Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aki Räsänen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aki Räsänen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 1. lokakuuta 2024

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Norjankielinen alkuteos Kniven i ilden. Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2024

368 s. 



Vuonna 1859 Priita-Kaisa pakkaa poikansa Aleksin ja Heikin mukaan ja lähtee Sodankylästä kohti Pykeijaa. Kahden aviottoman lapsen äitinä hän on joutunut häpeään ja aikoo aloittaa alusta muualla. Matkanteko katkeaa muutamaan otteeseen, yleensä pitkäksi aikaa, sillä Priita-Kaisaa tarvitaan parantamaan vammoja. Hän kokee olevansa parempi eläinten kanssa, mutta tunnistaa usein myös ihmisten vaivat. 

Kun kolmikko lopulta saapuu raskaan taipaleen jälkeen Näytämöön, Priita-Kaisan suunnitelmat menevät uusiksi. Hän oli ajatellut löytävänsä kalastajan aviomiehekseen, mutta rakastuukin ukkomieheen. Suhde on julkinen salaisuus, josta he Mikon kanssa joutuvat maksamaan. Ja vaikka tie lopulta vie Pykeijaan, ei siellä ole helpompaa. Elämä kalansaaliiden ja säiden armoilla on kovaa, vuodesta toiseen. Mutta rakkaus lämmittää, eivätkä sentään ihan kaikki ihmiset ole heitä vastaan. 

Kaikkiin paikkoihin olen halunnut lähteä. Kaikki polut, kaikki tähdet, kaikki revontulten lieskat ovat johtaneet minua kotiin, kaikki merkit, kaikesta voi päätellä jotain, kaikki sinertää, jokainen suo, jokainen kallio, jokainen mutka, jokainen lampi. Kaikki se tuohi, mitä olen repinyt, on toiminut karttana sille joka osaa lukea, kaiken olen lukenut, kaikki polut ja risteykset olen löytänyt, jopa ne joita en ymmärtänyt.
Mutta tuo tuolla.
Meri.
Se ei vedä minua puoleensa.
Mereltä minä sulkeudun. 
- En uskonut, että se olisi tällainen, sanon hänelle, joka seisoo juuri näköpiirini laidalla. 
- Mitä Priita-muori uskoi?
- Mitäkö minä uskoin?
- Mitä Priita-muori uskoi merestä?
Miehen käsivarret saavat otteen, käsivarret kylkiluiden ympärillä, käsivarret jotka purkavat kiinnitysköyden, nuo käsivarret kun ne pitelevät, miten ne sopivatkaan minun pitelemiseeni, ne vain pitelevät, ne tekevät sen mielellään, kuin olisin vanha nainen, kuin särkyisin helposti, kuin olisin arvokas. 

Odotin kirjalta paljon ja se osoittautui juuri niin hyväksi kuin olin ajatellut. Elämä on niukkaa ja jokainen tekee elantonsa eteen sen mitä on tehtävä. Ihmissuhteet eivät ole koukeroisia vaan melko suoraviivaisia. Asioista puhutaan suoraan, kaunistelematta. Taustalla on vahva usko pikkuväen voimaan, ja pienillä rituaaleilla yritetään saada niin suojaa kuin helpotusta. 

Ihmisten nimissä tahdoin mennä välillä sekaisin, sen verran monta Mikkeliä, Priitaa, Heikkiä ja Kreetaa tavataan. Nimissä on kuitenkin yleensä mukana talon tai suvun nimi tai henkilön ominaisuus, joten äkkiä pääsee jyvälle kenestä kulloinkin on kyse. 

Kirja avaa Ruijan rannalla -sarjan. Mielenkiinnolla odotan, kuinka monta osaa saamme vielä lukea Priita-Kaisan ja Mikon elämästä.  Miten heidän suhteensa jatkuu? Entä Priita-Kaisan suhde lapsiinsa? Onko edessä hyviä kalavuosia vai tuleeko elämästä entistä vaikeampaa? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjassa rakastutaan". 

Jäämeren laulu on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirjareppu

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Anders de la Motte: Keräilijä

 

Anders de la Motte: Keräilijä

Ruotsinkielinen alkuteos Bortbytaren (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Into 2024

453 s. 







Dekkariviikko jatkuu uuden sarjan avausosalla. Anders de la Motte on kirjoittamassa jo ainakin kolmatta sarjaa, ja Keräilijä vie meidät jälleen ihan uudenlaiseen ympäristöön. 

Leonore Asker tutkii nuoren parin katoamista. Hän ei pääse alkua pidemmälle, kun hänet irrotetaan tutkinnasta ja siirretään poliisitalon kellariin, Kadotetuiksi sieluiksi nimitetyn porukan johtoon. Kellarissa työskentelee mitä kummallisin henkilökaarti, jotka tuntuvat kaikki puuhaavan omiaan ilman minkäänlaista koordinaatiota tai edes selkeää juttua. Leo ei anna periksi vaan paneutuu edeltäjänsä aloittamaan pienoismallimaailmaan sijoittuvaan tutkintaan. Kuka lisää figuureja valtavankokoiseen pienoisrautatiehen? Miksi? Pian Leo huomaa, että figuureilla on yhteys paitsi hänen aikaisempaan tutkintaansa myös moneen muuhun juttuun. Mutta koska hän ei ole väleissä paikkansa vieneen tutkijan kanssa, hän päättää selvittää tapauksen yksin. Vain huomatakseen ettei ole yksin; Kadonneiden sielujen kollegat ovat sittenkin hänen puolellaan ja valmiita auttamaan - vaikka sitten salaa. 

"Bengt Sandgren. Mitä hän viime aikoina tutki?"
"E-en oikein tiedä." Rosen valehtelee huonosti.
"Etkö? Luulin, että olet osaston kallio."
Hermoheikko pikku nainen nielaisee jälleen. 
"Hän tutki jotain hieman arkaluontoista, luullakseni. Hän ei oikein halua kertoa siitä."
"Mutta sinä autat häntä?" Hakuammuntaa, mutta osuma tulee. 
"Teen vain vähän hakuja rekistereistä ja sen sellaista."
"Millaisia hakuja?"
Rosen pyöriskelee tuolissaan. 
"Millaisia hakuja?" Asker toistaa. 
"K-kadonneiden henkilöiden rekisteristä. Bengt pyysi minua..." Hän vaikenee ja katsoo Askerin ohi käytävään kuin varmistuakseen, ettei kukaan salakuuntele. "Bengt pyysi minua kokoamaan listan kadonneista henkilöistä, joilla on yhteys Skåneen. Taustatietoa ja sellaista."
"Onko se sinulla vielä?"
Rosen nyökkää. 
"On, hän pyysi minua päivittämään sitä aina silloin tällöin."
"Kuinka kauan olet tehnyt sitä?"
Rosen kohtauttaa olkapäitään.
"Pari vuotta. Viimeksi hän pyysi minua päivittämään listan noin kuukausi sitten."
"Olet siis säännöllisesti pitänyt yllä salaista rekisteriä ja tehnyt hakuja jutuista, joita osastosi tai Sandgren eivät oikeastaan edes tutki?"
"Ei, ei." Rosen levittää kätensä. "En rekisteriä, listaa vain. Bengt sanoi, ettei mitään vaaraa ollut. Hönellä on tapana sanoa..."
Hän pitää tauon ja puree huultaan kuin epäröisi jatkaa.
"Bengtillä on tapana sanoa, että kukaan ei valvo, mitä me tällä osastolla teemme. Että ylempien kerrosten johtajat eivät välitä, mitä asioita tutkimme tai mitä sääntöjä noudatamme, kunhan vain pidämme matalaa profiilia emmekä herätä huomiota."
Asker kohottaa väitteelle kulmiaan. 

Poliisitalon kellarin ohella pääsemme urbaanin löytöretkeilyn maailmaan. Hylätyt, rapistuneet, usein unohdetut ja kartoista kadonneet paikat ovat mitä sopivin ympäristö murhatarinaan. Pienoismallit tuovat myös kivan mausteen. Ihmissuhteissa on toki se nainen-jätti-mieskollegan-mitä-mies-ei-sulata-ja-nainen-saa-kärsiä -kuvio, mutta muuten pahimmat kliseet on vältetty. Kellarikerroksen henkilögalleria on omituisuudessaan ihan superhauska ja kiinnostava. Toivottavasti heihin tutustutaan seuraavassa osassa enemmän. 

Erittäin hyvä, tiukasti otteessaan pitävä sarjan avaus.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjassa harrastetaan."

Keräilijä on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjarouvan elämää


Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.



torstai 21. syyskuuta 2023

Aslak Nore: Meren hautausmaa

 

Aslak Nore: Meren hautausmaa

Norjankielinen alkuteos Havets kirkegård (2021)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2023

480 s. 



Aslak Noren ensimmäinen suomennos kiinnosti esittelytekstin perusteella kovasti. Kun aloin sitä lukea, olin ensimmäiset sata sivua hämmentynyt. Missä ovat takakannessa mainitut Hurtigrutenin haaksirikko vuonna 1940 ja kadonnut käsikirjoitus nykyhetkessä? Miksi tarina alkaa Libanonista ja miksi vähän myöhemmin ollaan jossain päin Lähi-itää? Tarinan edetessä kaikki aikakaudet ja paikat sitten kyllä limittyvät yhteen ja antavat selityksen ihmettelyihini. 

Falckin suku on jakautunut kahteen haaraan. Isoisä Thorin ensimmäisestä avioliitosta syntyi Per, ja tämä sukuhaara on asettunut Bergeniin. Toinen avioliitto Veran kanssa synnytti Olavin, joka asuu pääkaupunkiseudulla ja on toisen sukuhaaran mahtimies. Entinen ministeri on nyt SAGA-säätiön voimahahmo, jolla on yhä valta hyppysissään. Kun Vera tekee itsemurhan, siitä käynnistyy pitkä ja monitahoinen tapahtumaketju. 

Veran lapsenlapsi Sasha kuulee kadonneesta käsikirjoituksesta ja kiinnostuu sukunsa historiasta. Vuoden 1940 haaksirikko oli yksi merkittävä tapahtuma, mutta jotain on tapahtunut myös vuonna 1970. Mitä salaisuuksia suvussa on piiloteltu kaikki vuosikymmenet? Onko mahdollista kaivaa kaikki esiin? Ja onko mahdollista, että esiin tulee jotain sellaista, jonka olisi ollut parempi pysyä piilossa? 

"Vera kirjoittaa aika isoista asioista", Johnny sanoi. "Etenkin sinuun ne varmaan vaikuttavat voimakkaasti."
Sasha nyökkäsi. "Tavallaan minusta tuntuu, että lukiessani opin tuntemaan isoäidin ensimmäistä kertaa. Mutta vaikka ymmärrän häntä nyt paremmin, on monia asioita, joita en tajua."
"Kuten sitä, että hän vihasi miestään?"
"Esimerkiksi, vaikka minusta onkin aina tuntunut siltä, kun Iso-Thorista on puhuttu. Ja se, että hänen äitinsä on kuollut jo kaksi vuotta ennen matkaa. Niin pitkälti kuin muistan, suvussa on kerrottu tarinaa, että Vera lähti pohjoiseen perheensä kanssa hyvästelläkseen sairaan äitinsä. Mitä sodan aikana tapahtui? Tiedän vain, että Vera pääsi Ruotsin puolelle vuonna 1944. Isä oli liian pieni muistaakseen sitä. Ne vuodet ovat valkoinen läikkä kartalla."
Johnny imaisi posket lommolla savukettaan. "Oletko varma, että haluat jatkaa tätä?"
"Mitä tarkoitat?"
"Kyse on sinun suvustasi, ei minun."
"Aikalaistodistajat ovat poissa. Jos näihin asioihin joskus saadaan selvyys, niin nyt. Olen varmempi siitä nyt kuin ennen käsikirjoituksen lukemista."
"Sitten emme saa jäädä junasta", Johnny sanoi ja näpäytti puoliksi poltetun tupakkansa lumikinokseen juuri ajoissa ojentaakseen Sashalle kätensä ennen kuin ovi sulkeutui ja juna liukui hitaasti asemalta.

Olen myös lukemisen jälkeen hiukan hämmentynyt. Sukusalaisuuksien selvittäminen on kyllä mukaansatempaavaa, mutta tuntuu että tarinassa on liikaa tavaraa. Mukana on niin natseja, Afganistania, Kurdistania, vankilaa, elämäkertaprojekti... Ihmisiä on runsaasti, ja osa heistä jää todella etäisiksi, kuten Sashan sisko Andrea tai HK, josta en kirjan luettuanikaan tiedä että kuka hän oikein on. Jotkut henkilöt esiintyvät matkan aikana kerran pari lyhyesti, kunnes selviää että oikeasti heidän merkityksensä tapahtumakulkuun on tosi iso. Suurin ongelmani taitaa olla se, että en pidä päähenkilöstä. Mielestäni Sashan käytös on koko ajan jotenkin töykeää. 

Instagramista luin jostakin postauksesta että Meren hautausmaa aloittaa Falckin suvusta kertovan sarjan, kirjassa sitä ei sanota mutta näin todella voi olla. Toivottavasti seuraava osa on Perin pojan Hansin elämästä, hänellä on isohko rooli tässä kirjassa ja hänen seurassaan viettäisin mielelläni enemmän aikaa. Hän tuntuu koko porukan inhimillisimmältä; vähiten kierolta ja omahyväiseltä. 

Tämä on luettu myös blogissa Luetut.net.


keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja

 

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja

Norjankielinen alkuteos Hyttebok fra helvete (2018)

Suomentanut Aki Räsänen

Aula & Co 2020

366 s.


Kun norjalainen koomikko Are Kalvø havahtui siihen, että kaikilla hänen kavereillaan oli somekuvissa postaus vuorilta, hän päätti ottaa selvää mistä on kyse. Miksi jokaisen pitää lähteä vaeltamaan? Luonto on kiva, mutta mikä saa ihmiset haastamaan itsensä kiipeämään vuorille tai hiihtämään tuntikausia, päivä toisensa jälkeen? Ja ennen kaikkea, miksi vaeltajat tapaavat suurennella ja vähätellä asioita? 

Kokeellinen tutkimus alkaa tietenkin retkeilykaupasta. Koska Are ei ole pahemmin ulkoillut vuosikymmeniin, on ensin hankittava varusteet. Siihen menee tietysti paljon rahaa, koska mukaan tarvitaan kaikkea tuiki tavallista, joskin vaellus-etuliitteellä varustettuna. Matkasuunnitelma ja tavoite ovat selvillä: ensimmäinen kesävaellusreissu kestää viikon ja siinä hän haluaa kokea valaistumisen retkeilyn ihanuudesta. Toinen matka on noin viikon mittainen hiihtovaellus, jossa hän yrittää löytää ihmisiä vuorilta. 

Suunnitelmat ja reitit kuulostavat selkeitä, mutta matkoilla sattuu vaikka mitä kommelluksia. Sataa - tietenkin - , reittien alkuja ja reittimerkkejä on hankala löytää, matkan pituudesta ja kestosta kuulee kovin vaihtelevia arvioita, seuralaisilla hajoaa varusteita ynnä muuta vastaavaa. Tilannekomiikkaa riittää, mutta on Kalvølla myös vakavaa pohdintaa. Miksi vaelluksia pitää aina hehkuttaa, miksi on vaikea myöntää että välillä on tylsää? Kenen puheeseen voi luottaa, kun jokainen esittää erilaisia arvioita? Mistä kumpuaa ihmisten tarve tolkuttomaan rehentelyyn? Miksi ihmisillä on niin hirveä kiire, vaikka vapaa-ajan määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä? 

Luonnossa oleminen - ja siellä käveleminen, liikkuminen, ruumiin käyttäminen - ei ole enää osa kovinkaan monen arkea. Sen sijaan siitä on tullut jotain vapaa-aikana etsittävää ja tavoiteltavaa, jota varten täytyy oikein varustautua. Treeneissä ja tunturimajoilla. Arkisen luonnossa liikkumisen ja luonnossa vietetyn vapaa-ajan välillä on vissi ero.

(...)

Eräs ihminen, jonka kanssa keskustelin ennen vaelluksen alkua, työskentelee huumorin parissa ja on siksi keskivertoa vaateliaampi näissä asioissa. Kyse on miehestä, joka pyrkii välttämään päärynänmuotoisuutta, jos nyt paljastamme hänen henkilöllisyytensä. Kun kuvasin hänelle suunnitellun reittimme, sillä tiesin hänen tuntevan tämän seudun hyvin, hän kutsui Besseggeniä lastenretkeksi. Kyseessä on nuori ja tunteikas nykyaikainen mies, jolla on terveet kulttuuriset mielenkiinnon kohteet ja hyvin kehittynyt huumorintaju. Mutta kun hän saa jalkaansa vaelluskengät, hän muuttuu Petter Northugiksi.

(...)

Kuuden tunnin, jääkylmän lounaan, kahden pikkusikaritauon, Dokumentointivastaavan sisäisen kamppailun, neljän viiden varmasti pahan hiertymän, kahden hajonneen sauvan ja joidenkin suksi- ja aurinkolasiteknisten ongelmien hälkeen saavumme perille. Kulutimme tarkalleen niin pitkän ajan kuin se leppoisa bergeniläinen terassilla ennusti. Kannattaa aina kuunnella leppoisia bergeniläisiä terassilla.

Välillä minua hieman ärsytti Kalvøn tapa vetää moni juttu överiksi, tapa tehdä numero asioista jotka eivät oikeasti ole kovin kummoisia. Valtaosa hänen tapaamistaan ihmisistäkin tuntuu jonkinlaisilta yli-ihmisiltä. Ehkä se on koomikon maneeri, että asioista pitää yrittää tehdä vitsikkäitä. Onneksi mukana on tummia sävyjä, yhteiskunnan ja ihmiskunnan kritiikkiä, nasevaa ja osuvaa. 

Kalvø nostaa kirjassa esiin monia tärkeitä asioita, jotka herättelevät lukijaa ajattelemaan. Milloin ulkoilusta tuli suoritus, ja miksi vapaa-ajallakin pitää suorittaa? Miksi ollaan yhä enemmän yhdessä mutta samalla yksin? Retkeilläänkö ja vaelletaanko siksi, että saadaan somekuville tykkäyksiä, vai siksi että nautitaan luonnosta? 

Olen itse vaeltanut sekä kengät että sukset jalassa, joten koin helpoksi samaistua Kalvøn tuntemuksiin. Pakkaaminen ja purkaminen, pukeminen ja riisuminen, palelu ja hikoilu, päiviä jatkuva sade ja loputon latu... Hän kirjoittaa mieleenpainuvasti vaelluksista, mitä tapahtuu ja miltä tuntuu 10 minuutin, kahden tunnin, neljän ja puolen tunnin kohdalla, päivän päätteeksi. Hän paitsi kertoo tapahtumakulusta myös pohtii suhdetta itseensä, muihin vaeltajiin, ympäristöön, yhteiskuntaan. 

Odotan mielenkiinnolla lukukokemuksia sellaisilta henkilöiltä, joilla ei ole vaelluskokemusta. Löytävätkö he kohtia, joihin tarttua kiinni? Uskon, että kirjaa pitävät kiinnostavana ja hauskana monet, itse viihdyin sen parissa vallan mainiosti. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Helvetillisen vaelluskirjan kohtaan 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu." Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 2, "iloinen kirja" tai 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".