vaikka tehtävä ei liene ollut helppo. Stelleristä on kirjoitettu vähän, lisäksi hän kuoli suhteellisen nuorena joten hänen itse kirjoittamaansa aineistoa ei ole massiivista määrää. Suureen tutkimusmatkaan liittyvää muistitietoa on kirjattu ylös, mutta vuosikymmeniä matkan jälkeen. Ja kuten tapana on, ihmiset helposti muistavat valikoidusti kirjoittaessaan sellaisesta, missä ovat itse olleet mukaan.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä viimeisen puuttuvan kohdan 22, "ilmastonmuutosta käsittelevä kirja". Kirja loppupuolella pohditaan ilmastonmuutosta ja muistutetaan, mitä kaikkea siitä aiheutuu. Moni on kuullut että jäätiköt sulavat, mutta kuinka moni tulee ajatelleeksi että sulaminen vaikuttaa joihinkin lajeihin, jotka kenties katoavat jolloin jotkut muut lajit jäävät ilman ravintoa. Vaihtoehtoja on vähän: sopeutua, muuttaa muualle ja sopeutua sinne, tai kadota. 1700-luvulla ihmiset ajattelivat, että jos tapetaan kaikki nämä täällä olevat tämän lajin eläimet, niin niitä on varmasti jossain muualla. Nyt Maapallo on pienempi, ja vaikka kaikkia lajeja ei ole vielä löydettykään, varsinkin isommista lajeista ollaan varsin hyvin selvillä, missä niitä elää. 

Mies ja merilehmä on luettu myös blogissa Lukihäirikkö.

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta
Into 2019
Kansi: Perttu Lämsä
277 s.

En ole koskaan käynyt Portugalissa, mutta mitä useamman Anu Patrakan kirjan luen, sitä enemmän maa kiinnostaa. Kunhan en vain törmäisi Rui Santosiin, joka miettii "(...) että jälleen törmäsi työssään suomalaisiin. Mikä oikeasti oli todennäköisyys, että niin tapahtuisi?" Ei hänellä mitään suomalaisia vastaan ole, ihmetteleepä vaan mistä niitä riittää rikospaikoille.

Tällä kertaa tutkinnan osana on suomalaispariskunta Pikijoki. Taidemaalari Rafael on yhdessä Pia-vaimonsa kanssa jättänyt Suomen ja muuttanut portugalilaiseen kylään. Rafael haluaa vain maalata, muulla ei ole väliä. Pia yrittää saada Rafaelin töitä näyttelyihin ja sitä kautta myydyksi. Se on kuitenkin vaikeaa. 

Eräänä päivänä rannalta löytyy ruumis. Pia on varma, että kyseessä on Rafael. Vaan eipä ole. Kuka siis on kuollut mies, joka makaa Rafaelin vaatteiden lähellä? Ja missä Rafael on? Rui Santos ei ehdi päästä tutkimuksissa edes alkuun, kun Piakin katoaa. Mistä on kysymys? Kuka on oikeasti kadonnut ja kuka ei halua tulla löydetyksi? Portugalin poliisilla on pähkinä jos toinenkin purtavaksi salaisuuksia kaivellessaan. 

Miksi mies oli ottanut rannekellon mukaansa? Oliko hän niitä miehiä, jotka eivät koskaan ottaneet sitä pois kädestään? Vaimo oli kuitenki pyynnöstä etsinyt sitä. Pikainen haku internetissä oli kertonut, ettei kyseinen kellomerkki ollut kovin kallis, jollei sitten kyseessä ollut kultakello. 

Rui Santos nojautui tuolissaan taaksepäin ja nosti jalat pöydälle. Hän tuijotti rannalla käynnin jälkeen kiillotettujen nahkakenkien kärkiä. Miksi kengät tehtiin niin suipoiksi? Jalkaterähän oli leveä. Miksi ihmiset pakotettiin ahtamaan jalkansa liian kapeisiin ja epämukaviin kenkiin, joissa isovarvas ei mahtunut olemaan suorassa? Hän huokaisi.

Miksi hän ei halunnut uskoa, että suomalaistaiteilija oli kadonnut mereen?

Kirjan miinus on se, että se on liian lyhyt. Tai vaihtoehtoisesti se, että Piaa ja Rafaelia on liikaa suhteessa Rui Santosiin. Olisi ollut kiva lukea enemmän tapahtumista poliisiasemalla, nyt tuntuu siltä että tapahtumat etenevät harvakseltaan muutamalla haastattelulla. Välillä ihan unohtuu, että kyseessä on Rui Santos - sarjan kirja, tai dekkari / trilleri. Vaikka Pikijokien parisuhde-elämä on tärkeä motivaattori tapahtumakululle, olisi sitä voinut olla vähemmän. 

Patrakan vahvuus on ihmisten kuvaaminen. Hän osaa piirtää tarkkoja muotokuvia varsin vähäisestäkin materiaalista. Voi olla, että henkilöhahmo esiintyy vain muutaman lyhyen kerran, ehkä vain yhdesti tai kahdeksi, silti hän tuntuu elävältä ja todelliselta. Lukijana on helppo sujahtaa mukaan tapahtumiin, olla osa tapahtumapaikkaa, istua kahvilan sivupöydässä tai poliisilaitoksella jonkun huoneen nurkassa. 

En tiedä, millainen Portugalin sää keskimäärin on, tätä sarjaa lukemalla tuntuu että siellä on aina kaunista ja lämmintä. Joskus tuulee niin että meri myrskyää. Patrakka kuvaa paitsi ihmisiä myös paikkoja ja asioita hyvin kouriintuntuvasti. Lukiessa alkoi tehdä mieli sämpylöitä ja appelsiinimehua, ja mennä kävelemään hiekkarannalle. 

On mielenkiintoista nähdä, montako osaa sarja saa. En usko sen päättyvän tähän kolmanteen kirjaan, Rui Santosissa kumppaneineen on ehdottomasti ainesta vielä ainakin muutamaan tarinaan. 

Syyllisyyden ranta on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta.