Denise Rudberg: Salainen koodi & En andra allians

Denise Rudberg: Salainen koodi

Ruotsinkielinen alkuteos Den första siffran (2019)

Suomentanut Anu Koivunen

Into 2020

286 s.

Denise Rudberg: En andra allians

Forum 2020

282 s.

Denise Rudberg on varsin tuottelias kirjailija, joka on aloittanut uuden, 1940-luvulle sijoittuvan sarjan. Annan aina pisteitä kirjailijalle siitä, että hän uskaltaa jättää joko kokonaan tai vähäksi aikaa menestyneen sarjan, ja kirjoittaa jotain uutta. 

Ensimmäinen osa Salainen koodi on juuri julkaistu suomeksi. Miinukset kirjan nimestä; koska kyseessä on jälleen numeroitu sarja (kuten on Rudbergin Marianne Jidhoff - sarjakin), olisi mielestäni tärkeää että numero yksi olisi jotenkin mukana myös suomenkielisessä nimessä. Runsaasti pluspisteitä siitä, että kansi on oletettavasti sama kuin ruotsinkielisessä alkuteoksessa. Ihanaa, että tyyli on yhtenäinen!

Sarjan avausosa esittelee lukijoille kolme poikkeuksellista naista. Elisabeth on poikatyttö, joka viihtyy huvittelemassa ja on kuin kala vedessä missä tahansa seurassa. Signe on paennut avioliittopaineita ja muuttanut maalta Tukholmaan. Iris on tullut Virosta kahden poikansa kanssa, ja jännittää kaikkea, vaikka Ruotsi onkin hänelle ennalta tuttu maa ja hän osaa kielen.. Niin erilaisia kuin naiset ovatkin luonteeltaan ja taustaltaan, heillä on yhteisenä ominaisuutena terävä ja matemaattisesti lahjakas pää. Sattumalta heidän taitonsa huomataan, he osallistuvat testiin ja pääsevät töihin koodinpurkajiksi. 

- Ei se mitään, se ei ole yleisesti tiedossa. Mutta onko neiti Herrman matemaatikko?

- Ei.

- Onko neiti Herrman suorittanut ylioppilastutkinnon?

- Ei.

- Onko neiti Herrmanilla ansioluettelossaan mitään akateemisia tai vastaavia opintoja?

- Ei, ei muuta kuin tyttökoulu Sveitsissä ja sihteerikoulu. Ymmärrän, että on loukkaavaa, kun kaltaiseni moittii jotakuta arvovaltaista henkilöä. Minä vain sain tarpeekseni, kun minun olisi niiden insinöörien mielestä pitänyt vielä leikata tukkani, jotta he kykenisivät hoitamaan työnsä. Ei se hemmetti vieköön minun vikani ole, jos ne typerät ukot eivät osaa laskea. Anteeksi vain, kenraali, mutta minulle riitti. Heidän hutilointinsa on saanut jatkua aivan liian pitkään. 

Pöydän ympäriltä kuului tukahdutettuja yskäisyjä, ja kenraali silmäsi ympärilleen ennen kuin katsoi taas Elisabethia ankarasti.

- Asiapaperit on toimitettu meille, ja ne osoittavat selvästi, että yksi herroista on yrittänyt huiputtaa Ruotsin asevoimia. Neiti Herrman on juuri paljastanut halpamaisen vakoojan. Kyseinen vakooja on virheellisten tietojen avulla yrittänyt horjuttaa asemaamme puolueettomana kansakuntana keskellä kiivasta sotaa. 

Pidin avausosasta hurjan paljon noin puoliväliin asti. Elisabeth, Signe ja Iris ovat mahtavia tyyppejä, ja on valtavan kiinnostavaa seurata heidän tietään koodinpurkajiksi. Loppuosa valitettavasti vähän lätsähtää, pääosin siksi että itse koodinpurku jää kovin vähälle. Naiset toimistossa ovatkin enemmän kahvinkeittäjiä, ja minusta ainakin tuntuu että heidän taitonsa heitetään hukkaan. Muutenkin itse työ jää vähemmälle, ja tarina keskittyy enemmän naisten yksityiselämään, jossa ei siinäkään juuri tapahdu mitään mistä ei olisi luettu jo aiemmin tarinan mittaan.

Toinen osa En andra allians on ilmestynyt ruotsiksi tänä vuonna, arvaan että se tulee suomeksi ulos joko syksyllä tai viimeistään ensi keväänä. Toivottavasti jo syksyllä! Nimittäin tässä ollaan enemmän toimistolla, saadaan ja ratkotaan saksalaisilta napattuja viestejä, ja kohdataan värvääjiä. Toisaalta tässäkin koen kahdenlaisia tunteita. Iris on mukana noin puoli kirjaa, sen jälkeen hän esiintyy pari kertaa ohimennen luvuissa, jotka on kerrottu Elisabethin tai Signen näkökulmasta. Signellä on terveysongelmia, joita vatvotaan koko kirjan ajan. Elisabeth on taas suosikkini, ihanan epäsovinnaisena, omapäisenä ja sanavalmiina. Pidän siitä, kuinka tiivis ystävyys naisten välille syntyy, ja kuinka etenkin huikentelevaisen oloinen Elisabeth on ystävilleen kovin välittävä ja pyyteetön.

- Då skulle vi önska att fröken Herrman informerar oss om varför ni bett att få träffa oss.

Hon tog en klunk av vattnet och harklade sig.

- Som ni säkert vet tjänstgör jag för tillfället på Karlaplan 4 under ledning av professor Svartström. Dessförinnan var jag sekreterare på Flygstaben i knappt ett år. För en tid sen var jag på en tillställning som arrangerades av min fästman, Charles Lagerman, på Grand Hôtel. Där befann sig två tyska militärer, kommendör Jodl och generalmajor Neuland. De var på det stora hela mycket oförskrämda och jag uppträdde förmodligen inte särskilt älskvärt. Men morgonen efter upptäckte jag att dessa två herror stod utanför min port på Birger Jarlsgatan 18, i samma hus som flygets materielverk och Märthaskolan.

- Så vad gjorde ni?

Elisabeth tog ett djupt andetag och fortsatte:

- Jag bad portvakten släppa ut mig genom utgången som vetter mot Grev Turegatan. Sen när jag kom hem under kvällen så tog jag en omväg för att försäkra mig om att inte bli upptäckt. Därefter såg jag dem inte förrän på nyårsafton då jag var inbjudit till Yxtaholms herrgård tillsammans med min fästman. Då approcherade de mig återigen. Min fästman Dinty, Charles Lagerman, misstänker att de försöker värva mig.

Mielestäni ykkösosa on erittäin hyvä mutta toinen vielä parempi. Siinä tutustutaan naiskolmikkoon vähän syvemmin ja ollaan myös enemmän koodinpurkamisen ja sitä myöten sodankäynnin ytimessä. On hyvä asia, että sodasta kirjoitetaan siitä näkökulmasta, mitä ihan tavalliset ihmiset pystyivät tekemään auttaakseen. Ja kerrankin pääroolissa ovat nuoret naiset! 

Ruotsi oli käsittääkseni puolueeton toisessa maailmansodassa, mikä varmasti antaa kirjailijalle aikamoisen vapauden valita näkökulmansa. Tässä kirjasarjassa ruotsalaiset ovat ainakin näennäisesti ystävällisissä väleissä saksalaisten kanssa, mutta kuitenkin he saamallaan tiedustelutiedolla pyrkivät hidastamaan tai estämään Saksan suunnitelmia. Saapa nähdä, montako osaa kaikkinensa tulee. En usko että kolmas osa on viimeinen, kuviot ovat kaikilta osin vielä pahasti vaiheessa.  

Salainen koodi on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan kirjakaksikon kohtaa 49, "vuonna 2020 julkaistu kirja". Kumpikin sopii myös kohtaan 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa", lisäksi En andra allians käy kohtaan 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu".

Lastenkirjalauantai: Aaron Blabey: Hurja jengi: Kotkottajat pulassa

Aaron Blabey: Hurja jengi: Kotkottajat pulassa

Englanninkielinen alkuteos The Bad Guys. Mission Unpluckable. episode 2 (2015)

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Into 2020 

140 s.

Kirjoitin aiemmin Aaron Blabeyn superhauskasta Hurja jengi - kirjasta, joka onneksi on sarjan avausosa. Jatko-osa Hurja jengi: Kotkottajat pulassa vie pelastustoiminnan uusiin sfääreihin, kun pelastettavana on peräti 10 000 kanan joukko. Jengin johtaja Susi kertoo kanojen elävän ahtaasti häkeissä, ilman auringonvaloa, lasersäteiden vartioimina. Peruslähtökohta pelastusoperaatiolle on, että tehtävä on mahdoton. 

Nelikosta tulee viisikko, kun mukaan laskeutuu hämähäkki Raaja. Tämä sattuu olemaan mitä taitavin hakkeri. Sellaista tarvitaankin, sillä kanojen luo pääsemiseksi vaaditaan erittäin tarkka suunnitelma, suunnitelma jolla hyödynnetään ilmastointikanavaa, vältetään seiniin ja lattiaan koskeminen, vältetään lasersäteet, vältetään huoneessa olevan yksittäisen vartijan huomio ja niin edelleen. (Aikuiset, tuoko tämä mieleen mitään toimintaelokuvaa? :D) 

En laita postaukseen tekstipätkää kirjasta, siitä yksinkertaisesta syystä että teksti ja kuva liittyvät niin saumattomasti toisiinsa, että toisesta ei saa kunnolla irti ilman toista. Teksti on luettuna hauskahkoa, mutta täyteen loistoonsa se pääsee vain kuvituksen kanssa. Laitankin pari esimerkkiä:

Nykylastenkirjoissa mustavalkoinen kuvitus on aika harvinainen, ja niissä harvoissa se on yleensä tylsänlainen. Tässä sarjassa mustavalkoisuus toimii, ehkä jopa paremmin kuin jos se olisi värillinen. Kuvissa on paljon katsottavaa, paljon toiminnallisuutta; väritys saattaisi tehdä siitä liian levottoman. 

Kirja loppuu siihen malliin, että jatkoa on luvassa. Viimeinen sivu paljastaa, että tulossa on pahismarsu sekä mystinen ninja, tuskin maltan odottaa! J

Lastenkirjalauantai: Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!

Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!
Englanninkielinen alkuteos We Don't Eat Our Classmates (2018)
Suomentanut Emilia Miettinen
Into 2020
40 s.

Eppu on pieni dinosaurus, jolla on edessä eskariin meno. Se tietysti jännittää kovasti:

Hämmästys on iso, kun käy ilmi että muut eskarilaiset ovat lapsia. Ja vieläpä herkullisia sellaisia! Eppu ei mahda sille mitään, että hän tuossa tuokiossa ahmaisee lapset. Opettaja tietenkin komentaa sylkemään heidät pois, toisten syöminen ei ole ollenkaan soveliasta! Ei ihme, että muut alkavat pelätä Eppua, ja hän jää yksin. 

Kotona isä tiedustelee, kuinka ensimmäinen päivä oli sujunut. 

"En saanut yhtään ystävää!" Eppu itkee. "Kukaan lapsista ei halunnut leikkiä minun kanssani!"

"Eppu Saurus", isä kysyy. "Söitkö luokkakavereitasi?"

"No... ehkä ihan pikkuisen vain."

"Joskus on hankala saada kavereita", sanoo isä. "Etenkin, jos haluat pistellä heidän poskeesi.Katsos Eppu, lapset ovat sisimmässään iahn niin kuin mekin. Mutta maukkaampia."

Siinä onkin Epulle PALJON pohdittavaa.

Toisena päivänä Eppu yrittää parhaansa ollakseen syömättä toisia, ja onnistuukin melko hyvin. Tarvitaan kuitenkin kohtaaminen terävähampaisen kultakalan kanssa, ennen kuin Eppu pääsee kokonaan irti lapsisyönnistään. 

Ensi alkuun ajattelin, että jestas sentään, onpas tämä hurja tarina. Että onko liiankin hurja. Samalla kuitenkin koko ajan hymyilytti, sekä tekstissä että kuvituksessa on monia huvittavia juttuja. 

Pohjalla on isoja asioita; eskariin meno jännittää, uudet ihmiset jännittävät, pettymys kun jätetään yhteisen toiminnan ulkopuolelle, mikä on oikein ja mikä väärin tekemistä, kuinka pystyä hillitsemään itsensä ja mielitekonsa... 

Lopputulema on, että tämä on mielestäni loistava kirja täydentämään eskariin, päiväkotiin ja kouluun menoon valmistautumista. Koska Eppu on dinosaurus, hahmojen väliset ristiriidat on helppo vetää överiksi. Huumori takaa sen, että lukijalla on hauskaa myös tarinan aikana, ei vasta viimeisellä sivulla. Aikuislukijankin on helppo pysähtyä miettimään omaia käytösmallejaan ja tapaa, joilla kohtaa muita. 

Lastenkirjalauantai: Aaron Blabey: Hurja jengi

Aaron Blabey: Hurja jengi
Englanninkielinen alkuteos The Bad Guys, Episode 1 (2015)
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Into 2020
140 s.







Alussa ovat susi, hai, käärme ja piraija. Kaikki ovat hurjia, vaarallisia petoja, eikös vaan? Tällä kertaa ei. Susi on päättänyt näyttää lukijalle, että hän ja hänen kaverinsa ovat oikeasti tosi kivoja ja lempeitä. Kavereilla tosin kestää hetken päästä mukaan hänen ideaansa. Kun lähdetään pelastamaan kissaa puusta, nelikosta aika monella on oletuksena, että kissasta tulee ateria. Herra Susi saa heidät kuitenkin oivaltamaan, että pelastusoperaatio ilman syömistä on nyt heidän juttunsa. 

Kissa on puolestaan operaatiosta eri mieltä, eikä todellakaan halua tulla tämän jengin pelastamaksi. Käydäänkin hurja henkien taisto. Ensimmäisen tehtävän jälkeen vuorossa on vaativampi: yksi kissa puussa vaihtuu 200 koiraksi koiratarhassa. Herra Sudella on suunnitelma tätäkin varten. Eikä tietenkään kaikki mene ihan niin kuin on suunniteltu... 

Hurja jengi on hauska tarina, jossa on vielä hauskempi kuvitus. Eläinten ilmeet, ilmeettömyys, liikkeet ynnä muut ovat sellaisia, että niille ei voi olla nauramatta. 

Viime vuosina on tullut paljon lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on isoja kuvia tekstin lomassa, lisäksi on käytetty eri fontteja, eri fonttikokoa, lihavointia ja niin edelleen. Joskus mietin, että onko sellainen sittenkään helppolukuista, vai onko se liian levotonta ja vaikeasti seurattavaa. Hurjan jengin etu on siinä, että tekstiä on varsin vähän, joillain sivuilla pari sanaa, joskus pari lausetta. On myös helppo pitää tauko lukemisessa, sillä kaksi eri operaatiota on selkeästi erotettu toisistaan. Sivumäärä voi tuntua isolta, mutta valtaosa on kuvaa joten tarina on helppo- ja nopealukuinen. Lopussa vihjaistaan seuraavasta tehtävästä, 10 000 kanan pelastamisesta. Siitä saamme odottaa suomennosta syksyyn asti. 

Vinkkauslistani pitenee taas, mahtavaa! Ja ennen muuta siksi, että tätä voi vinkata kaikille alakouluikäisille, en usko että olisi kuudesluokkalaisillekaan liian helppo tai tapahtumaköyhä. Jostain luin, mitä lapset toivovat hyvältä kirjalta, vastaus oli huumoria ja seikkailua. Tässä on molempia yllin kyllin. 

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota & Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2018
173 s.
Arvostelukappale

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
10. painos Tammi 2010
173 s.

Pitkästä aikaa käsittelyssä kaksi kirjaa samaan aikaan, tällä kertaa suoranainen kirjapari. Aloitin lukemalla Vuosisadan rakkaussodan ja muutaman päivän hengähdystauon jälkeen jatkoin Vuosisadan rakkaustarinalla. Kirjoissa on paljon samaa mutta myös paljoa eroa. Witt-Brattström kirjoittaa parisuhteen väljähtymisestä, tai ei, väljähtyminen on liian lievä sana, olisiko rappio parempi. Tulinen rakkaus on muuttunut tuliseksi vihaksi, jossa katkeruus vallitsee ja syytökset lentelevät. Tikkasella rakkaus on jäänyt toisen osapuolen alkoholismin varjoon. Viha on piilevämpää, pinnalla on turhautuminen, alistuminen, yritys saada toinen huomaamaan että hei minä olen yhä olemassa ihmisenä.

Mies sanoi:

Puukotat minua silmään.

Pistelet neuloilla.

Jos et olisi tehnyt sitä

minun ei olisi tarvinnut

kohdella sinua kuin ilmaa.

Mies sanoi:

Sinä olet hullu.

On surullista nähdä

ihmisen tulevan noin hulluksi.

Nainen kysyi:

Mutta miksi minä tulen hulluksi?

Sinun sielusi on pikimusta.

(Vuosisadan rakkaussota)

Molemminpuolinen syyttely kiihtyy kiihtymistään. Sinä olet sellainen ja tällainen, sinä teit sitä ja tätä, minä teen tai sanon tai olen näin vain siksi kun sinä teet tai sanot tai olet noin. Hyvät, onnelliset ajat ovat yhä mielessä, tai ainakin mielen perukoilla, mutta ne haipuvat koko ajan kauemmas. Kuitenkaan suhteesta ei osata päästää irti, ei osata lopettaa vaan annetaan kierteen jatkua jatkumistaan.

En koskaan ymmärtänyt

miksi niin itsepintaisesti

väitit

että rakastit minua

kun et edes huomannut

että pian ei olisi jäljellä 

mitään minua

jota rakastaa

Sitten sinä loit itsellesi 

nimen

samaan aikaan kun minä

olin vajonnut todellisuuteen

korvia myöten

(Vuosisadan rakkaustarina)

Kirjoitusmuoto on sama, mutta sävy hyvin erilainen. Tikkasen minässä on jopa marttyyrin piirteitä; minä hoidan kaiken mutta sinä et huomaa minua, minä rakastan sinua mutta sinä huitelet muualla. 

Tykkäsin enemmän Witt-Brattströmin tekstistä. Mietin, että yksi syy voi olla siinä, että Tikkasen teksi muistuttaa liikaa siitä ajasta, jonka elin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Niin monta kertaa kuulin sunnuntaisin lupaukset, jotka rikottiin seuraavana perjantaina. Niin monta kertaa jäin kakkoseksi viinapullolle ja illanvietolle kaverin kanssa. Inhosin itseäni, kun en saanut lähdettyä suhteesta; siksi en voi pitää Vuosisadan rakkaustarinan minästä. Sen sijaan pidän paljonkin Witt-Brattströmin miehen ja naisen välisestä viiltävästä sanailusta, suoranaisesta kilpailusta siitä kumpi keksii nasevammat ja loukkaavammat haukkumasanat. Samalla vähän hävettää, tulee mietittyä että onko soveliasta nauttia riitelyn lukemisesta. 

Uskon, että Vuosisadan rakkaussota toimii myös ilman Vuosisadan rakkaustarinaa, mutta itse halusin lukea molemmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "palkitun kääntäjän kääntämä kirja". Vuosisadan rakkaussodan kääntänyt Jaana Nikula on saanut viime vuonna Erkki Reenpää - palkinnon. 

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Valenciana (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2017
210 s.

No niin, kun lukujumi on lähteäkseen niin se todella lähtee! Heti Syyskuun jumalien jälkeen käteen tarttui toinen lukuhermoon osunut kirja. Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ensimmäinen Zinaida Lindénini mutta ei varmasti viimeinen.

En haluaisi luokitella kirjaa novellikokoelmaksi. Se koostuu kahdeksasta tarinasta, jotka kuitenkin ovat pikemminkin saman tarinan eri kulmia. Yhden luvun päähenkilö vilahtaa toisessa jonka päähenkilö tavataan kolmannessa ohimennen, Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt tulivuorenpurkaus vaikuttaa muutamassa, pari kertaa lennetään, toisinaan ollaan Suomessa ja toisinaan Japanissa... Tapahtuu suuria, yhteisöön vaikuttavia mullistuksia mutta myös pieniä yksilötason järistyksiä. Yhteistä kaikelle on se, että luvun / tarinan / novellin lopussa henkilö ei ole enää sama kuin alussa. 

Anastaja oli tullut kuvaan jo ennen sitä. Hänen vuokseen Ukko menetti maan jalkojensa alta hitaasti mutta varmasti ja kävi araksi ja epävarmaksi. 

Kaappari Matti Pellonpää vei hänen nimensä. Ja koko hänen elämänsä. Anastus se oli, eikä mitään muuta.

Kaikki alkoi joskun kahdeksankymmentäluvun keskivaiheilla, kun Ukko oli mies parhaassa iässä. Eräänä päivänä hän kuuli tyttärensä Sannin sanovan iloisesti:

"Äiti arvaa mitä? Joku setä luki radiossa satuja ja sitten joku täti sanoi, että se oli meidän isä."

"Se... taiteilija on vain minun kaimani", Ukko selitti synkästi. "Kuka tahansa voi olla kenen tahansa kaima. Ei sillä ole mitään merkitystä."

"Miksei?"

Sanni kuulosti pettyneeltä.

"Minä tykkään siitä!" hän jatkoi. "Se on kivaa. Ihan kuin sinä olisit radiossa. Niin kuin olisit kuuluisa. Vaikka se on vain leikkiä..."

Aiemmin Ukko oli kuunnellut radiota mielellään. Nyt hän alkoi suhtautua siihen epäluuloisesti. Mutta Sanni piti tulokkaasta, joka kiehtoi häntä ennen kuin hän oli edes nähnyt tätä valkokankaalla.

(Anastaja)

Kirja on monella tavoin hieno. Jokaisessa (osa)tarinassa on jokin yllätys, jotain mitä lukijan on mahdoton arvata etukäteen, mutta josta samalla jää olo että ei tässä vedetä mattoa lukijan alta vaan saadaan tämä hämmästymään. On ehkä kliseistä sanoa näin, mutta tarinoiden ihmiset kasvavat, osa hyvinkin paljon. Joskus ei tarvita kuin pari ylimääräistä päivää jumissa toisella puolella maapalloa, niin ihminen muuttuu ja yleensä parempaan suuntaan, ehkä avoimemmaksi, ehkä huolehtivammaksi. 

Kokoelma on tasaisen vahva, Kertomukset ovat erilaisia mutta niissä on paljon samaa. Paikka ja aika vaihtuu, joskus ollaan yksin ja joskus porukassa, mutta kaikissa on sama pohjavire. On melankolista sävyä ja jopa pelkoa mutta myös ilon tai onnistumisen hetkiä. Jokaisen luetun tarinan jälkeen jää lohdullinen olo. 

Tuli sellainen olo, että haluan lukea tämän myös ruotsiksi. Ja ehkä uudelleen suomeksi. On olo, että tästä saa niin paljon, että ensimmäisellä lukukerralla ei vielä tavoita kaikkea. Silti henkilöhahmot ehtivät tulla läheisiksi.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ehditty lukea myös Kirjarepussa ja KosminenK - blogissa. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjan nimessä on tunne".

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Into 2017
304 s.

Blogi on ollut vähän hiljainen viime aikoina, olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista. Kirjoja on kesken useampi, mutta oikein missään en pääse eteenpäin. Kunnes käteen tarttui Saara Henrikssonin uutuus Syyskuun jumalat ja se olikin sitten menoa. Tässä on aivan fantastisen hyvä kirja, kertakaikkiaan! 

Syyskuun jumalissa tapaamme amerikkalaisen Paulin, joka on tullut Budapestiin töihin, opettajaksi yliopistoon. Kaupunki osoittautuu pian hyvinkin kummalliseksi; katujen nimet muuttuvat yön aikana, Paulin asuintalon kerrosmäärä vaihtelee eri päivinä, ovi ilmestyy ja katoaa, metroasemat vaihtavat nimeä, toisinaan hänellä on tytär ja toisinaan ei... Niin asiat kuin ihmiset muuttuvat toisiksi, eikä koskaan voi aamulla tietää mitä asunnon oven ulkopuolella tänään odottaa. 

Naapurissa asuva vanhus tutustuttaa Paulin Syyskuun jumalat - nimiseen seurueeseen. Herra Gáborin mukaan näiden järjestämissä iltamissa Paul saa tietoa asioista, niin kaupungin oudosta käytöksestä kuin unkarilaislähtöisestä isoäidistään. Mutta mitä useammin Paul tapaa ryhmän jäseniä, sitä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä. Jokin muuttuu jatkuvasti mutta mikä? Maailma? Muistot ja kokemukset? Toisiinsa sekoittuvat todellisuudet? 

Järkeily ei auta. Asunto oli eilen siinä, nyt se on poissa. Samalla paikalla voi sijaita kaksi eri taloa, kaksi eri historiaa, eikä vain kahta vaan useampi. Eikä Paul näe sitä, ainakaan samalla kertaa, rakentajat eivät näe, eikä sitä varsinkaan näe kaupunki, joka ei voi katsoa itseään ulkopuolelta, kaupunki nyt ei voi ylipäätään tajuta itseään, se on katuja, taloja ja niiden alla hiekkaa ja simpukankuoria, eikö niin?

Hän tuntee yhä lattiavahan tuoksun, savunhajun, näkee silmissään valon hehkuvan kiiltävistä paneeleista. Isoäiti Elizabeth yritti vanhoilla huonekaluilla ja muutamilla perityillä esineillä luoda uudelleen maailman, jonka oli jättänyt taakseen. Isoäidin asunto oli museo, jossa aika oli pysähtynyt ja tavarat aseteltu näytteille ihailtaviksi, ei käytettäviksi. Paul käveli siellä kuin kirkossa. Oma peilikuvakin heijastui vieraana vaatekaapin peilin tummuneessa soikiossa. Ja vielä kaukaisempi muisto: järven rannalla huvila, jossa jokainen nurkkaus, jokainen esine ja jopa ikkunasta lankeava valo oli edellisen hetken kuva. Kuin aika itse olisi halunnut jäädä paikoilleen.

Rakennustelineet rämisevät, aika kulkee.

Pidän kovasti kirjan maailmasta, tuosta näennäisen tavallisesta kaupungista joka kuitenkin on vähän vinksallaan. Ei millään yliluonnollisella tavalla vaan päinvastoin, kaikki kummallisuudet tuntuvat normaaleilta. Melkein odottaa, että omankin talon ja asunnon numero olisi muuttunut yön aikana. Tarinan aika ja paikka tuntuvat iättömiltä, ikuisilta. Jotain mystistä ja maagista tässä on, sellaista joka vangitsee mukaan heti ensimmäiseltä sivulta. 

Pidän siitä, miten Paul reagoi hämmentäviin asioihin. Toisinaan hän epäilee järkeään, mutta ei ala raastaa hiuksiaan tai sinkoilla kiihdyksissä sinne tänne. Yleensä hän toteaa että nyt asiat ovat näin, onpa outoa mutta minkäs teet. Minkäpä hän sille mahtaa, jos kerroksia on talossa tänään neljä ja huomenna kolme. On vain mentävä päivien virran mukana. Toki hänellä joskus keittää yli, mutta melko hillityllä tavalla.

Arkisella tasolla tämä on myös pienoisen matkakuumeen herättäjä. Budapest on kuvattu kiinnostavana ja kiehtovana kohteena, ei jähmeänä ja liikkumattomana vaan elävänä, hengittävänä. Kaupunki ja sen ihmiset ovat yhtä.

Kirja on luettu myös blogissa Sanoja, sanoja, ja sielläkin tähän tykästyttiin. 

Kirja joka maasta - haasteestani kuittaan Unkarin ja Helmet-lukuhaasteesta kohdan "valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella".

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
Englanninkielinen alkuperäisteos The Martian: A Novel 2011/2014
Suomentanut Kaj Lipponen
Into 2015
387 s.

Olin kuullut paljon kiitosta Yksin Marsissa - kirjasta, mutta epäröin tarttua siihen. En ole lukenut valtavaa määrää scifi-kirjoja, ja suurin osa niistä on ollut korkeintaan keskinkertaisia. Tässä kuitenkin kiinnosti se, että kirjaa ei ole pidetty tavanomaisena scifinä ja myös se, että sen sanottiin sisältävän huumoria. 

Sanon nyt heti suoraan, että Yksin Marsissa on paras lukemani scifi-kirja, ikinä. Taas teki mieli hihkua ääneen lukiessa, niin kivaa oli. 

Mark Watney on matkustanut Marsiin retkikunta Ares 3:ssa. Retkikunnan tehtävä keskeytyy, kun valtavan voimakas hiekkamyrsky iskee tutkimusalueelle. Mark saa osuman irronneesta antennista ja muut kadottavat hänet näkyvistään. Etsinnän jälkeen he joutuvat luovuttamaan ja evakuoitumaan, ollen varmoja siitä että Mark on kuollut. Retkikunnan ollessa pitkällä paluumatkalla Maassa pidetään Markin hautajaiset.

Ihmeellisten yhteensattumien ansiosta Mark ei kuitenkaan ole kuollut. Herättyään tajuttomuudesta hän huomaa pökertyneenä olevansa yksin Marsissa. Aika moni luovuttaisi siinä tilanteessa mutta ei Mark. Nopeasti hän tekee suunnitelman, kuinka selvitä hengissä noin neljä vuotta eli siihen saakka, kun Ares 4 saapuu Marsiin. 

Täysikasvuisten mukuloiden kasvattaminen kestää normaalisti 90 päivää. Minä en voi odottaa niin pitkään. Minun on leikeltävä kaikki tämän sadon perunat kylvääkseni niillä koko loppupellon. 

Saan perunat kasvamaan nopeammin asettamalla moduulin lämpötilan leppoisaan 25,5 celsiusasteeseen. Aseman sisävalot tarjoavat runsaasti "auringonvaloa" ja huolehdin siitä että perunat saavat kosolti vettä (kunhan vain ratkaisen mistä saan vettä). Huonoa säätä ei tule oleman, ei tuhohyönteisiä kiusaamassa, yksikään rikkaruoho ei kilpaile maasta tai ravinteista. Kaikkien näiden etujen ansiosta niiden kuuluisi kasvattaa terveet itämään kykenevät mukulat neljässäkymmenessä päivässä.

Retkikunnan ja samalla Markin etu on, että mukana on ollut useiden eri alojen eksperttejä, jotka lisäksi ovat opettaneet taitoja toisilleen. Botanistina ja mekaanikkona Markilta sujuu perunanviljely, mutta on hänellä taitoa korjata radio, luoda kemiallisia reaktioita moneen eri tarpeeseen ja muokata Mars-liikkujasta tuhansia kilometrejä kestävä kulkuneuvo. Lääketieteelliset perustaidot on opetettu kaikille. Lisäksi hänellä on jonkinlaiset kemistintaidot eikä minkäänlaisia estoja kokeilla ideoitaan: 

Ja pyhät pääskyset, se toimi! Happi paahtamaan kipinälaitteen päältä, taskulampun katkaisimesta nykäys ja ihmeellinen tulen liekehdintä tanssi tuubista ulos. Palovaroitin alkoi soida, tietysti. Olin kuullut sen niin monta kertaa että hyvä kun edes huomasin sitä.

Sitten tein sen toistamiseen. Ja toistamiseen. Lyhyitä suihkutuksia. Ei mitään näyttävää menoa. Käytin siihen aikaa. 

Olin onneni kukkuloilla! Paras suunnitelma ikinä! En ainoastaan puhdistanut vetyä ilmasta, tein samaan aikaan koko ajan lisää vettä!

Kaikki meni hienosti aina jysähdykseen saakka.

Yhtenä hetkenä sitä iloisesti polttelee vetyä, seuraavassa makaa toisella puolella moduulia - ja tavarat ovat levällään. Kömmin jaloilleni ja katselin sekasortoa.

Saan varmasti joidenkin vihat päälleni, mutta Mark Watney toi mieleeni Aku Ankan. Siis Akuhan on juuri se hahmo, kenelle voisi käydä niin että hän jää yksin Mars-planeetalle. Akumaisesti Mark keksii runsaasti ideoita selviytyäkseen, ideoista osa toimii ja osa ei. Räjähdyksistä ja olennaisten tarvikkeiden rikkoutumisesta huolimatta Mark masentuu vain noin minuutiksi kunnes keksii uuden idean miten korjata vauriot tai muokata olemassaolevista tarvikkeista puuttuvia. Onnistuessaan hän hyppii tasajalkaa ilosta, kehuu ja onnittelee itseään.

Maassa seurataan Markin touhuja ensin satelliittien ja sitten radion välityksellä. Kaikki ovat valmiita tekemään kaikkensa saadakseen Markin kotiin mahdollisimman nopeasti, ei vasta neljän vuoden kuluttua. 

Pidin kirjasta erittäin paljon, aihe on synkkä mutta huumori tekee siitä melkein arkipäiväisen. Tulee sellainen olo että no niin, kuka tahansa voisi selvitä Marsissa nyt kun Mark on näyttänyt miten siellä pärjää. Hän viipyy siellä puolitoista vuotta, mutta aika tuntuu lyhyemmältä, ainakin minusta tuntui siltä. Ehkä se johtuu siitä, kuinka paljon Mark touhuaa. Päiväkirjamerkinnät ovat täynnä raatamista, toimettomia päiviä hän ei kirjaa ylös koska ne eivät varmasti kiinnosta lokikirjan lukijoita. 

Aiheesta johtuu että lukijalle vyörytetään paljon avaruuteen ja avaruusteknologiaan liittyvää käsitteistöä, mutta se on tehty niin ettei lukija tunne itseään tyhmäksi ja tietämättömäksi. Teknologia ei nouse liian hallitsevaksi vaan sulautuu tarinaan. Mark ei tiedä ketkä kaikki tulevat lukemaan hänen muistiinpanojaan, ehkä siksi hän kertoo tekniset asiat lyhyesti ja tiivistetysti. 

Yksin Marsissa on helposti lähestyttävä, koukuttava ja viihdyttävä seikkailutarina, avaruusajan Robinson Crusoe. 

Kirjaa on luettu paljon ja tykätty paljon, arvioita löytyy muun muassa Lukupinosta, Lukuisasta, Ullan luetuista kirjoista, Kirjaneidon tornihuoneesta, Taikakirjaimista ja Lukutoukan kulttuuriblogista.