Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

 

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

Ruotsinkielinen alkuteos Ett gott nytt år (2021)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi Elina Grandin

Otava 2022

409 s.

Uudenvuodenaatto 2018. Nina ja Fredrik menevät ystäviensä Maxin ja Louisen eli Lollon luo juhliin. Heidän teini-ikäinen tyttärensä järjestää sillä aikaa luvallisesti kotibileet. Seuraavana aamuna Lollo alkaa kaivata tytärtään, ja käy ilmi, että tämä ei yöpynytkään kotibileissä. Missä Jennifer on? 

Päivä seuraa toistaan, eikä Jenniferistä kuulu mitään. Nuoret ovat järkyttyneitä, koska kotibileet ovat päättyneet katoamiseen. Aikuiset ovat järkyttyneitä, kukin eri syistä. Jokainen tunsi vähän erilaisen Jenniferin, ja katoamisen myötä tästä paljastuu ihan uusiakin asioita. Tapaus järisyttää monen perheen perustuksia, kun menneet ja nykyiset salaisuudet astuvat päivänvaloon. 

Jennifer ei olisi kadonnut, jos emme olisi antaneet tyttöjen pitää kotibileitä. Olisi voinut tapahtua jotain muuta, mutta ei juuri tätä. Eikä siinä vielä kylliksi, että bileet pidettiin meillä, kaiken lisäksi tytöt riitelivät. On yhdentekevää, oliko oikein haukkua Jenniferiä, meidän tyttäremme on joka tapauksessa sekaantunut katoamiseen, tai me olemme koko perhe sekaantuneet siihen. 

En ole taikauskoinen, mutta monta kertaa yön aikana tuli mieleen, että ehkä minulla on jotain tekemistä katoamisen kanssa. Aivan kuin se olisi rangaistus siitä, että taannoin sanoin ääneen mitä ajattelin Jenniferistä ja nyt minua koetellaan ja pakotetaan miettimään sanojani. 

Mutta ei se auta vaikka Jennifer on kadonnut, en minä siltikään pidä hänestä. Toivon tietysti, että hän löytyy hyvässä kunnossa. Tai toivon, että hänet on jo löydetty hyväkuntoisena. En minä halua hänelle mitään pahaa. 

Alussa olin vähän skeptinen, tuntui että aikuisten uudenvuodenjuhlat kestävät kestämistään eikä itse asiaan eli katoamiseen päästä ollenkaan. Hiukan oli myös viihdekirjamainen olo, että tässä nyt mukamas ystävät juhlivat keskenään, vaikka ovatkin toisilleen kateellisia milloin ulkonäöstä, milloin rahoista tai autoista, että sirkutetaan keskenään niin ystävinä vaikka mielessä haukutaan toinen. Mutta sitten kun juhlista päästään niin tarina on hyvinkin kiinnostava.

Mielestäni on hyvä ratkaisu, että tapahtumia seurataan usean henkilön näkökulmasta. Lollon huoli ja pelko on kouriintuntuvaa, lukijaakin ottaa sydänalasta. Kaiken keskellä Lollo pystyy toimimaan loogisesti ja etsimään johtolankoja. Fredrik on aivan lamaantunut, matematiikan opettajana hän on ollut Jenniferin kanssa viime aikoina tekemisissä enemmän kuin muu perheensä. Nina on vähän etäämpänä, hän pystyy tarkkailemaan kaikkea. Hän on myös ainoa, joka jatkaa arkea suurinpiirtein ennallaan. 

Tarina on hyvä, mutta henkilöhahmoista etenkin aikuiset ovat välillä suorastaan sietämättömiä. Nina etenkin, kun hän vatvoo suhdettaan Fredrikiin turhankin paljon. Alkaa taas tulla viihdekirjat mieleen. Toisaalta hän saa tuhat pistettä siitä, miten hän käsittelee bileissä olleiden nuorten syyllisyyden tunteita. Fredrik on kaikessa lamaannuksessaan ja flegmaattisuudessaan varsin rasittava paitsi Ninan myös lukijan mielestä. Nuoret olisivat saaneet olla esillä enemmänkin. 

Dekkarina tätä ei kannata lukea, poliisit ovat lähinnä pakollinen paha esittämässä pari kysymystä siellä sun täällä. Jännitystä ei ole lainkaan. Sen sijaan tämä on erinomainen kuvaus siitä, miten ihmiset reagoivat tragediaan ja miten he käsittelevät niin kuviteltua kuin todellista syyllisyyttä. Jennifer näkyy ja kuuluu vain vähän, mutta silti hän onnistuu pysymään keskipisteenä, kuin magneettina joka vetää muut vaikutuspiiriinsä vaikka onkin poissa. 

Plussaa siitä, että kirja on itsenäinen teos eikä osa sarjaa. Kirjastolaisena tiedän, että moni haluaa lukea myös yksittäisiä tarinoita, eikä sarjoja joista jotkut jatkuvat ihan liian pitkään tai ainakin osia ilmestyy ihan liian tiheästi. 

On aina kiinnostavaa, kun kirjailija tekee uuden aluevaltauksen. Malin Stehn on kirjoittanut liudan lasten- ja nuortenkirjoja, jotka ovat Suomessakin suosittuja (esimerkiksi Starlight-sarja). Muistan jo monen vuoden takaa, kun yksi koululainen halusi tehdä hänestä kirjailijaesitelmän, mutta harmillisesti hänestä ei ollut artikkelia Ulkomaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -kirjasarjassa. Ehkä netti auttoi jo silloin :)

Huomasin että kirjastoon on tilattu Stehnin teos Lycka till, se näyttää myös olevan jännitysromaani ja esittelytekstin perusteella samantyyppinen kuin tämä, on suuri päivä jolloin salaisuudet ja ihmisten todelliset persoonallisuudet alkavat paljastua. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 28, "kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä". Tapahtumat sijoittuvat talveen, uudenvuoden ja loppiaisen väliin. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa muutos on vuoden vaihtuminen.

Kirja on luettu myös blogissa Lukutuulia. 

Linda Lampenius: Kesytön elämäni

Linda Lampenius: Kesytön elämäni

Ruotsinkielinen alkuteos Klassisk rebell

Suomentaneet Jaana Nikula ja Arja Gothóni

Otava 2021

407 s.

Kaikkihan Linda Lampeniuksen tietävät, naisen joka soitti viulua kyykkyasennossa, nahkapukuun sonnustautuneena. Poseerasi Playboyssa ja jonka nimellä myytiin hurjat määrät siideriä. Mutta kuinka moni osaisi kertoa Lindasta jotain muuta? Veikkaan että aika harva.

Aiempi elämäkerta Linda on jo vuodelta 2003, eli sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. En ole tuota lukenut, joten en osaa sanoa, paljonko siinä on jätetty asioita kertomatta. Tässä uudessa kirjassa Lampenius kertoo, että esimerkiksi väkivaltaisen parisuhteen hän tuolloin kuittasi tapahtumia piilotellen ja kaunistellen. Nyt hän kertoo siitä totuuden, samoin kuin esimerkiksi äitinsä päihdeongelmasta, omasta syömishäiriöstään ja viihdemaailmassa kohtaamastaan kieroilusta.

Huomaan, etteivät he halua sentyyppistä rockmusiikkia, jota soitin Chipping Nortonissa ja Townhouse Studiosilla, he haluavat minun tekevän teknolevyn. Tuskin uskallan avata suutani, koska minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa heidän ideastaan. Inhoan teknoa, eikä sellaisessa musiikissa ole minulle viulistina mitään haastetta. Amy saa myöhemmin käydä keskustelun teknosta heidän kanssaan.

Seuraavana päivänä menemme takaisin toimistoon. Nyt EMI esittelee ideansa musiikkivideosta. He kertovat, että minun pitäisi seistä hississä soittamassa sähköviulua. Hississä on peilejä joka seinällä, ja minulla on ylläni pienet, miltei läpikuultavat muovibikinit. Tulee hiljaista. Pitkäksi aikaa. Amy ja minä katsomme toisiamme. Sitten Amy räjähtää. Hän vaatii EMI Electrolaa heti muuttamaan lentolippujamme, niin että pääsemme Lontooseen ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Levy-yhtiön pomot luovat meihin murhaavia katseita. Amy kerää mukaansa ruoat, jotka on katettu meille, ja pyydämme erästä EMI:n kuljettajaa viemään meidät lentokentälle. Mitä sikoja nuo miehet ovatkaan! Ymmärrän, että yhteistyö EMI:n kanssa loppuu tähän.

Ikään kuin kaikki sotkut Yhdysvalloissa eivät olisi olleet jo tarpeeksi, minun on alettava taistella jättimäistä levy-yhtiötä vastaan, jotta pääsisin irti sopimuksesta. Siitä tulee vaikeaa. Olen sitoutunut tekemään neljä albumia ja lisäksi antanut EMI:lle kolme optiota. On vain taisteltava. Ja niin minä teenkin.

Mistään kohukirjasta ei kuitenkaan ole kyse, ainakin minulle jäi olo että tätä ei ole kirjoitettu otsikoita haeskellen. Etenkin, kun iltapäivälehdet saavat kirjassa kovaa kritiikkiä. Eikä aiheetta, sillä onhan se todella järkyttävää toimintaa eräältä lehdeltä julkaista Lindan isän kuolinuutinen, vaikka isä oli tukevasti elossa.

Ehkä eniten yllätyin siitä, että viihdemaailmassa tuntui olevan paljon toisista välittäviä ihmisiä. Vaikka Lampeniuksen managerit osoittautuivat petkuttajiksi, hänellä oli paljon muita läheisiä. Elämää elettiin ylellisissä puitteissa, ja julkkiskavalkadi on melkoinen, mutta silti joukosta löytyi aika helpollakin ihmisiä, joiden kanssa oli helppo tehdä töitä ja ystävystyä.

Lampeniuksen elämä on ollut hurja. Ristiriita kodin ja julkisen elämän välillä oli todella raju. Äidin päihdeongelma, jota Lampenius joutui peittelemään ja pelkäämään jo lapsena. Toisaalta huikea lahjakkuus, jonka ansiosta hän pääsi jo nuorena näkemään maailmaa. Aikuisiän menestys, jossa kuitenkin viulunsoitto jäi usein ulkonäön jalkoihin. Jatkuvat ulkonäön kehumiset, jotka eivät kuitenkaan auttaneet välttämään syömishäiriötä. Koti on milloin Los Angelesissa, milloin Lontoossa, milloin Nackassa - eikä kuitenkaan missään.

Käännekohta oli nykyisen puolison tapaaminen. Siitä elämä alkoi tasaantua ja asettua uomiinsa. Minulle tuli kirjan luettua sellainen olo, että olen tosi onnellinen Lampeniuksen puolesta. Että vuosikausia, jopa vuosikymmeniä jatkuneet asiat ovat lutviutuneet. Että kaikista myrskyistä huolimatta hän löysi paikkansa maailmassa ja alkoi tulla toimeen myös itsensä kanssa. Että vaikka tapahtumat antavat täyden mahdollisuuden katkeruudelle ja jossittelulle, hän ei sorru siihen vaan toteaa vaikeuksien olevan osa hänen tietään nykyhetkeen.

Hans Rosenfeldt: Surman susi

 

Hans Rosenfeldt: Surman susi

Ruotsinkielinen alkuteos Vargasommar (2020)

Suomentanut Jaana Nikula

Otava 2020

413 s.

Hans Rosenfeldt on dekkarilukijoille tuttu kirjailijaparista Hjorth & Rosenfeldt, jotka loivat ihanan kamalan Sebastian Bergmanin. Nyt Rosenfeldt kirjoittaa yksin, ja se on aina kiinnostavaa: onko tyyli samaa kuin ennen vai jotain uutta? Pystyykö kirjoittajaparistaan irtautunut kirjoittamaan yksin? Rosenfeldtin kohdalla vastaus on kyllä, hän on kykenevä kirjoittamaan sekä yksin että laadukkaasti. Toki hänellä on pohjaa myös tv-puolelle kirjoittamisesta. 

Nyt alkaa uusi Haaparantaan sijoittuva sarja, jossa päähenkilönä on viisikymppinen, vaihdevuosista kärsivä Hannah Wester. Tästä heti plussaa, että ongelmana eivät ole päihteet! Yksityiselämässä Hannahilla riittää koukeroita, mutta ne eivät ole liian hallitsevia, vaan tarinassa keskitytään rikoksiin.

Tarina alkaa, kun metsästä löytyy myrkytettyjä susia, joiden vatsasta löytyy ihmislihaa. Ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi, eikä uhrin henkilöllisyys selviä helposti. Kuolinpaikka on kuitenkin löydettävissä susien gps-jälkiä seuraamalla. Kun henkilöllisyys lopulta saadaan tietoon, poliisi pääsee kansainvälisen tapauksen jäljille. Yhteyksiä löytyy niin Suomeen kuin Venäjälle. 

"Käväisen Hellgrenillä", hän sanoi kiskoen virkapuvun takkia ylleen.

"Miksi?"

"Tutkimme vieläkin metsästysrikosta, mutta enimmäkseen ihan kiusallani." Hän oli melko varma, ettei juuri muuhun pystyisikään kuin kiusantekoon, sillä Hellgren oli selvinnyt kuin koira veräjästä silloinkin, kun näyttöä oli ollut reilusti, ja nyt sitä oli niin vähän, että riitti tuskin aihetodisteiksi.

"Kelpaako seura?"

"Totta kai."

He lähtivät asemalta yhdessä. Hannah oli kuvitellut, että pihalla päivystäisi edes yksi toimittaja, mutta ketään ei näkynyt. Luulajassa pidetty tiedotustilaisuus, johon Gordon oli osallistunut etäyhteyden päästä, oli jäänyt anniltaan laihaksi. He olivat kertoneet löytäneensä uhrin, ilmoittaneet löytöpaikan ja sen, että kuski oli paennut paikalta. Lopuksi oli pyydetty niitä, jotka olivat nähneet alueella viime viikolla jotakin - esimerkiksi tummansinisen auton - ottamaan yhteyttä. Ei sanaakaan ampumavammasta, susista tai mahdollisesta yhteydestä Rovaniemen tapahtumiin. Hannah oli kuvitellut, että kaupungissa jossa hirvikolari oli etusivun uutinen, väkivaltaisesta kuolemasta olisi kirjoitettu isosti ja pitkään, mutta hän oli ilmeisesti ollut väärässä.

Tarinassa on jonkin verran ennalta-arvattavuutta, esimerkiksi moottoripyöräjengi ja venäläiset gangsterit eivät yllätä, kuten ei yllätä sekään mikä on susien syömän henkilön taustakuviona. Enemmän on kuitenkin epätavanomaisuutta, varsinkin tavallisten ihmisten ja itse kaupugin osuudessa. Tarina laittaa pohtimaan, pääseekö mennyttä karkuun, voiko rikollisesta elämästä päästä lopullisesti eroon vai kolkuttaako se yhä uudelleen ovelle. Samalla se herättää havaitsemaan, että matka rikolliseksi on varsin lyhyt. Pahimmillaan siihen riittää yksi väärä päätös. 

Henkilöhahmot ovat vakuuttavia. Hannah vaihdevuosineen on kuningatar, mutta onneksi hänessä on paljon muutakin kuin ikä ja hikoilu. Hannahin mies Thomas, tämän sisarenpoika Kenneth puolisonsa Sandran kanssa sekä autokorjaamon UV ovat niitä tavallisia ihmisiä, joiden kautta kuvataan elämää hiljenevässä Haaparannassa. Mitä jää jäljelle, jos töitä ei saa mistään, tai jos työstä saa niin vähän palkkaa että sillä ei hoideta sairasta lasta tai korjata umpirisaa taloa? Venäläinen nainen, joka käyttää nimeä Katja, ja joka on lapsesta asti saanut koulutuksen taistelijaksi, on tavattoman kylmä mutta samalla tavattoman inhimillinen hahmo. Kaikesta tästä johtuu, että hahmot tulevat lähelle, läheisiksi. Heidän kohtalonsa kiinnostaa ja liikuttaa. 

Pidän kovasti Haaparannan osuudesta. Tasaisin väliajoin luvut alkavat kaupungin heräämisellä uuteen päivään, siihen miltä siitä tänään tuntuu, mikä on kenties muuttunut tai muuttumassa. Seurataan lyhyesti muutaman asukkaan elämää, ehkä jo viitaten siihen miten heille - ja kaupungille - tulevaisuudessa käy. 

Mielenkiinnolla odotan jatkoa, että mitä kaikkea Hannah ja Haaparanta vielä kohtaavatkaan.

Surman susi on luettu myös blogissa Kirjoja hyllystäni.

 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 13: New York

Olemme matkamme loppusuoralla. Pysähdymme enää New Yorkissa ennen kuin suuntaamme takaisin Brittein saarille. New York on ollut ehkä kaikkein helpoin kohde, koska pysäkin kirja oli minulla lainassa syksyllä ja tiesin ensimmäisen 20 sivun jälkeen, että haluan postata siitä. 

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Ruotsinkielinen alkuteos Körsbär i snön (2019)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi Piia Aho

Otava 2019

415 s.

Kesällä 1953 nuori Sylvia Plath saa elämänsä tilaisuuden. Voitettuaan novellikilpailun hän pääsee kuukaudeksi töihin Mademoiselle-lehteen yhdessä 19 muun valitun kanssa. Hei hei Wellesley, haloo New York! Lehtityö niinkään ei kiinnosta Plathia, ei, se on vain yksi keino saada kontakteja kirjallisuuden maailmasta ja tavata upeita miehiä. Kuukausi on käytettävä tehokkaasti; se on lyhyt aika kun tavoitteena on kirjoittaa esikoisromaani, juhlia joka yö ja käydä monilla treffeillä. 

En aio lähteä New Yorkista ennen kuin olen käynyt Pilvikerhossa. Mutta miten pääsen vartijoiden ohitse? 

Yhtäkkiä Pilvikerho tuntuu tärkeämmältä kuin kaikki maailman yökerhot ja muukalaiset kiiltävän mustissa autoissaan. Kunpa voisin kirjoittaa romaaniini luvun, joka tapahtuu kokonaan ylellisessä herrakerhossa. Kirjoittaisin naisesta, joka istuu kaikessa rauhassa ainoastaan miehille varatussa paikassa ja nauttii tuulen ujelluksesta syödessään täydellisesti leikattuja meloninpaloja.

Menenkö vartijoiden luokse ja sanon että hei, minä olen Sylvia Plath ja tarvitse epätavallisia kokemuksia voidakseni kirjoittaa romaanin nimeltä Pilvikerho.

Pidän kirjasta hurjan paljon. On ihanaa lukea nuorista naisista, jotka päästessään kauas kotoa uskaltavat rikkoa normeja ja käyttäytyä holtittomasti. Lukijana on helppo päästä mukaan tyttöjoukkoon, nauraa katketakseen heidän kanssaan. Samalla on helppo tuntea ympärillään tunkkaiset lakanat ja silmäluomissaan valvottujen öiden paino. 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi riehakkuus, sellainen go, girl! - fiilis. Kun Plath kiipeää paloportaita huoneeseensa, muistaa oman nuoruutensa ja sen, kuinka yritti hiipiä kotiin herättämättä vanhempia. Tekee mieli tuulettaa, kun Plath päättää ettei lähde sinne minne lehti käskee vaan menee mieluummin juhlimaan. On mahtavaa, ettei hän mieti, mitä on soveliasta sanoa tai tehdä vaan antaa palaa. Kuitenkin, vaikka hän on räväkämpi kuin muut Mademoisellen kesätytöt, hän ei jää ulkopuoliseksi. Vaikka naisia on 20, he tuntuvat sujahtavan sulavasti yhtenäiseksi joukkioksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 15, "kirjassa käsitellään jotain tabua". Yhä edelleen tuntuu siltä, että naisen oikeus päättää omasta vartalostaan on joillekin epäselvää. Yhä edelleen naista paheksutaan, jos hän juo ja jos hänellä on irtosuhteita. Yhä edelleen naista halveksitaan, jos hänellä on elämässään muita tavoitteita kuin kodin laittaminen ja perheen perustaminen. Vaikka teknologia kehittyy ja tasa-arvosta puhutaan kauniisti, ollaan kuitenkin kaukana siitä, että nainen saisi vapaasti päättää, mikä on ja mitä tekee, tarvitsematta pelätä huorittelua, itsekkääksi haukkumista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämä on muuten yksi niistä kirjoista, joista tulee olo että suomennoksen luettuani haluan lukea myös alkukielisen. Ihan vaan riemastuakseni uudelleen. 

Aina välillä muistan, että blogissani on olemassa myös Kirja joka maasta - haaste. Kirsikoita lumessa kuitatkoon siitä Yhdysvallat. 

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota & Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2018
173 s.
Arvostelukappale

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
10. painos Tammi 2010
173 s.

Pitkästä aikaa käsittelyssä kaksi kirjaa samaan aikaan, tällä kertaa suoranainen kirjapari. Aloitin lukemalla Vuosisadan rakkaussodan ja muutaman päivän hengähdystauon jälkeen jatkoin Vuosisadan rakkaustarinalla. Kirjoissa on paljon samaa mutta myös paljoa eroa. Witt-Brattström kirjoittaa parisuhteen väljähtymisestä, tai ei, väljähtyminen on liian lievä sana, olisiko rappio parempi. Tulinen rakkaus on muuttunut tuliseksi vihaksi, jossa katkeruus vallitsee ja syytökset lentelevät. Tikkasella rakkaus on jäänyt toisen osapuolen alkoholismin varjoon. Viha on piilevämpää, pinnalla on turhautuminen, alistuminen, yritys saada toinen huomaamaan että hei minä olen yhä olemassa ihmisenä.

Mies sanoi:

Puukotat minua silmään.

Pistelet neuloilla.

Jos et olisi tehnyt sitä

minun ei olisi tarvinnut

kohdella sinua kuin ilmaa.

Mies sanoi:

Sinä olet hullu.

On surullista nähdä

ihmisen tulevan noin hulluksi.

Nainen kysyi:

Mutta miksi minä tulen hulluksi?

Sinun sielusi on pikimusta.

(Vuosisadan rakkaussota)

Molemminpuolinen syyttely kiihtyy kiihtymistään. Sinä olet sellainen ja tällainen, sinä teit sitä ja tätä, minä teen tai sanon tai olen näin vain siksi kun sinä teet tai sanot tai olet noin. Hyvät, onnelliset ajat ovat yhä mielessä, tai ainakin mielen perukoilla, mutta ne haipuvat koko ajan kauemmas. Kuitenkaan suhteesta ei osata päästää irti, ei osata lopettaa vaan annetaan kierteen jatkua jatkumistaan.

En koskaan ymmärtänyt

miksi niin itsepintaisesti

väitit

että rakastit minua

kun et edes huomannut

että pian ei olisi jäljellä 

mitään minua

jota rakastaa

Sitten sinä loit itsellesi 

nimen

samaan aikaan kun minä

olin vajonnut todellisuuteen

korvia myöten

(Vuosisadan rakkaustarina)

Kirjoitusmuoto on sama, mutta sävy hyvin erilainen. Tikkasen minässä on jopa marttyyrin piirteitä; minä hoidan kaiken mutta sinä et huomaa minua, minä rakastan sinua mutta sinä huitelet muualla. 

Tykkäsin enemmän Witt-Brattströmin tekstistä. Mietin, että yksi syy voi olla siinä, että Tikkasen teksi muistuttaa liikaa siitä ajasta, jonka elin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Niin monta kertaa kuulin sunnuntaisin lupaukset, jotka rikottiin seuraavana perjantaina. Niin monta kertaa jäin kakkoseksi viinapullolle ja illanvietolle kaverin kanssa. Inhosin itseäni, kun en saanut lähdettyä suhteesta; siksi en voi pitää Vuosisadan rakkaustarinan minästä. Sen sijaan pidän paljonkin Witt-Brattströmin miehen ja naisen välisestä viiltävästä sanailusta, suoranaisesta kilpailusta siitä kumpi keksii nasevammat ja loukkaavammat haukkumasanat. Samalla vähän hävettää, tulee mietittyä että onko soveliasta nauttia riitelyn lukemisesta. 

Uskon, että Vuosisadan rakkaussota toimii myös ilman Vuosisadan rakkaustarinaa, mutta itse halusin lukea molemmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "palkitun kääntäjän kääntämä kirja". Vuosisadan rakkaussodan kääntänyt Jaana Nikula on saanut viime vuonna Erkki Reenpää - palkinnon. 

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Valenciana (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2017
210 s.

No niin, kun lukujumi on lähteäkseen niin se todella lähtee! Heti Syyskuun jumalien jälkeen käteen tarttui toinen lukuhermoon osunut kirja. Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ensimmäinen Zinaida Lindénini mutta ei varmasti viimeinen.

En haluaisi luokitella kirjaa novellikokoelmaksi. Se koostuu kahdeksasta tarinasta, jotka kuitenkin ovat pikemminkin saman tarinan eri kulmia. Yhden luvun päähenkilö vilahtaa toisessa jonka päähenkilö tavataan kolmannessa ohimennen, Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt tulivuorenpurkaus vaikuttaa muutamassa, pari kertaa lennetään, toisinaan ollaan Suomessa ja toisinaan Japanissa... Tapahtuu suuria, yhteisöön vaikuttavia mullistuksia mutta myös pieniä yksilötason järistyksiä. Yhteistä kaikelle on se, että luvun / tarinan / novellin lopussa henkilö ei ole enää sama kuin alussa. 

Anastaja oli tullut kuvaan jo ennen sitä. Hänen vuokseen Ukko menetti maan jalkojensa alta hitaasti mutta varmasti ja kävi araksi ja epävarmaksi. 

Kaappari Matti Pellonpää vei hänen nimensä. Ja koko hänen elämänsä. Anastus se oli, eikä mitään muuta.

Kaikki alkoi joskun kahdeksankymmentäluvun keskivaiheilla, kun Ukko oli mies parhaassa iässä. Eräänä päivänä hän kuuli tyttärensä Sannin sanovan iloisesti:

"Äiti arvaa mitä? Joku setä luki radiossa satuja ja sitten joku täti sanoi, että se oli meidän isä."

"Se... taiteilija on vain minun kaimani", Ukko selitti synkästi. "Kuka tahansa voi olla kenen tahansa kaima. Ei sillä ole mitään merkitystä."

"Miksei?"

Sanni kuulosti pettyneeltä.

"Minä tykkään siitä!" hän jatkoi. "Se on kivaa. Ihan kuin sinä olisit radiossa. Niin kuin olisit kuuluisa. Vaikka se on vain leikkiä..."

Aiemmin Ukko oli kuunnellut radiota mielellään. Nyt hän alkoi suhtautua siihen epäluuloisesti. Mutta Sanni piti tulokkaasta, joka kiehtoi häntä ennen kuin hän oli edes nähnyt tätä valkokankaalla.

(Anastaja)

Kirja on monella tavoin hieno. Jokaisessa (osa)tarinassa on jokin yllätys, jotain mitä lukijan on mahdoton arvata etukäteen, mutta josta samalla jää olo että ei tässä vedetä mattoa lukijan alta vaan saadaan tämä hämmästymään. On ehkä kliseistä sanoa näin, mutta tarinoiden ihmiset kasvavat, osa hyvinkin paljon. Joskus ei tarvita kuin pari ylimääräistä päivää jumissa toisella puolella maapalloa, niin ihminen muuttuu ja yleensä parempaan suuntaan, ehkä avoimemmaksi, ehkä huolehtivammaksi. 

Kokoelma on tasaisen vahva, Kertomukset ovat erilaisia mutta niissä on paljon samaa. Paikka ja aika vaihtuu, joskus ollaan yksin ja joskus porukassa, mutta kaikissa on sama pohjavire. On melankolista sävyä ja jopa pelkoa mutta myös ilon tai onnistumisen hetkiä. Jokaisen luetun tarinan jälkeen jää lohdullinen olo. 

Tuli sellainen olo, että haluan lukea tämän myös ruotsiksi. Ja ehkä uudelleen suomeksi. On olo, että tästä saa niin paljon, että ensimmäisellä lukukerralla ei vielä tavoita kaikkea. Silti henkilöhahmot ehtivät tulla läheisiksi.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ehditty lukea myös Kirjarepussa ja KosminenK - blogissa. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjan nimessä on tunne".

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt
Ruotsinkielinen alkuperäisteos De underkända (2015)
Suomentanut Jaana Nikula
Otava 2016
476 s.

Rikospsykologi Sebastian Bergman kohtaa uransa ehkä älykkäimmän ja ovelimman murhaajan uutuusteoksessa Hylätyt. Murhaaja jahtaa tosi-tv:n julkkiksia, osoittaakseen sekä näiden että yleisön typeryyden. Nykymeno jossa pinnallisuus jyrää ja tyhmät tai tyhmäksi tekeytyvät menestyvät, on saanut murhaajan pois tolaltaan. 

Bergmankin on ajoittain hiukan pois tolaltaan, sillä yksityiselämässään hän säheltää enemmän kuin koskaan. Tietenkään hän ei itse näe asioita niin vaan syyttää muita. Asioilla kuitenkin on tapana järjestyä, tai alkaa järjestyä askel kerrallaan. Vaikka koko poliisitiimi on hajallaan, osittain hajoamassa, kaikki pinnistävät voimansa kokoon saadakseen pysäytettyä murhaajan. 

Billy palasi viimeiseen päivitykseen, jonka Patricia oli kirjoittanut, ja alkoi silmäillä sen alla olevia kommentteja. Ehkä Patricia oli vastannut johonkin kommenttiin ja kertonut enemmän tulevasta tapaamisesta. Näkyi paljon onnentoivotuksia ja peukkuja. Ei missään vastausta tai kiitosta Patricialta. Ennen kuin vasta viimeisenä.

Lähetetty 03.16 puhelimesta.

Hyvin lyhyesti:

"Kolmetoista kuudestakymmenestä. Hylätty."

Billy hätkähti. 03.16. Reilut viisi tuntia ennen kuin Patrician ruumis löydettiin. Hän selasi nopeasti ruumiinavausraporttia. Hän oli muistavinaan, että Lundissa kuoleman ajankohta oli määritettyiltayhdeksän ja yhden välille. Oikea sivu löytyi ja hän huomasi muistaneensa oikein. 

Kommentti oli siis kirjoitettu Patrician kuoleman jälkeen. 

Kolmetoista kuudestakymmenestä. 

Uhrien selkään niitatuissa koepapereissa oli ollut kuusikymmentä kysymystä. 

Olen tykännyt sarjasta ja pidin myös tästä viimeisimmästä osasta. Ainoa asia mikä vähän häiritsi, oli se kuinka nyt kaikilla tiimin jäsenillä alkaa olla aika vahvoja henkilökohtaisia ongelmia. Riittäisikö yhtään vähempi, voisiko edes yksi porukasta olla ihan normaali ja elää suht normaalia perhe-elämää? Koska tiimissä on monta jäsentä, vie heidän yksityiselämänsä jo aika ison osan tarinasta. Varsinainen rikoksen selvittäminen tahtoo jäädä välillä turhan taka-alalle.

Tarina on jälleen kerran yllätyksellinen ja suorastaan nerokas. Tälläkään kertaa ei etsitä sekopäistä psykopaattia vaan kylmäveristä tyyppiä, joka kokee tekonsa oikeutetuksi. Hän ei nauti murhaamisesta, mutta se on asia mikä hänen on pakko tehdä, muuten ihmiset eivät ymmärrä hänen pointtiaan. Pidin siitä että tarinaa kerrotaan myös murhaajan näkökulmasta. 

Hylätyt on siinä mielessä kliseinen, että lukiessa tuli mieleen että tämä on kuin suoraan oppikirjasta "näin kirjoitat dekkarin". Etenkin murhaajan henkilöllisyyden paljastuessa tuli sellainen olo, että tässäkin on noudatettu kaikkia dekkarin kirjoittamisen kaavoja. Se ei kuitenkaan haittaa, kirja on viihdyttävä ja koukuttava, joskin varsin monet lyöntivirheet saattavat haitata tarkkasilmäistä lukijaa. 

Hylätyt on luettu ainakin blogeissa Leena Lumi, Mummo matkalla, Luin viimeksi ja Luetut.net.