Otava 2026
272 s.
Sarjan neljännessä osassa Nelson Monteiro kokee painetta monelta taholta. Tyttöystävä haluaisi muuttaa yhteen mutta Nelsonia arveluttaa sillä hän kokee isänsä muistisairauden esteeksi. Emilia alkaakin vihjailla mahdollisuudesta muuttaa takaisin Suomeen. Töissä on ratkottavana murhasarja, jossa miehiä kuolee kauhistuttavan tiheään tahtiin eikä juuri muita vihjeitä ole kuin murskattu suklaasydän ja epämääräiset vihjailut naisystävistä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii nopeita tuloksia. Tutkinnassa Nelson joutuu epämukavuusalueelleen, kun hän joutuu tekemään profiilin treffisovellukseen.
- Agudasta on löytynyt ruumis, Kiame ilmoitti.
- Onko kyseessä varmasti henkirikos? Ettei mennä turhan päiten.
- Ei pienintäkään epäilystä. Kuulemma pahaa jälkeä. Ana lähti sinne hetki sitten.
Monteiro haki mielessään parasta reittiä joen yli entiseen kalastajakylään. Hän oli väärällä puolella Portoa käyttääkseen Atlantin tuntumassa kohoavaa Arrábidan siltaa, ja se olisi joka tapauksessa työmatkaliikenteen tukkima tähän aikaan iltapäivästä. Jäljelle jäi reitti Freixon kautta.
Puoli tuntia myöhemmin hän nousi autosta kookkaan keltaiseksi maalatun talon edessä. Kasvoille hulmahti kuumankostea suolainen ilma, joka oli niin paksua, että sitä oli raskas hengittää. Korvia hiveli aaltojen taukoamaton pauhu, hiekkadyynit alkoivat kymmenen metrin päästä. Ei hullumpi paikka asua, Monteiro ajatteli itsekseen.
Tykkäsin jälleen kerran. Koko sarjassa on jotenkin alakuloinen tunnelma, mutta aina myös iloa. Poliisikolmikon keskinäiset mutkattomat välit tarkoittavat luottamusta ja lämpöä. Pidän myös siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän; kertaakaan ei tarvitse pysähtyä miettimään että kukahan tämä oli ja missä hänet tavattiin edellisen kerran. Tykkään ihan tosi paljon myös siitä, että hahmojen kokemat ongelmat ovat tavallisia asioita, sellaisia joita voisi tapahtua ehkä kenelle tahansa lukijalle. Ollaan menossa neljännessä osassa enkä kertaakaan ole kyllästynyt, en kertaakaan ole ajatellut että taas jauhetaan samaa asiaa.
Pidän siitä, että Patrakka ei nouki paikallisia nähtävyyksiä ja esittele niitä, vaan kuvaa hyvin elävästi esimerkiksi sitä millaista on kesän ensi helteillä tai hiukan rapistuvassa talossa. Tapahtumat ja miljöö ovat saumattomasti yhdessä, kumpikaan ei ole toisen päälle liimattu. Matkakuume tässä kyllä herää!
Jostain syystä Emilia alkoi vähän ärsyttää viime osassa, ja nyt vielä enemmän. En saa kiinni, että miksi. Ehkä alitajuisesti palaan aikaan, jolloin omassa suhteessani ulkomaalaisen miesystävän kanssa oli hetki, että joko muutetaan yhteen tai erotaan. Me tosin asuimme riiusteluajan koko ajan eri maissa.
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti