Eva Frantz: Sommarön

 

Eva Frantz: Sommarön

Schildts & Söderströms 2016

266 s.

Eva Frantz on tullut tunnetuksi ja suosituksi Anna Glad -sarjallaan, mutta sitä ennen hän on debytoinut kesäisellä trillerillä Sommarön. 

Vakuutusyhtiö Axelsson omistaa pienen saaren, Sommarön. Yhtiön työntekijät pääsevät sinne lomailemaan joka kesä maksamalla vuokramökistä vain pienen hinnan. Työntekijöitä on mitä ilmeisemmin paljon, sillä mökit ovat yleensä varattuja koko kesän. Tällä kertaa saareen saapuu kirjava joukko väkeä. On johtoportaan henkilöitä puolisoineen ja perheineen, uusia ja vanhoja, jopa yksi jo jokusen vuoden eläkkeellä ollut työntekijä.

Lomaviikko alkaa hyvin, mutta tunnelma muuttuu kun yöllinen myrsky kulkee saaren yli. Pian saarella on yksi kuollut, toinen loukkaantunut, pari kadonnut sumuun, yksi kadonnut josta ei olle varmoja oliko hän saarella ensinkään... Poikkeuksellisen tiheä sumu leijuu saaren yllä monta päivää. Ainoa vene on poissa, kännykät eivät toimi, saunaan ei pääse koska siellä säilytetään ruumista... Aikuisilla hermot kiristyvät ja pelko kasvaa. Mitä täällä tapahtuu?! 

Toisessa aikatasossa seuraamme pari sivua kerrallaan Isonsiskon ja Pikkuveljen tarinaa 1970-luvulla. Heillä on oma osuutensa siinä, miksi varjot ovat tulleet pimentämään kesälomaidylliä.

-Bosse Axelsson är här på Sommarön! Men ändå inte!

Patrick inledde en detaljerad redovisning av hur datanissen Magnus döttrar hade träffat försäkringsbolagets grundare och hur han, Patrick, hade letat efter honom både här och där, det var svalor och kajutor och fågelskit och whiskygroggar och Martina ångrade att hon alls hade ställt frågan. Så här var det alltid med Patrick, en enkel fråga kunde resultera i en oändlig lång utläggning med en mängd irrelevanta detaljer. Hur fasen stod Ann ut?

- Är det inte konstigt? sa Patrick till sist.

- Han kanske bara har åkt hem, föreslog Calle,

- Och lämnat segelbåten efter sig?

- Den där gamla sekreteraren Erna finns ju också på ön, kanske Axelsson håller till hos henne?

Patrick brast i skratt.

- Chefen och sekreteraren, seniorversionen, skrockade han. I don't think so.

- Men han kan väl inte ha råkat ut för någonting, sa plötsligt Ann. Jag menar, han måste ju vara närmare 80 vid det här laget?

Tanken fick lunchsällskapet att tystna en stund.

- Kanske han har tagit en av roddbåtarna ut på sjön för att fiska? föreslog Martina.

- Ja, dyker inte gubben upp så småningom måste vi ju nästan kalla in kavalleriet, konstaterade Patrick. Ordna någon sorts skallgång. Det år underligt det hela, väldigt underligt.

Pidin erityisesti siitä, että tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta. Lähes kaikki henkilöhahmoista ovat aktiivisia tarinankuljettajia. Se toisaalta helpottaa myös hahmogallerian hallussapitoa. Kahdeksan mökkiä on asuttuna, asukkaita 1-4 per mökki, lisäksi mukana ovat saaren palveluista vastaava sekä yleismies. Lisäksi kun osassa nimissä on yhteneväisyyttä tyyliin Ann - Annika, Miranda - Martina, Magnus - Mingus, on nimissä helpompi pysyä mukana kun on oltu tarinassa kyseisen henkilön matkassa ja tiedetään hänestä enemmän kuin vain pintapuolisesti. Pidän siitä, että myös lapset ja teinit ovat kokijoina ja tarinan syventäjinä, nuorin heistä on 3-vuotias Nemo. 

Tarinassa on kuvattu hienosti sitä monelle tuttua tilannetta, kun työkaverit kokoontuvat samaan paikkaan ja työn ulkopuolisia rooleja haetaan. Puolisot ja lapset hakevat paikkaansa kokonaisuudessa, heille on vähän epäselvää voivatko he olla rennosti oma itsensä, vai pitääkö puolison / vanhemman kollegoille esittää vähän fiininpää kuin oikeasti on.

Ja kuten aina, olen innoissani suljetun huoneen / paikan mysteeristä. Mikäpä sen herkullisempi tilanne kuin saari, jonne porukka jää jumiin ja jossa outoja asioita tapahtuu yksi toisensa jälkeen. Tunnelma vaihtuu kepeän aurinkoisesta pauhaavaan myrskyyn ja ahdistavaan sumuun, rennot lomaodotukset vaihtuvat kiihkeään haluun päästä pois.

Kirja on ilmestymässä kevään aikana suomeksi nimellä Suvisaari. 

Uuden Helmet-lukuhaasteen avaan kohdalla 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan".

Lastenkirjalauantai: Karin Erlandsson: Nattexpressen

 

Karin Erlandsson: Nattexpressen

Kuvittanut Peter Bergting

Bonnier Carlsen ja Schildts & Söderströms 2020

220 s.

Huiiiiii mikä jouluseikkailu! Jännittävä, paikoin hieman pelottava mutta lämminhenkinen mysteeri, jossa kuljetaan salaperäisellä junalla etsimässä kadonneita henkilöitä. 24 lukua mahdollistaisi joulukalenterimaisen lukutavan, mutta minäpä ahnehdin lähes yhtä kyytiä. Aloitin illalla, nukuin välissä yöunet ja kävin töissä, luin loppuun toisena iltana. 

Joulukuun ensimmäisenä päivänä Danja matkustaa perheensä kanssa mummolaan. Niin he ovat tehneet joka vuosi jo pitkään. Tuskin he saavat laukut purettua kun jo on juhlien aika. Talo täyttyy vanhempien ystävistä. Danja on huolissaan mummosta, joka on alkanut unohdella asioita ja käyttäytyä hassusti. Kesken juhlien mummo katoaa, eikä vieraiden ja poliisin tekemä etsintä tuota tulosta. Minne kummaan mummo on hävinnyt? 

Danjan vaari on entinen asemapäällikkö, joka on asunut mummon kanssa vanhassa asemarakennuksessa. Junia ei ole kulkenut paikan ohi enää pitkään aikaan, mutta nyt mummon katoamista seuraavana yönä niin käy. Danja astuu junan kyytiin ja saa selville, että Nattexpressen auttaa kaipaavia läheisiä etsimään kadonnutta rakastaan. Kyytiin saa tulla, jos mukana on matkamuisto, jokin esine joka on ollut kadonneelle tärkeä. Juna kiertää ympyrää 22 aseman kautta, kierros toisensa perään, yö toisensa jälkeen. Kyytiin pääsee mistä vain, ja pois saa jäädä missä vaan. Matkamuistot auttavat kadonneita ilmestymään asemille, mutta eivät vie heitä takaisin kotiin. Paluuseen tarvitaan erityinen väline, jonka löytämisessä ja käynnistämisessä Danjalla osoittautuu olevan iso rooli. Monta huimaa hetkeä koetaan, ennen kuin juna irtoaa ikuisesta ympyrästä ja menee myös asemille 23 ja 24. 

- Säger du det? Det låter rimligt. Kronometern pratar alltid om att vi borde växla ut på den sista biten av rälsen, men ingen vet hur det ska göras. En nyckel säger du...

- Har du den? Mormor sa att morfar pratat om en medhjälpare.

- Det kan mycket väl stämma, Nils var kanske hemlighetsfull ibland, men han slarvade inte. Jag är säker på att han lärde upp någon.

- Så det är inte du då?

Ulf skrattade så att konduktörmössan ramlade ner på golvet.

- Jag! Skulle jag vara Nils medhjälpare? Jag som knappt kan svara i en telefon utan att den går sönder. 

Han tystnade och såg på Danja. 

- Det är mycket intressant det du säger, jag ska ta upp det med Kronometern. Vi måste leta upp denna medhjälpare, och givetvis nyckeln. Kanske kan Nattexpressen snart köra hela sin tänkta bana, det skulle vara storartat! Storartat!

Ulf log och tystnade. Så såg han på klockan och reste sig med ett ryck.

- Du milde! Vi håller på att missa stationen!

Tarina on moniulotteinen ja monenlaisia tunteita herättävä. Isovanhemman ikääntyminen ja tuttujen rutiinien muutos voi olla lapsesta pelottavaa, mutta tärkeää on muistaa ne hienot hetket, joita on koettu yhdessä. Joillekin asioille ei vaan voi mitään. 

Katoamisiin on monia syitä, eivätkä läheisiään etsivät aina tiedä oikeaa syytä, tai kuvittelevat sen toiseksi. Onkin riipaisevaa lukea lasten surusta, siitä että läheinen on ollut alakuloinen tai ei enää tunnista lasta, ja on kadonnut sen takia. Samalla on ihana lukea lyhyistä kohtaamisista, joita Yöjunan asemilla tapahtuu. Jotkut hahmot ovat suorastaan pelottavia, kuten vihainen huppupäinen nainen, toisaalta tasapainottavana hahmona on lupsakka konduktööri Ulf. 

Varsinainen jouluelementti tästä puuttuu lukuunottamatta sitä, että tarina tapahtuu joulukuussa. Olisin kaivannut hiukan lisää aiheeseen liittyvää, jos tarkoitus on että tätä luetaan joulukalenterina joulun alla. Olisin mieluusti lukenut lisää myös eri asemien kuvauksia, ne kun ovat hyvin erilaisia keskenään. Jossain on paljon valoja, toinen on täynnä herkkuja, kolmas on veden alla... Toki pysähdykset ovat varsin lyhyitä, ja ymmärrän ettei kirjaa voi venyttää liian pitkäksi.

Ihan pikkuisille tämä voi olla liian jännittävä, mutta kouluikää lähestyville ja alakoululaisille toiminee mainiosti. Vaikka Danja on "jo" 11-vuotias, tarina ei ole mitenkään sidottu hänen ikäänsä. Ei myöskään aikakauteen; Yöjuna on vanhahtava höyryjuna ja tarinan esineistö enimmäkseen käsikäyttöistä eli mitään huippumodernia tarinassa ei esiinny. Se onkin yksi hyvän ja maagisen seikkailun merkki, ei kikkailla liikaa teknologian kanssa vaan moni asia toimii ihmisvoimin.

Yöjuna on luettu blogeissa Yöpöydän kirjat, Luetaanko tämä? sekä lue meille äitikulta.

Kai Aareleid: Korttitalo

Kai Aareleid: Korttitalo
Vironkielinen alkuteos Linnade põletamine (2016)
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Inari Savola
Schildts & Söderströms 2018
333 s.

Kai Aarereidin Korttitalo oli kirja, josta en etukäteen osannut odottaa mitään. Olin kuullut kehuja, muun muassa yksi kirjastomme asiakas sanoi että hän luki sen illassa. Aavistelin, että kyseessä voi olla hyvä kirja, mutta sisällöstä en tiennyt ennalta mitään. Jos olin lukenut takakansitekstin, olin sen jo unohtanut. 

Kirjassa seurataan tarttolaisen Tiinan kasvutarinaa. Elämä sodanaikaisessa ja sen jälkeisessä Virossa ei ollut yksinkertaista. Tiinan äiti Liisi oli jäänyt leskeksi parikymppisenä, ja sodan päättyessä Liisi avioitui itseään parikymmentä vuotta vanhemman Peeterin kanssa. Alku oli ihanaa ja rakkaudentäyteistä, niinhän se melkein aina on. Pian syntyy Tiina, tyttö joka tuntuu olevan vähän irti muista ihmisistä ja maailmasta. Tiina kertoo lapsen silmin kodista, koulusta, elämästä; ympärillä on ihmisiä mutta he ovat valtaosin aikuisia. Koulussa hänellä ei ole läheisiä ystäviä ennen kuin hän ystävystyy Vovan kanssa. Mutta tuohon aikaan virolaisen ja venäläisen ystävyyttä ei katsottu hyvällä. Kun Vova muuttaa pois, yhteys katkeaa. Vähitellen Liisin ja Peeterin liittoon tulee ensin tummia sävyjä, sitten säröjä jotka laajenevat kuiluksi. Liisi on nuori, hän haluaa elää ja liikkua. Peeter pysyy paikallaan ja ajautuu yhä syvemmälle uhkapelin syöveriin. Avioero on väistämätön, mutta myöhemmin hauras tasapaino palaa. 

Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Luettelo ihmisen elämän esineistä on lopulta aika helppo koota. Merkitysten kanssa on hankalampaa. Mitä tarkoittaa suurennuslasi vasemmassa ylälaatikossa? Mistä on peräisin se sentin paksuinen lasinsirpale, johon on kumilla kiinnitetty Leningradin raitiovaunulippu, jonka takapuolella on nimikirjaimet(?) A. K.? Kenen kanssa on syöty suklaakonvehteja tuosta vanhasta rasiasta, jossa on valokuvia kahdesta kameralle poseeraavasta sotilaspukuisesta pojasta, ilmeet totisina ja uhmakkaina? Kuka tuo toinen poika on?

Tänään isä mahtuu yhteen ainoaan arkistolaatikkoon, jonka sinä löysit ja joka on nyt mukanani.

Tarina on totta tosiaan vangitseva, siitä on vaikea päästää irti yöunien ja työpäivän ajaksi. Tiinan lapsen katse on paljastava, hän ei kaikkea ehkä ymmärrä mutta kertoo mitä näkee. Hän katsoo ja kuvaa muita myös silloin, kun he ovat haavoittuvaisia ja pelokkaita. Tavallaan Tiina on iätön ja ajaton hahmo, vaikka hän vanhenee niin kerronnan tyyli ei muutu. Välillä olin surullinen Tiinan puolesta, siitä että hän on niin paljon ilman ikäistensä seuraa, hoitajansa kanssa. Mielikuvitukselle ei ole kauheasti sijaa ennen kuin vasta Vovan kanssa, ja sitten sekin päättyy. Tiina näkee enemmän kuin vanhemmat tajuavat hänen näkevän; Tiinan harteille kasautuvat vanhempien salaisuudet, sinne ei enää  mahdu omia lapsen salaisuuksia. Perhe-elämän muutosten rinnalla kulkevat yhteiskunnalliset muutokset, jotka nekin Tiina joutuu kohtaamaan ehkä liian varhain, liian suoraan, liian pelottavina. Kaikesta huolimatta Tiinasta kasvaa aikuinen, joka ei ole katkeroitunut.

Tarinan hienous on siinä, että se onnistuu tulemaan todella lähelle lukijaa. Minun Viro-kokemukseni ovat Tallinan joulutorilta ja Ed Sheeranin konsertista 2010-luvulta, silti tunsin olevani mukana Tartossa. Yhteiskunnan olot sitovat tarinan tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta perheen yksityiset asiat, niin iloiset kuin surulliset, ovat tavallisia, sellaisia jotka voisivat sattua kenelle tahansa, koska tahansa. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan (lopultakin!) kohdan 8, "balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Kirja joka maasta -haasteessani haluan tällä kuitata Viron luetuksi. 

Korttitalo on luettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Kymmenen puikkoa langalla, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjarouvan elämää.   

Ulla-Lena Lundberg: Is

Ulla-Lena Lundberg: Is
Schildts & Söderströms 2012
364 s.

Marraskuun kirja Finlandssvenska läsutmaningeniin tulee näin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Kirjan piti olla sellainen, jossa "författaren har hatt på porträttfoton". Kotikirjastosta löytyi useampikin vaihtoehto. Bo Carpelania olen jo lukenut tähän haasteeseen, joten päädyin Ulla-Lena Lundbergiin, jolla on kansiliepeen kuvassa myssy päässään :) Lundberg on ehkä kansallinen merikirjailijamme. Niin monta romaania hänellä on, jotka liittyvät mereen, saaristoon, meren tarjoamiin elinkeinoihin. Is-kirjassa lähdemme pastori Petter Kummelin ja hänen perheensä mukana saaristoon. Mantereella pastori on ollut mukana kristillisessä liikkeessä. "Oxfordrörelsenissä". Se on vienyt niin paljon hänen aikaansa, vaatinut niin paljon, että Mona-rouva on joutunut puuttumaan asiaan. Monan aloitteesta perhe muuttaa saareen ja asettuu aloilleen pappilaan. 

Saarelaisilla on omat kiistansa, mutta papin perheen he ottavat hyvin vastaan. Toki katsovat tarkkaan, että keitäs nuo ovat ja onko heistä mihinkään. Petter antaa ihmisille aikaa, ei sano koskaan ei. Mona siivoaa ja keittää ja on aina ystävällinen. Pieni Sanna-tyttö saa sympatiat herttaisuudellaan. Vaikka saari ja sen ihmiset ovat ystävällisiä, on perheellä paine. Petter tuskailee etenkin saarnojen kanssa; mitä sanoa, miten osoittaa ammattitaito, miten tuoda esiin kiitollisuus mahdollisuudesta asua ja työskennellä täällä. Miten voittaa ihmisten luottamus?

Kesäaikaan saaristo on idyllinen ja ihana paikka. Mutta talvi on ankara ja pimeä. Elämä ei ole helppoa, mutta Petterin kutsumus on vahva; hän on täällä ihmisiä varten, olosuhteet voivat vaikeuttaa mutta eivät keskeyttää hänen työntekoaan. Hän liikkuu paljon ihmisten ilmoilla eikä aina ymmärrä, kuinka tiukasti vaimo on sidottu kotiin pienen lapsen kanssa. Tasapainoa työn ja perhe-elämän välillä ei ole helppoa löytää. Sota-aika on ohi, mutta monet tavarat saatavissa vain kortilla. Vähitellen saari ja ihmiset rakentavat itselleen uutta, tulevaisuutta.

Raka spåret från sakristian till predikstolen. Ingen sidoblick på Monas ängsligt uppmuntrade ansikte, rakt uppför den lilla trappan. Böjd till bön som bara är är svart rädsla: Hjälp! medan församlingen övertygande sjunger: "Om jord och himmel än förgår, i dig min glädje dock består". Samtidigt gisslar nummertavlan, som väktaren svänger för att signalera att nu ska de sluta.

Det blir tyst, och prästen står ensam i predikstolen, inte längre skyddad av handboken. Han lyfter huvudet från sin simelerade bön och ser ut över församlingen. Idel vänliga, intresserade ansikten. Nu vet han vad han ska säga:

"Kära vänner, bröder och systrar i Jesus Kristus. Vi är samlade till gudstjänst i vår egen kyrka. För mig är det första gången, och jag ska aldrig glömma mötet med kyrkan ute på fjärden. Som ni vet är det en lång resa innan man är framme, och under natter hinner man nästan tappa modet och ångra att man kommit. Men med morgonljuset dyker målet upp. Ni vet alla vilken glädje det väcker när man ser kyrkan och klockstapeln tona fram långt i fjärran och vet att man nästa är framme. Det var så vackert, jag var så betagen, och så glad. Ich jag tänkte med Bibelns ord: 'Här bor förvisso God, och här är himmelens port.'"

Voin taas kerran todeta olevani meri-ihminen, etenkin mitä kirjallisuuteen tulee. Saaret, pienet talot, pitkät välimatkat, eristäytyneisyys, siinä on vaan sitä jotain idylliä. Tulee vahva kaipuu päästä jollekin pienelle saarelle, vaikka varmasti tietää että talvella olisi tukalia hetkiä. Olen kerran ollut sellaisella ruotsinkielisellä saarella, jossa oli ympäri vuoden 16 asukasta, kesällä joitakin kymmeniä enemmän. Kustavista piti mennä kolmella lossilla, ennen kuin oltiin perillä. 

Jos on kirjan kuvaama ympäristö kaunis, on sitä tarinakin. Kaunis ja koskettava. Uusi paikka, kotiutuminen sinne, alkava juurtuminen, sitten elämän yllätyksellisyys. Tuntuu jotensakin siltä, että tässä kirjassa on ihan kaikki mitä minä tarvitsen hyvään kirjaan. Kiinnostavat henkilöhahmot, kiehtova tapahtumaympäristö, se että kuvataan pienten ihmisten suurta elämää. Lisäksi tässä nähdään tiiviin yhteisön ja yhteisöllisyyden eri puolia, mitä on olla tai tuntea olevansa ulkopuolinen, miten tulla hyväksytyksi joukkoon ilman että luopuu omista periaatteistaan.   

Helmet-lukuhaasteessa tämä käy kohtaan "kirja on inspiroinut muuta taidetta". Näyttämösovitus on tulossa Kansallisoopperaan, esityspäivä on 25.1.2019. Huomatkaa vuosiluku, mä olin jo tohkeissani että "ihan kohta!" :D

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter
Schildts & Söderströms 2012
43 s.

Finladssvenska läsutmaningen on edennyt toukokuuhun, jonka teemana on "poesi tryckt efter år 2002". Tällä kertaa kirjan valinta ei ollut helppo. Kotikirjastossamme ei ole ruotsiksi kuin muutama runokirja, ja ne on painettu haastetta ajatellen liian kauan sitten. Siispä tutkailin tietokannasta Pirkanmaan tarjontaa ja päädyin Tua Forsströmin teokseen En kväll i oktober rodde jag ut på sjön. Valintaperusteena tällä kertaa lähinnä kirjan kaunis nimi ja viehättävä kansi. 

Mörkret, regnet, vänligheten

En kväll med rosor som dalar till bottnen

långsamt en frusen gata i Mejlans en alldeles vanlig kväll

Näin kirja alkaa, ja ainakin minun innostukseni heräsi välittömästi. Yksittäiset sanat ovat kauniita, ja yhdessä ne luovat hyvin visuaalisen ja vahvatunnelmaisen tuokiokuvan. Tulee olo, että lukija on itse sateisella kadulla Meilahdessa. Minulle runon ruusut ovat punaisia, tuoden väriä keskelle pimeää ja jääriitettä.

Avausrunon sanat ja tematiikka toistuvat läpi koko kirjan. Lukiessa on turvallinen olo. On pimeää ja tummia värejä mutta myös ruusuja, jotka minulle ovat tässä aina vaan yhtä kirkkaanpunaisia. On jäätä ja lunta mutta samalla lämpöä, lähdön tunnelmaa ja paluun odotusta. 

(Flicka i gula stövlar)

Det snöade för första gången

den sextonde december i Brunakärr

   väldiga milda flingor som smalt på fläcken

Flickan i gula stövlar sprang längs vägkanten

  och backade försiktigt i sina blöta spår

Det finns kanske platser inom oss där vi inte har varit?

Hon mumlade för sig själv, hon såg så lycklig

  och koncentrerad ut. Vi dras till allt som

besitter en hemlighet, jag skall berätta

  för dig när vi ses. Faller den milda belysningen

Runojen lukeminen ei ole helppoa, ei millään kielellä. Eikä sen tarvitsekaan olla. Yhtä oikeaa tulkintaa ei ole, eikä lukijan tarvitse tietää mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Lukija on vapaa nauttimaan lukemisesta, keskittymään kieleen ja runon kuviin. Tämän kirjan kohdalla tuntui jo kahden ensimmäisen runon jälkeen siltä, että luettuani loppuun aloitan saman tien uudelleen. Forsströn kirjoittaa kaunista kieltä, sanoja joita haluaa makustella uudelleen ja uudelleen. Tunnelma on haikea mutta lämmin, pimeyden ja sateen keskeltä pilkahtelee iloa, valoa ja värejä. Vaikka sivumäärä on pieni, on kyseessä suuri kirja. 

Kesäkuussa seikkaillaan fantasiamaailmassa, joskin lohikäärmeettömässä. Aiheena on "en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar". Tähän kohtaan ajattelin lukea Ritva Toivolan teoksen, joka ruotsiksi käännettynä on nimeltään Tomas Björnhjärta. Katsotaan toteutuuko ajatus vai osuuko tielle muita vaihtoehtoja.

Jörn Donner: Son och far. Historien om en brott

Jörn Donner: Son och far. Historien om en brott
Schildts & Söderströms 2014
287 s.

En enää muista, missä ensi kertaa törmäsin lukuhaasteeseen suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta. Kiinnostuin heti, ja kiirehdin Ylen ruotsinkieliselle sivulle lukemaan asiasta tarkemmin. Innostuin monestakin syystä. Ensinnäkin haaste on mahdollinen toteuttaa, koska siihen "täytyy" lukea vain yksi kirja kuukaudessa. Toiseksi haastekohdat ovat erilaisia ja kekseliäitä. Kolmanneksi, olen lukenut paljon ruotsiksi mutta usein kyseessä on ollut pohjoismainen dekkari ruotsiksi käännettynä. Sanasto eri kirjojen välillä on kovasti samanlaista. On siis mielenkiintoista testata, miten sujuu erilaisten romaanien lukeminen.

Tammikuun haastekohta on "en gul bok". Kotikirjaston hyllyssä ei ollut hirveästi valinnanvaraa; ruotsinkielisiä kirjoja on paljon mutta valtaosa käännöksiä, etenkin amerikkalaisista kirjoista. Kiinnostavia kirjoja olisi ollut monia, mutta ne eivät olleet keltaisia. Kriteerit täyttäväksi valikoitui Jörn Donnerin Son och far. Historien om en brott, joka on käännetty suomeksi nimellä Poika ja isä. Erään rikoksen tarina. Muistelin että olisin lukenut kirjan suomeksi mutta en varmaankaan ole koska tarina ei ollut lainkaan tuttu. Ehkä tämänkin kohdalla on käynyt niin, että olen pyöritellyt kirjaa käsissä mutta kun en ole heti lainannut niin se on jäänyt.

Kirja on nimensä mukaan tarina rikoksesta, joskin rikosta saadaan odotella hyvä tovi. Alussa on rikkonainen perhe; isä on lähtenyt eivätkä lapset tiedä minne ja miksi. Yhteydet ovat olleet täysin poikki jo pitkään. Toimittajan uralle lähtenyt Erik huomaa seuraavansa osittain isänsä jalanjälkiä, ja kiinnostuu tästä. Kuka isä oli, miksi hän lähti, minne hän meni, kuka ja missä hän on nyt? Matkalla kohti totuutta hän kohtaa paitsi isänsä myös isoisänsä sekä isän tuttavia. Kuva ei kuitenkaan tahdo seljetä.

Toisaalla seurataan isän, Davidin tarinaa. Hän on ollut maailmankansalainen, kunnes tragedia on sitonut hänet kotiin. Elämä on muuttunut täysin, ja hän on valmis aloittamaan jälleen alusta. Menneisyys ei kuitenkaan niin vaan luovuta, vaan astuu sisään uuden elämän yritykseen.

I princip och praktik saknade  inte Erik sin far, hade aldrig gjort det under dessa tio år. Men när han, först som frilans, småningom som heltidsanställt journalist fick en bild av hur många människor som årligen bara försvann (en del av dem i form av ouppklarade mordgåtor) tyckte han denna dag och följande dags morgon på Alexandersgatan i Borgå att han skulle försöka göra allvar av försöket att finna sin far.

Trots allt fråga mamman?

Han hade försökt några gånger tidigare, medan hon van kvar i Borgå, innan hon fann den resliga, underbara kollega som lockade henne att flytta till Sverige, vilket Erik i ett anfall av svartsyn hade ansett vara på gränsen till landsförräderi, kanske närmast därför att familjen Karlssons familjeliv bröts sönder och det fanns ingen som kockade för Erik i och med att systern Rosa också hade försvunnit till bättre jaktmarket, till Stockholm, bättre betalt och ett i huvudsak svenstalade samhälle.

Niin. Erikin äiti ja sisar ovat muuttaneet Ruotsiin, siksikö Erik kaipaa yhteyttä isään? Hän kaipaa ja haluaa sitä, vaikka isä antaa ymmärtää että Erikin olisi parempi pysyä poissa. On asioita, joita isä ei voi kertoa ja joita poika ei voi ymmärtää.

Kirja oli hieman hämmentävä lukukokemus. Erikin osuus jää lopulta varsin pieneksi. Hän saa vain muutaman oman luvun, ajoittain hän on taustalla, mutta pääosin keskitytään Davidiin, hänen elämäänsä nyt. Rikos on tapahtunut ja taustalla vilahtaa poliisi, mutta enemmän nähdään Davidin yritystä sopeutua uuteen tilanteeseen. Mitä kertoa tutuille ja kollegoille, miten asettua ulkomaan vuosien jälkeen ensin Keravalle ja sitten Helsinkiin, miten sumplia naisasiat, miten olla yhteydessä ja tai yhteydettömyydessä toisaalta omaan isään ja toisaalta poikaan... Välillä mietin, että missäs se poika on, olisin halunnut lisää hänen mietteitään.

Toisaalta kirjan nimi viitannee myös Davidiin poikana ja Simoniin isänä. Ei heidänkään suhteensa ongelmaton ole, vaikka keskinäistä yhteydenpitoa on jonkin verran. Olisi ollut kiinnostavaa lukea asioista myös Simonin näkökulmasta, sitä mitä hän miettii Davidista tämän lähdettyä perheensä luota, kuinka paljon he ovat pitäneet yhteyttä Davidin ollessa ulkomailla jne.

Poika ja isä on kuvaus perheen rikkoutumisesta, katkeruudesta, irtaantumisesta, liiankin tiiviistä läheisyydestä, kaipauksesta... Se näyttää, mitä ja miten kauaskantoisia seurauksia on isän päätöksestä. Samalla se muistuttaa, että aikuinenkin on jonkun lapsi ja kaipaa huomiota, läheisyyttä. Kylmäkiskoisen äidin ja poissaolevan isän kolmekymppinen poika Erik on maailmassa tuuliajolla, yrittäen löytää tukevaa rantaa jonne astua.

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun
Schildts&Söderströms 2015
296 s.

Kirjassa eletään 1990-luvun alkua ja myöhemmin vuosikymmenen puoliväliä. Suomalainen Anna on Amerikka-fani, ja lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hänellä on päämääränä hankkia hyvä ammatti ja amerikkalainen aviomies, siinä tie täydelliseen elämään. Miehen hän tapaa, mutta tämäpä onkin bangladeshilainen. Anna on hämmentynyt mutta ei voi tunteilleen mitään. 

Annalle yllätykseksi suhde syvenee avioliittoon asti. Yhtäkkiä hän on suuren valinnan edessä: jättääkö USA ja lähteä Bangladeshiin? Miehensä Taufiqin kanssa he tekevät sopimuksen, Bangladeshiin vuodeksi ja sen jälkee paluu Yhdysvaltoihin. Suomi on poissuljettu vaihtoehto, sinne Anna ei halua palata.

Bangladeshissa seurataan paitsi Annan myös Tasliman ja Delwarin elämää. Taslima on Taufiqin pikkuserkku, ja koska bangladeshilaisille suku on tärkeä tulee hänestä yksi Annan läheisimmistä ihmisistä. Hänen avioliittonsa on onneton, mutta ero ei tule kysymykseen. Hänellä kuitenkin on salaisuutensa, jonka hän tietenkin jakaa Annan kanssa.

Taufiqin isä on merkittävä poliitikko, ja tarinan kolmas näkökulma on autonkuljettaja-Delwarin. Delwar tulee erittäin köyhistä oloista, ja on aina haaveillut toimeentulosta nimenomaan autonkuljettajana. Annan muutettua Bangladeshiin Delwar kuljettaa tätäkin, ihmetellen länsimaisen naisen kummallisia tapoja. 

Samassa Bhabi tuli, syöksähti auton eteen vesipullo kädessään toivottaen "Hyvää huomenta!" banglaksi ja harppoi vauhdilla kohti etupenkkiä. Salaam jähmettyi kurkkuun, Delwar heitti rätin olalleen, hyppäsi avaamaan takaoven. Bhabi pysähtyi empien. Ei kai Bhabi todella aikonut tulla hänen viereensä etupenkille, Delwar seurasi patsasmaisesti paikallaan kuinka Bhabi lopulta kuin raskaan päätöksen tehneenä siirtyi kohti takaovea. Huojentuneena Delwar sulki oven ja istuutui kuskin paikalle. Bhabin tulisi sanoa minne ajetaan, Delwar odotti.

(...)

Ruuhka ei ollut kummoinen, pahin aamuruuhka oli jo ohi eikä lounasaika ollut vielä alkanut. Bhabi säpsähti kirjojen myyjän koputtaessa autonikkunaan, tuijotti epäuskoisena ruutuun liimautunutta naamaa. Hyvä että lasit olivat tummennetut, eikä myyjä nähnyt bideshiä. Bhabi siirtyi toiselle puolelle penkkiä koputuksen toistuessa. Onneksi valo vaihtui vihreäksi ja päästiin eteenpäin törkeää kaupustelijaa komentamatta, Delwar huokasi ja vilkaisi kyyditettäväänsä. Bhabilla oli miesten vaatteet päällään, vain tuo pitkä vaalea tukka paljasti hänet naiseksi, ehkä häntä ei häirittäisi kadulla, ei ainakaan nipisteltäisi.

Kirjasta jäi ristiriitainen olo. Siinä on paljon hyvää mutta olisin kaivannut jotain lisää. Ulkosuomalaisen elämää on mielenkiintoista seurata, mutta olisin lukenut mieluusti tarkemmin Annan arjesta etenkin Bangladeshissa. Nyt päällimmäiseksi jäi olo, että Anna vain istuu sisällä ja odottaa että vuosi kuluu loppuun ja he palaavat Yhdysvaltoihin. Torilla käymiset, juhlat ja muut jäävät liian yksittäisiksi tapahtumiksi. Hääjuhla kuvaa paikallisia perinteitä, mutta olisin halunnut sitäkin lisää. Mitä Bangladeshissa syödään, millainen on ruuhka, mitä torilla tapahtuu, millaisia rakennuksia siellä on?  Tuntuu, että liian iso osa siitä Annasta, joka Bangladeshissa liikkuu kodin ulkopuolella, nähdään Tasliman tai Delwarin kautta, ei Annan itsensä kokemana. Paikallisia ihmisiä edustavat Taufiqin sukulaiset, muut kohtaamiset ovat lyhykäisiä kuten sitaatissa eivätkä kunnolla kuvaa paikallisia oloja. 

Suhteessa Annaan Taslima ja varsinkin Delwar saavat melko vähän tilaa. Etenkin Delwariin olisin halunnut tutustua enemmän, hänen perheeseensä ja ajatusmaailmaansa sekä työpäiviin. Nyt hän pääsee alussa töihin, kuljettelee Annaa ja yhtäkkiä päätyykin naimisiin. Hän jää kovin pinnalliseksi hahmoksi. Uskon, että Annan osuutta tiivistämällä (tai kylmästi sivumäärää lisäämällä) Delwar olisi saanut lisää tilaa ja mahdollisuuden kasvaa.

Kirjan paras anti on kieli. Bruun käyttää kielikuvia taitavasti kuvaten tunnelmia osuvasti. Yksi suosikeistani on kohta, jossa Anna on menossa tapaamaan anoppiaan, ei ensimmäistä kertaa mutta ei vielä kovin monettakaan kertaa: "Astuessaan Andorkillan vanhimpaan taloon bougainvilleoita rönsyilevän portin taakse Anna suki hiuksiaan kuin arka kissa, joka nuolaisee tassujaan ennen anturoiden tarraamista liukkaaseen lattiaan."

Bangladesh on erittäin kiehtova maavalinta kirjaan. Minä ainakaan en tiedä siitä juuri mitään, hyvä jos pääkaupungin. Kirjailijaesittelyn mukaan Bruun on asunut parikymmentä vuotta ulkomailla, sitä ei kerrota että missä. Sen sijaan kustantamon sivuilla sanotaan hänen asuneen myös Bangladeshissa. Olisin toivonut kirjan imeneen tehokkaammin mukaansa, olisin halunnut Bangladeshin hyökkäävän silmille. Niin ei käynyt, vaan Kaikki mikä on sinun jäi odotuksiin nähden valjuksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari Saavalainen ja Maisku, jotka molemmat pitivät siitä varsin paljon. 

Laitan tämän Kirja joka maasta - haasteen kohtaan Bangladesh.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 23: Vielä kerran Tove Jansson

Kirjabloggaajat julkaisevat jo perinteeksi muodostuneen yhteisen joulukalenterin. Eilen vuoro oli Kirjainten virrassa-blogilla, huomenna nähdään mitä Sockerslottin tekemässä luukussa on.

Olen mukana ensimmäistä kertaa, kivaa ja jännää! :) Pitkään mietin, mitä luukussa olisi. Lopulta päätös oli helppo. Halusin mukaan kuvia Lohjan pääkirjaston Muumen joulu - näyttelystä, jonka on koonnut ja osin rakentanut lastenosaston kirjastovirkailija Sirpa Viljanen. Ja mikäpä sopisi Muumi-kuvien kanssa paremmin kuin tänä syksynä ilmestynyt kirja Kirjeitä Tove Janssonilta.

Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Brev från Tove Jansson (2014)
Suomentaneet Jaana Nikula & Tuula Kojo
Schildts&Söderströms 2014
491 s.

Idea koota yksiin kansiin Tove Janssonin lähettämiä kirjeitä on hyvä. Jansson tunnetaan, mutta ehkä kuitenkin vain pintapuolisesti. Lukuisissa elämäkerroissa viitataan kirjeisiin lähteinä, mutta on aivan eri asia päästä lukemaan kirjeitä itse. Etenkin kun kirjeet on julkaistu pääosin sellaisina kuin ne on kirjoitettu, joistakin yksittäisistä on jätetty pois liian kauas rönsyilevät sivupolut. 

Kirja on nautittava mutta raskas kokonaisuus. Jansson viittaa monissa kirjeissään vastaanottajan kirjoittamiin asioihin, jolloin mukaan tulee jonkinasteinen vastavuoroisuus. Useissa kirjeissä pohditaan omaa ja vastaanottajaa, keskinäistä suhdetta, luonteenpiirteitä jne. Kirjeet eivät ole pelkkää tapahtumien kuvaamista vaan eläviä, koskettavia, tunteita herättäviä.

Rakas Eva!

Ilmeisesti et ole saanut lainkaan kirjeitäni, niin kuin minäkään en ole kuullut sinusta - silti en voi olla kirjoittamatta toisinaan kun aivan erityisesti kaipaan sinua taas luokseni. Ehkä saamme kumpikin nipun kirjeitä kun sota päättyy ja voimme seurata toistemme vaiheita paremmin kuin jos antaisimme lyhyen selonteon kaikesta mikä on tapahtunut. Ja miten paljon mahtaakaan olla uusia vaikutteita ja tapahtumia kun on sinusta kyse! Niin monet ovat soittaneet ja kyselleet tiedänkö sinusta jotain uutta - olen ollut oikein ylpeä ja iloinen kun minun on siten oletettu tuntevan "the last news"! Milloin voin alkaa kirjoittaa sinulle englanniksi, my dear old miss? Ja milloin alan uskaltaa haaveilla että pääsen luoksesi, sillä sitä ajatusta tai päätöstä en ole suinkaan hylännyt? Täällä Pellingissä missä Lasse ja minä olemme nyt viettäneet viikon, olet läsnä aivan erityisellä tavalla - kaikkialla missä kuljen muistan että olit mukanamme samoilla paikoilla vuosi sitten. Ne olivat kaksi onnellisinta viikkoa jotka olen viettänyt Pellingissä!

On kiinnostavaa huomata, kuinka vähän Jansson muuttuu vuosien saatossa. Kirjeet alkavat vuodesta 1932 ja niitä on vuoteen 1988 saakka. Liki kuusikymmentä vuotta, jonka koko ajan Jansson on kiihkeä itsensä. Toki hän välillä nauraa aiemmin tapahtuneille asioille, mutta aina hän ihastuu ja rakastuu yhtä kiihkeästi, aina hän juo hivenen liikaa ja liian usein, aina hän suhtautuu yhtä intohimoisesti omaan ja muiden taiteeseen. Riidat isän kanssa painottuvat nuoruuteen, välit paranevat ja muuttuvat ainakin neutraaleiksi ennen isän kuolemaa. 

Kuvia olisin kaivannut kirjaan paljon lisää. Johdannossa sanotaan, että Jansson kuvitti kirjeitä toisinaan, useimmiten piirtäen itsensä eri asennoissa. Nyt mukana on vain joitakin yksittäisiä pieniä piirroksia. Sivuilla 300-301 on ruotsinkielinen kirje Muumipeikolta. Se on aivan ihana! Sellaisia olisin halunnut nähdä lisää, jos niitä on olemassa. Samoin olisin kaivannut Janssonin elämään liittyviä valokuvia, vaikka kuvia hänen taideteoksistaan onkin julkaistu muissa kirjoissa. Mukana olisi voinut olla myös kuvia hänen perheensä ja ystäviensä tekemistä taideteoksista, kirjoista yms. Nyt tekstimassa tuntuu raskaalta, kiinnostavuudestaan huolimatta. Ainakin minulle kävi niin, että en jaksanut lukea kerralla montaa kirjettä, jolloin koko kirjan lukemiseen meni hyvinkin pari kuukautta.

Ihmettelin myös kirjeiden jakautumista. Eva Konikoffille Jansson kirjoitti paljon kirjeitä 26 vuoden aikana, mutta silti ne saavat mielestäni liian paljon tilaa, reilut 150 sivua. Esimerkiksi Atos Wirtaselle 28 vuoden aikana kirjoitettu mahtuu 22 sivuun. Eikä Jansson tosiaan kirjoittanut Wirtaselle enempää vai ovatko kirjeet kadonneet? Tai kirjeet äidille, kahdeksan vuotta ja kuusitoista kirjan sivua. Olivatko he niin paljon tekemisissä kasvokkain, vai miksi kirjeitä on niin vähän? Äiti kuitenkin on ollut hänelle erittäin tärkeä koko elämän ajan, joskus liiankin läheinen, niin että Janssonin, äidin ja Tuulikki Pietilän välillä on kipunoinut ihan kunnolla. Tarpeettomaksi koin kirjan viimeisen osion eli kirjeet ystävälle, kustantaja Åke Runnquistille. Muutama kirje, useimmiten yksi vuodessa, kirjeiden välissä viisikin vuotta taukoa. Miksi? Miksi Westin ja Svensson ovat kokeneet ne niin tärkeiksi, että ne on haluttu ottaa osaksi kirjaa?

Kirjalla on kuitenkin paikkanssa Jansson-elämäkerroissa. Se täydentää aiemmin julkaistuja tuoden Janssonin lukijan lähelle. Se päästää lukijan sekä Janssonin pään sisään että elämään. Lukija pääsee näkemään haaveet, turhautumisen, rakkauden, hän pääsee mukaan maailmalle ja takaisin rakkaille saarille. Hän saa Janssonin hetkeksi omaan elämäänsä, ystäväkseen.

Toivotan teille rakkaat lukijat rauhaisaa joulunaikaa sekä onnea ja rikkaita kokemuksia tulevalle vuodelle! Kiitos kun kuljette mukanani kirjojen maailmassa ja vähän myös juoksemassa :)

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Kaffe med rån (2012)
Suomentanut Outi Menna
Schildts & Söderströms 2014
390 s.

Pitelin kirjaa käsissäni ja mietin, lainaisinko sen. Jaksaisinko vielä yhden vanhustarinan? Luettu on Satavuotiaasta, Miehestä joka rakasti järjestystä, Ehtoolehdosta, Pienestä potenssipuodista... Päätin kuitenkin antaa Keinutuolikoplalle mahdollisuuden.

Yksityisessä palvelutalossa olosuhteet käyvät yhä ahtaammiksi. Hinnat nousevat mutta palvelut vähenevät. Kahvin säännöstely ja joulukoristeiden kieltäminen ovat viimeinen niitti ärhäkälle viisikolle. Märtha, Nero, Anna-Greta, Stina ja Harava päättävät hankkiutua parempaan paikkaan: vankilaan. Ensin he jättävät turhat lääkkeet pois ja treenaavat salaa kuntosalilla, sitten on täydellisen rikoksen aika. 

Rollaattorit ja ikä ovat mainiot naamioitumistarvikkeet. Vanhukset huomataan mutta heitä ei epäillä. Eikä heti uskota, kun he menevät poliisilaitokselle tunnustamaan rikoksen ja tiedustelemaan pääsyä vankilaan. Älli heillä pelaa varsin mainiosti, joten he pystyvät vakuuttamaan poliisin syyllisyydestään. Asiat eivät kuitenkaan etene ollenkaan niin kuin he ovat odottaneet.

Hetkeä myöhemmin Märtha käveli viesti mukanaan metron lähellä olevalle postilaatikolle. Hän katsoi laatikon suuaukkoa pitkään ennen kuin sujautti kirjeen aukosta sisään. Sitten hän taputti postilaatikkoa muutaman kerran ja tajusi yhtäkkiä, kuinka paljon häntä hermostutti. Nyt ei ollut kyse mistään pikkunäpistyksestä. He olivat valinneet rikollisen polun, eikä siltä ollut paluuta. Heistä oli tullut rikollisia. Hän maisteli sanaa suussaan matkalla takaisin hotelliin. Rikollinen... kuinka jännittävältä se kuulostikaan! Hänen olisi tehnyt mieli tanssahdella iästään huolimatta, ja hänet valtasi samanlainen innostus kuin muinoin nuoruudessaan. Hän oli saanut uutta sisältöä elämäänsä ja iloitsi ajatellessaan seteleillä täytettyjä kauppakasseja. Olisi ollut paljon tylsempää saada rahat suoraan pankkitilille. Nyt he pääsisivät risteilylle pitämään hauskaa ja saisivat lisäksi kokea sen, kuinka jännittävää olisi yrittää kuljettaa lunnasrahat kotiin kenenkään huomaamatta. Kuinka moni hänen ikäisensä sai olla mukana vastaavan luokan seikkailussa?

Kirja nappasi nopeasti mukaansa. Pidin siitä, kuinka vanhukset vetävät kaiken överiksi. Kun on luullut lukeneensa kaiken, tulee vielä uusi käänne, entistä kahelimpi.

Pidin myös viisikon keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kaikilla on vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta toisiaan tukemalla - ja yhdessä naukkaillen - he pärjäävät. Kun jotakuta epäilyttää tai hirvittää, hänelle perustellaan mitä ollaan tekemässä ja miksi, samalla painottaen mikä hänen osuutensa ja merkityksensä on, kuinka tärkeä hän on. Ystävyyden seassa on vähän kipinöintiäkin...

Jonkin verran kirja ottaa kantaa vanhusten oloihin, etenkin siihen kuinka kallista on asua kodissa, jossa jokainen palvelu maksaa. Varsinkin yksityisellä puolella, jossa tietenkin tavoitellaan myös huomattavia voittoja omistajille. Enemmän kyseessä on kuitenkin kepeä ja hyväntahtoinen tarina yhdenlaisista jääräpäistä, jotka saavat hassun idean ja säntäävät sitä toteuttamaan. 

Kakkus, kiitos! on saamassa jatkoa, ruotsiksi on ilmestynyt Låna är silver, råna är guld, joten suomennos saattaa olla jo tekeillä. Luulenpa lukevani senkin, sillä ykkösosa oli varsin riemastuttava kokemus.

Keinutuolikoplaa on luettu muuallakin, arvion ovat tehneet ainakin Arja, Nina, Norkku ja Krista.